Suuri Hol Saron ikimetsä, 1. kolmaskuuta 3046

Oli vielä aikaista, kun Haukka säpsähti hereille. Toinen käsivarsi oli puutunut, kiitos Ren’in, joka nukkui sen päällä tyytyväisesti kuorsaten. Hän yritti vetää itsensä vapaaksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Verhojen välistä ei päässyt valonpilkahdustakaan, ja hetken aikaa Haukka makasi paikallaan kattoa tuijottaen, yrittäen päätellä, mikä hänet oli herättänyt, kunnes asia valkeni hänelle.

Ulkona liikkui joku, useampikin. Hän ei osannut selittää kuinka tiesi sen – se oli kuin ylimääräinen aisti, joka kertoi, ettei hän ollut yksin. Hän tunsi sen yhtä selvästi kuin Ren’in läsnäolon vierellään, vain etäämpänä. Siihen oli vaikea olla keskittymättä nyt, kun hän oli tietoinen siitä.

”Haukka?” uninen ääni mumisi.

Haukka havahtui aatoksistaan. Ren’i kääntyi toiselle kyljelleen, katsellen häntä puoliavoimin silmin.

”Onko jo aamu?” Ren’i kysyi.

”Ei. Jatka uniasi.”

Ren’i haukotteli. ”Miksi olet hereillä?”

”Ulkona on joku.”

”Mitä? Ai juu, sinä et ole tottunut siihen.” Ren’in katse muuttui lasittuneeksi, ja sitten hän haukotteli uudestaan, laskien päänsä Haukan rintakehää vasten sen näköisenä kuin suunnitellen jäävänsä siihen iäksi. ”Suwa ja Kerrin siellä vain ovat. Vahdinvaihto.” Haukka päästi pidättelemänsä henkäyksen ja rentoutui, antaen silmiensä sulkeutua hetkeksi. Ren’i veti peiton paremmin heidän ympärilleen. ”Se helpottaa kyllä ajallaan, eikä siihen keskity enää samalla tavalla.”

Silloin Haukka tajusi, mikä olon aiheutti. ”Aivan. Ashay.”

Ren’i hymisi myöntävästi.

Ashayn kulta oli jo haihtunut niistä, mutta Haukan akherisilmät kiiluivat silti hämärässä, kun tämä kumartui Ren’in puoleen ja suuteli häntä. Hän tuoksui unelta ja tervasaippualta, Ren’i ajatteli.

Kuin itsestään yksi suudelma vaihtui moneksi, kieliksi ja hampaiksi, ja viimeiset unenrippeet haihtuivat Haukan mielestä. Hänen vartalonsa oli vastustamattoman lämmin Haukan omaa vasten, yhtä lämmin ja kutsuva kuin edellisiltana.

Ren’in kurkusta karkasi pieni käheä ääni, kun Haukka vaihtoi asentoa, ja Ren’i tunsi tämän alavartalon painautuvan itseään vasten, paljastaen kuinka kiihottunut hän oli. Unisesta olemuksesta huolimatta Ren’i kuulosti huvittuneelta sanoessaan, ”kas. Tarvitsetko auttavaa kättä?”

”Jos vain jaksat.”

”Jaksan, jaksan, kunhan minun ei vain tarvitse nousta ylös.”

Haukka makasi kyljellään pää Ren’in olkaa vasten, Ren’in käsi kalunsa ympärillä. Ren’i vaikutti löytävän jokaisen herkän kohdan hänestä, kuunnellen tarkkaavaisesti jokaista pienintäkin ääntä, jonka hän päästi. Ren’i kuiskaili kannustavasti hänen korvaansa, kun hänen hengityksensä kiihtyi, jättäen suudelmia hänen otsaansa ja päälakeaan vasten, ja kun Haukka saavutti hekumansa huipun, oli se Ren’in nimi hänen huulillaan.

Haukka makasi paikoillaan raukeana, kun Ren’i etsi jostain puhtaan pyyhkeen ja pyyhki hänet hellin käsin puhtaaksi. Patja liikahti, kun Ren’i kapusi takaisin sänkyyn ja kömpi peiton alle, haukoitellen maireasti.

”Jouduit sittenkin nousemaan,” Haukka huomautti.

”Ajatella. Kaikkea sitä joutuukin sinun vuoksesi kärsimään.”

Ren’i naurahti tuntiessaan Haukan tökkäävän itseään kylkeen. Hän kääntyi kyljelleen, sulki silmänsä, ja vain muutamaa minuuttia myöhemmin hengityksen tasainen tuhina ilmoitti hänen nukahtaneen uudestaan.

Haukka ei yrittänyt herättää häntä, vaan käpertyi hänen selkäänsä vasten ja antoi silmiensä sulkeutua. Häntä ei nukuttanut, vaikka olisi tavallisesti ollut vielä unten mailla niin varhain. Ren’in hengityksen rytmi toi hänelle mieleen laiskat aamut kotona Hatam-Ilessä, ja hän päätti, että niin kauan kuin heillä olisi sellaisia yhteisiä aamuja tulevaisuudessaan, hän kestäisi mitä tahansa, mitä keisarikunta yrittäisi heittää hänen tielleen.

Vaimeat äänet kertoivat aamun hiipineen pikku hiljaa horisonttiin, ja verhojen takaa kajasti himmeä valonkajo pohjoisen auringon noustessa. Mökin ovi aukesi hiljaa lukituksesta, kun joku astui sisään. Tulija liikkui niin hiljaa, että oli selvää tämän ajattelevan mökin asukkien vielä nukkuvan. Haukka kuuli liikettä keittiössä, ja jonkin ajan kuluttua kiehuvan veden porina kantautui suljetun oven läpi. Ren’i huokaisi kerran unessaan, muttei herännyt.

Haukka raotti silmiään kuullessaan makuuhuoneen oven aukeavan hitaasti. Eilisiltainen valkohiuksinen taivashimies – prinssi Oerei, Haukka muistutti itseään – kurkisti sisään, hymyillen pehmeästi, kun hänen silmänsä osuivat Ren’in nukkuvaan hahmoon. Oerei painoi sormen huuliaan vasten nähdessään Haukan olevan hereillä ja kantoi varovasti sisään täyden aamiaistarjottimen. Hän laski sen pöydälle, jolla heidän illallisensa astiat seisoivat edelleen. Hän poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja sulki oven perässään.

Haukka sulki silmänsä uudestaan, painoi otsansa Ren’in selkää vasten, ja nukahti viimein.

Ruoan tuoksu herätti Ren’in, kun päivä oli melkein puolessa. Aamiainen oli säilynyt lämpimänä, kuten hän huomasi nostaessaan kuvun pois, ja vatsa kurisi äänekkäästi. Hän sai tökkiä Haukkaa jonkin aikaa ennen kuin tämä vihdoin ynisi merkkinä siitä, että oli herännyt. Ren’i kumartui hänen ylleen ja moiskautti äänekkään suukon hänen suulleen.

”Herätys, unikeko,” Ren’i sanoi virnistäen, kun Haukan silmät aukesivat. ”Tule aamiaiselle.”

Edellispäivän likaiset vaatteet lojuivat pitkin lattiaa pyyhkeiden seurana. Haukka nousi haukotellen istumaan ja katseli pökkeröisin silmin, kun Ren’i keräsi vaatteet pyykkikoriin ja kävi vihdoin avaamaan yhtä monista laukuista, jonka sotilaat olivat kantaneet edellisenä iltana huoneeseen. Tämän hiukset olivat perin juurin sekaisin nukkumisen jäljiltä ja kaulaa täplittivät lukuisat pienet mustelmat, monet niistä paikoissa, joita mikään kaulus maailmassa ei peittäisi.

Haukka tunsi olonsa varsin omahyväiseksi asian huomatessaan.

”He pakkasivat kaikkea sinullekin,” Ren’i tuumasi ripustaessaan laukusta paljastuneita vaihtovaatteita tuolin selkämykselle. ”Huomaavaista. Qel osaa ajatella kaikkea.”

Haukan huojennukseksi vaatteissa oli kaksi hihaa. Hän harjasi ja letitti hiuksensa Ren’in pukeutuessa, ja auttoi sen jälkeen tätä saamaan omat kutrinsa jonkinlaiseen järjestykseen. Olohuoneesta kantautui hiljaista paperin rapinaa heidän käydessään aamiaisen kimppuun.

”Kuule,” Ren’i sanoi tuhottuaan munakokkelinsa viimeistä murua myöten. ”Haluaisin esitellä sinut isälleni. Jos siis olet valmis siihen.”

”No, tuskinpa tämän parempaa tilaisuutta tulee.”

”Niin.” Hän tunsi yhtäkkiä olonsa kovin hermostuneeksi, ja sai taistella pakottaakseen loput ohrapuurosta kurkusta alas.

Ulkona oli aurinkoinen päivä ja huone kylpi kirkkaassa valossa, kun he avasivat verhot. Haukka valitsi vaihtovaatteiden joukosta mustat housut ja pelkistetyn, tumman kaftaanimaisen yläosan, jonka ainoat koristeet olivat kultalangalla tehdyt kirjailut hihansuissa ja pyöreän kaula-aukon ympärillä. Materiaali kahisi oudosti hänen liikkuessaan, ja hän totesi itsekseen, että ’hänen armollaan’ olisi jonkin verran totuttelemista uuden asemansa vaatimiin pukineisiin.

Oerei istui yksin pitkän ruokapöydän ääressä lukemassa, kun he poistuivat makuuhuoneesta. Tämä katsahti ylös papereistaan ja hymyili heidät nähdessään.

”Huomentapäivää. Nukuitteko hyvin?”

”Paremmin kuin pitkään aikaan,” Ren’i vastasi ja haukotteli uudestaan.

”Näen sen.” Oerei kuulosti huojentuneelta. Hän pani merkille, että tummat silmänaluset Ren’in silmien alla eivät näyttäneet enää yhtä syviltä kuin ennen, ja että hänen kasvoilleen oli palannut aavistus niiden luontaisesta väristä. ”Keitin juuri kaakaota, jos maistuu.”

”Kiitos.” Ren’i vaikeni. Puhe, jota hän oli hahmotellut päässään, oli haihtunut sillä sekunnilla, kun hän oli kohdannut isänsä katseen. ”Itse asiassa… On eräs tärkeä asia, josta haluan puhua kanssasi.”

Oerei vakavoitui hänen äänensävynsä kuullessaan. Hän laski pitelemänsä asiakirjan takaisin pöydälle ja sanoi, ”kerro toki.”

Haukka puristi Ren’in kättä rohkaisevasti. Ren’i veti syvään henkeä ja yritti löytää itsestään sen saman itsevarmuuden, jota oli kantanut konsulien ja armeijansa edessä kuukausitolkulla, mutta huomasi sen mahdottomaksi.

Hänen äänensä vapisi aavistuksen, kun hän sanoi, ”tapasitte jo eilen, mutta ette saaneet tilaisuutta esittäytyä.” Hän vaihtoi katseen Haukan kanssa, joka nyökkäsi. ”Isä, haluan sinun tapaavan Haukan. Haukka, tässä on isäni Oerei.” Ren’i nielaisi niin, että kurkunkehrä liikahti näkyvästi. ”Haukka on… No, hän on mies, jonka kanssa aion mennä naimisiin.”

Haukka tuijotti hölmistyneenä, kun Ren’i laskeutui toisen polven varaan, risti nyrkkiin puristuneet kätensä rinnan yli ja kumarsi syvään isäänsä päin. Oerei tuijotti häntä yhtä pöllämystyneenä.

”Tiedän, että päätös rikkoo kaikkia keisarillisia periaatteita vastaan. Tiedän, että tästä seuraa vain vaikeuksia meille kaikille,” hän sanoi pää painuksissa. Ajatus siitä, että hänen edessään olisi samanlainen tunnustus keisarinnan ja valtaistuimen edessä jäyti häntä sisältä. ”Kruununperillisenä minun kuuluisi jättää puolisoni valinta sinun ja tädin päätettäväksi. Se on kruununperillisen velvollisuus keisarikuntaa kohtaan. Mutta tätä velvollisuutta en voi täyttää.”

Oerei nousi jaloilleen, katse liikkuen Ren’istä Haukkaan ja takaisin. ”Ren’i kiltti, ei sinun tarvitse selittää mitään. Nouse ylös.”

”Täti suuttuu. Senaatti saattaa kääntyä meitä vastaan. En halua, että tämä vaikuttaa sinuun.”

Kaikki, mitä hän halusi, oli antaa isälleen mahdollisuus perääntyä tilanteesta kunniallisesti. Jos hän vannoisi senaatille ja keisarinnalle, ettei ollut asettunut tukemaan poikansa päätöstä, hänellä olisi vielä elämä ja virka, johon palata.

Oerei veti Ren’in takaisin jaloilleen päättäväisesti, välittämättä siitä, että Ren’i yritti vastustella. Hänen äänensä oli lempeä, kun hän kysyi, ”rakastatko häntä?”

Ren’in onnistui nyökätä. ”Rakastan.”

Oerei hymyili niin, että iho silmien ympärillä rypistyi. ”Se riittää minulle. Huolehdimme kyllä kaikesta muusta, kun sen aika tulee.” Hän veti Ren’in itseään vasten ja halasi häntä lujasti. ”Olen onnellinen puolestasi.”

Ren’i kuivaili silmiään sillä aikaa, kun Oerei kääntyi Haukan puoleen. Oerei laski vasemman käden rintaansa vasten, kumarsi kevyesti ja sanoi, ”olen kuullut niin paljon sinusta pojaltani. Olen otettu, että pääsemme viimein tutustumaan toisiimme.”

”Haluanko edes tietää mitä hän on oikein sanonut?” Haukka kysyi kuivasti.

Oerei naurahti. ”Pelkkää hyvää, lupaan sen.” Hän astui lähemmäs ja laski kätensä Haukan harteille. ”Annas kun katson sinua kunnolla. Lähdimme eilen niin kiireessä, ettei siihen tullut tilaisuutta.”

Keisarilliseksi prinssiksi Oerei oli hyvin tavanomaisen näköinen pelkistetyssä tummanpunaisessa tunikassa (hihansuissa oli kuivuneita keltaisia maalitahroja, Haukka huomasi) ja hiukset sotkuisella nutturalla niskassa. Hänellä oli sama lämmin hymy kuin pojallaan, hymykuopat poskissaan, ja samalla tavalla tuikkivat silmät, tosin hänen silmänsä olivat oliivinvihreät. Ajatus hänen tapaamisestaan oli jännittänyt Haukkaa etukäteen, mutta hän tajusi sen pian turhaksi. Oerei syleili häntä yhtä lämpimästi kuin poikaansa, taputtaen häntä selkään kuin vanhaa ystävää. Haukka seisoi paikoilleen jähmettyneenä kuin kivipatsas.

”Tervetuloa perheeseen,” Oerei sanoi.

Haukka kuuli hänen äänestään, että hän todella tarkoitti sitä, eikä hänen tarvinnut kysyä miksi. Tässä oli mies, joka oli rakastunut tyhjäveriseen, saanut tämän kanssa salaa lapsen, ja kasvattanut puoliverisen poikansa yksin keisarivallan keskiössä. Oerei taputti Haukan selkää vielä kerran ja päästi sitten irti.

Ovi narahti ja joku karautti kurkkuaan. ”Anteeksi, hyvä herrasväki. Tulinko huonoon aikaan?”

Ared seisoi etuovella huvittuneen näköisenä ja veti parhaillaan kenkiä jalastaan. Kukaan heistä ei ollut huomannut oven aukeavan tai jonkun lähestyvän.

”Pikemminkin päinvastoin,” Haukka vastasi. ”Jos tässä kerran on jonkinlainen perhekokous meneillään, sinunkin lienee syytä liittyä seuraan.”

Keittiöstä kuului astioiden kilinää Oerein siirrellessä tavaroita tarjottimelle. ”Käykää nyt ihmeessä istumaan. Täältä tulee juotavaa.”

Pöydällä oli sikin sokin senaatin leimaa kantavia asiakirjoja, kirjeitä, muistikirjoja ja kirjoitusvälineitä. Ren’i korjasi ne turvallisempaan paikkaan sillä välin, kun Haukka kohensi tulta. Huoneessa oli huomattavasti lämpimämpää siinä vaiheessa, kun he istuivat Aredin seuraan pöydän ääreen.

Ared kohdisti yhden tutkivan katseen Ren’in ei-niin-huoliteltuun olemukseen, naputti omaa kaulaansa sormella merkitsevästi, ja iski hänelle silmää. Haukka pyöräytti silmiään.

”No, mikä meidän suunnitelmamme on? Aiommeko jäädä tänne pitkäksikin aikaa?” Ared kysyi, kun Oerei asetti tarjottimen keskelle pöytää ja kävi istumaan samalle penkille kunnioittavan etäisyyden päähän hänestä. Se näytti jostain syystä huvittavan Aredia.

”Ainakin siihen asti, että tilanne Hol Sarossa rauhoittuu,” Oerei vastasi. Hän kaatoi juotavaa yhteen mukeista ja ojensi sen Aredille.

”Onko se turvallista?”

”En usko, että meitä seurataan. Kapinallisten vaatimukset kohdistuvat senaattiin ja keisarinnaan, eivät keisariperheeseen itseensä. Sitä paitsi hekin tietävät, että kruunulla on useita vapaa-ajan asuntoja ympäri Pohjois-Kishaa. Siksi tulimme tänne – Hol Saron lähettyvillä on kolme muuta, jotka ovat paljon lyhyemmän matkan päässä kaupungista, ja siksi todennäköisempiä piilopaikkoja armeijan ylipäällikölle.” Oerei pudisti päätään. ”Konsuli Qel on lähettänyt sotilaita majoittumaan toisiin kaiken varalta.”

Haukka laski käden Ren’in polvelle ja sanoi matalalla äänellään, ”eikö meidän tarvitse olla huolissamme kiristyksestä?” Toiset kääntyivät katsomaan häntä. Haukka kohautti harteitaan. ”Liqarit suunnittelivat sitä jo. Jos kapinalliset saisivat Ren’in haltuunsa—”

”Se olisi hyödytöntä heidän kannaltaan. Kishan kruununperillisellä ei ole todellista poliittista valtaa,” Ared vastasi ennen kuin kukaan muu ehti avata suutaan. ”Senaatin ja keisariperheen roolit erotettiin toisistaan jo kuudennella aikakaudella. Kruununperillinen on suoraan vastuussa istuvalle hallitsijalle, eikä voi ohittaa tämän määräysvaltaa päätöksissään. Ren’in asema ylipäällikkönä mutkistaa asiaa entisestään. Keisarillista armeijaa johtaa aina ylipäällikkö, joka on istuvan hallitsijan asettama, eikä hänellä ole valtaa muuhun kuin armeijan sisäiseen päätöksentekoon. Hän ei voi vaikuttaa senaatin päätöksiin eikä keisarinnaan – halusipa hän niin tai ei.”

Hänen sanojaan seurasi lyhyt hiljaisuus.

”Mistä te olette oppineet noin paljon kishalaisen politiikan erityispiirteistä?” Oerei kysyi ihmetellen.

Ared hymyili kuivasti ja hörppäsi mukistaan. ”Syrjämaat ovat keisarikunnan näkemyksen mukaan osa Kishaa. On meidän oman etumme mukaista, että ymmärrämme miten vihollinen ajattelee, ja sen poliittisen vallan toimintaperiaatteet ovat osa sitä.”

Oerei vastasi hänen hymyynsä. ”Teillä ja minulla taitaa olla paljon puhuttavaa.”

”Se, mitä minä haluan tietää,” Haukka sanoi, luoden yhden vakaan katseen serkkuunsa, ”on, että mitä helkkaria sinä pohjoisessa teet?”

Ared kohotti kulmiaan. ”Et kuulosta erityisen ilahtuneelta asiasta.”

”Tiedät mitä tarkoitan. Päällikkö ei tavallisesti poistu kaupungistaan.”

”No, vanhimmat eivät riemastuneet lähdöstäni, mutta minkäs sille mahtaa. Toisinaan on pakko tehdä päätöksiä, joista joku hermostuu.”

”Mutta kuka vastaa Hatam-Ilestä sinun poissaollessasi?”

”Älä siitä huoli. Jätin Shalan vastuuseen.”

”Teit mitä?”

”Hän pärjää kyllä aivan mainiosti. Näkisitpä miten hän on edistynyt.”

Haukka ähkäisi ja hautasi kasvot käteensä. ”Ren’i, muistuta minua, etten mene hautajaisiin, jos Yölaulu tappaa hänet.”

Ared vain nauroi.

Uusi pannullinen keitettiin heti, kun edellinen tyhjeni. Heidän juodessaan Ared kertoi Haukalle oman osuutensa siitä, mitä tämän loukkaantumisen jälkeen tapahtui. Kun keskustelu eteni hänen ja Kha’arin matkaan asti, Ren’i laski mukinsa pöydälle niin rajusti, että kaakaota läikkyi yli. Hän ei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Oerei kysyi, ”konsuli Agal lähetti legioonansa mukaanne?”

”Niin teki.”

”Missä he ovat?”

”He leiriytyivät kymmenisen virstaa Hol Sarosta etelään. Oletan heidän olevan siellä edelleen, ellei Kha’ar ole lähettänyt viestiä ja kehottanut siirtymään kauemmas.”

Oerei rahnutti lyhyttä sänkeään pohdiskellessaan. Jo se kertoi, että hän oli poistunut palatsista kiireellä – hän piti kasvonsa yleensä aina niin moitteettoman siisteinä, ettei Ren’i ollut nähnyt hänellä partaa, tai edes sänkeä, useinkaan kuluneiden vuosikymmenten aikana.

”Tämä voi vielä kääntyä eduksemme,” Oerei tuumasi.

”Tai sitten se vain pahentaa tilannetta,” Ren’i sanoi. ”Täti saattaa nähdä sen provokaationa, ja Vasaqin aivan varmasti. Meril-An on ollut puolueeton vallanperimyskiistoissa jo aikakausia. Jos Nemerwatanin legioonat ovat keisarinnan puolella—”

”Juuri siksi,” Oerei keskeytti. ”Keisarinnalla on Nemerwatanin konsulien sekä senaattorien tuki. Näit itse miten Vasaqin on käyttänyt keisarinnalle uskollisten legioonien voimaa Hol Saron kontrollointiin. Sille ei tule loppua, ellei meille itsellämme ole miesvoimaa haastaa häntä.”

”Isä,” Ren’i sanoi. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta. ”Jos me ryhdymme vastustamaan häntä avoimesti…”

”Meillä ei ole vaihtoehtoa. Senaatti on täynnä Kishan eliittiä – täysiverisiä maan joka kolkasta, jotka ovat omistaneet elämänsä keisarivallan pönkittämiselle ja itsensäkaltaisten etujen ajamiselle.” Oerei jakoi synkän katseen Haukan ja Aredin kanssa. ”Uskon, että kaikki tässä huoneessa ymmärtävät tosiasiat. Se, että keisarillinen kruununperijä ja armeijan ylipäällikkö julistaa tyhjäverisen – anteeksi sanavalintani – sulhasekseen ja tulevaksi prinssipuolisokseen, tullaan näkemään julkisena kapinointina. Poliittisen vallan puute ei muuta asiaa mitenkään. Olet liian lähellä keisarinnaa, jotta päätöksiäsi ei tultaisi ottamaan suorana haasteena hänelle, ja koko keisarilliselle instituutiolle sen mukana.”

”Hän on tätini!”

”Hän on myös keisarinna. Hän oli ylipäällikkö ennen sinua ja ymmärtää armeijan voimatasapainon yhtä hyvin kuin sinäkin. Karan legioonat ovat poissa pelistä, Nemerwatan seisoo Hol Saron takana, ja Meril-An on käytännössä päätynyt tukemaan sinua, asettipa Agal sanansa miten tahansa. Miten Ellerram reagoi tilanteeseen riippuu täysin siitä, kenellä on miesylivoima.” Oerei huokaisi syvään. Hän tunsi olonsa moninkertaisesti todellisia vuosiaan vanhemmaksi tavalla, johon mikään määrä lepoa ei tuonut helpotusta. ”Tätä on vaikeaa sanoa omasta sisarestaan, mutta hän ei tule taipumaan. Ei siksi, ettei välittäisi sinusta, vaan juuri siksi, että välittää. Hän näkee sinut osana jatkumoa, perinnettä, jonka suojelija hän itse on.”

Ren’i ei ehtinyt avata suutaan ennen kuin Ared sanoi, ”tässä asiassa hänen näkemyksensä ei yllätä minua. Quanin verilinjan dynastioista ei ole jäljellä kuin yksi.”

”Niin.” Oerei huokaisi taas. ”Sen jälkeen, kun isoisäni selvisi äitinsä leskikeisarinnan kanssa sukumme viimeisestä verilöylystä, sukumme pääluku on pysynyt pienenä. Taniarie pelkäsi uutta vallanperimyskiistaa niin vankasti, ettei hankkinut rakastajia kuin elämänsä loppupuolella, ja sai lopulta vain yhden lapsen, luultavasti vain varmistaakseen suvun jatkumisen. Se on jättänyt jälkensä.”

Ren’i sai pakottaa itsensä puhumaan, kun tilanteen todellisuus valkeni hänelle. ”Kai sinä, isä, ymmärrät, että legioonien sekoittaminen kiistaan ajaa Kishan sisällissotaan?”

Oerei katsoi häntä suoraan silmiin, suu vakavaksi viivaksi puristuneena. ”Ren’i, me olemme jo sisällissodassa. Nyt on kyse vain siitä kuinka se tulee päättymään. Koko Kishan ja sen kaikkien lajien tulevaisuus seisoo veitsenterällä, verenperinnöstä riippumatta.” Hän laski käden poikansa käsivarrelle ja puristi sitä tiukasti. ”Melkem ei muutu, ellemme itse muuta sitä, eikä mikään muutos tule helpolla. Tulet tarvitsemaan oman armeijan tueksesi, teitpä mitä hyvänsä.”

Ren’i puristi mukia rystyset valkoisina. Juoman lämmöstä huolimatta vatsaan tuntui solahtaneen kimpale jäätä, jonka kylmyys levisi kaikkialle. Hän tunsi Haukan kiertävän käden harteidensa ympärille lohduttavasti.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja uutta lunta oli alkanut satamaan hiljalleen. Ren’i käpertyi nojatuoliin takan eteen ja tuijotti mitään näkemättä liekkeihin. Isän ja Aredin vaimea puheensorina kuulosti vain taustakohinalta hänen korvissaan. Hän ajatteli Ellerramia, kaukana vuorilla aavistamatta eilisestä mitään, Chujaa ja Naherea jossain tietämättömissä, vailla tietoa siitä, olivatko he edes hengissä, sekä ystäviään palatsissa, ja tunsi vatsan kiertyvän uudestaan solmulle.

Hän olisi valehdellut itselleen, jos olisi väittänyt, ettei ymmärtänyt Ellerramin reaktiota. Hän oli keisariperheen tukipilari, jonka harteilla lepäsi viimeisen dynastian vakaus. Jo epäilys siitä, että Naheren – ja sitä kautta Chujan – sympatiat olivat kapinallisten puolella, riitti horjuttamaan sitä.

Haukka oli käynyt istumaan lattialle ja yritti venytellä jäykkiä jäseniään niiden valituksesta huolimatta. Lattialankut narisivat, kun Oerei käveli heidän luokseen ja laski kulhollisen pikkuleipiä sivupöydälle.

”Isä,” Ren’i sanoi katsomatta poispäin tulesta. ”Luuletko heidän olevan kunnossa?”

”Keiden?”

”Chujan ja Naheren.”

”Ei heillä ole mitään hätää.”

”Kuulostat niin varmalta siitä.”

Oerei oli hetken hiljaa. Hän istahti Ren’in nojatuolin selkänojalle, sanoen hiljaisella äänellä, ”en ole kertonut sinulle aivan täyttä totuutta. Minä ja Lula autoimme heidät pakoon palatsista, kun Ellerram sai tietää Chujan odottavan lasta.”

”Arvelinkin jotain sellaista,” Ren’i myönsi. ”Tietääkö täti?”

”Aavistaa, mutta hänellä ei ole todisteita.” Oerei suki hajamielisesti hiuksiaan, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan hermostunut. ”En voinut katsella sivusta ja antaa oman veljeni kärsiä. Ellerram aikoi pitää heidät palatsissa lapsen syntymään asti.”

”Miksi?”

”Hol Sarossa kiertää huhuja, että lapsi ei olisi Naheren. Tai että Nahere ei olekaan täysiverinen, ja että lasta ei voida siksi laskea mukaan kruununperimysjärjestykseen.”

”Sehän on naurettavaa,” Ren’i puuskahti. ”Me tapasimme Naheren vanhemmat häissä. Toinen hänen äideistään on kenraali, helvetti soikoon.”

”Hol Saron yläluokkaiset haluavat mustamaalata hänet sen jälkeen mitä keväällä tapahtui. Tosiseikoilla ei ole heille merkitystä.”

”Ja missä he nyt ovat?”

”En tiedä. En ole saanut viestiä heille sen jälkeen, kun he poistuivat Hol Sarosta.”

”Luuletko, että Karan legioonat ovat Chujan hallinnassa?”

”Vasaqin luulee niin, mutten ole itse lainkaan varma asiasta. Chuja on hyvä puhuja, mutta hänellä ei ole sotilaskoulutusta, eivätkä legioonat kuuntele ketä tahansa.” Oerei huokaisi uudestaan. ”Yrittäkää te kaksi saada jotain muuta ajateltavaa. Emme voi tehdä mitään ennen kuin tilanne Hol Sarossa rauhoittuu, joten on turhaa uuvuttaa itseämme asioilla, joille emme mahda mitään.”

”Yritä sinäkin.”

Oerei hymähti. ”No, katsotaan.”

Hän nousi, taputti Ren’iä olalle, ja palasi keittiöön niine mietteineen.

Kirjoittajan löpinät: Politiikkaa ei pääse karkuun edes metsän keskelle.

Ensi viikolla olen koko viikonlopun Ropeconissa Helsingin Messukeskuksessa. Minut löytää kulmapaikalta B105, melkein heti pääportaikon vierestä! Mukana mm. uunituore painos Kolminkertaisen Sielun ekaa kirjaa ja aiheeseen sopivia kortteja ja printtejä.