Suuri Akherin autiomaa, 5. kahdestoistakuuta 3045

Iskun silkka voima lähes paiskasi Vannuilin jaloiltaan, kun Meiqäl vapautti ashaynsa uudestaan, ajoittaen iskun tarkalleen samaan hetkeen, kun miekat kalahtivat toisiaan vasten. Marsalkka käsitteli sapeliaan kuin piiskaa, suomien julmia, salamannopeita iskuja toisensa perään antamatta vastustajalle hetkeäkään aikaa ajatella.

Hän oli taitava, Vannuilin oli pakko myöntää se. Moninkertaisesti parempi kuin se Meiqäl, jonka hän oli kohdannut kauan sitten. Kheären maihinnoususta oli aikaa yli kolmesataa vuotta – se oli ollut keisarinna Ellerramin ensimmäinen suuri taistelu valtaistuimelle nousun jälkeen, jota Vannuil oli johtanut – eikä Meiqäl ollut unohtanut saamaansa nöyryytystä sen enempää kuin hänkään.

Vannuil maistoi raudan metallisen maun suussaan, ja oikeaa kylkeä poltti joka kerta, kun hän hengitti. Isku oli puhkonut haarniskan kuin paperin ja jättänyt syvän viillon, jota rikkoutuneen silmukkapaidan metallilenkit raastoivat jokaisella liikkeellä. Hän vastasi Meiqälin jokaiseen hyökkäykseen samalla kylmäverisellä raivolla, vetäen omasta ashaystaan kaiken mitä irti sai eilispäivän taistelun jäljiltä, mutta tunsi väsymyksen painavan raajojaan sitä enemmän mitä kauemmin kamppailu jatkui, ja tiesi, että juuri siihen Meiqäl pyrki.

Vuotava veri oli jättänyt tummia pisaroita hiekkaan, liian monia, liian suuria. Uusia liittyi vanhojen seuraan, kun hän yski ja värjäsi rintapanssarin etumustan punaiseksi.

”Olen pettynyt,” Meiqäl sanoi. Hän sai sen kuulostamaan siltä, että Vannuilin heikkous oli harkittu henkilökohtainen loukkaus. ”Kuolematon Vannuil, voittamaton Vannuil. Tarinat ovat tehneet teistä legendan, jonka vertaista aikakautemme ei ole kuunaan nähnyt.”

Vannuil hymyili veren tahrimin huulin, jos sitä hymyksi saattoi kutsua. Se oli enemmänkin nurkkaan ajetun villipedon irvistys, villipedon, joka odotti hetkeä upottaa hampaat ahdistajansa kurkkuun. ”Luulin teidän tajuavan, että tarinoita liioitellaan joskus.”

”Siltä vaikuttaisi.” Marsalkka ei vastannut hymyyn. ”Olette heikko, Vannuil. Heikko ja uupumuksen partaalla. Olin toivonut kohtaavani teidät mahtavimmillanne, mutta sainkin eteeni vain varjon siitä soturista, joksi teitä kuvittelin.”

”Voisin väittää, että olen pahoillani evätessäni kyseisen kunnian teiltä, mutta tiedämme molemmat, että se olisi paskapuhetta.” Miekan terä tärisi hädin tuskin havaittavasti. Vannuil puristi kahvaa tiukemmin, pakottaen käsiensä tärinän lakkaamaan, ja teki pienen, halveksuvan kumarruksen marsalkkaa kohti. ”Olkoot se viimeinen lahjani teille.”

Meiqälin ilme ei edes muuttunut, kun hän lähti uuteen hyökkäykseen. Vannuil torjui sapelin viime hetkellä ja iski takaisin kerran, kahdesti, kolmasti, tuntien kuinka voima, jota marsalkka oli ollut kokoamassa, kuihtui kasaan kaiken tämän keskittymisen mennessä väistelyyn. Vannuil kurkotti kohti ashayn loimottavaa lämpöä ja tunsi otteensa luisuvan irti saman tien. Täysiverinen tai ei, kukaan taivashi ei voinut käyttää ashayta loputtomiin, ja hän oli tyhjentänyt lähes kaiken voimansa rynnäkössä.

Se oli yhtä vaarallista kuin tukkimaton verenvuoto: kun suonissa ei ollut tarpeeksi verta jäljellä, sydän lakkasi lyömästä. Ashay syntyi demonin elinvoimasta, oli erottamaton osa häntä niin fyysisesti kuin henkisesti. Pysähtyneen sydämen pystyi joskus käynnistämään uudelleen – tyhjäksi imettyä ashayta ei. Hän tunsi etäisesti, että jossain kaukana toiset yrittivät tavoitella häntä, muttei saanut puserrettua enää pisaraakaan voimaa vastatakseen heille.

Jokainen hengenveto tuntui entistä raskaammalta, jokainen ääni, jokainen liike irralliselta, aivan kuin hän olisi tarkastellut niitä syrjästä jonkun toisen silmin. Kipu oli ainoa asia, joka ei hälvennyt, ja Vannuil tarttui siihen kuin oljenkorteen, joka piti hänet pinnalla. Jokainen isku raastoi kyljen haavaa kuin repien ihoa uudestaan auki; niinpä hän iski uudestaan, uudestaan ja taas uudestaan. Iskut tulivat niin nopeina, niin ankarina, että jokaisesta torjunnasta, jokaisesta hyökkäyksestä tuli vaistonvaraisia. Pelkkä lihasmuisti seisoi hänen ja kuoleman välillä.

Ympärille kokoontuneet liqarisotilaat pidättivät ratsujaan kärsimättömän näköisinä, kenraaliensa merkkiä odottaen. Heitä vastapäätä jokaisen kishalaisen ja akherin käsi oli valmiudessa miekan kahvalla tai jousen jänteellä nuoli valmiiksi esiin vedettynä.

Sitten myrskynsilmä liikahti ja rikkoi tyvenen, ja tuulen noustessa ratsastajiensa pidättämät hevoset heittelivät levottomina päitään tai kuopivat maata etukavioillaan. Kenraali Toraveishi nosti kätensä varoittavasti tovereilleen, kiristäen ratsunsa ohjia. Hän ehti vain kuulla lähestyvän ujeltavan äänen, jota seurasi märkä rusahdus. Hän kääntyi juuri ajoissa näkemään kuinka kenraali Thäizan valahti velttona satulasta, nuoli kaulan läpi törröttäen.

Kun Toraveishi viimein näki tulijat, he olivat jo ehtineet lähettää uuden nuolikuuron liqareja kohti. Hiekkasumusta ratsasti esiin ryhmä sotilaita, joiden kasvot oli peitetty suojaksi vihmovaa myrskyä vastaan – jousen malli paljasti etummaiset akhereiksi. Sitten hänen katseensa kiinnittyi yhden akherin takana ratsastavaan haarniskoituun sotilaaseen, jonka tulipunainen tukka hulmusi tuulessa kuin palava soihtu, ja yllättyneistä huudoista päätellen niin kiinnittyi kishalaistenkin. Ilma täyttyi teräksen helähtelystä, kun liqarit kiirehtivät Toraveishi etunenässä vetämään aseet esiin.

”Aseisiin!” Ren’i karjaisi äänellä, joka kantoi luultavasti Meril-Aniin asti, ja miekka välähti hänen vetäessään sen huotrastaan. ”Älkää päästäkö ainuttakaan pakoon!”

Maailma syöksyi kaaokseen sekunneissa.

Meiqälin koko huomio oli Vannuilissa, jonka tahti ei näyttänyt hidastuvan hitustakaan, ei vaikka jalkasuojia pitkin valuva verivana kasvoi kasvamistaan. Jos hän oli yllättynyt tai helpottunut kruununprinssinsä äkillisestä ilmaantumisesta, hän ei antanut sen näkyä kasvoillaan mitenkään. Meiqäl kuuli Toraveishin huutavan joukoilleen, näki silmäkulmastaan heidän vetävän aseet esille ja ottavan vastaan kishalaisten hyökkäyksen, eikä voinut tehdä mitään estääkseen sitä. Kruununprinssin ääni sai veren jyskyttämään raivoisasti hänen korvissaan. Jos kapteeni Vhyeirissä vielä henki pihisi, saisi tämä maksaa epäonnistumisestaan Meiqälille henkilökohtaisesti.

Liqarinuoli upposi Vannuilin reiteen suoraan metallisuojuksen läpi kuvottavan rusahduksen saattelemana. Kipu vääristi konsulin kasvoja; iskuun kohotettu miekka valahti hervottomaksi ja kalahti Meiqälin sapelia vasten heikkona kuin lapsen kädessä. Meiqäl vapautti ashaynsa. Iskun voima löi miekan Vannuilin kädestä ja lennätti sen kymmenien metrien päähän kiihtyneiden hevosten jalkoihin. Vannuil vajosi polvilleen kylkeään puristaen, ja Meiqäl näki kuinka jalat tärisivät hänen allaan.

”Tämä loppuu nyt,” Meiqäl ärähti. Hän kahmaisi yhdellä kädellä kiinni Vannuilin sotkuisesta tukasta ja veti tämän pään väkisin taaksepäin. Konsuli kohtasi hänen katseensa uppiniskaisen ilmeettömänä, vaikka kipu sai tämän silmät vetistämään. ”Nautin suuresti saadessani nähdä kuinka elämä hiipuu silmistänne.”

Veri värjäsi Vannuilin hampaat ruosteenpunaiseksi tämän hymyillessä. ”Kuin myös.”

Meiqäl kuuli lähestyvien kavioiden rummutuksen ja heittäytyi alta pois viime sekunnilla. Pitkä akherinuoli upposi maahan juuri siinä kohtaa, missä hän oli seissyt vain hetkeä aikaisemmin. Ren’i hyppäsi hevosen selästä Vannuilin eteen, miekka Meiqäliä osoittaen.

”En odottanut tapaavani teidän ylhäisyyttänne uudestaan näin pian,” Meiqäl totesi, sapeli iskuvalmiudessa.

Ren’i hymyili kireästi. Hänen takanaan Haukka oli jo jännittänyt jousen uudestaan, pitkä musta letti tuulessa piiskaten kuin hevosen häntä. ”Viimeisin yrityksenne huvitti minua suuresti. Halusin tulla kiittämään teitä henkilökohtaisesti.”

”Teidän ylhäisyytenne on aivan liian ystävällinen.”

”Rauha, Haukka,” Ren’i sanoi, tietäen näkemättäkin, että tämä tähtäsi suoraan Meiqäliin. ”Jätä marsalkka minulle.”

Meiqäl pyyhkäisi hikiset kiharat otsaltaan. ”Jos olisitte liqari, sanoisin rohkeutenne tuottavan teille kunniaa.”

He mittailivat toisiaan kahden, kolmen lyhyen sydämenlyönnin ajan, ja syöksähtivät liikkeelle samanaikaisesti. Kaikki aikaisempi väsymys unohtui, kun metalli iski metallia vasten, eikä Ren’i ajatellut enää mitään muuta.

Meiqäl oli nopea, hänen jalkatyöskentelynsä paljon taitavampaa kuin niiden liqarisotilaiden, joita vastaan hän oli aiemmin joutunut. Marsalkka puski häntä taaksepäin säälimättä, torjuen, sivaltaen, ja jokainen pienikin virheliike kostautui saman tien. Liqariylimystön suosiman sapelin kantama oli lyhyempi kuin kishalaisen miekan, ja Meiqäl teki kaikkensa kääntääkseen sen edukseen. Ren’in kasvot vääristyivät keskittymisestä. Marsalkka kavensi välimatkaa heidän välillään armottomasti, suomien iskuja niin nopeasti, että Ren’illä oli täysi työ ehtiä alta pois. Heidän ympärillään taistelu raivosi loputtomana, niin ystävä kuin vihollinenkin myrskyn sumentamaan maisemaan hukkuen.

Sapeli viilsi ihoa ja lennätti kirkkaanpunaisen vanan ilman halki. Ren’i oli vain etäisesti tietoinen kivusta, joka levisi aaltoina käsivartta pitkin, ja sukelsi äkisti marsalkan kohotetun käden alta. Meiqäl huusi, kun miekka iskeytyi voimalla kylkiluita vasten. Isku ei ollut tarpeeksi voimakas viiltämään rintapanssaria auki, mutta se jätti syvän lommon jälkeensä, joka painoi kylkeä vasten jokaisella hengenvedolla.

Meiqälin vastaisku tuli välittömästi. Ren’i ehti vain nähdän metallin välähtävän ja tunsi sitten kaatuvansa maahan, kun sapelin nuppi kalahti täydellä voimalla ohimoa vasten. Hän näki vetistävin silmin kuinka Meiqäl kohotti sapelin uudestaan korkealla yläpuolellaan. Jyskyttävä kipu sumensi katseen melkein kokonaan; hän tunsi vielä puristavansa Oerein miekkaa kouristuksenomaisesti otteessaan ja yritti kaikin voimin kohottaa sen suojakseen.

Varjo lankesi Meiqälin ylle ja tämä jäykistyi yhtäkkiä, sapeli käsistään kirvoten, ja vajosi parahtaen polvilleen. Ren’i sai itsensä puskettua istuma-asentoon nähdäkseen kuinka marsalkka yritti repiä kylkiluidensa välistä törröttävää pitkäteräistä tikaria irti siinä kuitenkaan onnistumatta. Tikarin terä oli uponnut suoraan panssarin ja silmukkapaidan metallin läpi sellaisella voimalla, että vääntyneet silmukat pitivät sen tiivisti paikallaan. Vannuil seisoi hänen takanaan raskaasti huohottaen, verta vuotaen, mutta hengissä yhtä kaikki. Hän potkaisi Meiqäliä selkään ja lennätti naisen kasvoilleen maahan.

”Tässä kotiläksy. Ensi kerralla valmistaudu oppituntiin kunnolla,” hän sanoi ja sylkäisi maahan Meiqälin kasvojen viereen. Hän katsahti Ren’iin, ilme hitusen lientyen. ”Oletteko kunnossa, ylhäisyys?”

”Tuon pitäisi kai olla minun repliikkini,” Ren’i vastasi. Hän kokeili jomottavaa ohimoaan varovasti ja irvisti nähdessään kuinka tahmea veri sotki hanskat. Hän nyökkäsi Meiqäliä kohti. ”Onko tuo vamma kuolettava?”

”Tuskin.”

Hän nyökkäsi uudestaan. ”Hyvä. Sitokaa hänet ja tehkää kilpi. Pystyttekö siihen?”

Vannuil epäröi. ”Tuskin tässä tilassa. En ainakaan yksin.”

Ren’i veti hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä kohti Vannuilia. ”Siinä tapauksessa antakaa minun auttaa.”

Hetken epäröinnin jälkeen Vannuil viskasi oman hansikkaansa maahan ja pujotti omat, huomattavasti pidemmät sormensa Ren’in sormien lomaan. Tunne, joka kulki pitkin Ren’in selkärankaa, nosti hänen niskavillansa pystyyn.

Hän oli saanut maistiaisen Vannuilin kaltaisten vanhempien demonien kyvyistä, kun tämä oli Qelin kanssa langettanut suojaloitsun Oerein pihlajamiekkaan, mutta silti tunne tuli shokkina. Hetken aikaa hänen ja Vannuilin mielet limittyivät toisiinsa täydellisesti. Rasituksen tukahduttamanakin tämän ashayn silkka laajuus järkytti häntä – sen paino tuntui siltä, kuin olisi yrittänyt nostaa vuoren ilmaan. Eniten häntä kuitenkin hätkähdytti se kuinka tiukasti Vannuilin ajatukset, tämän tunteet linkittyivät hänen omiinsa, niin tiukasti, että hän hädin tuskin kiinnitti huomiota siihen kuinka Vannuil eristi Meiqälin ashayn tämän mielestä yhtä helposti kuin olisi sammuttanut kynttilän liekin.

Vannuilin mieli oli vuosituhantisen elämän syventämä, ja sen holveissa kajahteli niin syvä surumielisyys, että Ren’i tunsi silmiensä kostuvan omia aikojaan ymmärtämättä edes mitä tunsi. Hän tunsi vain loputtomien vuosien painon, ei ruumiissaan vaan mielessään, kun keisarit ja keisarinnat seurasivat toisiaan kuin vuodenajat, ja vain sielu syvällä sisimmässä muuttui muun maailman pysyessä entisellään. Sukupolvet seurasivat toisiaan, mutta Melkem – Kisha – seisoi paikoillaan.

’Olette liian nuori kuormittamaan itseänne tuollaisilla ajatuksilla,’ Vannuilin ääni kantoi Ren’in mieleen. Sen sävy oli lempeämpi kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuullut naisen suusta. Hän tunsi Vannuilin vetävän heidän mielensä erilleen hellävaroen, jättäen vain kahden ashayn yhteyden. Sen lämpö viipyili oudon lohdullisena kuin kosketuksen. Sitten Vannuil päästi irti Ren’in kädestä ja ympäröivän maailman äänet tulivat takaisin hyökyaaltona, eikä hän enää tuntenut toisen ashayta omansa lomassa.

”Pahoittelut, ylhäisyys,” Vannuil sanoi. Hän kumartui Meiqälin ylle vaivalloisesti nuolen edelleen pilkottaessa loukkaantuneesta jalasta. Hän sitoi marsalkan kädet selän taakse tämän omalla vyöllä ja veti tämän istumaan. Meiqäl hengitti raskaasti eikä yrittänyt vastustella, mutta Ren’i näki tämän sävähtävän, kun Vannuil repäisi irti veitsen, joka törrötti edelleen tämän kyljestä. ”En ollut varma, olitteko koskaan aikaisemmin tehnyt tuota.”

Ren’i hieroi otsaansa. Kaikki se, mitä oli tuntenut lyhyen hetken aikana, oli herättänyt kymmeniä kysymyksiä, mutta hän torjui ajatuksen saman tien. Konsulillakin oli oikeus yksityisyyteen. ”Se oli kieltämättä erikoinen kokemus.”

Vannuil hymähti. ”Jälkivaikutus haihtuu nopeasti. Mitä teemme marsalkalle?”

Ren’in ilme kiristyi. ”Vien hänet mukanani Hol Saroon.” Meiqäl mulkoili häntä peittelemättömän vihamielisesti, veri huuliaan tahraten. ”Huolehtikaa hänen vammoistaan, mutta pitäkää huoli, ettei hän pääse karkuun.”

”Oletteko aivan varma?”

”Täysin. Tämä juopa on selvitettävä juurta jaksain, eikä siitä tule mitään, jos jatkamme toistemme tappamista.”

”Isänne olisi ylpeä tuon kuullessaan.”

Hän ei ehtinyt vastata, kun Aamukaste demoniparinsa kanssa karautti paikalle Denae mukanaan. Jokainen heistä oli ryvettynyt taistelun tuoksinnassa ja toinen puoli Denaen kasvoista oli veren peitossa, mutta Ren’i oli silti helpottunut heidät nähdessään.

”Saamme seuraa,” Aamukaste ilmoitti. Hän oli tyhjentänyt nuoliviininsä ja vaihtanut jousen kishalaiseen yhden käden miekkaan. ”Toiset konsulit ovat tulossa.”

Ren’i katsahti ympärilleen. Haukkaa ja toisia tuttuja kasvoja ei näkynyt missään, ja ratsukoiden nostattamat tomupilvet huononsivat näkyvyyttä entisestään. Hänen ja Vannuilin keskittyessä Meiqäliin taistelu oli muuttanut suuntaa, eivätkä tämän kenraalit näyttäneet vielä huomanneen komentajansa tappiota. Ren’i kuuli liqarinkielisten huutojen kaikuja sieltä täältä kenraalien yrittäessä paimentaa joukkojaan vastarintaan; niihin oli tullut uusi, epätoivoinen sointu.

”Te kaksi, auttakaa Vannuilia vankimme kanssa,” Ren’i sanoi Aamukasteelle ja tämän parille. Hän noukki pudonneen kilpensä ja kiinnitti sen remmit huolella oikeaan käsivarteensa. Se oli nyt hänen ainoa henkivakuutuksensa sen jälkeen, kun liqaripartio oli vienyt hänen kypäränsä. ”Etsin Haukan käsiini.”

”Olkaa varovainen, teidän ylhäisyytenne.”

”Te myös, Vannuil.”

Denae jätti ratsunsa Vannuilille ja seurasi Ren’iä jalkapatikassa. Heidän ei tarvinnut puhua: he liikkuivat ripeästi toistensa selustaa vahtien aivan kuten kuukausia sitten Liqariassa.

Ilma väreili kuumuudesta. Tuuli kiihtyi kiihtymistään, mutta se ei tuonut helpotusta, vaan jokainen tuulenhenkäys poltti ihoa, vaikka iltapäiväaurinko oli hiekkapilvien takana piilossa. Se puhalsi dyynit hajalleen, ja loi sitten uusia. Santa kasautui minuuteissa kaatuneita vasten ja uhkasi hukuttaa heidät näkyvistä, kunnes hiekan alta pilkisti enää kiiltävää metallia tai kypärän yksinäinen töyhtö.

Haukasta tuntui siltä, että oli nähnyt sen kaiken tapahtuvan jo lukemattomia kertoja aikaisemmin, eikä voinut olla miettimättä, oliko uni enteillyt juuri tätä. Oliko sota myrsky ja olivatko he tuli, joka polttaisi kaiken tieltään?

Ohitse vilahti ratsukoita viidennen legioonan ja Meril-Anin väreissä huutaen voittoaan, kun viimeiset liqarisotilaat ajettiin saarroksiin Vannuilin ja vahvistusten väliin. Akherit olivat ajaneet kenraalit hajalleen niin sotilaistaan kuin marsalkasta, mutta sen hinta oli ollut hirvittävä. Liqariruumiiden keskuudessa makasi liikkumattomia akhereita, niin tuttuja kasvoja, että ne olisivat voineet olla hänen naapuriensa tai sukulaistensa. Kishalaisten tappiot eivät olleet jääneet sen vähäisemmiksi. Valkeat haarniskat pilkistivät hiekasta kuin haatuneet luut, yhtä liikkumattomina kuin aavikon alle jääneet rauniot.

Haukka tunsi hien valuvan solkenaan pitkin niskaansa. Miekka tuntui kömpelöltä kädessä, jokainen isku edellistä raskaammalta. Liqarikenraalin suusta ryöpsähti tummaa verta, kun tämä putosi polvilleen, muttei päästänyt vieläkään irti miekastaan. Lyhyt kamppailu oli epätasaväkinen, mutta liqari taisteli ankarasti välittämättä verestä, joka värjäsi maan hänen allaan. Haukka ei heti saanut katsettaan irti hänestä, kun hän lopulta lyyhistyi, eikä enää yrittänyt nousta ylös.

Hän näki Qelin karauttavan suuren sotaratsunsa selässä kaatuneiden liqaririvien ohitse. Hänen sanansa melkein hukkuivat tuuleen. ”Voitto on meidän! Työmme täällä on tehty!”

Verta, hikeä ja hiekkaa. Se ei tuntunut voitolta. Liqareja oli edelleen jaloillaan satamäärin, ja heidän kasvoiltaan paistoi varman kuoleman tietoisuus. He eivät edes heittäneet aseitaan menemään ja antautuneet; heillä ei ollut pakotietä, ei ainuttakaan reittiä kotiin vieraitten vetten yli. Ainoa varma tulevaisuus oli kuolema, ja he olivat päättäneet kävellä sitä kohti omin jaloin.

Haukka viskasi miekan tiehensä inhon ilmein ja keräsi kaikki löytämänsä ehjät nuolet, sulloen ne rivakasti tyhjenneeseen nuoliviiniinsä. Miekka oli julma ase julmaan käteen, ja hän oli saanut julmuuksista tarpeekseen.

Jousi tuntui lohdulliselta hänen kädessään, kun hän veti sen esiin, tähtäsi ja lähetti nuolen matkaan. Yksi nuoli, yksi tähtäys, ja kaikki oli ohi. Liqarisotilas kaatui suorilta jaloin taaksepäin, nuoli rinnasta pilkistäen. Se ei ollut yhtään vähemmän julmaa kuin teräs, mutta ainakin kärsimys loppui lyhyeen.

Aredin laulu oli herättänyt jotakin aavikon sydämessä. Tuuli puhalsi heille myötäisenä, kantaen heidän nuolensa maaliin. Sama tuuli oli ajanut sateet kauas etelästä ja hajottanut ukkoset; tulevasta kuivasta kaudesta tulisi tähän astisista pahin. Haukka ei ollut varma oliko se sen arvoista.

Hän veti ampumansa nuolen irti liqariruumiista, pyyhki kärjen sotilaan viittaan, ja tiputti nuolen takaisin viiniin. Ei, hänellä ei ollut varaa epäilyksille. Sinilehti ja Kuukivi taistelivat vain muutaman metrin päässä hänestä, toinen ampuen, toinen outoa kvartsimiekkaansa kantaen. He olivat molemmat saaneet ruhjeita ja naarmuja, kuten Haukkakin, mutta he elivät, elivät edelleen, kun niin monet muut eivät. Haukan nuoli pudotti liqarin, joka oli ollut tähtäämässä Sinilehteä. Kuukivi oli tämän toverin niskassa ennen kuin sotilas ehti ampumaan.

”Hyvin ammuttu,” Sinilehti huusi tuuleen. Haukka ei ymmärtänyt miten tämä jaksoi vielä hymyillä.

Laukkaavia ratsukoita ilmestyi tuon tuosta kuin tyhjästä, milloin Hol Saron, milloin Meril-Anin värejä kantaen. Haukka kuuli huudon jylinän nousevan jostain hiekkapilvien takaa, eikä aluksi erottanut sanoja lainkaan. Huudon, joka tuli lähemmäs, joka levisi kulovalkean tavoin. Kishan, Ren’in, punaista lippua kantava tähyäjä ratsasti täyttä laukkaa heidän ohitseen ja huusi, ”Liqaria on kaatunut! Marsalkka Meiqäl on voitettu!”

Hänen sanansa levisivät sotilaalta toiselle heidän toistellessaan niitä tovereilleen; hurraahuudot kuulostivat tuulen ulinalta. Vaikka moni liqarisotilaista ei ymmärtänyt daqaneesia, Meiqälin nimi riitti kertomaan heille, mistä oli kyse. Muutamat pudottivat aseensa siihen paikkaan; suurin osa nousi epätoivoiseen vastarintaan ja taisteli kaksinkertaisella raivolla kotimaansa ja kunniansa puolesta.

Haukka tunsi Ren’in läsnäolon tulevan hitaasti lähemmäs ja lähemmäs. Hän olisi hymyillyt, jos olisi jaksanut. Pohjoinen ja keisarinna odottivat omaa koitostaan, ja hän tunsi heitä yhdistävän siteen kautta, että Ren’i oli yhtä uupunut kuin hänkin.

Kuukivi parkaisi, kun mustakärkinen liqarinuoli osui alaselkään lähellä kylkeä. Hetkeä myöhemmin hän makasi maassa, verestä kiiltävää nuolenkärkeä kouristuksenomaisesti puristaen; nuoli oli lentänyt sellaisella voimalla, että se oli mennyt kyljestä läpi vatsan puolelle.

”Älä revi sitä!” Sinilehti huudahti ja tarttui Kuukiven käsiin. ”Haukka, suojaa meitä!”

Haukka ei vastannut. Hänen kätensä liikkuivat kuin itsestään, kun hän veti nuolen viinistä, jännitti jousen ja lähetti nuolen matkaan. Hän oli vain hämärästi tietoinen toisten äänistä, Kuukiven itkusta, huudoista, kaiuista.

Keskity, hän sanoi itselleen. Kädet tärisivät käskystä välittämättä. Keskity.

Nuolet hupenivat nopeasti. Kun hän kurkotti taas kohti viiniään ja löysi vain tyhjää ilmaa, hän tajusi äkkiä, että Kuukivi oli hiljennyt. Hän sai vain vaivoin pakotettua itsensä kääntymään, koko ruumis vastustaen kuin tietäen, että olisi parempi olla näkemättä.

Hänestä tuntui, ettei saisi näkymää pyyhittyä mielestään enää ikinä. Haavasta valunut veri oli muuttunut oudon sinertäväksi. Sama veri tahrasi halkeilleita huulia. Kuukiven käsi lipesi Sinilehden kädestä ja putosi hiekkaan voimattomana, ja Sinilehti sulki hänen silmänsä niin hellästi kuin pystyi. Kyyneleet jättivät likajuovia hänen tummille poskilleen.

”Kuukivi? Kuukivi!”

Denae juoksi kuin tyhjästä heitä kohti. Hän kumartui ystävänsä puoleen, käsi tämän kaulalla viipyillen, ja kun hän nousi ylös, hänen veren tahrimat kasvonsa olivat vihan vääristämät. Hän jännitti jousensa ja ampui kohti liqareja niin nopeasti, ettei sotilas, jonka kurkkuun nuoli upposi, ehtinyt edes huutaa. Denae säntäsi kohti liqareja jousi uudestaan jännitettynä ja huusi, huusi sellaista raivoa ja menetystä, että se särki sydämen.

”Haukka!”

Haukka tunsi Ren’in lähestyvän ennen kuin edes tunnisti tämän äänen, yhtä rasituksesta särkyneen kuin heidän muidenkin. Sinilehti oli jo jaloillaan. Hän tähtäsi kohti liqareja, synkän päättäväinen ilme kasvoillaan. Hänen nuolensa pudotti sotilaan, joka oli nostanut miekkansa kohti Denaeta.

Kuuma tuuli tuiversi Haukan tukkaa ja puhalsi punaisen hiekkapilven hetkeksi hajalleen, kun hän kääntyi. Hetken aikaa Ren’in silmissä hän tuntui seisovan erillään kaikesta ympäröivästä maailmasta, kuolleista, elävistä, ystävistä, vihollisista, aivan kuin hän olisi ollut vain unikuva. Hänen ihonsa kiilsi hiestä kelmeän auringonvalon alla, tukka ilmaa piesten. Ren’i näki oman helpotuksensa heijastuvan Haukan silmistä, vain lyhyen hetken verran, kun tämä pyrähti juoksuun. Hän juoksi kuin tuuli; niin hän juoksi aina. Se hetki juurtui ikuisesti Ren’in mieleen.

Musta nuoli singahti matkaan tuulta vasten epätoivoisen liqarisotilaan ampuessa vain sekunteja ennen kuin vihollismiekka upposi hänen keskivartaloonsa. Sotilaan matka päättyi; nuolen ei. Haukka näytti lentävän ilmassa kärjen upotessa kylkiluiden väliin.

Haukan käsi takertui nuolen juureen, kun hän kaatui, silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jousi kirposi hänen otteestaan. Ren’istä tuntui siltä kuin itse taivas olisi pudonnut hänen ympärillään, mutta silti maailma ei pysähtynyt. Taistelu ei lakannut raivoamistaan, vaikka Haukka jäi hiekkaan makaamaan liikkumattomana, kenenkään muun huomaamatta.

Ren’i tiesi, että ilman täytyi olla sakeana hiestä, verestä ja teräksen kajahtelusta terästä vasten, mutta maailma hänen mielessään oli äänetön ja tyyni kuin lähestyvä loppu. Hän juoksi Haukan luo, polvistui tämän viereen ja heitti isänsä miekan käsistään edes katsomatta minne se putosi.

Hän veti kypärän Haukan päästä, otti tämän kasvot kämmentensä väliin ja painoi otsansa tämän otsaa vasten. Hän tunsi tärisevänsä kauttaaltaan.

Haukka hymyili vaimeasti kivun läpi. Pitkä, yönmusta tukka oli alkanut purkautua letistään ja hiki oli liimannut karanneita suortuvia hänen kasvoihinsa.

“Ren’i,” hän sanoi heikolla äänellä. Ren’i kuuli hänen äänensä, vain hänen äänensä, ja taipui sitä kohti kuin imien sen rippeitä itseensä. “Minua tullaan hakemaan.”

“Ei vielä,” Ren’i henkäisi. “Me olemme yhdessä. Mehän lupasimme.”

Haukan käsi puristui nuolen ympärillä, mutta hänellä ei ollut voimaa vetää sitä irti. Se oli uponnut syvälle, koko kärki lihaan kadoten, ja tummaa verta valui kapeina noroina kohdasta, jossa se oli rikkonut ihon. Ren’i näki tuskan tämän silmistä, yhtä selkeästi kuin oman kuvajaisensa. Haukka päästi nuolesta irti ja hautasi kätensä Ren’in hiuksiin, yhtä hellästi kuin he olisivat olleet kahden.

“Muistatko sen ensimmäisen yön? Myrskyn, ukkosen,” Haukka kysyi. Hän yskähti, ja hänen suupielensä oli verestä sinipunainen. Se näytti niin väärältä hänen kuparinruskeaa ihoaan vasten, kuin tahra maalauksessa tai särö puhtaassa lasissa.

“Muistan,” Ren’i sanoi hiljaa.

Hän muisti jokaisen hetken, jokaisen yön ja aamun, muisti Haukan sormet omiensa lomassa, tämän lämmön, katseet, hiljaiset huokaukset.

Mitä ihmettä hän oli luullut tekevänsä tuodessaan Kishan sodan aavikon maille? Ren’i halusi huutaa kysymyksen taivaisiin ja singota sen kuolleiden jumalten kasvoja vasten. Hänen uskollisuutensa olisi pitänyt kuulua keisarikunnalle, rubiinivaltaistuimelle, ja oli kai kerran kuulunutkin.

Se oli ollut ennen Haukkaa.

Haukka katseli häntä vakavana, ja Ren’i tiesi, että tämä tiesi täsmälleen hänen katumuksensa jokaisen sävyn.

“Kutsu minua nimelläni. Oikealla nimelläni.”

“Khaeron,” Ren’i kuiskasi tämän huulia vasten. “Khaeron, rakas Khaeron.”

Hiekka takertui hänen kyynelten juovittamiin kasvoihinsa, kun he suutelivat. Jos Haukan suu ei olisi maistunut raudalta, suudelma olisi voinut olla kuin heidän ensimmäisensä. Pitkä, tutkiskeleva, hidas. Kuin aika olisi ollut vain heidän ja he olisivat käyttäneet sen vain toisiinsa.

Haukan katse oli vakaa, kun hän kosketti Ren’in käsivartta koristavia tatuointeja, noen, lian ja hien juovittamia.

“Älä ajattele tätä erona.” Haukan ääni oli uupumuksesta raskas. ”Vain sinä tiedät nimeni. Kuljen aina kanssasi, minne ikinä menetkin.” Hän kosketti sormellaan Ren’in huulia. “En lähde koskaan luotasi pois.”

“Tunnen sinun nimesi, etkä sinä ole menossa minnekään, helvetti soikoon!” Sanat olivat teräviä Ren’in suussaan. “Pysy hereillä! Olen tässä. Sinun on pysyttävä hereillä, ymmärrätkö?”

Hän puhui Haukalle herkeämättä, tietämättä itsekään mitä sanoi, keinuttaen tätä koko ajan käsivarsillaan. Sanat ryöppysivät hänen suustaan kuin itsestään, sitä epätoivoisemmin mitä enemmän Haukka taisteli pitääkseen silmänsä auki, ja jumalat, kuinka hän taistelikin. Ren’i käsitti vain etäisesti, että ympärillä taistelun äänet olivat vaimenemassa, että eloonjääneet etsivät toisiaan ja kokosivat kaatuneita yhteen, mutta hän ei uskaltanut päästää Haukasta irti. Tämän hengitys kulki vaivalloisesti, kasvot alituisen tuskan vääristäminä.

Ren’i näki vain hänen kipunsa ja kuuli vain hänen hengityksensä. Hän ei huomannut kuinka hänen nimeään huudettiin toistuvasti.

”Onko tuo… Ei, ei! Haukka!” Askeleet lähestyivät kävellen, sitten juosten. Ren’i sävähti kuin lyötynä, kun joku laski käden hänen olalleen. Veri oli paennut Sinilehden kasvoilta. ”Ei kai hän ole… Älä vain sano, että—”

”Hän elää,” Ren’i sanoi, ja tajusi vasta silloin, että tärisi kauttaaltaan. ”Auta minua! Hänet on saatava leiriin nyt heti!”

Sinilehti puristi hänen olkaansa tiukasti. Hänen suunsa oli puristunut kapeaksi viivaksi, ja Ren’i näki oman pelkonsa heijastuvan tämän ilmeestä.