Loppukevään päiväksi ilma oli harvinaisen sumea. Navakka merituuli oli tyystin kaikonnut monen viikon toistuvien kevätmyrskyjen jälkeen, eikä Hol Saron muureja taikka putousta tahtonut erottaa polulta käsin. Vain kohina kertoi Hamrille, että he lähestyivät kohdettaan.

”Olen kiitollinen, että suostuitte pyyntööni näin kiireiseen aikaan vuodesta, kapteeni,” sanoi mies, joka hänen vierellään kulki täydessä kishalaisessa sotisovassa. Hänen kätensä lepäsi miekan nupilla, katse hakeutuen kohti korkeita kivirappusia, jotka johtivat katselutasanteelle. ”Tiedän, että teillä on kädet täynnä tärkeämpiäkin tehtäviä kesän kynnyksellä.”

”Palvelusaikanne on kohta virallisesti ohi, teidän ylhäisyytenne. Ei teidän enää tarvitse puhutella minua muodollisesti.”

Kruununprinssi väläytti hänelle kuivan hymyn.

Ren’i mar Oereinen, rubiinivaltaistuimen kruununperillinen ja tuleva armeijan ylipäällikkö, oli kasvanut pituutta niiden kymmenen vuoden aikana, jotka oli viettänyt palveluksessa ja oli nyt lähes kymmenen senttiä Hamria pidempi. Hän kantoi puolihaarniskaansa arvokkaasti, suoraselkäisenä ja kevyesti kuin ei olisi tuntenut raudan painoa lainkaan, mikä täytti kapteenin ylpeydellä. Mikä ero olikaan hänen ja sen aran nuorukaisen välillä, joka oli pukeutunut armeijan valkoisiin ensimmäistä kertaa niin monta vuotta sitten.

Hänestä tulisi jonain päivänä hyvä hallitsija, siitä kapteeni oli varma.

He laskeutuivat rinta rinnan portaita utuiselle parvelle, jolta oli kirkkaalla säällä esteetön näkymä Korkeimpien putoukselle. Sumuisenakin päivänä paikka oli vaikuttava. Patsaiden päät pilkistivät vesisumusta kuin varjot, tarkkaillen tulijoita vakavin katsein, ja Ren’i ja Hamr kumarsivat kunnioittavasti niitä kohti.

Ren’i suoristautui, katse edelleen putouksen vartijoissa. ”Olette varmasti miettineet minkä vuoksi halusin keskustella kanssanne näin kaukana kasarmeista.”

”Myönnän olevani utelias, ylhäisyys.”

Hetken aikaa Ren’i oli vaiti katsellessaan vesimassojen syöksyä kanjoniin. Kostea ilma sai metallin kiiltämään ja liimasi irtohiukset kiinni ihoon.

”Keisarinna on jo lähettänyt ohjeet kotiinpaluustani. Ylipäällikön virkaanastujaiset suoritetaan heti seuraavana päivänä, kuten protokolla vaatii.”

Hamr nyökkäsi. ”Niin, hänen majesteettinsa on tiedottanut päällystöä ja kaupunginvartiostoa lisäjärjestelyistä.”

”Tiedätte varmasti myös, että kunniakaartin nimitys kuuluu ylipäällikön ensimmäisiin velvollisuuksiin.”

”Tiedän, ylhäisyys.”

Hamr oli oppinut lukemaan nuoren suojattinsa kasvonilmeitä niiden vuosien aikana, jotka oli kuluttanut tätä koulien tulevaan virkaansa. Hän oli pikku hiljaa oppinut ammattisotilaan kehonkielen, oppinut hallitsemaan ilmeitään ja pitämään tunteensa kurissa, mutta hän ei ollut jäykän pidättyväinen sillä tavoin kuin prinssi Oerei tai keisarinna Ellerram, eikä liioin räiskyvä kuten prinssi Chuja.

Silmistä näki, että hän harkitsi tarkasti sanojaan ennen kuin puhui, ja Hamr odotti kärsivällisesti, että hän oli valmis jakamaan aatoksensa.

”Kaartilaiseni tulevat asumaan ja työskentelemään kanssani ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä, olinpa sitten palatsissa, kasarmilla tai keisarikunnan muissa varuskunnissa. On ilmiselvää, että valinnoillani on merkitystä. Minun on valittava tehtävään sellaisia henkilöitä, joihin luotan ja joiden kanssa tulen toimeen myös paineen alla.” Ren’i kääntyi katsomaan Hamria mietteliäin ilmein. ”Mutta kaarti tarvitsee toimiakseen kapteenin. Kapteeni on ylipäällikön oikea käsi, lähin liittolainen ja uskottu. Ilman osaavaa kapteenia komentoketju ei toimi tositilanteessa.”

”Alan ymmärtää mihin pyritte.” Hamr väläytti hänelle yhden harvinaisista hymyistään. Käytännön järjestelyt tulivat häneltä selkärangasta, ja hän tunsi armeijan hierarkian kiemuroineen yksityiskohtaisesti. ”Jos kaipaatte asiantuntemustani, olen käytettävissänne. Tarvitsette rinnallenne jonkun osaavan, kokeneen ja luotettavan. Keksin saman tien puolenkymmentä nimeä, joiden kyvyistä menisin takuuseen tilanteessa kuin tilanteessa. Jos haluatte, toimin mielelläni tunnusteluissa välittäjänä—”

Ren’i kohotti kättään, keskeyttäen hänen yksinpuhelunsa. Prinssi karautti kurkkuaan ja sanoi, ”minulla on jo haluamani ehdokas mielessä, kapteeni.” Hän piti pienen tauon. ”Ehdokas on raudanluja ammattisotilas, jolla on takanaan monivaiheinen ura keisarikunnan palveluksessa. Hän pitää kiinni periaatteistaan, on joskus kovapäinen luonteeltaan, mutta vakaa kuin kallio. Hänellä on vankkumaton työmoraali ja kova luottamus alaisiinsa.”

”Kuvauksenne perusteella hän ei kuulosta tyystin toivottomalta. Tunnenko hänet?”

”Paremmin kuin luulettekaan.” Ren’i katsoi häntä suoraan silmiin ja lisäsi, ”tiedän teillä olevan velvollisuuksia muualla, enkä voi tehdä päätöstä puolestanne, mutta toivon teidän silti harkitsevan. Virka on teidän, jos vain suostutte ottamaan sen vastaan, kapteeni.”

Hamr tuijotti häntä, kerrankin niin tyrmistyneenä, ettei saanut moneen hetkeen sanaa suustaan. Ren’i tuijotti tyynesti takaisin, kasvot vailla huumorinhäivettäkään.

”Tarkoitatteko…” Hamr sulki suunsa, kurkku tuntuen yhtäkkiä oudon kuivalta. Hän pakotti itsensä nielaisemaan. ”Minäkö?”

”En ole edes harkinnut ketään muuta.”

”Oletteko tosissanne, ylhäisyys?”

”Erittäin tosissani. Olen ajatellut asiaa jo vuoden päivät. Näin isoja päätöksiä ei ole syytä jättää viime tinkaan.”

Hamr sai hakemalla hakea sanojaan. ”Olin… Olin kuvitellut teidän valitsevan jonkun korkea-arvoisemman. Konsuleista monet soveltuisivat virkaan paljon minua paremmin.”

Hän jätti sanomatta sen mitä todellisuudessa ajatteli: että oli kuvitellut prinssin valitsevan jonkun, jonka kanssa aloittaa puhtaalta pöydältä. Kishalainen sotilaspalvelus oli pitkä ja raskas, eikä alokkaita päästetty helpolla. Keisariperheen vesoja käsiteltiin kovemmalla kädellä kuin tavallisia sotilaita, sillä selviytyminen keisarikunnan johdossa tulisi vaatimaan paksua nahkaa ja teräksisiä hermoja. Kiitoksia oli turha odottaa – oman työnsä jäljet näki Quanin verilinjan jatkuessa sukupolvelta toiselle.

”Sotilasarvoa tärkeämpää ovat henkilökohtaiset ominaisuudet.” Ren’i astui lähemmäs kädet selän takana, hymyillen viimein. ”Tunnette minut paitsi sotilaana, myös henkilönä paremmin kuin kukaan. Tiedätte heikkouteni ja vahvuuteni, ettekä arastele kertoa minulle suoraan, kun teen virheitä. Luotan siihen, että osaatte toimia silloin, kun minulta jää jotain huomaamatta.” Hän kiersi Hamrin ympäri puhuessaan. ”Ylipäällikön ja tämän kapteenin on kyettävä unohtamaan arvoaseman kaltaiset muodollisuudet ja puhumaan toisilleen suoraan, eikö niin?”

He mittailivat toisiaan täydessä hiljaisuudessa, kuin odottaen toinen toisensa reaktiota. Ren’i hymyili edelleen tyynesti, mutta Hamrilla ei ollut epäilystäkään, etteikö prinssi ollut tosissaan. Hän ei komentanut eikä huutanut – siinä hän oli kuin ilmetty isänsä – vaan kohteli kanssasotilaitaan kunnioittavasti arvoasemasta välittämättä, keskustellen, ehdottaen, kuunnellen. Edes kahtena viimeisenä vuotena, joina tämän koulutus oli keskittynyt tulevaan ylipäällikön virkaan keisarillisen armeijan johdossa, hän ei ollut kuullut tämän korottavan ääntään juuri koskaan.

Hamr arvosti sitä hänessä eniten: sitä, että hän kuunteli enemmän kuin puhui, myös silloin, kun ei ollut vastapuolen kanssa samaa mieltä. Se, että Ren’i vain odotti painostamatta, kertoi Hamrille, että valinta oli hänen käsissään, eikä Ren’i yrittäisi kääntää hänen päätään, jos vastaus olisikin kieltävä.

Se lämmitti sydäntä enemmän kuin hän oli valmis myöntämään edes itselleen.

”Tarvitsen aikaa järjestääkseni asiat seuraajalleni,” Hamr kuuli sanovansa. Se, kuinka vakaalta hänen äänensä kuulosti, yllätti hänet itsensäkin. ”Meidän on myös perehdyttävä tehtävän vaatimuksiin huolellisesti ennen virkaanastujaisia. Kishalla ei ole ollut kruununperillistä eikä kunniakaartia moneen vuosisataan, ja osa käytännöistä on päässyt unohtumaan.”

”Tarkoittaako arvon kapteeni, että hän suostuu ottamaan tehtävän vastaan?”

Hän tuhahti ja pyöräytti silmiään. ”Totta helvetissä suostun! Mitä te oikein kuvittelette?”

Ren’i virnisti leveästi. ”Hyvä kuulla. En suoraan sanottuna tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisitte kieltäytyneet. Olisin kai joutunut heittäytymään polvilleni ja anomaan teitä itku silmässä harkitsemaan vielä.”

”Älkää viitsikö, ylhäisyys. Olette jatkossa keisarillisen arvovallan perikuva, käyttäytykää sen mukaisesti.”

Närkästyneenä kapteeni alkoi viimein kuulostamaan enemmän omalta itseltään, mikä sai Ren’in naurahtamaan.

”Tästä pääsemmekin ensimmäiseen velvollisuuteenne,” Ren’i sanoi huvittunein ilmein. ”Muistuttakaa minua, jos käytökseni alkaa lipsumaan. Kukaan muu tuskin uskaltaa huomauttaa asiasta parin viikon kuluttua.”

”Saatte siitä sanani.” Kapteeni laski käden miekan kahvalle ja polvistui hänen eteensä metallin kalinan säestämänä. Hän kosketti rintaansa vasemmalla nyrkillä ja sanoi, ”kaikkien kahdeksan jumalan nimeen vannon ylpeydellä ottavani vastaan tehtävän, jota tarjoatte minulle, ylhäisyys. Tämän suurempaa kunniaa ette voi kishalaiselle sotilaalle suoda.”

”Kunnia on minun puolellani, kapteeni.” Ren’i risti kädet rintansa yli ja kumarsi häntä kohti. Virallinen seremonia muodollisuuksineen odotuttaisi itseään vielä siihen asti, että ylipäällikön nimitys oli virallistettu keisarinnan toimesta, mutta hänestä tuntui silti, että tilanne vaati tiettyä arvokkuutta, vaikkei läsnä ollut muita kuin he kaksi. ”Täällä Quanin kasvojen edessä minä nimitän teidät, Rimanen huoneen Hamr Merilanilainen, tulevan kunniakaartini kapteeniksi. Olkoot yhteinen taipaleemme pitkä ja yhteistyömme antoisa.”

Hamr painoi päänsä, katse kunnioittavasti maahan luotuna.

Hän kulki Ren’in takana heidän astellessaan kahden takaisin pääkaupunkiin, kuunnellen tämän puhetta vain puolella korvalla. Siitä oli yli puoli vuosituhatta, kun armeijan riveissä oli viimeksi kasvatettu keisarillisen perheen perillisiä. Prinssi Oerei ja silloinen prinsessa Ellerram olivat molemmat saaneet oppinsa Hamrin palvellessa Nemerwatanin legioonissa, kauan ennen kuin hän oli jättänyt konsulin manttelin ja löytänyt todellisen kutsumuksensa nuorten alokkaiden koulimisessa keisarikunnan palvelukseen.

Hänen katseensa viivähti Ren’in sivuprofiilissa, kun he astuivat vuorten varjosta päivänvaloon. Se potentiaali, jonka hän oli tunnistanut tulevassa kruununprinssissä lähes vuosikymmen sitten oli vain kirkastunut, ja sisimmässään Hamr tiesi tehneensä oikean valinnan.

Jonain päivänä rubiinivaltaistuimen paino lankeaisi hänen harteilleen. Hamr pitäisi huolen, että hän olisi valmis siihen.

Kirjoitettu Writer’s Month 2025 -kirjoitushaastetta varten, päivän aiheena oli ”sydän”.