Hol Saro, 27. toiskuuta 3046

Matka tunnelien kautta vei useamman tunnin, ja he olivat kaikki helpottuneita tuntiessaan aiempaa huomattavasti kylmemmän ilmavirran edestäpäin merkkinä siitä, että koitos oli tullut päätökseensä. Tunneliin virtasi heikkoa valoa, liian himmeää auringonvaloksi. Virtaavan veden sijaan kanavassa oli ohut kerros jäätä, ja seiniä peittävä kuivunut levä oli muuttunut pakkasessa siniseksi kuurasta. Sotilaat nostivat turkiskauluksensa pystyyn, antoivat Ren’ille käsimerkin, ja kiiruhtivat toisten edelle, kädet valmiiksi miekankahvalla.

Hiki valui Vannuilin kasvoja pitkin kylmyydestä huolimatta. Hän oli kantanut Meiqäliä reppuselässä sen jälkeen, kun pitkä kävely oli käynyt liian raskaaksi tämän loukkaantuneelle jalalle. Kuluneen tunnin aikana Meiqälin silmät olivat lupsahtaneet kiinni, mutta äkillinen pysähdys sai hänet terästäytymään.

Suwa ilmestyi uudestaan näkyviin käytävän päässä. ”Kaikki hyvin. Voitte tulla.”

Viima tuntui hyytävältä Haukan kasvoja vasten, eikä hän voinut olla ajattelematta pitkiä viikkoja Liqariassa. He astuivat ulos viemäritunnelista jäätyneeseen joenuomaan, eivätkä he olleet yksin. Penkalla seisoi kishalaisia sotilaita legioonalaisten puolihaarniskassa, konsuli Qel heidän joukossaan.

”Luulin jo, että olitte eksyneet,” Qel heitti tervehdykseksi. ”Mikä teitä viivytti?”

”Kaikki meistä eivät ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa,” Oerei vastasi. Hän tarttui konsulin ojennettuun käteen ja antoi tämän vetää itsensä ylös penkalle, ja teki sitten itse saman Aredille. ”Voisitteko järjestää paarit? Marsalkka on loukkaantunut.”

”Oitis, teidän ylhäisyytenne.” Qelin kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin aina, mutta hänen silmänsä laajenivat, kun hänen katseensa osui Haukkaan, jota Ren’i piteli edelleen käsipuolesta. Konsuli kumarsi syvään heidän noustessaan penkalle kaartilaisten avittamana. ”Huomaan, että kaiken tämän keskellä on tapahtunut jotain hyvääkin. Tervetuloa takaisin, teidän armonne.”

Haukka huokaisi. ”Taitaa olla turhaa toivoa, että pääsisin tuosta nimestä eroon.”

”Et ainakaan muutamaan vuosituhanteen,” Ren’i sanoi. Hän tunsi Haukan värisevän kylmässä ja lisäsi tarkoituksella, ”hänen armonsa ei ole pukeutunut näihin olosuhteisiin. Löytyisikö teiltä jotain lainaksi?”

Haukka katseli ympärilleen, kun sotilaat auttoivat Meiqälin paareille (marsalkan vastustuksesta välittämättä) ja Qel lähti johdattamaan heitä kohti valtavaa sotilasleiriä. Yötaivas oli tähtikirkas ja yli puoliväliin kiertoaan ehtinyt Quan värjäsi alapuolellaan levittäytyviä hankia punaisella kajollaan. Lunta oli polviin saakka, mutta tuhannet jalkaparit olivat tampanneet kulkuväylät tasaisiksi ja liukkaiksi.

Leirin takana kohosivat valtavan kaupungin lumipeitteiset muurit vartiotorneineen, ja kaupungin takana vuorijono, jonka muodon Haukka tunnisti, vaikka oli ennen vain lukenut niistä. Hän tajusi pysähtyneensä tuijottamaan niitä vasta, kun Ren’i kääntyi katsomaan häntä ja nykäisi häntä kädestä.

”Tuo siis on Hol Saro,” Haukka totesi, hengitys ilmassa höyryten. Kaupungista nousi savua, ja etäisyydestä huolimatta hän erotti kellojen vaimean äänen. Se kuulosti varoitukselta. ”Kotikaupunkisi.”

Ren’i nyökkäsi. He jatkoivat matkaa puhumatta enempää.

Leirissä oli täysi hyörinä päällä. Heidät saateltiin telttaan, jossa Haukka sai pitkän turkistakin, hupullisen viitan, hanskat ja pitkävartiset talvisaappaat. Ren’i puhui Qelin ja Oerein kanssa vaimein äänin teltan ulkopuolella hänen pukeutuessaan, ja kun hän oli valmis, Ren’i tarttui häntä uudestaan kädestä. Ilme tämän kasvoilla kieli, että lyhyt hetki erossa Haukasta oli tuottanut hänelle tuskaa.

”Oletteko aivan varma, että pärjäätte ilman sotilassaattuetta?” Qel kysyi Oereilta, kun he marssivat hänen perässään leirin halki.

”Se kiinnittäisi vain liikaa huomiota,” Oerei vastasi. Tämän kasvoissa oli niin paljon samaa kuin Ren’in omissa, että Haukka oli varma, että tämän täytyi olla hänen isänsä. Vaikka tämän silmäkulmissa oli pienet naururypyt, hän ei näyttänyt päivääkään Ren’iä vanhemmalta. ”Juuri nyt huomaamattomuus on meille turvallisin vaihtoehto.”

”Matka on pitkä, ylhäisyys.”

”Ja pääsemme perille sitä nopeammin mitä pienemmällä porukalla olemme liikkeellä. Henkivartijani osaavat kyllä asiansa,” Ren’i vakuutti. ”Reitti on heille entuudestaan tuttu.”

”Jos niin sanotte,” Qel sanoi. ”Loput kaartistanne liittyy seuraanne heti, kunhan vain pääsevät lähtemään kaupungista. Kapteeni Hamr vastaa heidän turvallisuudestaan.”

Suwa, Vannuil ja toiset odottivat heitä tallialueella. Heitä varten oli satuloitu useita talvikarvasta pörröisiä kooreja. Ared istui jo yhden kyydissä sen näköisenä, että olisi mieluummin tehnyt mitä tahansa muuta, väristen kylmästä. Kaartilaiset pukivat suksia jalkoihinsa ja tarkistivat toistensa varusteiden kiinnityksiä samalla, kun pari legioonalaisia valjasti suuria, pitkäkarvaisia koiria puisen kelkan eteen. Marsalkka Meiqäl makasi turkisten alla kelkassa silmät kiinni.

”Minne olemme menossa?” Haukka kysyi, kun yksi sotilaista ojensi suuren kooritamman ohjakset Ren’ille. Satula oli kahdenistuttava, mutta malli poikkesi akherien käyttämästä kahden hengen satulasta. Jalustimia oli kaksi paria, ja takakaari oli tehty niin korkeaksi, että se kosketti takanaistuvan alaselkää.

”Turvapaikkaan.” Ren’i naksautti kieltään ja koori kävi tottuneesti polvilleen niin, että lumi pöllähti. ”Pidä tiukasti kiinni harjasta, kun pääset istumaan.”

Hän auttoi Haukan satulaan ja kapusi sitten tämän taakse tottunein elkein, kiersi käden hänen vyötäisilleen, ja naksautti uudestaan kieltään, kun he olivat molemmat tukevasti kyydissä. Koori suoristi ensin etujalkansa, sitten takajalkansa, nousten keinahdellen seisomaan. Haukasta tuntui, että olisi luiskahtanut kyydistä, ellei Ren’i olisi pidellyt hänestä kiinni.

Lula tuli heidän luokseen, kun Oerei oli noussut oman ratsunsa satulaan. Hän oli vetänyt paksun turkisviitan vaatteidensa suojaksi ja hänen kasvonsa erottuivat vain hädin tuskin karvareunuksisen hupun suojista.

”Lähetän teille viestin, jos saan selville mitään olennaista,” Lula sanoi Oereille. ”Pitäkää matalaa profiilia.”

”Yritä pysytellä poissa hankaluuksista,” Oerei vastasi.

Lula virnisti toispuoleisesti. ”Hankaluudet ovat toinen luontoni, ylhäisyys. Mihinkäs peikko sarvistaan pääsee?”

Oerei pudisti päätään. ”Olet aivan mahdoton. Älä tapata itseäsi.”

”Kuin myös. En halua jäädä työttömäksi tässä maailmantilanteessa.” Hän kääntyi Ren’in puoleen, ilme vakavoituen. ”Teen parhaani saadakseni yhteyden Lucarlaan, mutten voi luvata mitään. Hänen majesteettinsa vei suurimman osan mystikoista mukanaan lähtiessään, ja senaatti suunnittelee taivaspalatsin reitin sulkemista.”

Ren’i nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja sanoi, ”onnea matkaan.”

Lula kosketti rintaansa vasemmalla nyrkillä ja kumarsi kevyesti. Vannuil otti koiravaljakon ohjakset, kävi seisomaan jalaksille, ja antoi toisille käsimerkin. Koorit lähtivät keinuvaan käyntiin koiravaljakko kintereillään, täpötäydet satulalaukut pakkasessa naristen. Qel sotilaineen katseli heidän peräänsä, mutta kukaan ei seurannut, kun he ratsastivat ulos leiristä pohjoisen tähtikirkkaaseen iltaan ja kannustivat ratsut raviin.

---

Metsän hiljaisuus oli läpitunkematonta. Lumi vaimensi kaikki äänet tavalla, johon Haukan aistit eivät olleet tottuneet, eivät edes Liqarian talven jälkeen. Puut kurkottivat kohti yötaivasta mahdottoman korkeina ja paksurunkoisina, ikiaikaisten kuusten oksat viistivät maata lumikuorman alla. Latvusten läpi pääsi suodattumaan Quanin kalpeaa kuunvaloa, jonka heijastus valaisi heidän matkaansa vailla ainuttakaan lyhtyä tai soihtua.

Puuterimainen lumi pöllysi koorien askeltaessa ja pakkanen puraisi paljaita poskia ankarana, vaikka tuuli oli lakannut heidän päästyään metsän siimekseen. Edellä hiihtävät sotilaat eivät näyttäneet noudattelevan mitään merkittyä polkua. He olivat seuranneet maantietä viitisen virstaa ohi lumen alla uinuvien maatilojen, kunnes olivat kääntäneet sukset ja ohjastaneet koorit suoraan eläinten jälkien täplittämälle kedolle. Metrisestä hangesta huolimatta ratsujen pitkän jalat nielivät virstoja tasaisessa laukassa, ja Haukka huomasi nuokkuvansa Ren’in rintaa vasten, kiitollisena kädestä, joka piteli häntä itseään vasten päästämättä häntä putoamaan.

Pohjoisen kevät oli vain yhden Kauarinin kierron päässä, mutta sitä ei voinut huomata mitenkään. Ajatus siitä, että kolmaskuu oli alkamassa, olisi tuntunut mahdottomalta, ellei hän olisi nähnyt merkkejä siitä omin silmin kaikkialla ympärillään. He olivat puhuneet hiljaisin äänin ratsastaessaan, mikä tarkoitti sitä, että Haukka oli kysellyt ja Ren’i vastaillut. Ren’in äänestä kuuli, että joistain asioista puhuminen oli hänelle kivuliasta.

Unessa aika menetti merkityksensä, mutta Haukka tunsi menettämänsä kuukaudet ruumiissaan nyt, kun oli niistä tietoinen. Hän ei muistanut koskaan olleensa yhtä nälkäinen tai janoinen. Hän tyhjensi Ren’in vesileilin yhdellä kulauksella, ja Ared antoi sen jälkeen hänelle omansa. Haukka tyhjensi senkin.

Quan oli jo saavuttanut lakipisteensä, kun puiden välistä häämötti rakennus. He saapuivat suuren, kaksikerroksisen hirsimökin pihaan, joskin se erosi Haukan kotimökistä melkoisesti. Rakennustyyli oli selvästi kishalainen – jyhkeä, harjakattoinen ja suunniteltu pitämään kaikki liikenevä lämpö sisällä – ja puu oli maalattu punamullalla, kuten kauempana seisovat piharakennuksetkin. Ne näyttivät sokerikuorrutteisilta leivoksilta lumen alla.

Talon takana oli jäätynyt järvi, tuskin metsälampea suurempi. Sen toisella rannalla jyhkeiden puiden katveessa näkyi kaksi pienempää mökkiä.

Koorit laskeutuivat polvilleen, ja suksensa riisuneet sotilaat alkoivat purkaa satulalaukkuja samalla, kun ratsastajat kiipesivät alas satulasta. Aredin kantapäät hädin tuskin ylsivät puoliväliin hänen ratsunsa kylkiä, ja hän näytti ainoastaan kiitolliselta, kun Oerei ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet takaisin maan kamaralle.

Suwa veti hupun päästään. Hikiset hiukset olivat pakkasen kangistamat ja kuuran peittämät. ”Tarkistamme mökin. Odottakaa täällä.”

Hän ja Jen’ei saivat harjata lumet pois oven edestä ennen kuin saivat sen avautumaan kokonaan. He astuivat sisään miekat valmiudessa. Ikkunoihin ilmestyi lämmin kajo, kun he sytyttivät lyhdyt, ja muutaman minuutin kuluttua he palasivat ulos.

”Kaikki kunnossa,” Jen’ei ilmoitti. ”Kerrin, Miresh, te autatte tavaroiden kantamisessa. Me käymme läpi muut mökit.”

Haukka tunsi olonsa entistä kankeammaksi monen tunnin ratsastuksen jälkeen, eikä kieltäytynyt, kun Ren’i auttoi häntä portaissa.

”Mikä paikka tämä oikein on?” hän kysyi.

”Yksi perheeni metsästysmajoista. Niitä on Pohjois-Kishan alueella useampia,” Ren’i vastasi. Hän hengitti hirsien tuttua tuoksua ja tunsi rauhoittuvansa. Hän oli oppinut uimaan saman lammen rannassa lapsena. ”Viime kerrastani on aikaa. En ole käynyt täällä vuosiin.”

Takkatuli lämmitti olohuoneen nopeasti. Sen valossa Haukka katseli ympärilleen. Paikka oli kodikas jyhkeine puisine huonekaluineen ja lattialle levitettyine taljoineen. Parvella oli seinänkorkuiset ikkunat, yhdellä seinistä roikkui parimetrinen ryijy punaisen ja keltaisen sävyissä, ja tulipunaisiin käsipyyhkeisiin ja pöytäliinoihin oli kirjailtu keisarillinen vakuuna, mutta muuten mökki näytti perin juurin tavalliselta. Miresh ja Kerrin täyttivät keittiön kaapit ruokatavaroilla ja kantoivat muita tarvikkeita sivuhuoneisiin samalla, kun muut ripustivat ulkovaatteita naulakkoon.

”Te kaksi voitte hyvin ottaa alakerran huoneen,” Oerei sanoi Ren’ille. Hän oli jo levittänyt kirjoitusvälineensä ruokapöydälle. ”Minä, marsalkka ja päällikkö löydämme täksi yöksi varmasti yösijan toisista mökeistä.”

”Kyllähän tekin nyt tänne mahdutte.”

Oerei hymyili väsyneesti. ”Mietitään yöpymisjärjestelyjä uudestaan huomenna, kun olemme kaikki levänneet vähän. Sitä paitsi,” hän lisäsi tietäväinen pilke silmissään, ”haluatte varmasti olla jonkin aikaa kahden.”

Ren’i oli liian väsynyt jaksaakseen edes nolostua. Hän hieroi niskaansa, huokaisten, ”totta puhuakseni antaisin sille arvoa.”

---

Haukka ja Ren’i söivät omassa huoneessaan sillä aikaa, kun kylpyvesi lämpeni. Illallinen oli vaatimaton keisarillisilla standardeilla, mutta Haukka oli niin nälkäinen, ettei juuri kiinnittänyt huomiota siihen mitä söi. Sotilaat olivat hienotunteisesti huolehtineet, että ruoka oli lihapainotteista. Riistan tuoksu nosti veden kielelle, jopa Ren’ille, joka söi tukevammin kuin moneen kuukauteen. He eivät juuri puhuneet, mutta Ren’i piteli Haukkaa kädestä koko ruokailun ajan.

Mökki oli heidän lisäkseen tyhjä, mutta Ren’i tunsi, että järven ympäristöä partioitiin. Vilkaistessaan huoneen verhojen välistä hän erotti valonpilkahduksen järven toisella rannalla, eikä voinut olla pohtimatta, paljonko lepoa toiset todella saisivat sinä yönä. Samanaikaisesti huoli kapteenista ja muista kaartilaisista painoi mieltä raskaana, eikä hän huomannut Haukan nousseen ylös ennen kuin tämä puhutteli häntä.

”Olemme molemmat pesun tarpeessa,” Haukka sanoi. ”Tule.”

Maali jätti punaisia rantuja pesualtaaseen, kun Ren’i pesi juovan kasvoiltaan. Iho sen alla tuntui aralta, ja hän tunsi kirvelyn kaataessaan saavillisen kuumaa vettä hiuksiinsa. Hän ei vastustellut, kun Haukka istui hänen viereensä penkille ja suuteli hänen poskeaan.

Haukka laski kätensä Ren’in olkapäätä peittävän tatuoinnin päälle, sormenpäät siipisulkien muotoa tutkiskellen.

”Otin sen sinun kunniaksesi,” Ren’in onnistui sanomaan. Hän huokaisi tuntiessaan Haukan suutelevan niskaansa.

Haukka suki takut hellin sormin hänen hiuksistaan ja hieroi niihin saippuaa. Lämmin vesi huuhtoi vähän kerrallaan pois menneiden päivien ja viikkojen uupumuksen, ja Ren’i tunsi kuinka umpisolmu rinnassa alkoi purkautua kosketus kerrallaan. Kun hän oli puhdas, hän avasi Haukan palmikon, päästäen tämän pitkät mustat hiukset valloilleen. Ne tuntuivat silkiltä hänen sormiensa välissä. Haukka antoi silmiensä sulkeutua, kun Ren’i pesi hänen selkänsä ja huuhteli saippuan pois hiuksista kuumalla vedellä.

Kosteus sai kiukaan sihisemään. Ren’i kietoi käden Haukan vyötäisille ja nojasi hänen märkää selkäänsä vasten, hengittäen hänen tuoksuaan itseensä. Hän tunsi Haukan sydämenlyöntien tasaisen, vakaan rytmin ihoaan vasten, ja uskalsi vihdoin uskoa, että tämä todella oli siinä. Elossa.

”Anteeksi,” hän kuiskasi. ”Annoin sinun odottaa niin kauan.”

Haukka pujotti heidän sormensa yhteen ja puristi hänen kättään lujasti. ”Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Löysit minut lopulta.”

Ren’i puristi takaisin. ”Olin jo luopunut toivosta. Ajattelin…” Hän ravisteli itseään. ’Kuolema’ oli liian kamala sana sanottavaksi ääneen nyt, kun he olivat yhdessä. ”Pelkäsitkö?”

”En tiedä. Etsin sinua kauan. Luulin sinun eksyneen.”

Ren’i oli hetken hiljaa. Hänen hengityksensä lämpö kutitti Haukan niskaa, kun hän sanoi, ”niin olinkin.”

Kosteista hiuksista tippui edelleen vesipisaroita, kun Haukka johdatti hänet kädestä pitäen takaisin makuuhuoneeseen. Takassa palava tuli oli lämmittänyt huoneen miellyttäväksi, mutta Ren’i värisi silti, kun he syleilivät kunnolla, vartalo toisen vartaloa vasten painautuen. Haukan kädet vaelsivat hänen selkäänsä pitkin tutkiskellen, huulet suudellen häntä uudelleen ja uudelleen, kunnes heitä molempia huimasi.

Haukan ääni oli pelkkä kuiskaus Ren’in suuta vasten. ”Haluatko—”

”Haluan,” Ren’i vastasi oitis. ”Tarvitseeko sitä edes kysyä?”

Haukka oli yhtä hymyä suudellessaan häntä vielä kerran. ”Ehkä ei, mutta kuulen silti mielelläni sinun sanovan niin.”

Sänky oli niin pehmeä, että Ren’i tunsi uppoavansa siihen käydessään maate, ja hän ajatteli kaipauksella vuotien peittämää akherivuodetta Haukan kotona. Haukka kävi makaamaan hänen viereensä Ren’in käsi niskansa alla, eikä estellyt, kun Ren’i veti hänet itseään vasten ja suuteli häntä taas, aiempaa kiihkeämmin. Yksi suudelma muuttui pian moneksi, ja Ren’i henkäisi kuuluvasti tuntiessaan Haukan vartalon painon itseään vasten tämän kavutessa hänen päälleen.

Haukan huulet ja hampaat jättivät vaateliaita suudelmia Ren’in kaulaa vasten, eikä Ren’in tarvinnut kysyä tietääkseen, että niistä jäisi jälki. Ajatus meni suoraan haaroväliin ja sai kasvot kuumottamaan. Hän värähti Haukan terävien hampaiden nipistäessä korvannipukkaa, ja sitten tämä suukotti hänen poskeaan toistamiseen, toinen käsi hänen hiuksiaan silitellen.

”Kaipasin sinua,” Ren’i sanoi, ääni tunteesta karheana. Lämpö poltteli silmäkulmissa uhkaavasti.

Haukka suuteli hänen leukaansa, kaulaa koristavia mustelmia, liikkuen hitaasti alemmas. Ren’i sulki silmänsä, kun lämpimät sormet silittivät hellästi hänen vatsaansa ja kylkiään, missä kylkiluut erottuivat aivan liian selkeästi ja lihasten muoto piirtyi ihoa vasten terävänä, liian terävänä. Hänen vatsansa oli painunut kuopalle, kuten hänen poskensakin.

Sota oli ohi, mutta sen jäljet näkyivät hänen ihollaan edelleen. Siellä täällä risteili arpia, joita Haukka ei muistanut, osa niin tuoreita, että ne olivat edelleen vaaleanpunaisia.

Haukka vain katseli häntä sanomatta mitään, miettien tatuointia ja surujuovaa, jota hän oli kantanut kasvoillaan, ja tunsi palan kurkussaan. Hän kumartui suutelemaan Ren’in vatsaa, käsi hänen jalkojensa väliin livahtaen. Ren’i voihkaisi. Vahvat sormet kiertyivät hänen kalunsa ympärille ja hyväilivät häntä, suostutellen hänet pikku hiljaa täyteen mittaansa ja saaden rintakehän kohoilemaan raskaasti.

Ren’i puristi Haukan kättä, sormet hänen sormiensa lomassa, kun he rakastelivat, kiihtynyt hengitys Haukan korvanjuurta lämmittäen. Hän tunsi Ren’in jokaisen liikkeen ja hengähdyksen itseään vasten, ja hukutti joka ainoan levottoman ajatuksen ja kuukausien kaipauksen hänen ihonsa tuttuun lämpöön. Muu maailma sai lakata olemasta; sillä hetkellä he olivat olemassa vain toisilleen.

”Haukka,” Ren’i murahti yhteenpurtujen hampaiden välistä, toinen käsi Haukan kaulan ympärillä. Suudelma, jonka he vaihtoivat, oli enemmän kieltä ja hampaita kuin huulia, ja pisti heiltä molemmilta pään pyörälle. ”Nopeammin, kiltti, nopeammin—”

Haukka totteli. Tapa, jolla nautinto muutti Ren’in kasvoja, oli jo palkinto itsessään, ja hän tiesi, ettei kestäisi itse paljoa häntä kauempaa.

Ren’i kahmaisi tärisevin sormin kiinni Haukan hiuksista ja suuteli häntä kuumeisesti, tuntien kuinka halu poltti vatsanpohjassa. ”Khaeron,” hän mutisi, ja nimen sointi hänen huuliltaan sai Haukan värähtämään mielihyvästä. ”Khaeron, Khaeron, kiltti, älä lopeta.”

”En lopeta,” Haukka vastasi. ”Voi Ren’i—”

”Rakastan sinua,” Ren’i henkäisi. ”Rakastan sinua, Khaeron, rakas Khaeron…”

Hän tunsi Haukan hampaiden terävän reunan huultaan vasten, kun Haukka hukutti voihkaisunsa hänen suutaan vasten tullessaan. Ren’illä ei mennyt paljon häntä kauempaa. Pitkän aikaa he vain pitelivät toisiaan, otsa otsaa vasten leväten, hengitys vähä vähältä rauhoittuen.

Haukan ääni oli hädin tuskin kuiskausta kummempi, kun hän kysyi, ”tarkoititko sitä?”

”Tarkoitin.” Ren’i nielaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo aiemmin, ennen kuin… Ennen kuin…”

Hän ei saanut sanoja suustaan. Haukka suuteli häntä hellästi ja pyyhki Ren’in silmäkulmasta karanneen yksinäisen kyyneleen peukaloonsa.

”Minäkin rakastan sinua,” Haukka vastasi.

Ren’i tunsi hymyilevänsä kunnolla ensimmäistä kertaa kotiinpaluunsa jälkeen ja rutisti hänet itseään vasten.

He eivät ehtineet vaihtaa montaakaan suukkoa, kun Ren’in vatsa päästi äänekkään kurinan. He molemmat jähmettyivät hetkeksi, kunnes Haukka purskahti nauruun.

”Hei, älä naura. Tässä kaikessa kiireessä ehti tulla nälkä.” Ren’istä tuntui vahvasti, ettei valitus ollut kovin vakuuttava; Haukan nauruääni sai hänet väkisinkin hymyilemään kuin rakastunut keskenkasvuinen.

Haukka virnisti niin, että hampaat välähtivät. ”Haluaisiko teidän keisarillinen korkeutenne kenties yöpalaa?”

”Vain, jos teidän armonne suostuu liittymään seuraani.”

”No, jos nyt tämän kerran.”

Ren’i ei vaivautunut etsimään päällepantavaa pujahtaessaan olohuoneeseen, mutta Haukka kietoi lattialle tipahtaneen pyyhkeen lanteilleen. Toiset olivat lähtiessään sammuttaneet kaikki paitsi keittiön lyhdyt, ja huonetta valaisi vain hangista heijastuva kuunhohde. Tuli oli hiutunut hiillokseksi; huoneessa oli viileämpää kuin makuuhuoneessa, ja Haukka värisi tuntiessaan kylmän puun paljaiden jalkojensa alla.

Keittiötasolle oli ilmestynyt lasitölkkien, puurasioiden ja kangaspussien armeija. Ren’i hymisi tyytyväisenä löytäessään viimein etsimänsä ja hotkaisi löydöksensä parina suupalana.

”Keksejä?” Haukka kysyi epäuskoisesti.

Ren’i pyyhki muruja suupielestään. ”Kyllä ne pahimman nälän vievät. Sitä paitsi,” hän totesi, ”en ole kaksinen kokki, jos totta puhutaan.”

”Tiedän. Yölaulu kertoi.”

”Mitä kaikkea te olette puhuneet selkäni takana?”

”Kaikenlaista.”

Ren’i tarjosi purkkia Haukalle, mutta tämä pudisti päätään, joten Ren’i päätyi tyhjentämään sen itse. Hän yritti muistella missä järjestyksessä tavarat olivat olleet hyllyillä, kun huomasi vihreän kajon heijastuvan lattiasta. Hän kiiruhti takaisin olohuoneen puolelle ja tuijotti ulos parven ikkunoista.

”Haukka,” hän sanoi. ”Tule katsomaan.”

Revontulet valaisivat yötaivasta. Ne olivat monta kertaa kirkkaammat kuin ne, jotka olivat väreilleet Hatam-Ilen yllä, saaden huoneen kylpemään sinisen, vihreän ja keltaisen sävyissä. Haukka tarttui Ren’iä kädestä, kun he kiipesivät portaat parvelle, ja jäivät ikkunan eteen katselemaan. Ulkona revontulet heijastuivat järven jäätyneestä pinnasta ja värjäsivät hanget unenomaisin sävyin.

”Kaunista,” Haukka sanoi hiljaa. Hänen hengityksensä sai ikkunan huurtumaan hetkellisesti.

Ren’i kiersi käden hänen vyötärönsä ympäri ja laski päänsä hänen olkaansa vasten. He eivät puhuneet enempää, ja kun he palasivat takaisin makuuhuoneen lämpöön, he makasivat sylikkäin peiton alla, kunnes uni vei heidät molemmat mennessään.

---

Kirjoittajan löpinät: On tätä odotettukin, ihan tässä herkistyy. :’)

Juu elikkäs muuta asiaa, olen viimeiset pari kuukautta työstänyt iltapuhteena isohkoa projektia eli ihkaoikeaa fyysistä painosta Kolminkertaisen Sielun ykkösosasta. Kyseessä on omakustanne, joten hommaa on riittänyt (kansitaide, taitto, oikoluku…), mutta kaikki näyttäisi menneen hyvin, joten uskaltanen tässä vaiheessa jo sanoa, että kirjaa saa tämän vuoden Ropeconista. Sormet ja varpaat ristissä, ettei painoksen kanssa ilmene ongelmia siinä vaiheessa, kun kirjat saapuvat kotiovelleni (saatan itkeä jos näin käy). Jos kaikki menee hyvin, heitän blogiin asianmukaisen päivityksen kuvineen päivineen! Kakkososaa alan työstämään painokelpoiseksi syksymmällä ja kolmosta… sitten joskus. Nettijulkaisu on vasta päässyt kolmosen puoliväliin, joten kiirettä ei ole.