Hol Saro, 19. toiskuuta 3046

Ren’i kuuli Mitaen äänen yhä korvissaan hätkähtäessään hereille, ja tajusi tuijottavansa makuuhuoneensa kattoa. Ikimieli kirposi nyrkistä ja kierähti päiväpeitolta lattialle vaimeasti kolahtaen. Ren’i ei heti huomannut sitä. Sydän jyskytti rinnassa niin kuumeisesti, että rintakehä kohoili kuin juoksun jäljiltä.

Hän kumartui sängynreunan yli ja noukki kiven takaisin käteensä, mutta pyörteilevä sumu sen sisässä oli palannut jo takaisin tavanomaiseen tilaansa, eikä sen läpi erottanut muuta kuin valkeutta silmänkantamattomiin. Ren’i puristi kiveä molemmin käsin ja sulki uudestaan silmänsä, mutta tiesi heti, ettei nukkumisesta tulisi enää mitään.

Siitä oli tullut rutiini joka ilta, kun hän valmistautui yöpuulle. Hän teki parhaansa tyhjentääkseen mielensä ajatuksista samalla, kun kokosi ashaynsa. Se oli niin turhauttavan vaikeaa, että hänen teki mieli heittää kivi seinää vasten ja luovuttaa. Hänen otteensa kirposi usein sillä hetkellä, kun hän alkoi väsymään, ja silloinkin, kun hänen onnistui pitää ashaynsa koottuna, teki päänsärky rentoutumisesta moninkertaisesti vaikeampaa.

Hän oli onnistunut vain kahdesti; molempina kertoina hän oli nähnyt unia hänen ja Haukan paluumatkasta Hatam-Ileen, eikä kumpikaan niistä ollut paljastanut mitään uutta. Vain aavemainen ääni kuiskaili tuulen mukana kuin maanitellen, ääni, joka ei ollut Haukan, oudolla tavalla vieras ja tuttu samanaikaisesti. Useimmiten unet olivat kuitenkin jotain aivan muuta, eikä hän voinut välttää inhottavaa tunnetta, ettei niitä oltu tarkoitettu hänen nähtäväkseen.

Ren’i tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään, kun välähdys unesta palasi mieleen. Muistoja. Niiden oli pakko olla muistoja. Mitae oli mitä ilmeisimmin osannut käyttää ikimieltä ja oli vuodattanut ajatuksiaan siihen niiden vuosien aikana, jotka oli asunut Hol Sarossa. Ren’i oli varma, ettei Ellerram tiennyt asiasta. Hän ei uskonut, että täti olisi antanut kiven hänelle, jos olisi tiennyt osan edesmenneen miehensä ajatuksista elävän kiven muistissa.

Niiden näkeminen tuntui väärältä. Ren’istä tuntui siltä kuin olisi lukenut tämän päiväkirjaa luvatta. Hän näki Mitaen silmin, tunsi jokaisen tuntemuksen ja kosketuksen omalla ihollaan, kuuli tämän äänen puhuvan omalla suullaan. Hän ei ollut koskaan kuullut vastaavasta. Sinä yönä uni oli ollut kovin arkinen, kuten suurin osa muistakin unista. Mitae oli pidellyt Ellerramia kädestä tämän nukkuessa, toinen käsi ikimieltä puristaen, ja leppeä kesätuuli oli puhaltanut hänen ihoaan vasten avonaisista ikkunoista.

Ren’i ei tiennyt kuinka estää unia tulemasta sen enempää kuin sitäkään, miksi ylipäätään pystyi näkemään muistoja, jotka eivät olleet hänen omiaan. Johtuiko se siitä, että hän oli tuntenut Mitaen, vai oliko ikimieli vain säilytysastia kaikkien niiden muistoille, jotka olivat sitä joskus käyttäneet, vapaasti kenen tahansa demoniverta kantavan katsottavissa, jos he vain tiesivät kuinka päästä niihin käsiksi? Silti jokainen muisto, jonka hän näki, oli joko Mitaen tai hänen omansa. Lucarla oli sanonut, että kivi oli ikivanha; Mitae ei voinut mitenkään olla ainoa, joka oli käyttänyt sitä.

Ren’i laski ikimielen takaisin yöpöydälle ja nousi ylös. Muistot solahtivat ajatuskilven läpi kuin valo lasin läpi, välittämättä siitä, ettei hän halunnut nähdä niitä. Hän kokosi ashaynsa ja sanoi kivelle jo ties kuinka monetta kertaa, ’minä en ole Mitae. Hän on poissa.’

Ikimieli ei vastannut.

Hän nappasi hyllystä umpimähkään kirjan, kohensi tulta ja kävi istumaan nojatuolille takan eteen. Yksi asia toistui yöstä toiseen, olivatpa unet millaisia hyvänsä, ja se oli se, ettei hän koskaan onnistunut nukahtamaan uudestaan herättyään. Se oli uutta. Hän oli aina ollut hyvä nukkuja ja armeija-aikoinakin kuulunut niihin onnekkaisiin, jotka pystyivät nukahtamaan missä ja koska tahansa, kun tauolle tuli tilaisuus, mutta enää hän ei vaikuttanut pystyvän siihen. Paniikinsekainen tunne, joka puristi rintaa joka kerta, kun hän heräsi unesta, seurasi häntä väistämättä seuraavat tunnit, eikä nukahtamisesta voinut haaveillakaan.

Parhaimpinakin päivinä lukeminen vaati keskittymistä, ja Ren’i hylkäsi hankkeensa puolisen tuntia myöhemmin, viskaten kirjan työpöydälle. Sanat ja kirjainmerkit vilistivät silmissä, hyppien paikasta toiseen, eikä hän muistanut lukemaansa minuuttia myöhemmin. Tarina oli tuttu monien monituisten lukukertojen jäljiltä – hölmö taivashimies ja tämän yhtä hölmö pikkuveli heräsivät pennittöminä ja muistinsa menettäneinä Nemerwatanin maaseudulta ja päätyivät toinen toistaan naurettavampiin tilanteisiin moninaisten kommellusten kautta. Isoveli oli kuvapatsaan kaunis ja sai sen mukaista huomiota, ja pikkuveljen ainoa kyky pelastaa tämä milloin mistäkin pälkähästä oli taito lausua ulkomuistista klassisia runoja, yleensä täysin päin mäntyä. Ren’i oli lukenut kirjan kannesta kanteen kymmeniä kertoja, mutta sinä yönä parivaljakon seikkailut eivät naurattaneet häntä niin kuin tavallisesti.

Hän säikähti, kun kapteeni Hamrin ääni kantoi hänen mieleensä kuin tyhjästä, ja tajusi pudottaneensa kilven nukkuessaan.

’Ylhäisyys,’ Hamr sanoi, eikä tämän äänessä ollut merkkiäkään väsymyksestä. ’Oletteko hereillä?’

’Olen,’ Ren’i vastasi. Hän ei kysynyt, mitä kapteeni teki hereillä kolmelta aamuyöstä ollessaan vapaalla. ’Onko jotain sattunut?’

’On eräs asia, joka teidän olisi syytä nähdä.’ Kapteeni oli hetken hiljaa. ’Tulkaa etelämuurille.’

Ren’i pukeutui ennätysajassa ja poistui.

Ren’i ei yrittänyt peittää läsnäoloaan tai hiiviskellä vartijoiden huomaamatta, ja sotilaspartiot, jotka hän kohtasi, tervehtivät häntä kohteliaasti. Hän oli kapteenin sanojen perusteella odottanut vähintäänkin savua, huutoa, merkkejä yleisestä mellakasta tai jostain onnettomuudesta, mutta palatsissa oli rauhallista, kuten aamuyön varhaisina tunteina saattoi odottaa. Sotilaat kulkivat partioreittejään rauhallisin askelin, eivätkä hälytyskellot soineet, ja Ren’i lakkasi kiirehtimästä päästyään eteishallista lumiselle sisäpihalle.

Ulkona oli pilkkopimeää, kun vartijat avasivat hänelle oven, joka johti Kolmen miekan aukiota kiertävälle muurille. Tuuli oli tyyntynyt kuluneiden päivien aikana, mutta Pohjoisen meren läheisyyden tuoma kostea kylmyys meni suoraan vaatteiden läpi tyynelläkin ilmalla. Ren’in hengitys höyrysi valkoisena hyytävässä yöilmassa, kun hän ylitti Ghalais-Miren portin ja kulki vartiotornin alitse Miren kortteliin katsovalle osalle muurista, jota kutsuttiin palatsiväen keskuudessa etelämuuriksi. Aukiolla liikkuvien sotilaiden soihdut näyttivät tulikärpäsiltä pimeässä, pieniltä ja etäisiltä.

Ren’i höristi korviaan vaistomaisesti. Tuulen ujellus, joka tavallisesti sekoittui kaupungin taustameluun, oli tiessään, ja sen tilalla oli merkillinen humina, jollaista hän ei muistanut koskaan kuulleensa aikaisemmin.

Kapteeni Hamr odotti Ren’iä täydessä sotisovassa, pitkän viitan kaulukset yön kylmyyttä vasten nostettuina. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta kapteeni näytti täydellisen virkeältä. Hän laski miekan kahvalla levänneen kätensä rintapanssaria vasten ja kumarsi Ren’in saapuessa.

”Tulin niin pian kuin pääsin,” Ren’i sanoi. ”Mistä on kyse?”

”Pian näette.”

Kapteeni viittilöi häntä seuraamaan, ja he lähtivät kävelemään muuria pitkin.

Ren’iä oli nuorempana huimannut joka kerta, kun hän oli joutunut nousemaan muurinharjalle, eikä suotta. Ne kohosivat parikymmenen metrin korkeuteen ja matka etelämuurin päästä päähän oli monta sataa metriä. Raskaat pääportit pidettiin kiinni aina paitsi isojen juhlien ja tapahtumien aikaan, eikä porttien luona näkynyt liikettä. Niitä vasten oli kinostunut uutta lunta toistuvien myrskyjen seurauksena. Humina voimistui sitä mukaa, kun he kävelivät ja pimeässä pilkahteli pieniä valoja, kuin laivojen lyhtyjä yöllisellä merellä.

He nousivat portaat muurin korkeimmalle kohdalle. Päiväsaikaan sieltä aukesi näkymä Miren hallintokortteliin ja kauemmas Torushieen. Katulyhdyt pidettiin sammutettuina, kuten edellisten levottomuuksien aikaan oli tehty. Kaupungin olisi pitänyt olla täydellisen pimeä lukuun ottamatta kaukana pilkottavien asuntojen satunnaisia valoja.

Ren’i tuijotti eteensä ymmärtämättä näkemäänsä. Miren porttien ulkopuolella oli lukemattomia pieniä valoja, sadottain, ehkä jopa tuhansittain. Ne väreilivät yön viileydessä kuin tulikärpäset Sumujen joen yllä, vaikka tuulesta ei ollut tietoakaan. Valomeri jatkui porteilta kaukaisuuteen pitkin keskuskatua, niin kauas, että Ren’i tunsi katseensa sumenevan yrittäessään seurata niitä.

”Mitä täällä tapahtuu?” Hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kummempi.

Kapteeni ojensi hänelle kiikarit sanattomasti ja Ren’i nosti ne silmilleen.

Valot olivat kynttilöitä, hän tajusi. Satoja hahmoja seisoi paikoillaan Miren porttien edessä kantaen kynttilöitä. Monella oli holsarolainen harmaa, koruton villakangasviitta suojanaan, mutta hupun altakin Ren’i osasi sanoa, etteivät tulijat olleet pelkästään tyhjäverisiä. Joukossa oli merjilejä, asareja ja ihmisiä, mutta myös puoliverisiä ja täysiverisiä. Hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän tajusi, mitä aikaisempi humina oli.

Laulua. Kokoontuneet kaupunkilaiset lauloivat hiljaisin äänin, jotka kaikuivat nukkuvan kaupungin kiveyksestä.

”Jututin vartiovuorossa olevia sotilaita,” kapteeni sanoi. ”He sanoivat, että mielenosoittajia on ollut melkein joka yö kesästä lähtien.”

”Mielenosoittajia?” Ren’i tarkensi kiikareita, kaivaten akheritähyäjien tarkkoja silmiä enemmän kuin koskaan. Kokoontuneilla ei näkynyt aseita, ei kankaisiin maalattuja iskulauseita, ei edes kapinallisten kantamaa liekkisymbolia. ”Mennään lähemmäs.”

”En usko, että se on viisasta.”

”Ei heistä ole vaaraa, kapteeni. Kokoontuminen on rauhanomainen.” Tunnelma oli täysin päinvastainen kuin kolmen vuoden takaisissa mellakoissa. Silloin levottomuuden oli voinut aistia ilmassa; ilmapiiri oli pitänyt palatsin muurien suojissa elävän palvelusväenkin varpaillaan, vaikka iskut olivat olleet puolen kaupungin päässä. ”Haluan kuulla, mitä he laulavat.”

Kapteeni pudisti päätään, muttei väittänyt vastaan. He kulkivat muurin toiseen päähän, vaihtoivat pari sanaa vartiotornin sotilaiden kanssa, ja nämä avasivat sivuoven. Hallintorakennukset oli rakennettu likelle toisiaan, ja niiden kattojen halki kulki aidattu kulkuväylä aina Miren porteille saakka.

Muurin päällä seisoi pari kaupunginvartioston sotilasta, joiden kasvot olivat Ren’ille etäisesti tutut. He kumarsivat kevyesti, kun Ren’i ja Hamr liittyivät heidän seuraansa.

”Ovatko he olleet täällä kauankin?” Ren’i kysyi, osoittaen mielenosoittajia kohti.

”Muutaman tunnin,” toinen sotilaista arveli. ”He saapuvat yleensä puolenyön jälkeen, jos sää sallii.”

”Onko heitä aina yhtä paljon?”

”Se vaihtelee, ylhäisyys.” Sotilas epäröi. ”Heitä on tullut lisää viime kuukausina.”

He vaikenivat. Ren’i erotti lähimpänä seisovien mielenosoittajien hahmot selvästi muurin harjalta. Monet etummaisista eivät olleet vaivautuneet peittämään kasvojaan, ja pitkät, suipot taivashikorvat erottuivat hiusten alta selvästi. Vaikka heidän katseensa oli luotu yläilmoihin, Ren’i tunsi, etteivät he laulaneet muurilla seisoville sotilaille. Tunnelma kadulla on oudon harras. Laulajat veisasivat matalin äänin hymisten kuin valtava, tuhatpäinen kuoro. Ääni kuulosti hänen korviinsa enemmän rukoukselta kuin laululta.

”Kuule yön lasten itkua,
Kuule heidän lauluaan.
Keinuta pelkonsa levon maahan,
Tuudita kaipuu paikkaan kaukaisaan.
Nuku, anna heille rauha,
Nuku, anna heille rauha.

Lennä, unilintu, yli pilvien,
Lennä siivin runon, laulun,
Yli kuunkehrän kaukaisen,
Yli tähtein polun sumuisen.
Lepää, löydä se rauha,
Lepää, löydä se rauha.

Valvo yön lasten unta,
Seiso heidän turvanaan.
Laske kyyneleensä poveen maan,
Laske joen huomaan virtaavaan.
Kuiskaa, sinun on rauha,
Kuiskaa, sinun on rauha.”

Viimeinen säe toistui kymmenkunta kertaa, kunnes se vaimeni pelkäksi kuiskaukseksi. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen laulu alkoi alusta. Ren’i ja Hamr odottivat, tarkkaillen mielenosoittajien liikkeitä silmä kovana, mutta laulajat vain seisoivat paikoillaan eivätkä tehneet elettäkään lähestyäkseen portteja tai risteyksissä seisovia sotilaita.

”Tuo hoilotus karmii selkäpiitä,” Hamr jupisi, kun laulu alkoi uudestaan alusta. ”Yrittävätkö he pelotella meitä?”

Ren’i rypisti otsaansa kääntyessään kapteenin puoleen. ”En usko, että he ovat liikkeellä pahoin aikein.”

”Mistä sen tietää? En pidä siitä kuinka sankoin joukoin heitä on.” Hamrin käsi puristi vaistomaisesti miekan kahvaa. ”Olisi parempi, jos antaisimme legioonien hajottaa mielenosoituksen ennen kuin he saavat yllykkeen ryhtyä kovempiin toimiin.”

”Ehdottomasti ei, kapteeni!” Ren’i ärähti. Komento livahti suusta vihaisempana kuin hän oli tarkoittanut, mikä sai kapteenin vilkaisemaan häntä alta kulmain. Ren’i jatkoi rauhallisemmalla äänellä, ”he vain laulavat. Ei sitä ole kielletty. Olisi sitä paitsi epäeettistä komentaa sotilaita toimiin, jotka rikkovat heidän valaansa vastaan. Muistatte varmasti sen sanat itsekin.”

”’Sotilaan uskollisuus kuuluu hänen kansalleen, ja hänen korkein valansa on vain hänen ja kansan välillä: suojella heitä viimeiseen asti’,” Hamr vastasi oitis, lainaten Kishan legioonien sotilasvalaa ulkomuistista. Hän oli lukenut sen seremonioissa niin lukemattomia kertoja, että se oli syöpynyt mieleen lähtemättömästi. ”’Henkensä ja kunniansa varjolla, jos sitä vaaditaan. Hänen on nostaman miekkansa kansansa rinnalla, ei koskaan heitä vastaan, ja suojaaman heitä, jotka eivät siihen itse kykene.’”

”Tismalleen. Ja sanoisin, että tällaisina aikoina valamme velvoittaa meitä enemmän kuin koskaan.” Ren’in katse viivähti mielenosoittajissa, jotka värisivät paikoillaan yön kylmyydessä. ”Kunpa tietäisin, mikä tämä laulu on. En ole kuullut sitä koskaan.”

Yksi muurilla seisovista sotilaista karautti kurkkuaan. ”Se on vanha kehtolaulu pohjoisesta, teidän ylhäisyytenne.”

”Kehtolaulu?” Ren’i toisti.

Toiset sotilaat nauraa höröttivät, mikä sai heidän toverinsa punastumaan. ”Älkää te Chäirestä välittäkö, ylhäisyys. Hän puhuu aina omiaan.”

Chäire nosti leukaansa, vaikka hänen kalpeat poskensa punoittivat. ”Vannon sen äitini nimen ja kunnian kautta, ylhäisyys, kapteeni.”

Kapteeni näytti epäileväiseltä. ”Vai että kehtolaulu? Mistä te sen tiedätte, alokas?”

”Olen kotoisin Norvasta,” nainen vastasi epäröimättä. ”Minulla on nuorempia sisaruksia, ja olen kuullut vanhempieni laulavan tätä heille useasti.”

”Kuulostaa enemmän hautajaislaululta, jos minulta kysytään,” yksi tämän sotilastovereista sanoi naurahtaen kuivasti. ”Kovin ovat uhkaavat sanat pienille lapsille laulettaviksi.”

”Ei niissä ole mitään uhkaavaa,” Chäire väitti vastaan. ”Se liittyy vanhaan uskomukseen siitä, että unimaailma on Kauarinin valtakuntaa, kuten kuolemakin. Laululla pyydetään jumalatarta vahtimaan pienokaisia näiden uinuessa.”

”No, eiköhän se ratkaissut sen arvoituksen. Kiitos tiedoistanne, alokas Chäire. Pitäkää tilannetta silmällä ja lähettäkää sana heti, jos väkijoukko alkaa käydä levottomaksi.” Hamr kääntyi Ren’in puoleen. ”Ylhäisyys, saattelenko teidät takaisin palatsiin?” Hän yskähti merkitsevästi, kun Ren’i ei vastannut. ”Ylhäisyys?”

Ren’i irrotti katseensa laulajista vastahakoisesti. ”Tullaan, tullaan. En usko, että saamme tästä irti tämän enempää.”

Hän oli ajatuksissaan, kun he palasivat yhtä matkaa halki uinuvan palatsialueen. Hän haukotteli tuon tuostakin, eikä ajatus parista lisätunnista vällyjen välissä tuntunut enää yhtä epämiellyttävältä. Kuka ties hän oli tarpeeksi väsynyt saadakseen unen päästä kiinni saatuaan raitista ilmaa. Hamr sen sijaan näytti yhtä virkeältä kuin aina kellonajasta välittämättä. Ren’i oli tuntenut hänet vuosikymmeniä, ja oli alkanut kaartilaistensa kanssa vakavasti epäilemään, nukkuiko miesparka koskaan.

”Olin melkein unohtanut, että Norvassa oli ennen muinoin Kauarinin seuraajia,” Ren’i ajatteli ääneen, kun he ylittivät sisäpihan, lumi saappaiden alla narskuen.

”Alueella elää sitkeänä uskomus, että hän pakeni juuri sinne ja eli lopun elämäänsä erakkona erämaassa,” Hamr sanoi.

Perimätiedon mukaan Kauarin oli vetäytynyt julkisuudesta jumalten aikakaudella, jo kauan ennen kuin hajaannus Quanin ja Merenoksen välillä oli uhannut suistaa koko Melkemin sotaan, eivätkä edes tämän lapset olleet nähneet tätä enää koskaan. Jumalattaren viimeistä olinpaikkaa oli etsitty kokonaisia aikakausia, ja yleisesti uskottiin, että hän oli toisten jumalten tapaan lopulta siirtynyt ajasta iäisyyteen kulutettuaan ashaynsa loppuun. Hänestä liikkui vain vähän tarinoita toisiin jumaliin verrattuna, mikä oli synnyttänyt uskomuksen, että hän oli ollut erakkoluonne, etäinen ja syrjäänvetäytyvä.

”Muistanko oikein, että hänellä oli temppeli siellä?”

”Ei sentään. Norva on liian pieni paikka sellaiseen, asukkaita on korkeintaan joitain tuhansia.” Hamr hymähti. ”Sekoitatte sen kenties Tyhjyyden temppeliin. Se on nimellisesti Khuren alueella, mutta sinne on vain parin tunnin matka Norvasta.”

”Tyhjyyden temppeli?”

Hamr esti vain vaivoin itseään pyöräyttämästä silmiä. ”Oletteko tosissanne? Mitä nuorille sukupolville nykyään opetetaan koulussa?”

Ren’i irvisti. ”Maantieto ei valitettavasti ole koskaan kuulunut vahvuuksiini.”

”Eipä taida kuulua historiakaan kaikesta päätellen.” Kapteeni omaksui juron ilmeen, jonka Ren’i oli oppinut yhdistämään ikävyyksiin, yleensä sellaisiin, joihin liittyi paljon hikoilua ja painavien asioiden siirtelyä paikasta toiseen. Se sai hänet korjaamaan ryhtiään ja seisomaan suorempana, kun Hamr jatkoi, ”se on oikeastaan linnoitus, jossa Merenos-luopion sanotaan takoneen viimeiset aseensa elävästä metallista ja käyneen Quania vastaan. Kyllä teidän pitäisi muistaa tämä. Hänen majesteettinsa itse johti vastaiskua temppelikapinaa vastaan keisarinna Musharin kaudella ja määräsi temppelin tyhjennettäväksi.”

”Kyllä minä nyt muistan,” Ren’i vakuutti. Tarinan se osa oli tuttu hänelle; Oerei oli tavannut hänen äitinsä ollessaan vahtimassa Ellerramin puolesta, että temppeli pysyi käyttämättömänä.

Hän oli helpottunut toivottaessaan kapteenille hyvää yötä ja päästessään takaisin huoneensa hiljaisuuteen. Valkea oli ehtinyt hiipua hiillokseksi hänen poissaollessaan ja Ren’i sai kuluttaa monta minuuttia ruokkiessaan tulta, kunnes lieket lämmittivät taas huonetta hehkullaan. Peiton alla oli miellyttävää, kun hän kävi levolle ja sulki ikimielen käsiensä väliin.

Keskustelu Hamrin kanssa oli palauttanut mieleen kauniisti koristellun sauvan, jota Ellerram kantoi palatsiasunsa kanssa, ja Ren’i muisti viimein mikä se oli.

Tyhjyyden sauva, hän muisti Ellerramin joskus sanoneen, muistoesine Khuren vanhasta temppelistä.

Ren’i nukahti norvalaisen tuutulaulun soidessa mielessään. Kun hän avasi silmänsä, Ellerram tuijotti ikkunasta ulos sateen valuessa putouksena ikkunaruutuja pitkin. Ukkosen välähdys valaisi hetkeksi huoneen. Sitä vasten Ellerram näytti aaveelta. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin ohut aamutakki ja nahkahanskat. Metalliesine hänen kädessään kiilsi kultaisena välähdyksen valossa.

”Kulta?” Mitaen ääni sanoi Ren’in suulla.

Ellerram vilkaisi olkansa yli. Mitae hätkähti nähdessään, että tämän kasvot olivat kyynelten juovittamat.

Hän työnsi peiton syrjään ja nousi istumaan. ”Mikä hätänä?”

”Älä tule lähemmäs.” Ellerram hypähti jaloilleen ja perääntyi.

”En aikonut koskea siihen,” Mitae vakuutti. ”Miksi itket? Onko jotain sattunut?”

Ellerram seisoi pitkään paikoillaan. Hänen silmissään oli painajaiseen heränneen lapsen vauhko katse, mutta hän ravisteli viimein päätään ja sanoi, ”tällaiset yöt saavat minut joskus ajattelemaan häntä. Luulin kuulleeni hänen äänensä.”

”Musharin?”

Ellerram nyökkäsi. Hän huokaisi niin, että hartiat vapisivat. ”Siirry kauemmas. Laitan sen takaisin paikoilleen.”

Mitae nousi seisomaan siksi aikaa, että tämä kapusi sängylle ja kiinnitti sauvan takaisin metallikiinnikkeisiin, joista se tavallisesti roikkui seinällä. Hän kuuli hiljaisen huminan, kun suojaloitsu ympäröi sauvan ja kiinnitti sen paikoilleen. Ellerram nyhti hanskat käsistään ja heitti ne lattialle. Hän ei vastustanut, kun Mitae kömpi hänen viereensä ja kiersi käden hänen ympärilleen.

”Olin varma, että kuulin hänen kutsuvan nimeäni,” Ellerram sanoi. Hänen äänensä kuulosti tukahdetulta Mitaen olkaa vasten.

”Se oli vain unta,” Mitae kuiskasi, sukien hänen hiuksiaan lempeästi. ”Unta vain.”

Ellerram oli hetken hiljaa. ”Kun olimme pieniä, hän hiipi usein viereeni nukkumaan. Hän pelkäsi tuulta, ukonilmaa, kevätmyrskyjä… Joskus haluaisin palata niihin päiviin. Kaikki näytti paljon yksinkertaisemmalta silloin.” Hän huokaisi uudestaan. Mitae tunsi hänen värähtävän itseään vasten, eikä voinut olla miettimättä kuinka hauraalta, kuinka haavoittuvaiselta hän näytti tällaisina hetkinä. Keisarinna, joka kantoi kruunuaan Quanin arvokkuudella, sotilaskomentaja, jonka suonissa virtaava veri oli tulta ja tappuraa. ”Tiedätkös, joskus toivon…”

”Niin?”

”Antaa olla. Unohda koko asia.” Ellerram suoristautui ja pyyhki kasvojaan. ”Minua väsyttää.”

Kun he kävivät uudestaan makuulle, Mitae ei voinut olla kysymättä, ”mitä oikein teit sauvalla?”

Ellerram ei vastannut heti. ”Uni vain palautti mieleeni muistoja. Siitä on kauan, kun sauva päätyi palatsiin, mutta se ei vieläkään suostu avaamaan salaisuuksiaan minulle.” Tyynyt kahisivat, kun hän kääntyi kyljelleen. ”Joskus kuulen sen puhuvan. Ehkä itsekseen, ehkä minulle. Tuskinpa se on itsekään tietoinen siitä.”

”Puhuvan?”

”Sillä on muisti ja tahto, kuten kaikella elollisella.”

”Kulta, se on vain esine.”

”Esine samalla tavalla kuin churu’yis on vain esine.”

Mitae puristi ikimieltä tiukemmin kädessään ja tunsi tahattoman väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin. ”Oletko aivan varma asiasta? Että se todella on yksi niistä aseista, jotka taottiin jumalten aikakaudella?”

”Kenties. En usko, että voimme koskaan saada täydellä varmuudella tietää kuka sen teki ja koska. Mutta sillä on oma tietoisuus, siitä ei ole epäilystäkään.” Ellerram kuulosti yhtäkkiä kiihtyneeltä. ”Mieti nyt. Mikä muukaan se voisi olla? Kokonaiset aikakaudet ovat tulleet ja menneet, mutta verilinjamme ei ole koskaan onnistunut valmistamaan mitään vastaavaa. Jos voisimme todistaa sen—”

”Shh. Puhutaan siitä aamulla lisää.” Mitae tajusi puristavansa ikimieltä edelleen sormiensa välissä vanhasta tottumuksesta. Hän kurkotti kohti yöpöytää. ”Jos haluat—”

Hän irrotti keskittymisensä kivestä laskiessaan sen pöydälle ja ääni katkesi kuin veitsellä leikaten, ja Ren’i oli taas yksin omassa mielessään. Pimeys oli läpitunkematonta, eikä sitä häirinnyt mikään. Epämääräinen sykähdys, joka hipaisi hänen ashaytaan, tuntui sisältävän äänettömän kysymyksen. Se oli kuin ystävällinen tönäisy olkapäätä vasten; viesti siitä, että hän itse sai päättää mihin suuntaan kulkisi tienhaarasta. Hän yllättyi itsekin tajutessaan ymmärtävänsä, mitä ikimieli tahtoi.

’Tämä riittää, kiitos,’ Ren’i vastasi. ’Haluan vain nukkua tänä yönä.’

Hipaisu, jonka hän sai vastaukseksi, oli oudon lempeä, eikä hän muistanut nähneensä muita unia herätessään aamupäivän himmeään valoon tunteja myöhemmin.

Kirjoittajan löpinät: Ren’istä tulee tätä menoa pesunkestävä yökyöpeli.