Hol Saro, 24. toiskuuta 3046

Savupatsas kohosi kaukana Menushen eteläpuolella, hädin tuskin erottuen tummaa taivasta vasten, mutta räjähdyksen äänestä ei ollut epäilystäkään. Se kantoi palatsiin asti ja sai ikkunat helisemään, eikä hälytyksen tullessa linnoituksen seinien sisällä ollut ainuttakaan nukkuvaa sielua.

Sotilaspartioiden raskaat juoksuaskeleet kulkivat Ren’in huoneiston ohi muutaman minuutin välein, saaden lattian tärisemään. Hän oli juuri ehtinyt pukeutua, kun takaoveen koputettiin hätäisesti.

”Olen pukeissa,” hän vastasi ennen kuin tulija ehti puhumaan. ”Tule sisään.”

Tulija oli Ruan. Tämä oli selvästi pukeutunut yhtä hätiköidysti kuin Ren’ikin, sillä tällä ei ollut tavanomaista pitkää peruukkia yllään ja lyhyet tummat hiukset olivat edelleen sotkuiset.

”Isänne on tulossa,” hän sanoi, hengittäen edelleen raskaasti kuin olisi juossut paikalle. ”Kapteeni Vasaqin on kutsunut koolle hätäkokouksen.”

”Mitä on tapahtunut?”

Ruan nielaisi. ”Kapinalliset ovat iskeneet uudestaan. Kuulin kapteenien sanovan, että he räjäyttivät Kadeinon bulevardin tarkastuspisteen.”

Ren’istä tuntui siltä kuin olisi saanut saavillisen kylmää vettä niskaansa. Hän kävi peilipöydän eteen istumaan. ”Äkkiä, Ruan, aikaa ei ole hukattavaksi.”

Muutamalla pikaisella hiusharjan sukauksella Ruan pakotti Ren’in hiukset järjestykseen ja nappasi tarjottimelta meikkipalettinsa. Siinä vaiheessa, kun Ren’i kuuli asuinhuoneistonsa etuoven aukeavan ja kapteenin äänen kaiun tulevan lähemmäs useiden jalkaparien seuraamana, Ruan oli meikannut piiloon tyynynpäällisen jättämät painaumat, maalannut suruviivan paikoilleen ja tehnyt niin tarkat rajaukset Ren’in silmien ympärille, että ne näyttivät veitsenteräviltä. Hän suti väriä Ren’in poskipäihin ilmeenkään värähtämättä, kun makuuhuoneen ovi lennähti auki.

Ren’i näki vilahduksen omasta heijastuksestaan ja totesi, että kriisitilanteessa Ruanin taidot todella loistivat. Jos hän ei olisi tuntenut levotonta kiemurtelua sisuskaluissaan, hän olisi voinut kuvitella peilistä katsovan miehen olevan täydellisen tyyni ja tilanteen tasalla.

”Pahoittelen, että joudumme häiritsemään teitä vapaapäivänä, ylhäisyys, mutta kyseessä on hätätilanne,” Sava kiirehti sanomaan, kun hän astui sisään Hamrin ja Oerein kanssa. Loput kaartista oli kerääntynyt käytävälle heidän taakseen.

”Tiedän. Olen melkein valmis,” Ren’i vastasi. ”Isä, mikä tilanne on?”

”Kerron matkalla. Keisarinna odottaa meitä.”

Ruan laski siveltimensä tarjottimelle ja astui taaksepäin, kumartaen. ”Olkaa hyvä, ylhäisyys.”

Tämä auttoi vielä kiinnittämään viitan hänen harteilleen. Ren’i väläytti hänelle pienen hymyn kiitokseksi ennen kuin vakavoitui ja poistui Oerein rinnalla huoneesta. Kunniakaarti asettui muodostelmaan heidän ympärilleen, kun he marssivat ulos huoneistosta.

”Menushe on kapinallisten hallinnassa,” Oerei sanoi sillä sekunnilla, kun Ren’i kääntyi hänen puoleensa. ”He ovat eristäneet kaupunginosan ja tuhonneet suurimman osan tarkastuspisteistä. Galasessa on täysi kaaos.”

”Entä legioonalaiset?”

”Konsuli Cura’is yrittää saada tilanteen hallintaansa. Galaselaiset pakenevat kodeistaan ja kadut ovat pahasti tukossa.” Oerei näytti meikkinsä allakin kalpealta ja kireältä. ”Bulevardilla taistellaan. On olemassa riski, että väkivaltaisuudet leviävät muihin kaupunginosiin, jos tilanne riistäytyy käsistä pahemmin.”

Eteishalli oli sekasorron vallassa heidän saapuessaan. Keisarillisen vartioston sotilaat yrittivät pidellä Kishan senaatin mustiin virka-asuihin pukeutuneita senaattoreita loitolla valtaistuinsalin ovista. Kakofonia oli täydellinen; Ren’i erotti juuri ja juuri, että monet heistä vaativat päästä hänen majesteettinsa puheille, osa puolestaan vaati keisarinnaa puhumaan senaatin eteen. Huudot kiihtyivät, kun he näkivät Oerein.

”Prinssi-senaattori Oerei!” huudahti eräs pitkä taivashinainen, jonka kaulukseen oli kirjailtu Nemerwatanin värit. ”Jumalten kiitos. Senaatti tarvitsee teitä!”

Oerei kokosi ashaynsa niin huomaamattomasti, että Ren’i hädin tuskin tunsi sitä ennen kuin tämä kosketti kaulaansa ja vapautti voimansa.

”Olen senaatin käytettävissä heti, kun olen puhunut hänen majesteettinsa kanssa,” Oerei vastasi, ääni kantaen helposti mekkalan ylitse. Hänen äänessään oli harvinaisen käskevä nuotti, eikä siitä levottomuudesta, jonka Ren’i oli hänen kasvoillaan nähnyt vain joitain hetkiä sitten, ollut jäljellä merkkiäkään. Hän oli viileän rauhallinen myrskynsilmässä, tyyni ja hillitty. ”Kutsukaa senaatti koolle ja odottakaa lisäohjeita. Jos konsulit Cura’is ja Royelin ovat saatavilla, haluan kuulla heidän lausuntonsa tilanteesta, kun liityn seuraanne.”

”Me hoidamme asian, teidän ylhäisyytenne. Kiitos,” nainen vastasi.

”Saatelkaa senaattorit turvallisesti istuntosaliin,” Oerei sanoi, kohdistaen sanansa sotilaskomentajalle, joka oli toisten joukossa paimentamassa kiihtyneitä viranomaisia. ”Pitäkää huoli, että varauloskäynnit ovat esteettömät ja että kaikkia kulkuväyliä vartioidaan.”

Jokin hänen sanoissaan sai jännityksen purkautumaan. Ren’i ei voinut peitellä hämmästystään, kun senaattorit poistuivat vartijoiden saattelemana ja hallin melutaso laski muutamassa hetkessä. Oerein läsnäololla oli usein sellainen vaikutus: hän sai muut läsnäolijat rentoutumaan ja kuuntelemaan. Se oli tehnyt Ren’iin suuren vaikutuksen hänen ollessaan pieni.

Sotilaat työnsivät valtaistuinsalin ovet auki ja kumarsivat kohteliaasti, kun Ren’i ja Oerei marssivat sisälle kunniakaarti perässään. Sali oli lähes tyhjä, aivan kuin ulkopuolisen maailman häly ei koskettaisi sitä laisinkaan. Uloskäyntien luona seisoi tavanomainen määrä sotilaita valmiudessa ja kattoikkunoiden luona vilahti ajoittain varjoja, mikä kertoi siitä, että henkivartijat tarkkailivat kaikkia mahdollisia kulkuväyliä, niin suuria kuin pieniäkin. Valtaistuimella ei istunut ketään, mutta ovi kokoushuoneeseen seisoi apposellaan.

”Hänen majesteettinsa on tulossa,” oven luona seisova sotilas ilmoitti, kun he lähestyivät. ”Voitte käydä odottamaan.”

”Kiitos, Qersh,” Oerei sanoi. Hän nyökäytti päätään Qershin kumartaessa ja astui kokoushuoneeseen Ren’i vanavedessään.

Huone näytti hyvin samankaltaiselta kuin silloin, kun Ren’i oli seissyt siellä viimeksi. Takoissa paloi tuli, takaoven luona seisoi vakavailmeinen sotilaspartio. Pöydällä ollut maailmankartta oli vaihtunut keisarikunnan kartaksi, ja pienet, puiset sotilasfiguurit ympäröivät Hol Saroa. Joku oli asetellut Nemerwatanin maantielle ja Karan läntisen pääportin edustalle harmaaksi maalattuja figuureja. Ren’i tunsi vatsansa muljahtavan, kun hänen katseensa löysi kartalta Syrjämaat. Meril-Anin tasangolle oli aseteltu samoja sotilasfiguureja, jotka vartioivat Hol Saroa pohjoisessa.

He eivät ehtineet seistä pöydän ympärillä kauaa, kun valtaistuinsalin ovi kävi uudestaan. Vasaqinin matala ääni kajautti ilmoille, ”hänen keisarillinen majesteettinsa, Ellerram IV mar Verqur’einen”, mutta siihen ei ollut varsinaista tarvetta. Pelkkä äänekäs metallinen kalina sotilaiden polvistuessa olisi riittänyt kertomaan tulijan identiteetin kaikille sadan metrin säteellä.

Ellerram säteili keisarillista arvovaltaa astuessaan huoneeseen, ja Ren’i, Oerei, Hamr ja kaartin sotilaat laskeutuivat toisen polven varaan yhtä aikaa ja kumarsivat syvään.

”Nouskaa,” Ellerram käski, ja he nousivat.

Ellerramin olisi voinut luulla nousseen sängystä täydellisesti ehostettuna, kuin valmiina ottamaan vastaan arvovaltaisia vieraita. Hän kantoi yksinkertaisen, mutta taidokkaasti leikatun mustan housupuvun päällä viininpunaista samettiviittaa, ja pään päälle kootuista hiuksista roikkuvat hiuspinnit helisivät hänen jokaisen liikkeensä mukana. Vyöltä roikkuva metallisauva oli sama, jonka Ren’i tunnisti oitis unestaan: sama sauva, jota Ellerram oli pidellyt sisartaan muistellessaan.

Sauva ei kuitenkaan ollut Ren’in huomion keskipiste. Keisarinna saapui Vasaqinin käsipuolessa, käsi naisen tatuoidulla käsivarrella leväten. Näky nosti hänen niskavillansa pystyyn. Kun hän näki Ellerramin katsovan itseään ja suruviivaa, Ren’i katsoi itsepintaisesti takaisin.

Hän ei ollut ainoa huoneessa, joka rikkoi keisarillista etikettiä.

Keisarinnan henkivartijat kiersivät huoneen pikaisesti ja poistuivat takaisin valtaistuinsalin puolelle, vetäen oven kiinni perässään.

Ellerram päästi irti Vasaqinista, katsoi kasvoista toisiin, ja sanoi, ”kiitämme, että pääsitte tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla.” Hän taivutti päätään Ren’iä kohti, jatkaen, ”kruununprinssi Ren’i. On valitettavaa, että jouduimme häiritsemään teitä virkavapaanne aikana, mutta tilanne tuli meille kaikille yllätyksenä.”

”Ei se haittaa, teidän majesteettinne. Tilanteen vakavuus vaatii meiltä kaikilta myönnytyksiä,” Ren’i vastasi.

”Entä missä on kaupunginvartioston kapteeni Yirish?” keisarinna kysyi.

”Olemme yrittäneet saada häneen yhteyden, mutta toistaiseksi tuloksetta. Konsuli Royelin 25:stä legioonasta selvittää hänen olinpaikkaansa parhaillaan. Hän epäilee, että kapteeni on saattanut olla tarkastuspisteellä hyökkäyksen aikaan,” Oerei vastasi.

”Jos häntä ei löydetä puoleenpäivään mennessä, valmistautukaa nimittämään hänen seuraajansa. Kaupunginvartioston on säilyttävä toimintakykyisenä.” Ellerramin ilme oli vakava. ”Oletamme, että kaikki läsnäolijat ovat suurin piirtein tietoisia siitä, miksi olemme kutsuneet teidät koolle, mutta Vasaqin voinee kertoa tiivistetysti pääkohdat, jottei kellekään jää epäselvyyksiä.”

Ellerram napsautti sormiaan ja Vasaqin veti viittansa taskusta taitellun paperiarkin. Nainen karautti kurkkuaan ja luki, ”Kadeinon bulevardin tarkastuspisteillä sattui tänä aamuna kolme räjähdystä noin tuntia ennen auringonnousua. Räjähdykset tuhosivat Menushen ja Galasen väliin rakennetun muurin. Paineaalto vahingoitti ympäröiviä rakennuksia – muuria vastapäätä seissyt galaselainen liikerakennus romahti, samoin kolme Menushen puoleista kerrostaloa, jotka olivat jo vahingoittuneet edellisissä iskuissa. Tarkastuspisteillä olleita sotilaita ei ole pystytty täydellä varmuudella tunnistamaan, mutta tämänhetkisen arvion mukaan kaikki paitsi eteläisimmän tarkastuspisteen henkilöstö menehtyivät välittömästi.”

”Entä siviiliuhrit?” Ren’i kysyi.

”Emme tiedä varmasti. Arviot kuolleista liikkuvat kolmenkymmenen pakeilla. Loukkaantuneita on toistasataa, ja lisää tulee varmasti. Galasen kaduilla on syntynyt joukkopaniikki, ja tiedämme jo nyt, että väkijoukon jalkoihin on jäänyt niin sotilaita kuin tavallisia kaupunkilaisia.”

Ren’i kirosi. ”Onko hyökkääjien tilasta tietoa?”

”Silminnäkijäraporttien perusteella tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että he kantoivat räjähteitä vaatteittensa alla, ylhäisyys. Kaikkien kolmen arvellaan kuolleen.”

”Arvellaan?” kapteeni Hamr toisti.

Vasaqin murahti. ”Vaikea sanoa, kun heistä ei ole löydetty kuin riekaleita.” Hän tunki paperin takaisin taskuunsa vaivautumatta taittelemaan sitä uudestaan. ”2. legioona johtaa pelastustöitä. Galase tyhjennetään ja asukkaat viedään tarkastettavaksi ennen kuljetusta pakolaisleirille.”

”Osaavatko konsulit sanoa kuinka kauan alueen tyhjentämiseen menee aikaa?” Ellerram kysyi, mutta Ren’i keskeytti ennen kuin Vasaqin ehti vastata.

”Hetkinen nyt,” Ren’i sanoi. ”Miten niin tarkastettavaksi? Minne heitä ollaan viemässä?”

Vasaqin katsoi häntä hetken ennen kuin vastasi. ”Hol Saron ulkopuolella on edellisiä levottomuuksia paenneille asukkaille pystytetty leiri, ylhäisyys. Galasen väestö siirretään sinne.”

”Ette vastanneet koko kysymykseen, kapteeni Vasaqin. Mistä tarkastuksista te oikein puhutte?”

”Unohdin, että olette olleet poissa. Olemme ottaneet tavaksi tarkastaa kaikki tulijat ennen leirille siirtämistä. Kaikkien henkilöllisyys tarkastetaan ja ylimääräiset kantamukset takavarikoidaan, jotta voimme mennä leirin turvallisuudesta takuuseen.”

Ren’i tuijotti häntä silmät levällään. ”Kapteeni, emme voi häätää kansalaisia omista kodeistaan tai puuttua heidän yksityisyyteensä. Kotinsa menettäneille on ilman muuta järjestettävä hätämajoitusta ja lähialueen rakennusten turvallisuus on tarkastettava rakennevaurioiden varalta, mutta me puhumme nyt kolmesta räjähdyksestä yhden kadun varressa, emme kokonaisesta tuhoutuneesta kaupunginosasta. Asukkaat ovat jo valmiiksi paniikissa tapahtuneesta. Emme voi järkyttää heitä lisää viemällä heidät kotiensa ja perheidensä suojasta.”

”Kuinka paljon hän oikein tietää?” Vasaqin kysyi, kääntyen Ellerramin puoleen.

Ellerram huokaisi. ”Antakaa meidän hoitaa tämä, kapteeni.” Hän kohdisti katseensa suoraan Ren’iin ja sanoi, ”kruununprinssi tietää varmasti, ettei tämä ole ensimmäinen isku, jonka Hol Saro on nähnyt kuluneen vuoden aikana. Valitettavasti tekijöitä ei ole saatu vastuuseen, ja kapteeni Vasaqinilla on ollut hyvä syy olettaa, että kapinallisia piilotellaan tavallisten kansalaisten kodeissa.”

”Kaikella kunnioituksella, teidän majesteettinne, mutta me puhumme nyt omista kansalaisistamme, emme jonkin vieraan vallan terroristeista,” Ren’i sanoi, ääni järkytyksestä täristen. Oerei vilkaisi häntä varoittavasti, mutta Ren’i jatkoi katseista piittaamatta, ”voimankäyttö vain lietsoo pelkoa ja epäluottamusta kansan parissa. Muistatteko kevätjuhlan? Muistatteko mellakat? Omat kansalaisemme pelkäävät legioonia enemmän kuin kapinallisia, teidän majesteettinne. Olen nähnyt sen yhä uudestaan ja uudestaan, ja niin ovat kaikki hekin, jotka ovat olleet pelastustoimissa mukana.” Hän kuljetti katsettaan kaartinsa sotilaista toiseen, kuin yllyttäen heitä yhtymään hänen sanoihinsa. He pysyivät vaiti; Vannuilin kasvot olivat kalvenneet entisestään, suu tiukaksi viivaksi puristuneena. ”Nämä toimet vain pahentavat tilannetta, ja saamme syyttää siitä vain itseämme!”

Oerei laski käden Ren’in olalle. Hänen huulensa hädin tuskin liikkuivat, kun hän mutisi, ”muista kelle puhut.”

Ellerram katsoi häntä pitkään lukemattomin ilmein, ja Ren’i katsoi takaisin kaihtamatta hänen katsettaan. Lopulta Ellerram katsoi pois ensimmäisenä.

”Muistamme tapahtumat yhtä varmasti kuin kruununprinssikin, mutta tilanne on muuttunut arvaamattomaksi poissaollessanne,” hän sanoi. ”Myös se, että iskujen tekijät ovat vapaalla jalalla, lietsoo pelkoa kansalaisten keskuudessa. He eivät uskalla luottaa naapureihinsa, eivätkä edes omiin läheisiinsä, koska he tietävät saman kuin mekin: että tekijät piilottelevat tavallisen kansan joukossa. Onko se terveen kansakunnan merkki, kun kansalaisten keskinäinen luottamus rapautuu? Eikö sekin jo itsessään lisää levottomuuksien ja väkivaltaisuuksien riskiä?”

”Se ei silti tarkoita, että meidän on vastattava tuleen tulella,” Ren’i vastasi.

”Jos keksitte vaihtoehtoisen tavan toimia, kuulisimme sen mielihyvin.”

”Olemme jo kokeilleet kaikkia mahdollisia pakkokeinoja, eikä niistä ole ollut apua. Päinvastoin.” Hän elehti kunniakaartiaan päin ja sanoi, ”kaartilaiseni olivat mukanani edellisten levottomuuksien aikaan. Sava, Linnee, te kaksi muistatte varmasti sammutustyöt? Ne yöt, kun olimme kaupunginvartioston mukana tyhjentämässä Menushen asuinrakennuksia?”

Sava nyökkäsi. Jos hän oli vastahakoinen puuttumaan keskusteluun, hän ei antanut sen näkyä kasvoillaan. ”Muistamme toki, ylhäisyys. Eihän siitä ole kuin pari vuotta aikaa.”

”Ja muistatte myös, että palot levisivät nopeasti Menushen puolelle?”

Hän nyökkäsi uudestaan. ”Silloin oli kova tuuli. Henkilövahinkoja syntyi Menushen puolella enemmän, koska alueen asukkaat asuvat niin tiiviisti.”

”Täsmälleen. Jo silloin Menushea syytettiin kapinallisten piilottelemisesta, vailla mitään todisteita väitteen tueksi. Oliko syytöksistä mitään apua? Auttoiko se meitä estämään uudet iskut?” Ren’i iski nyrkillä pöytää, saaden puufiguurit hypähtämään pari senttiä ilmaan. Suurin osa niistä kaatui kyljelleen. ”Ainoa asia, josta voin mennä takuuseen, on se, että menushelaiset kärsivät raskaasti iskuissa, yhtä raskaasti kuin täysiverinen väestö konsanaan. Kuolleita ja kotinsa menettäneitä oli satoja. En koskaan unohda heidän kasvojaan noiden öiden aikana, kun etsimme heidän läheisiään ja löysimme vain hiiltyneitä ruumiita. He olivat kaikki jonkun lapsia, vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja naapureita. Sellaista menetyksen tuskaa ei voi käsittää, ellei sitä ole nähnyt itse. Kenen sydän on niin kivestä tehty, että pystyisi sellaisen menetyksen edessä jatkamaan tekijöiden salailua?”

”Paatuneet rikolliset eivät ajattele kuten me, ylhäisyys,” Vasaqin totesi. ”On päivänselvää, että olemme tekemisissä tekijöiden kanssa, jotka eivät piittaa seurauksista—”

”On kaksi vaihtoehtoa. Joko tekijät eivät ole siellä, missä luulemme heidän olevan, tai sitten kaupunkilaiset eivät puutu asiaan, koska ajattelevat, ettei heillä ole mitään menetettävää,” Ren’i keskeytti hänet sumeilematta. ”Epätoivo turruttaa mielen. Kenties he ajattelevat, että heidän kohtalonsa on sama, kuolivatpa he kapinallisten käsissä tai olosuhteiden uhreina.”

Syntynyt hiljaisuus oli niin syvä, että he olisivat voineet kuulla nuppineulan tippuvan valtaistuinsalin ovilla. Joka ikinen silmäpari huoneessa oli kiinnittynyt Ren’iin, ja hän oli varma, että oven toisella puolella seisovat sotilaat kuuntelivat sananvaihtoa uskaltamatta hengittää.

Oerei oli valahtanut lakananvalkoiseksi. Vaikka vuosisatainen kokemus piti tavallisesti hänen tunteensa kurissa, hän ei kuulostanut lainkaan omalta hillityltä itseltään sanoessaan, ”Ren’i, riittää jo—”

”Te jos kuka olette tietoisia kapinallisten vaatimuksista, prinssi-senaattori Oerei,” Ren’i korotti ääntään, puhuen isänsä yli. ”Ehkä se, mitä olette sanoneet kaikki nämä vuodet, pitääkin paikkansa. Ehkä meidän olisi syytä istua neuvottelupöytään ja kuunnella heitä tosissaan.”

”Neuvotella? Kapinallisten kanssa?” Kapteeni Hamr kuulosti pöyristyneeltä. ”Ylhäisyys, he ovat rikollisia! Heidän kontollaan on lukemattomia kuolleita, niin tyhjäverisiä kuin täysiverisiäkin.”

”Se on jäljellä olevista vaihtoehdoista ainoa, jota emme ole vielä kokeilleet.” Ren’i katsoi itsepintaisesti kasvoista toisiin, mutta ainoa, joka kohtasi hänen katseensa tyynesti oli Vannuil. Naisen ilme ei muuttunut, mutta Ren’i näki tämän pään liikahtavan niin minimaallisen vähän, että kukaan muu kuin hän ei olisi tunnistanut sitä nyökkäykseksi. ”Tiedän, että se herättäisi vastustusta senaatissa, mutta jos se panee pisteen verenvuodatukselle, eikö se ole sen arvoista?”

”Riittää!” Ellerramin loitsun vahvistama ääni leikkasi ilmaa kuin sapeli, ja Ren’i vaikeni. ”Emme ole täällä riitelemässä politiikasta, vaan se on senaatin tehtävä. Tärkein tehtävämme tällä hetkellä on saada kaupungin tilanne hallintaan ja estää ylimääräisten vahinkojen syntyminen.” Kun Ren’i avasi suunsa protestoidakseen, hän jatkoi, ”asia on loppuunkäsitelty, kruununprinssi Ren’i. Älkää pakottako meitä toistamaan itseämme.”

Ren’in kädet puristuivat nyrkkiin. Hän tunsi niiden tärisevän kumartaessaan keisarinnaa kohti, mutta hänen äänensä oli täydellisen väritön, kun hän lausui, ”kuten teidän majesteettinne määrää.”

Ellerram odotti, mutta Ren’i ei jatkanut puhettaan, eikä pahoitellut. Lopulta Ellerram huitaisi kädellään ilmaan ja sanoi, ”voitte nousta. Vasaqin, miltä tilanne näyttää Menusheen johtavien pääkatujen osalta?”

Kun Vasaqin kumartui kartan ylle ja alkoi siirrellä kaatuneita figuureja, Oerein käsi hipaisi ohi mennen Ren’in kättä. Isän huulet olivat vetäytyneet kapeaksi viivaksi, mutta ääni, joka Ren’in mieleen kantoi, oli täynnä ylpeyttä.

’Se oli uhkarohkeaa.’

’Olen ottanut oppia parhaimmalta.’

’Yritä olla astumatta liian monille varpaille.’

’En lupaa mitään.’

Vasaqinin raportti oli yhtä synkkä kuin he olivat odottaneetkin. Menusheen johtavilla kaduilla oli ollut tarkastuspisteitä jo entuudestaan, rajoittaen ulkopuolisten kulkua kaupunginosan ja muun Hol Saron välillä. Kapinalliset olivat ottaneet ne toistaiseksi haltuunsa, ja legioonien kohtaama vastarinta lumen kaventamilla kaduilla oli ankaraa.

”Eikö Hol Saron 3. legioonan pitäisi olla valmiina tulemaan 2. legioonan avuksi?” Hamr kysyi rahnuttaessaan leukaansa. ”Vannuil, te olette tehneet pitkän uran konsulina. Millainen käskynjako legioonien välillä vallitsee pääkaupungin puolustuksessa?”

Vannuil astui pöydän luo, katse Hol Sarossa ja sitä ympäröivissä figuureissa. ”Legioonilla on avunantovelvollisuus ylipäällikön niin määrätessä. En kuitenkaan usko, että se auttaisi asiaa näissä olosuhteissa,” hän sanoi. ”On lopputalvi ja kulkuväylät ovat kapeat, kuten huomasimme vieraillessamme kasarmeilla hänen ylhäisyytensä kanssa. Jo viidentuhannen sotilaan liikuttaminen kaduilla on hankalaa, puhumattakaan panikoivan väkijoukon tuomasta lisähaasteesta. Pahimmassa tapauksessa lisäjoukkojen tuominen kaupunkiin vain pahentaisi tilannetta ja jättäisi sekä sotilaat että asukkaat mottiin.”

”Hyvä huomio.” Vasaqin murahti. ”Kaupunki on taistelukenttänä epäedullinen.”

Ellerram käänsi huomionsa Vannuiliin. ”Asiantuntemuksenne saattaa osoittautua kullanarvoiseksi, Vannuil. Kuinka te etenisitte tilanteessa, jos kyseessä olisi entinen legioonanne?”

Vannuil oli hiljaa miettiessään. ”Panostaisin määrän sijasta laatuun. Siinä asiassa kruununprinssi on oikeilla jäljillä, että legioonien liiallinen läsnäolo voi kiihdyttää tilannetta rauhoittamisen sijasta nyt, kun asukkaat ovat jo valmiiksi kiihtyneessä mielentilassa. Jos tarkastuspisteiden läpi ei pysty tunkeutumaan, vetäisin puolet joukoista pois ja jättäisin avainväylille vain välttämättömimmät joukot. Valmiustasoa ei ole järkevää laskea, sillä silloin on riski, että kapinalliset saattavat yrittää tunkeutua syvemmälle kaupunkiin, mutta jos he kokevat tilanteen liian uhkaavana, he saattavat turvautua epätoivoisiin keinoihin – jopa uusiin pommi-iskuihin – puskeakseen sotilaat kauemmas alueestaan.”

”Vetäisittekö osan joukoista kokonaan pois kaupungista?”

Vannuil pudisti päätään. ”En, teidän majesteettinne. Siirtäisin heidät pois kaupunkilaisten silmistä – sivukujille, sisäpihoille, tyhjiin rakennuksiin, viemäriverkostoon. Kaikki nämä ovat yhtä todennäköisiä poistumisreittejä ja toimitusväyliä kapinallisten tarvitsemille tarvikkeille kuin pääkadutkin, mutta eivät tuki tavallisten kansalaisten pakoreittejä.”

Ellerram rummutti pöytää sormillaan. ”Se voi olla harkitsemisen arvoista. Kaupunki on kuin painekattila, ja kuka tahansa ymmärtää mitä tapahtuu, jos painetta ei saada tasattua ajoissa.”

”Jos saan ehdottaa jotain, teidän majesteettinne?” Ren’i sanoi.

Katse, jonka Ellerram kohdisti häneen, oli aprikoiva, ja Ren’i arvasi tämän puntaroivan hänen edellistä tunteenpurkaustaan. Ren’in yllätykseksi keisarinna viimein nyökkäsi.

”Aiemmat meriittinne pääkaupungin puolustuksessa puhuvat puolestanne,” Ellerram sanoi. ”Mitä teillä on tällä kertaa mielellänne?”

”Oletteko harkinneet julistaa kaupunkiin ulkonaliikkumiskieltoa? Vain öiseen aikaan,” Ren’i kiirehti sanomaan, kun keisarinna kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Vain siksi aikaa, että tilanne rauhoittuu. Vastapainoksi annamme halukkaiden palata koteihinsa, jos ne eivät ole romahtamisvaarassa. Legioonilla on enemmän liikkumavaraa, kun kadut ovat tyhjät, ja asukkaat pysyvät todennäköisemmin rauhallisina, kun emme pakota heitä ulos kodeistaan keskellä talvea.”

”Se on riskialtista.”

”Tiedän. Mutta kuten teidän majesteettinne viisaasti sanoi, meidän on laskettava painetta kattilasta jollain tavalla. Tekisin sen mieluiten kontrolloidusti, ja tavalla, joka vähentää siviilikuolemien riskiä.”

Hälytyskellojen sointi kantautui vaimeana kokoushuoneeseen, kun valtaistuinsalin ovet aukesivat hetkeksi, mutta kukaan ei keskeyttänyt Ellerramin pohdintoja. Hän kiersi Vasaqinin toiselle puolelle, katse koko ajan kartassa, ja totesi lopulta, ”julistuksen antaminen on ylipäällikön vastuulla, kuten myös toimenpiteiden täytäntöönpano.”

”Tiedän.”

Ellerram katsoi häntä suoraan silmiin. ”Se tarkoittaa paluuta palvelukseen. Oletteko varmasti valmis siihen?”

Ren’i laski vasemman nyrkin rintaansa vasten. Hänen ei tarvinnut miettiä vastausta; sotilasvala, jonka hän oli vannonnut yli puoli vuosisataa sitten, kaikui mielessä yhtä totena ja kirkkaana kuin hänen kuullessaan sen ensikertaa. Hän uskoi sen sanoihin edelleen, ei alokkaan sinisilmäisellä palolla, vaan uppiniskaisesti, ja siksi, että halusi sen tarkoittavan jotakin huolimatta kauheuksista, jotka koettelivat uskoa perustuksia myöten, kertoen itselleen, että valan ylevät ihanteet olivat tavoittelemisen arvoisia sodan irvokkaasta todellisuudesta huolimatta. Että vain omilla teoillaan hän pystyi muuttamaan sanat tosiksi ja antamaan niille merkityksen.

Tittelit eivät muuttaneet mitään. Ylipäällikkö oli sisimmässään lopultakin vain sotilas, ja sotilas palveli kansaansa, kun kansa tarvitsi häntä.

”En ole koskaan ollut valmiimpi, teidän majesteettinne.”

”Vaikka se lopettaa virkavapaanne lyhyeen?”

”Minulla on velvollisuuksia kansaani kohtaan,” Ren’i vastasi. ”Ylipäällikkö ei ole ylipäällikkö, ellei hän ole kansansa tukena, kun he tarvitsevat häntä kipeimmin.”

Kapteeni Hamr hymyili ensimmäistä kertaa heidän kotiinpaluunsa jälkeen. ”Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme ylipäällikön tukena.”

Kapteeni ja kunniakaartin kaksikymmentä sotilasta kalauttivat vasemman nyrkin rintapanssariaan vasten.

Ellerram ei ehtinyt kuin avata suunsa, kun oveen koputettiin, ja Qersh kurkisti sisään.

”Pahoittelen keskeytystä, teidän majesteettinne,” hän sanoi. ”Konsuli Royelin lähetti kiirellisen viestin kaupunginvartiostolta.”

”Kertokaa.”

”He ovat löytäneet kapteeni Yirishin. Sen, mitä hänestä on jäljellä.”

Vasaqinin ilmekään ei värähtänyt. ”No, sehän selittääkin.”

”Kiitämme tiedoistanne, Qersh,” Ellerram sanoi. Qersh kumarsi ja veti oven kiinni uudestaan. Ellerram kääntyi takaisin Ren’in puoleen. ”Vaikuttaa siltä, että palveluksianne tarvitaan saman tien.”

Ren’i kumarsi. ”Hoidan uuden kapteenin nimityksen ensitilassa.”

”Kunhan muistatte olla varovainen. Älkää poistuko palatsialueelta turhaan. Emme halua asettaa teitä vaaraan.”

Vasaqin murahti. ”Siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen. Meidän on syytä keskustella teidän turvallisuudestanne, majesteetti.”

”Tilanne ei ole meidän osaltamme muuttunut mitenkään. Henkivartiostomme on tehtäviensä tasalla, eikä palatsin turvallisuutta uhkaa mikään.”

”Emme voi tuudittautui sen varaan, majesteetti. Olette itsekin kuulleet mielenosoituksista. On vain ajan kysymys, milloin joku heistä yrittää tunkeutua palatsiin asti. Teidät olisi syytä siirtää turvallisempaan paikkaan, kunnes tilanne on taas hallinnassa.”

Ellerram mulkaisi häntä pisteliäästi, kuin aavistaen mitä tällä oli mielellään. ”Älkää viitsikö, kapteeni Vasaqin.”

”Kapteenin puheissa on perää, teidän majesteettinne,” Ren’i totesi. ”Isku kevätjuhlassa oli jo osoitus siitä, ettei palatsin suoja yksin turvaa koskemattomuuttanne.”

”Palatsi on kotimme,” Ellerram sanoi kipakasti, vetäytyen täyteen mittaansa. Vaikka hän oli ollut valtaistuimella jo vuosisatoja, se paistoi hänestä edelleen läpi, että hänet oli kasvatettu sotilaskomentajaksi. ”Millaisen viestin se lähettää kansalle, jos istuva hallitsija pakenee kodistaan?”

”Ei pakene, vaan huolehtii velvollisuuksistaan, ja niistä tärkein on pitää itsenne elossa ja toimintakykyisenä,” Ren’i korjasi. ”Miksette vetäytyisi taivaspalatsiin joksikin aikaa? Olette aina viihtyneet vuorilla ja viime käynnistänne on aikaa.”

”Ehdotuksessa on ideaa, majesteetti,” Vasaqin sanoi. ”Paikka on helposti puolustettavissa. Kapinallisilla ei ole pääsyä sinne, elleivät opettele lentämään.”

Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun Ren’i näki tätinsä osoittavan mitään epävarmuudelta näyttävää. Tämän hanskan verhoama käsi puristi sauvan kahvaa, kun hän sanoi, ”ajatus on mahdoton. Taivaspalatsi oli…” Hän epäröi. ”Emme ole käyneet siellä hänen poismenonsa jälkeen.”

Kaikki läsnäolijat tiesivät, mitä hän tarkoitti. Kaikista keisarillisen huoneen omistamista yksityisistä ajanviettipaikoista Mitae oli ihastunut eniten Korkeimpien vuorille rakennettuun taivaspalatsiin observatorioineen ja tähystyspaikkoineen. Keisaripari oli kuluttanut monet talvistaan vuorten rauhassa, seuranaan vain kourallinen henkilökuntaa ja oppineita, jotka omistautuivat oppiaineilleen kaukana kaupungin hälystä.

”Tiedän, että päätös on teille vaikea, mutta teidän on ajateltava joskus myös itseänne,” Vasaqin sanoi. Hänen karhea äänensä oli epätavallisen hellä. ”Olisitte tutussa, turvallisessa paikassa, mutta niin lähellä kotia, että paluu onnistuisi koska tahansa, jos tilanne sitä vaatisi. Viestit kulkevat Hol Saron ja taivaspalatsin välillä nopeasti.”

”Eikä teidän tarvitse lähteä yksin,” Ren’i lisäsi. ”Vapaita huoneita on yllin kyllin. Saatte mukaanne hoviväestänne kenet tahansa.”

Ellerram huokaisi. ”Hyvä on. Huomaamme, että olette ylipuhuneet meidät.”

”Se on omaksi parhaaksenne, majesteetti.”

”Riittää jo. Ei tehdä asiasta suurta numeroa. Jos tarkoitus on rauhoitella tilannetta, tieto poistumisestamme saatetaan ottaa vastaan väärin, jos pidämme siitä turhan suurta meteliä. Sanotaan, että halusimme vetäytyi muistelemaan edesmennyttä prinssipuolisoamme, eikä mitään muuta.” Ellerram risti käsivartensa. ”Prinssi Oerei, odotamme edelleen saavamme tiivistelmän senaatin keskusteluista viikoittain.”

”Totta kai, teidän majesteettinne,” Oerei vastasi. ”Pidän teidät ajantasalla kuten ennenkin.”

Loput kokouksesta kului komentoketjun suunnitteluun ja käytännön asioiden järjestelyyn. Ren’i kiisteli Vasaqinin kanssa pelastustoimenpiteistä kovin äänenpainoin, puolittain odottaen Ellerramin pistävän kinalle uudestaan pisteen, mutta tämä oli poissaoleva, eikä vaikuttanut juuri edes kuuntelevan keskustelua enää. Tämä virkosi ajatuksistaan vasta, kun Vasaqin totesi kokouksen päättyneeksi.

”Jos suonette anteeksi, minua odotetaan senaatissa,” Oerei pahoitteli. ”Lähetän teidän majesteetillenne viestin, kun istunto hajaantuu.”

”Jäämme odottamaan,” Ellerram vastasi. Hän kuulosti merkillisen hajamieliseltä. ”Prinssi Ren’i, vaihtaisimme pari sanaa kanssanne kahden kesken.”

Ren’i pakotti itsensä pitämään kasvonsa peruslukemilla, vaikka tosiasiassa hänen teki mieli irvistää. ”Totta kai, teidän majesteettinne.”

”Odotamme teitä eteishallissa,” kapteeni Hamr sanoi. Hän kumarsi keisarinnalle ja paimensi kunniakaartin ulos kokoushuoneesta.

Ellerram odotti, kunnes Vasaqin ja vartijat olivat poistuneet huoneesta ja sulkeneet oven perässään. Ren’i seisoi paikoillaan jäykkänä kuin kivipatsas, odottaen läksytystä käytöksestään, mutta Ellerram vain naurahti huomatessaan asian.

”Lepo, Ren’i. Sinä otat kaiken aina niin vakavasti.”

Ren’i rentoutui. ”Teidän majesteettinne ei siis ole pettynyt minuun?”

”Älä ole naurettava, korkeimpien nimeen. Oletko jo unohtanut, mitä sanoin viime vuonna? Keisarinnan ja tämän ylipäällikön pitää pystyä puhumaan toisilleen rehellisesti. Jos alat jänistämään ja pelkäämään reaktiotani, emme saa koskaan mitään ongelmia ratkaistuksi.” Hän pudisti päätään, mutta hänen maalatuilla huulillaan lepäsi huvittunut hymy. ”Asiani koskee sotavankiamme.”

”Ai?”

”Kuulin kapteeniltasi, että kävit kuulustelemassa häntä.”

”Niin tein. En tosin usko saaneeni mitään hyödyllistä irti hänestä.”

”Liqarikomentajat koulutetaan kovettamaan mielensä painostusyrityksiä vastaan. Heidän pehmittämisensä vaatii ankaraa työtä.”

”En ollut odottanutkaan, että hän olisi yhteistyöhaluinen. Mehän loppujen lopuksi tuhosimme hänen armeijansa,” Ren’i totesi.

”Anna hänen olla omissa oloissaan ja jätä suostutteluyritykset tuonnemmaksi. Sinua tarvitaan toisaalla.” Kun Ren’i rypisti kulmiaan, Ellerram jatkoi, ”on parempi, ettet poistu toistaiseksi palatsialueelta. Sinun turvallisuutesi on vähintään yhtä tärkeää Hol Sarolle kuin omani.”

”Arvelinkin, ettet ollut vielä lämmennyt ehdotukselle.”

”Välttämättömyys sitoo meitä molempia,” Ellerram sanoi olkiaan kohauttaen. ”Meidän ei tarvitse pitää asioista, joita meiltä odotetaan, kunhan toimimme niiden mukaan. Sinun on syytä pitää se mielessäsi, kun nouset jonain päivänä valtaistuimelle.”

”Valtaistuin on edelleen sinun,” Ren’i muistutti häntä. ”Ole kiltti ja pysyttele turvassa. Me tarvitsemme sinua.”

Ellerram huokaisi tympääntyneesti. ”Hyvä on, hyvä on. Viesti meni perille. Yritä sinäkin olla hankkiutumatta hankaluuksiin.” Hän oli huomaamattaan laskenut ranteensa uudestaan sauvan päälle. ”Kuka ties annos rauhaa ja hiljaisuutta tekee hyvää. En ole pystynyt keskittymään tutkimuksiini kuluneen vuoden aikana.”

”Tutkimuksiin?”

Ellerram taputti sauvaa sormillaan. ”Tähän.”

Rubiinivaltaistuimen istuva hallitsija oli aina aseistautunut. Se oli niin itsestäänselvä osa keisarinnan palatsiasua, ettei siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota kuin sotilaiden läsnäoloon tämän ympärillä, mutta sauvassa oli jotain, joka veti Ren’in katsetta puoleensa kuin magneetti. Ehkä se johtui kuvioista; ne olivat niin taidokasta käsityötä, että näyttivät melkein liikkuvan itsekseen. Metalli helähteli oudosti, kun Ellerram irrotti sauvan vyöltään ja nosti sen molemmin käsin eteensä.

”En ole tainnut koskaan puhua aiheesta sinulle,” hän sanoi. ”Muistatko mikä tämä on?”

Ren’i muisti selvästi kaiken, mitä Ellerram oli puhunut Mitaen kanssa unessa, mutta piti tietonsa visusti itsellään. Ellerramin ei tarvinnut tietää, että hänen yksityisyyttään oli loukattu niin törkeästi, vaikka loukkaus oli ollut täysin tahaton.

”Luulin, että se on joku muistoesine, niin kuin se miekka, jota Chuja kantaa seremoniallisissa tehtävissä,” Ren’i sanoi epämääräisesti. ”Hänhän sai sen isoisoäidiltä.”

”Tämä on paljon, paljon sitä vanhempi.” Valo tanssi kulta- ja hopeakaiverrusten pinnalla, kun Ellerram käänteli sauvaa. ”Oppineet ovat antaneet sille nimen: Tyhjyyden sauva.”

”Niin muistelinkin. Nimi on sen verran erikoinen, että se jää mieleen.”

Ellerram hymyili. ”Sauva tuotiin muiden muinaisesineiden mukana Khuren temppelistä palatsiin, kauan ennen kuin sinä olit syntynytkään. Muita säilytetään Keisarillisen museon kokoelmissa, mutta tämän halusin itselleni.”

”Onhan se kaunis,” Ren’i myönsi. ”Eikö se tosin ole aseeksi hiukan kömpelö?”

”Se ei ole ase sanan varsinaisessa merkityksessä.”

”Mitä tarkoitat?”

”Kokeile itse. Ei käsin, ei missään nimessä,” hän sanoi terävästi, kun Ren’i kurkotti kohti sauvaa. ”Yksikään taivashi ei voi koskea siihen paljain käsin. Kosketa sitä ashayllasi.”

Ren’i vaihtoi kummastuneen katseen hänen kanssaan, mutta teki työtä käskettyä ja kokosi ashaynsa. Se kävi helpommin nyt, kun hän oli harjoitellut samaa temppua viikkokausia ikimielen kanssa, eikä päänsärkyyn enää kiinnittänyt huomiota samalla tavalla kuin ennen. Hän tunsi heti ashayta kohti kurkottaessaan, että ilma huoneessa tuntui raskaalta, ja kun hän ohjasi ajatuksensa sauvaa kohti, oli kuin selkärangan läpi olisi kulkenut äkillinen sähkölataus. Se tuntui samalta kuin Vannuilin, Qelin ja Kha’arin yhdistetyn ashayn hehku sellaisena, kun Ren’i oli sen tuntenut sodassa, mutta kymmenen kertaa vahvempi. Isku tuli niin yllättäen ja niin suurella voimalla, että polvet melkein pettivät alta. Hän päästä irti ashaysta saman tien ja astui vaistomaisesti taaksepäin, silmät suurina kuin napit.

”Quanin hampaat!” hän puuskahti, täristen rajusti. ”Mitä halvattua se oli?”

Ellerram nauroi hänen ilmeelleen. ”Reagoin itse aivan samoin, kun tunsin sen ensi kertaa. Älä huoli, ei se satuta sinua.”

”Mutta mikä se oikein oli?”

”Se, ystäväiseni, on juuri se, minkä parissa olen puurtanut. Ja olen lähes varma, että oletukseni on osunut oikeaan.”

”Ja se on?”

Ellerramin hymy leveni. ”Muistatko tarinat Merenoksen aseista?”

Ren’i katsoi häntä pitkään, sitten sauvaa, ja peruutti kiireesti pari askelta kauemmas. Hän tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. Ilma esineen ympärillä ei ollut pelkästään raskas, vaan hän tunsi sen läsnäolon vetona ashayssaan, kuin kutsun tulla lähemmäksi. Nimen merkitys valkeni hänelle yhdessä rysäyksessä.

”Yritätkö sanoa,” hänen onnistui takellella. Kieli tuntui jähmettyneen paikoilleen kauhusta. ”Että tuo on yksi alkuperäisistä? Yksi itse Merenoksen takomista?”

”Luulen niin.” Ellerram kokosi ashaynsa ja lähetti tunnustelevan ajatuksen sauvaa kohti. Nyt kun Ren’i tiesi, mitä etsiä, hän tunsi kuinka sauva – tai jokin siitä uhkuvassa aurassa – sävähti kosketusta. Ei sitä voinut kuvailla muulla tavoin: oli kuin se olisi tietoisesti vetäytynyt kauemmas Ellerramista. ”Niitä on etsitty vuosituhansia, ja jokainen oletettu löydös on osoittautunut vääräksi. Tämä on erilainen. Tunsin sen sillä hetkellä, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Sillä on tietoisuus, tahto. Sinäkin tunnet sen, etkö tunnekin?”

Ren’i olisi antanut lähes mitä tahansa ollakseen tuntematta. Tunne oli yhtä aikaa houkuttava ja vastenmielinen. Se nosti raudan maun suuhun, aivan kuin varoittaen lähestymästä.

”Se on täynnä kokonaisten sukupolvien edestä ashayn mahtia,” Ellerram jatkoi. ”Siitä nimi. Sauva itsessään on tyhjiö – sillä ei ole omaa ashayta, sielua, koska ashay syntyy demoniverestä. Sitä ei voi luoda tyhjästä, vain jakaa. Sauvan tyhjiö vetää ashayta puoleensa sulkeakseen sen itseensä. Merenos takoi sen suojakseen toisia jumalia vastaan.”

Ren’i sai pakottaa itsensä nielaisemaan. ”Se kuulostaa vaaralliselta. Mitä aiot tehdä sillä?”

”En toistaiseksi mitään. Olen tehnyt töitä sen parissa jo kauan, mutta se ei vieläkään suostu taipumaan käsiteltäväkseni. Jos tarinat pitävät paikkansa ja Merenos itse vuodatti ashaynsa voiman sauvaan, kuvittele millaisen mahdin sen täytyy omata. Jos pystyisin palauttamaan sen verilinjaamme, sen voiman, joka demoniverellä oli menneinä aikakausina, kuvittele miten se muuttaisi maailmaa.” Ellerram huokaisi uudestaan ja kiinnitti sauvan takaisin vyölenkkiinsä. ”Äh, kuuntele nyt minua, kuulostan ihan joltain vanhalta hölmöltä.”

”Ei se minusta ole hölmöä.”

”Sinä olet aina niin kiltti.” Ellerram taputti häntä poskelle, kuten tällä oli ollut tapana Ren’in ollessa pieni. Ele sai Ren’in edelleen tuntemaan itsensä viisivuotiaaksi. ”Olethan varovainen, kun olen poissa?”

”Ainahan minä olen.”

”Muista levätä, älä poistu palatsista, ja anna kunniakaartisi hoitaa työnsä.”

”Kuin myös.”

Ellerram pyöräytti silmiään. ”Henkivartijani ikävystyvät kuoliaaksi. Taivaspalatsia turvallisempaa paikkaa ei Kishasta löydy.”

”No, katso asian valoisaa puolta. Kenties vuorten rauha on juuri se, mitä kaipaat.” Ren’i tunsi hengittävänsä vapaasti vasta, kun Ellerram oli päästänyt irti sauvasta. Hän ei käsittänyt, miten täti pystyi nukkumaan samassa huoneessa sen kanssa. ”Pääset pois palatsielämän hälinästä ja häiriötekijöistä.”

”Hyvä on, myyntipuhe meni perille. Olen kiltisti ja annan Vasaqinin järjestää asiat.”

”Niinhän te nyt väitätte, mutta voiko teidän majesteettinne sanaan luottaa?”

He katsoivat toisiaan hetken. Ren’i näki lihaksen nykivän Ellerramin suupielessä, kun tämä yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun he purskahtivat nauruun yhtä aikaa. Ren’i ojensi käsivartensa tädilleen ja he poistuivat kokoushuoneesta käsikynkkää.

”Onpa miellyttävää huomata, ettei teidän korkeutenne ole tykkänään hukannut huumorintajuaan,” Ellerram sanoi, kun sotilaat työnsivät valtaistuinsalin ovet auki.

”Teidän majesteettinne on aivan liian ystävällinen.”

Halli on paljon tyhjempi kuin heidän saapuessaan. Ellerram poistui Vasaqinin ja henkivartijoidensa saattueessa, kun Hamr kääntyi Ren’in puoleen.

”Kaupunginvartioston edustajat ovat valmiita tapaamaan teidät tuota pikaa,” hän tiedotti ennen kuin Ren’i ehti kysymään. ”Ehdimme pistäytyä huoneistossanne, jos haluatte ensin virkistäytyä.”

Ren’i mietti asiaa. ”Ei,” hän sanoi lopulta. ”Parempi, ettemme anna heidän odottaa. Käydäänpäs toimeen, hyvä herrasväki. Meillä on kädet täynnä työtä.”

Hälytyskellojen kilkatus jatkui taukoamatta auringonlaskuun saakka.

Kirjoittajan löpinät: Tulella leikkiminen taitaa olla sukuvika Quanin verilinjassa.