Auringon noustessa horisontin ylle aavikko avautui kultaisena silmänkantamattomiin. Äkillinen valo poltti silmiä, mutta näkymä oli sen arvoinen, Linnee ajatteli.

He olisivat voineet olla täysin eristyksissä muusta maailmasta, sillä maisema jatkui muuttumattomana jokaiseen ilmansuuntaan. Yölliset ilmavirrat olivat hiuduttaneet heidän kooriensa jäljet olemattomiin. Ilman tähtiä tai kompassia olisi ollut mahdotonta sanoa mistä he olivat tulleet ja missä päin etelä oli.

Paikka oli karuudessaankin valtavan kaunis. Hän ajatteli huvittuneesti Yurauta kaukana leirissä, harmissaan siitä, ettei ollut päässyt reissuun mukaan. He olivat olleet ystäviä vuosikaudet, jo kauan ennen ylennystä kunniakaartiin, eivätkä kapteeni Hamr tai prinssi Ren’i usein erottaneet heitä, tietäen jo entuudestaan, että he toimivat mainiosti tiiminä. Se, että Linnee kertoisi matkasta kaiken palauttuaan ei ollut juuri liennyttänyt tämän pettymystä.

Hiekka antoi periksi jalkojen alla, kun joku lähestyi. ”Tähän näkymään ei totu koskaan.”

Sava oli vaihtanut ratsastustamineet kevyeeseen tunikaan, kuin odottaen kuuman päivän pitkiä, levollisia tunteja. Yöllisestä ratsastuksesta huolimatta hänen silmissään ei ollut tietoakaan väsymyksestä, ja Linnee tiesi jännityksen valvottavan heitä kaikkia.

”En olisi voinut kuvitellakaan kuinka valtava autiomaa on,” Linnee sanoi. ”Kartoista ei saa käsitystä paikan todellisista mittasuhteista.”

”Yhtä autiota kuin lumikentillä.” Sava katseli taivaalle, ruskeat silmät tuikkien auringon ensisäteiden valossa. ”Oletko koskaan käynyt Seiyessä?”

”En, mutta kohtahan tuokin korjaantuu.”

Sava hymähti. ”Minä olen, kauan sitten. Ahnitaren jääerämaa on nimensä veroinen. En ihmettele, ettei siellä ole asutusta. Paikka on niin valtava ja tyhjä, että on helppo unohtaa, että maailmassa on muutakin.”

Kauempana akherit puhelivat keskenään matalin äänenpainoin. Koorit olivat käyneet makaamaan läheisten kivenlohkareiden varjoon, tietäen jo entuudestaan, että siellä olisi päivän viilein paikka levätä. Ren’i kiersi niiden ohi, pysähtyen taputtamaan oman ratsunta kuvetta mennessään.

Siitä oli jo pari vuotta aikaa, kun kukaan heistä oli nähnyt hänellä niin lyhyttä tukkaa; edes Liqarian merihyökkäykseen lähtiessään hän ei ollut leikannut hiuksiaan niin lyhyiksi. Hän näytti vuosia nuoremmalta aamuauringon kirkkaassa valossa, ja Linneestä tuntui, ettei se johtunut pelkästään hiuksista. Hän oli muutaman lyhyen kuukauden aikana nähnyt enemmän uusia puolia esimiehestään kuin kaikkien niiden vuosikymmenten aikana, jotka oli kuluttanut kunniakaartissa palvellessaan.

Vaikutti siltä, että Savan ajatukset seurasivat samaa kaavaa, sillä hän sanoi hiljaa, ”en muista milloin viimeksi olisin nähnyt hänen hymyilevän yhtä paljon.”

”En minäkään,” Linnee vastasi.

Ren’i antoi katseensa vaeltaa aavikon halki, vain imien näkymää itseensä. Kevyt tuulenvire leyhytti hikisiä hiuksia, tuoden mukanaan tuulahduksen lähestyvän päivän kuumuudesta. Toiset näkivät hänen katseensa pysähtyvän hetkeksi Haukan pitkään hahmoon leirin laitamilla, kun tämä pystytti telttaa Sinilehden kanssa. Haukka ei huomannut häntä. Ren’i venytteli, kääntyi kannoillaan, ja suuntasi kaartilaistensa suuntaan.

He kumarsivat hänelle kohteliaasti. Ren’i vastasi tervehdykseen taivuttamalla päätään.

”Yrittäisitte tekin levätä,” hän sanoi. ”Päivästä tulee kuuma.”

”Vai niin. Onko teidän ylhäisyytenne nykyisin etelän olojen asiantuntija?” Sava kysyi ja sai vastaukseksi virnistyksen.

”Tuskin, mutta olen toivon mukaan oppinut pari hyödyllistä seikkaa tässä viime aikoina.” Ren’i katsahti ylöspäin. Taivas oli alkanut muuttua kultaiseksi, eikä tähdistä näkynyt enää tietoakaan. ”Antaakohan Yurau koskaan minulla anteeksi sitä, ettei tullut valituksi?”

Linnee naurahti. ”Hän toipuu kyllä, ylhäisyys. Emme me kaikki olisi millään voineet lähteä matkaan.”

”Älä vain anna kapteenin kuulla tuota,” Ren’i sanoi, ja he kaikki hymyilivät. ”Menkää te kaksi vain jo nukkumaan. Pärjään omillani iltaan saakka.”

”Älkää tekään valvoko koko päivää,” Linnee sanoi. Sanat vaihtuivat hetkessä haukotukseksi, ja hän tunsi yön rasitukset kropassaan. Hän toivotti toisille hyvää yötä ja paineli telttaansa.

Sava ei seurannut häntä heti. Hän näki Ren’in katselevan vaalenevaan horisonttiin ihmettelevä ilme kasvoillaan. Silmistä paistoi, ettei hän nukkuisi vielä pitkään aikaan.

”Onko kaikki hyvin, ylhäisyys?”

”On toki. Olen vain tässä miettinyt…” Ren’i oli hetken hiljaa. Tämän hengitys huurusi viileässä ilmassa. ”En olisi millään uskonut miten erilaista kaikki on täällä. Värit, kasvillisuus, päivärytmi, jopa vuodenajat. Kestikö sinulla kauan tottua pohjoisen olosuhteisiin, Sava?”

”Kesti,” hän myönsi. ”En tosin voi väittää ikävöineeni etelän kuumuutta. Kylmässä on helpompi nukkua.”

”Niin.” Kaukana ilmavirrat saivat dyynien muodot värjymään niiden pöllyttäessä hienonhienoa hiekkapölyä. Kiteet kimalsivat auringossa kuin jalokivet. ”Olen kuullut joskus sanottavan, että Syrjämaat ovat kuollutta maata. Ettei täällä kasva tai elä mikään. Minusta tuntuu, etteivät puhujat ole koskaan itse käyneet täällä. Täällä on kokonainen maailma, josta Hol Sarossa ei tiedetä mitään.”

”Ahaa. Taidan ymmärtää.” Sava hymyili tietäväisesti hänen kummastuneelle ilmeelleen. ”Meril-Anissa on sanonta, että autiomaa on avokätinen rakastaja niille, jotka kuulevat sen kuiskaukset. Aavikkoon on helppo rakastua, se vie herkästi mennessään. Sen ääriolosuhteet viehättävät niitä, joilla on tarpeeksi avoimet silmät näkemään sen ainutlaatuisuus.”

Ren’i ei voinut olla nauramatta. ”Kauniita sanoja tuikitavalliselle kulttuurishokille.”

”Kenties, tai sitten aavikko on jo vienyt teidätkin mennessään.”

Ren’i hymyili edelleen, kun he toivottivat toisilleen kauniita unia. Oli hiljaista, kun hän kiersi leirin ympäri itsekseen, katsellen tuulessa vapisevia telttoja, joiden kangasta vasten oli jo ehtinyt kinostumaan hiekkaa. Kivien pintaan oli muodostunut kuivaa jäkälää ja halkeamista pilkisti pikkuruisia piikikkäitä kukkia, jotka näyttivät tulipunaisilta aamunkajossa.

Hän kiipesi leirin korkeimman kiven päälle katselemaan päivännousua, sitä, kuinka taivaankansi vaaleni silmien edessä ja värjäsi dyynit uuden päivän kirkkaudella. Auringonnousut ja -laskut eivät koskaan olleet täysin samanlaisia; hän ei koskaan kyllästynyt katselemaan niitä. Syvänvioletista punaiseksi, leiskuvan oranssista kullankeltaiseksi, kunnes kulta laskeutui hiekkaan ja antoi taivaan pukeutua päivänkoiton värein.

Hän ei tuntenut niskassaan Haukan katsetta, kun tämä tarkkaili telttansa suuaukolta hänen siluettiaan aurinkoa vasten ennen kuin veti ovikankaan uudestaan kiinni.

Oli jo valoisaa siinä vaiheessa, kun Ren’i viimein katosi telttaansa ja kävi levolle.

Kirjoitettu Writer’s Month 2025 -kirjoitushaastetta varten, päivän aiheena oli ”kulta” ja miljöönä ”aavikko”.