Armeijassa oli paljon sellaista, mitä Haukka ei täysin ymmärtänyt, mutta eräs asia oli tullut selväksi hyvin nopeasti: sotilaan elämä oli täynnä rutiineja.

Ren’i ei ollut arvoasemastaan huolimatta poikkeus. Kruununprinssin päivä rakentui harjoituksista, palavereista, tarkastuskierroksista ja neuvonpidoista, kaikesta mahdollisesta, joka vaati keisarillista leimaa tai tämän henkilökohtaista läsnäoloa. Ylipäällikön aikataulu jousti sen mukaan mitä tältä odotettiin ja missä tätä kulloinkin tarvittiin, eikä Haukka koskaan tiennyt varmasti sitä, milloin odottaa Ren’iä palaavaksi. Toisinaan hän palasi jo ennen auringonlaskua, toisinaan iltaruskon värjätessä pilviä tai vasta aavikon pilkkopimeän yön jo laskeuduttua.

Sekin oli rutiinia: jatkuva epävarmuus.

Ren’in rutiineista yksi oli kuitenkin henkilökohtaisempaa laatua, rituaali, joka toistui päivästä toiseen riippumatta siitä kuinka pitkä kulunut päivä oli ollut. Haukka oli pannut sen merkille jo ensimmäisten leirissä viettämiensä iltojen aikana.

Sillä ei ollut väliä kuinka väsynyt Ren’i oli; hetket ennen nukkumaanmenoa toistuivat aina samanlaisina. Yöpöydälle ilmestynyt lasipurkki oli jo käynyt Haukalle tutuksi, samoin sen sisällön hennon imelä tuoksu. Peseydyttyään Ren’i istui aina sängynreunalle, riisui paitansa ja kävi työhön. Hän kävi vähän kerrallaan läpi jokaisen tatuoinnin, rasvaten ne hitain, huolellisin liikkein, kunnes pesun jäljiltä punoittava iho kiilsi.

Viikon tätä omituisuutta todistettuaan Haukka oli viimein kysynyt asiasta.

”Tatuoitu iho kuivuu herkästi,” Ren’i oli vastannut, peittäen olkapään liekkitatuoinnin paksulla kerroksella rasvaa. ”Muste alkaa ajan myötä haalistua, jos tatuointeja ei suojaa auringolta eikä kosteuta huolellisesti.”

”En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että ne vaativat hoitoa,” Haukka oli myöntänyt.

Ren’i oli levittänyt rasvaa yläselkäänsä vaivalloisesti, hädin tuskin ylettyen, kunnes Haukka oli tarjoutunut auttamaan.

Siitä oli nopeasti tullut tapa, eikä Haukka voinut kiistää, etteikö olisi nauttinut jokailtaisen hetken läheisyydestä. Ren’in viileä iho lämpeni hänen kättensä alla nopeasti, rasva jättäen kädet tahmeiksi. Se, että tämä antoi hänen koskettaa tatuointejaan estoitta, veti Haukan hiljaiseksi. Kishalaiset varjelivat tatuointejaan; ne kertoivat kaiken kantajansa elämästä, eikä niihin sopinut kajota. Elämä, historia, menneisyys; sen pyhempää heillä ei ollut. Silti tapa, jolla Ren’i värähti Haukan kuljettaessa kättään näitä pyhiä kuvia pitkin kieli nautinnosta, ja Haukka suuteli ohi mennen hänen niskaansa vain kuullakseen tämän huokaavan hiljaa.

Hän oli uskonut nimensä Ren’ille, Ren’i puolestaan menneisyytensä jokaista piirtoa myöten hänelle. Haukka ei kiirehtinyt. Hän halusi nauttia jokaisesta hetkestä, tästä intiimistä luottamuksesta heidän välillään, ja painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan. Tatuointien ääriviivat tuntuivat kohoumina sormenpäitä vasten, niiden liike ja muodot jo niin tuttuja, että hän näki ne mielessään silmät suljettuaan.

Ne eivät olleet pelkkiä kuvia. Niistä oli tullut osa Ren’iä, yhtä erottamattomia kuin hänen verilinjansa, piirteensä, naurunsa. Niiden symboliikka ja merkitys eivät auenneet Haukalle, mutta silti niissä oli jotain turvallista, lohdullistakin, yhtä lohdullista kuin Ren’in läsnäolossa. Haukka kävi ne läpi yhtä huolellisesti kuin ne olisivat hänen omiaan, ja kun hän oli valmis Ren’in iho höyrysi yöilmassa.

He suutelivat kerran, hitaasti, ennen kuin Ren’i veti paidan takaisin päälle ja korjasi tavarat odottamaan seuraavaa iltaa.

Kirjoitettu Writer’s Month 2025 -kirjoitushaastetta varten, päivän aiheena oli ”tatuointi”.