Hol Saro, 9. neljäskuuta 3045

Yö oli jo laskeutunut ja tunnit kiirineet yli puolenyön, kun Ren’i palasi huoneistoonsa ja lähetti kaartinsa lepäämään. Alkukuulustelut ja silminnäkijöiden puhuttelut olivat vieneet koko illan, eikä johtolankoja ollut paljon. Ren’i kirosi hiljaa mutisten avatessaan tunikansa nappeja. Vaikka hän tiesi, että palatsissa tuskin kukaan oli vielä nukkumassa välikohtauksen aiheuttaman shokin jälkeen, hän ei hennonut häiritä Ruania näin myöhään. Seuraavat päivät olisivat mitä todennäköisemmin pitkiä ja epämiellyttäviä, ja hän halusi palvelijoidensa olevan niin hyvin levänneitä kuin mahdollista, koska hän itse tuskin olisi.

Hän pesi meikin kasvoiltaan, sitoi hiuksensa löysälle poninhännälle ja veti aluspaidan päälle puhtaan pitkähihaisen. Hän tiesi olevansa väsyneempi kuin kuvitteli, mutta adrenaliini kiehui vielä suonissa päivän jännityksen jäljiltä, eikä nukkumisesta tulisi mitään. Hetken asiaa harkittuaan hän irrotti asevyön uumaltaan ja jätti sen miekan kera tuolille muiden varusteiden seuraksi.

Hän kaivoi kaapista esille vanhan ensiveitsensä ja kiinnitti sen reiden ympärille kapealla vyöllä, samanlaisella, jollaista aikuistumisjuhlan nuoret olivat kantaneet vain tunteja sitten. Veitsen huotra oli jo kulunut ja naarmuinen, mutta Ren’i oli pitänyt veitsestä hyvää huolta ja teroittanut sen säännöllisesti. Se oli yksi ensimmäisistä rutiineista, jotka armeija oli iskostanut häneen, kun hän oli liittynyt joukkoihin 26-vuotiaana: pidä itsesi ja välineesi aina työkunnossa.

Ren’i kokeili veitsen terää sormenpäätään vasten ja hymähti. Ei hän sillä mitään sankaritekoja suorittaisi, mutta se oli terävä ja tuntui sopivan painavalta hänen kädessään. Hän työnsi sen takaisin tuppeensa ja poistui makuuhuoneestaan.

Palatsi oli hiljainen yön tunteina. Puutarhan lyhdyt paloivat pienellä liekillä, heijastaen kelmeää kajoaan vastikään kevääseen heränneiden puiden silmuihin ja istutuksissa nuokkuviin taimiin. Ren’in askeleet rahisivat hiekkaa vasten hänen suunnatessaan keskuspuutarhan halki keisarinnan yksityisiin huoneisiin. Hän piti tarkoituksella ääntä liikkuessaan, eikä yrittänyt vaimentaa askeliaan, kuten hänet oli sotilaana opetettu tekemään. Vaikka hän ei törmännyt mennessään ainoaankaan sieluun, hän tiesi, että keisarinnan henkivartijat seurasivat kaikkia lähistöllä liikkuvia herkeämättä linnoituksen ikkunoista, torneista ja ympäröivistä huoneista.

Hän sulki silmänsä sekunnin murto-osaksi ja lähetti tunnustelevan ajatuksen liikkeelle. Kuusi, ei, seitsemän parvilla, kaksi puutarhassa, loput puutarhaa ympäröivissä huoneissa suljettujen ikkunoiden ja ovien takana. Keisarinnan henkilökohtaisten palvelijoiden huoneesta ei kajastanut valoa, mutta Ren’i tunsi, että osa heistä oli vielä hereillä. Hän hätkähti, kun tunsi toisen tietoisuuden hipaisevan omaansa. Hänen kätensä oli jo veitsen kahvalla, kun hän tunnisti tietoisuuden omistajan: se oli Ellerram itse.

Keisarinnan huoneiston ovia vartioitiin yötä päivää. Vartijat työnsivät ovet auki nähdessään Ren’in lähestyvän, kumartaen kevyesti. Ren’i nyökkäsi heille ohi mennen ja marssi sisään.

Kolkko käytävä oli hämärästi valaistu katosta riippuvin puulyhdyin. Öljyyn oli sekoitettu erinäisiä mineraaleja tuottamaan erivärisiä liekkejä – keisarinnan henkilökohtaiseen oleskeluhuoneeseen johtava tie oli merkitty punaisin liekein. Ren’i oli kuulevinaan vaimeaa musiikkia ja laulua, joka lakkasi, kun hän lähestyi. Hän koputti oveen kolmasti ja astui taaemmas odottamaan.

”Tule vain sisään, Ren’i,” Ellerramin ääni vastasi.

Ren’i avasi oven ja astui sisään. Hänen yllätyksekseen Ellerram ei ollut yksin. Nahere istui hänen kanssaan lattialla istuintyynyjen ympäröimänä matalan, liqarityylisen pöydän äärellä. Hän oli vaihtanut juhla-asunsa tummanpunaiseen palatsiasuun, jonka läpikuultavan vasemman hihan läpi saattoi erottaa käsivarren koristeelliset tatuoinnit. Pöydällä seisoi höyryävä posliinipannu mukeineen. Nahere nousi seisomaan, otti kanteleensa ja kumarsi keisarinnalle.

”Jätän teidät kahdestaan. Hyvää yötä, teidän majesteettinne.”

Ellerram hymyili ja nosti kuppinsa huulilleen. ”Kiitos seurasta, valtiatar.”

Nahere vilkaisi Ren’iä pikaisesti ja väläytti hänelle väsyneen hymyn. Hän sujautti jalkansa oven vieressä odottaviin kenkiin ja poistui samalla ovenavaukselle, lähtien nopeasti harppoen kohti keskuspuutarhaa.

”Suljepas ovi ja käy istumaan,” Ellerram sanoi. Hän oli kietonut villaisen huivin hartiodensa ympäri. ”Täällä on niin koleaa yöaikaan.”

Ren’i jätti saappaansa samaan paikkaan, jossa Naheren kengät olivat olleet hetki sitten, ja istuutui tätiään vastapäätä pöydän ääreen. Tämä kohotti kulmiaan merkitsevästi.

”Mitään erikoista ei toistaiseksi ole löytynyt,” Ren’i vastasi sanattomaan kysymykseen. ”Sotilaani jatkavat kuulusteluja huomenna. Ilotulitemestarit eivät tienneet asiasta mitään, enkä huomannut mitään viitteitä siitä, että he yrittäisivät peitellä jotain. He ovat kaikki olleet keisarillisen huoneen palveluksessa vuosikymmeniä. Heidän oppipoikansa on tavoitettu ja viime aikoina oppiin saapuneet tulokkaat tutkitaan tarkoin. Selvitämme heidän taustansa perinpohjaisesti.”

”Entä hyökkääjä?”

Ren’in suupielet nykivät. ”Kuollut.”

”Itsemurha?”

Hän huokaisi ja pudisti päätään. ”Oma vikamme. Sotilaat olivat tarpeettoman kovakouraisia ottaessaan tämän kiinni.” Hän löi nyrkillä polveensa silkasta turhautumisesta. ”Läksytin heidät kunnolla, mutta vahinko oli jo sattunut.”

”Olet itse sanonut, että toisinaan tarvitaan kovia otteita,” Ellerram huomautti, kaataen itselleen uuden kupin juotavaa.

”Ei koskaan tarpeettomasti. Ei, ellei mikään muu auta.” Ren’i oli henkilökohtaisesti puhuttanut esiintyjiä ja osaa katsojista, ja oli nähnyt pelon heidän silmissään, ei vain hyökkääjää, vaan legioonia kohtaan. Monilla oli ollut mustelmia näkyvillä paikoilla; yhtä monet olivat olleet haluttomia puhumaan sotilaiden läsnäollessa. ”Jos muita yhteyksiä ei löydy, mistä saamme tietää, oliko joku lähettänyt hänet vai oliko tämä jonkun itsenäisen terroristin tekosia?”

”Oliko hän taivashi? Mereshi?”

”Puoliverinen. Asarisyntyperää.”

Ellerram oli hetken hiljaa. ”Kapinallisia on siis edelleen kaupungissa, kuten olin arvellutkin.”

”Emme voi tietää sitä varmasti. Tosin,” Ren’i lisäsi uupuneesti, ”olisi kaiketi sinisilmäistä olettaa, etteivät tapaukset liittyisi mitenkään toisiinsa.”

”Pitäisikö kaupunkiin julistaa ulkonaliikkumiskielto tutkinnan ajaksi?”

”Se olisi liioiteltua. Kapinallispesäkkeitä on ollut muissakin kaupungeissa, eikä kansalaisten pelottelu tekisi muuta kuin pelaisi kapinallisten käsiin. Ilmapiiri on tarpeeksi kireä jo valmiiksi.”

”Mitä sitten ehdottaisit?”

”Kansa tarvitsee vahvaa ja näkyvää hallitsijaa rinnalleen. Heidän on tiedettävä, että kuningashuone kestää, eikä taivu painostuksen alla.”

Ellerram näytti huvittuneelta. ”Isäsi ei ollut samaa mieltä. Hän ehdotti, että puoliveristen ja tyhjäveristen pitäisi saada oikeus keisarilliseen audienssiin ja oikeus asettaa ehdokkaita senaattiin.”

Ren’i melkein tiputti kuppinsa. Kaakao läikkyi pitkin pöytää ja jätti tahroja hänen housuilleen. ”Että mitä?”

”Arvelinkin, että saattaisit suhtautua asiaan toisin kuin hän.”

”Ehdottiko isä tosiaan sellaista?”

”En tiedä miksi olet yllättynyt. Hän näkee senaattorina kansan tarpeet erilaisin silmin kuin me.” Ellerram hymähti. ”Ei hän täysin väärässä ole. Jonkinlaista kädenojennusta saattaisi olla viisasta harkita. Verenperinnöstä huolimatta meistä jokainen kaipaa samaa asiaa – tunteen omasta tarpeellisuudestaan ja arvostaan. Tunteen siitä, että olemme osa samaa kokonaisuutta eroavaisuuksistamme huolimatta.”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ren’i muisti isänsä ja Chujan kireät ilmeet, ja ymmärsi mistä oli kyse. Oerei oli yrittänyt vedota senaattiin kapinallisten vaatimusten kuulemiseksi jo viimeiset pari vuotta, vailla suurtakaan vastakaikua. Chuja ei osallistunut politiikkaan hänen laillaan, eikä istunut senaatissa, mutta Ren’i tiesi hyvin mikä hänen mielipiteensä oli.

”Ehkäpä armeija voisi olla vastaus,” Ren’i sanoi hitaasti. ”Voisimme poistaa vaatimuksen demoniverestä. Antaa tyhjäveristen suorittaa sotilaspalvelus ja palvella maataan meidän rinnallamme.”

”Jonkun toisen sanomana tuollainen voitaisiin nähdä maanpetoksena.”

”Sotilaalla on vakaumus ja tarkoitus. Hän, joka tuntee olevansa tärkeä maalleen, on ylpeä sitä palvellessaan, eikä ylpeydestä ole pitkä matka uskollisuuteen.”

Ellerram katseli häntä tutkivasti. Kului pitkä aika, mutta Ren’i ei kääntänyt katsettaan, vaikka tunsi sydämen tykyttävän hermostuneesti rinnassaan, ja lopulta täti hymyili.

”Sinä et pelkää minua. Se on hyvä.” Ellerram asetti tyhjän kuppinsa takaisin pöydälle. ”Kerroin sinulle tämän siksi, että halusin rehellisen mielipiteesi. Ei ole soveliasta, että istuva keisarinna ja tämän ylipäällikkö eivät pysty puhumaan toisilleen suoraan.” Hän risti käsivartensa. ”Ehdotus on rohkea, mutta varteenotettava. Puhun itse senaatille huomenna ja annan suosituksen asiassa, mutta lakimuutos tehdään sinun nimissäni. Ele on vaikuttavampi ylipäällikön auktoriteetin vahvistamana. Luotan siihen, että saat tilanteen pidettyä kurissa.”

Tämän äänensävy oli tuttavallinen, mutta Ren’i oli ollut sotilas niin kauan, että tunnisti käskyn sellaisen saadessaan. Hän kumarsi tätinsä suuntaan, molemmat kädet muodollisesti rinnan yli ristittynä.

Ellerram laski kätensä Ren’in kädelle. ”No niin, nyt tämä politiikasta puhuminen saa riittää. Ota kaakaota. Se on vielä lämmintä.”

Ren’i huokaisi uudestaan, mutta kaatoi itselleen uuden kupillisen joka tapauksessa. Kaakaon makeudella oli rauhoittava vaikutus, ja hetken aikaa hän ja Ellerram vain katselivat ikkunasta hämärään sisäpuutarhaan. Lammen yllä parveili yöperhosia. Aika ajoin lammen pinta kareili, kun jokin niistä lensi liian lähelle vedestä kuvastuvaa lyhdyn valoa.

Ellerram korjasi huivinsa asentoa ja veti sen tiukemmin ympärilleen. Hänellä oli yllään vain pelkistetty aamutakki ja hiukset oli vedetty huolittelemattomalle nutturalle niskaan. Ilman koruja ja meikkiä hän näytti hyvin tavalliselta, vaikka ryhdistä näki, että hän oli saman sotilaspalveluksen kasvatti kuin Ren’i itse.

Sellaisina hetkinä Ren’i näki hänessä vain tätinsä, sen saman, joka oli joskus muinoin leikittänyt häntä polvellaan ja lukenut hänelle satuja Oerein ollessa poissa palatsista.

Ellerram muisteli kenties samaa, sillä hän sanoi mietteliäällä äänellä, ”sinä olet tosiaan kasvanut. Siitä ei ole niin kauhean kauan, kun pieni Ren’i palasi leikeistään itkien ja kädet ruhjeilla ja kaipasi minun sylini turvaan.” Hän sekoitti lusikalla kaakaotaan, katse edelleen puutarhassa. ”Nyt se sama poika on kasvanut leijonaksi ja istuu siinä valmiina marssimaan minun lippuni alla.”

Ren’i tunsi nolostuvansa. ”Äh, älä viitsi. Juhlin kahden vuoden kuluttua jo ensimmäistä vuosisataani.”

Ellerram hymähti. ”Isoisäsi kohteli minua, isääsi ja Chujaa edelleen kuin pahaisia kakaroita vielä silloinkin, kun olimme sinun ikäisiäsi. Olet aina pikku Ren-Ren minulle, halusit tai et.”

Ren’i päätti vaihtaa puheenaihetta. ”Niin mistä halusitkaan puhua aikaisemmin?”

”Se voi odottaa huomiseen. Ei enempää politiikkaa tänä iltana, muistathan?”

”Nyt sait kiinnostukseni heräämään. Se on jotain hyvin tärkeää, eikö olekin?”

”Sinä olet aina niin vakava.” Ellerram nojautui eteenpäin ja pyyhkäisi karanneen hiussuortuvan Ren’in korvan taakse. Kaikista keisarillisen perheen jäsenistä Ren’i muistutti eniten tätiään. Heillä oli sama punainen tukka ja samat vihreät silmät kuin Ren’in isoisällä oli ollut. Ajatus rauhoitti häntä toisinaan, kuin vahvistuksena heidän välisestä verisiteestä. ”Olin itse samanlainen nuorempana. Suhtauduin vastuuseeni vakavasti, ehkä liiankin vakavasti. Halusin olla valmis tehtävääni.”

”Vaikket…” Ren’i epäröi.

”Vaikken ollut kruununperillinen? Niin, silti. Mushar oli täysiveriseksi hauras jo pienenä, ja tässä asemassa oppii varautumaan kaikkeen. Myös sellaiseen, mitä olisi mieluummin ajattelematta.”

Ellerram nousi ylös ja käveli kiillotetun piirongin luo. Hän veti ylimmän laatikon auki ja nosti esiin kankaaseen käärityn esineen. Se paljastui tammipuiseksi tiaram -pelilaatikoksi. Ellerram asetteli sen pöydälle ja istuutui takaisin alas. Hän avasi sen tottuneesti, levitti pelilaudan heidän väliinsä ja jakoi nopat, neljä kummallekin.

”Tiedän, ettei sinua väsytä sen enempää kuin minuakaan. Pelataan.”

Ren’i sekoitti kortit ja jakoi ne kahteen pakkaan. He asettivat pelinappulansa laudan vastakkaisiin päihin, heittivät noppaa aloittajan päättääkseen ja alkoivat pelata. Ellerram oli aina ollut hyvä pelaaja, mikä ei yllättänyt Ren’iä lainkaan. Kishan valtaistuimella ei pärjännyt kukaan ilman taktista silmää, ja Ren’i oli oppinut sekä tiaramin että valtaistuinpelin säännöt tätinsä sylissä. Säännöistä tärkeimmät olivat molemmissa samat: jokainen siirto voi olla käänteentekevä, ja yksikään kortti ei ole niin arvoton, ettei sille löytyisi käyttöä.

Kaksi ensimmäistä peliä päättyivät Ellerramin voittoon, kolmas Ren’in. Neljäs oli hyvin vähällä olla tasapeli, mutta Ellerram pääsi niskan päälle viimeisellä kierrokselle. Viides voitto meni taas Ren’ille vain neljän kierroksen jälkeen.

”Pelisi paranee, mitä kauemmin pelaat,” Ellerram huomautti. ”Mutta olet edelleen liian kiltti minua kohtaan. Sinun on oltava aggressiivisempi, kärkkäämpi. Tein selviä virheitä edellisessä pelissä, joita olisit voinut hyödyntää. Kun näet vastustajan tekevän virheen, hyökkää. Älä anna tälle aikaa toipua.”

Ren’i virnisti tahtomattaan. ”Luulin, ettei meidän pitänyt puhua politiikkaa tänä iltana.”

”Sinä olet seuraava kruununperijä. Pelkkä olemassaolosi on politiikkaa, pidit siitä tai et.”

Kaakaonrippeet pannussa olivat viimein jäähtyneet ja pohjalle oli jäänyt hapanta sakkaa. Ren’i veti ne kurkusta alas tahdonvoimalla.

Aamu valkeni harmaana ja sateisena. Hän oli palannut huoneisiinsa vasta aamuyön tunneilla ja yöunet olivat jääneet tavallista lyhyemmiksi. Ren’i näki oman väsymyksensä heijastuvan sotilaistaan, muttei antanut sen näkyä kasvoillaan. Hän keskittyi pitämään ryhtinsä suorana ja ilmeensä tyynenä, kun hän marssi kaartinsa saattelemana vanhan kaupungin halki.

Menushen vanhalle toriaukealle oli pystytetty puinen lava ja puhujankoroke. Sen ympärillä seisoi jo sotilaita täydessä sotisovassa. Kishan lippu liehui torin salossa. Vaikka oli jo melkein keskipäivä, kauppiaiden kojut ammottivat tyhjyyttään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, eivätkä liikkeellä olevat kaupunkilaiset näyttäneet olevan kiinnostuneita ostoksista. He seisoivat pienissä ryhmissä ympäri aukiota, kasvot vakavina sotilaiden liikkeitä seuraten. Joukossa oli joitakin taivasheja, mutta jo kasvoista ja korvien muodosta näki, että suurin osa vanhan kaupungin asukkaista oli ihmisiä, asareja ja muita tyhjäverisiä – kuolevaisia. Niitä, joiden perimässä ei ollut pisaraakaan demoniverta.

Ren’i antoi katseensa kiertää aukion halki. Monien ympäröivien rakennusten ikkunat olivat auki. Hän näki silloin tällöin verhojen liikahtavan ja tummien varjojen liikkuvan heijastusten takana. Vastapäisessä seinässä oli vielä jäljellä haalistunut liekin kuva, samanlainen, jollainen hyökkääjän kasvot peittäneeseen kankaaseen oli suhrittu hiilellä. Kuvia oli edelleen ympäri Hol Saroa; maalin ja noen jättämät jäljet olivat uponneet kiveykseen niin perusteellisesti, että sade tai parhaimmatkaan pesuaineet eivät kyenneet pesemään niitä pois kokonaan.

Kypärän metallikaarrokkeet olivat kylmät hänen poskiaan vasten ja tihkusateen jättämät vesinorot saivat rintapanssarin kiiltämään. Hän oli kiitollinen, että Ruan oli vaatimalla vaatinut häntä pukemaan viitan. Se roikkui hänen olkapäiltään majesteettisen punaisena, ja ennen kaikkea lämpimänä, vieden pahimman terän sateen jälkeiseltä koleudelta. Hän piti koko ajan kätensä näkyvillä, tarkoituksellisen kaukana miekan kahvasta, ja tunsi katsojien silmät selässään. Tunnelma oli odottava, ikään kuin Menushe itse olisi pidättänyt henkeään eilisen jäljiltä.

Kunniakaarti otti paikkansa hänen ympärillään, kun Ren’i asteli lavalle ja nousi puhujankorokkeelle. Hän katseli kaikessa rauhassa ympärilleen, aivan kuin ei olisi huomaavinaankaan kireää ilmapiiriä, ja otti vastaan Hamrin ojentaman taitellun paperiarkin. Hän avasi sen hitaasti, pitäen huolen, että keisarillinen sinetti oli selvästi näkyvillä.

”Rubiinivaltaisuimen ja Hänen Keisarillisen Korkeutensa, keisarinna Ellerram Neljännen käskystä,” Ren’i luki kantavalla äänellä, katsoen yleisöön silmiään räpäyttämättä. Hän ei tarvinnut loitsua, jota Ellerram oli käyttänyt korottaakseen ääntään kevätjuhlassa: torilla vallitseva hiljaisuus oli niin totaalinen, että hän olisi voinut kuulla nuppineulan tipahtavan aukion toisessa päässä. ”Täten meillä on suuri ilo julistaa, että keisarillisen Kishan kansan vilpittömät pyynnöt on kuultu. Tästä päivästä lähtien keisarilliseen armeijaan hyväksytään alokkaiksi kaikki ruumiilliselta kunnoltaan kelvolliset hakijat, riippumatta näiden perhetaustasta tai verenperinnöstä.”

Muutamat katsojat hätkähtivät, räpytellen silmiään tai katsellen toisiaan yllätyksen vallassa, mutta vastaanotto ei ollut yhtä innostunut kuin Ren’i oli antanut itsensä toivoa aamun hämärinä tunteina. Hän ei antanut sen näkyä, vaan jatkoi samalla tasaisella äänellä, pitäen katseensa ympärillä kokoontuneissa kaupunkilaisissa.

”Olkoon hän taivashi- taikka mereshitaustainen, ihminen, akheri, merjili, asari tahi puoliverinen tai mitä tahansa muuta, keisarillinen armeija hyväksyy tästä päivästä lähtien palvelukseensa kaikki halukkaat. Älkäämme antako erilaisuutemme olla esteinä yhteisen hyvän tiellä, vaan löytäkäämme se mikä meitä yhdistää – rakkaus maatamme kohtaan. Keisarinnan, Kishan ja Quanin veren nimeen, näin tapahtukoon.”

Ren’i jäi odottamaan katsojien reaktiota. Hiljaisuuden rikkoi vain pari yksittäistä taputusta, mutta nekin lakkasivat lähes saman tien, kun muut eivät liittyneet mukaan. Katsojat tuijottivat häntä ilmeettömästi, ja lopulta Ren’i tyytyi antamaan puheen takaisin Hamrille. Hän kääntyi astuakseen alas korokkeelta, kun ilman halki lensi jotakin. Se osui korokkeeseen tömähtäen ja Ren’i tunsi kuinka jotain pehmeää, märkää ja pahanhajuista roiskui hänen kasvoilleen.

”Vie typerä julistuksesi mukanasi!” pieni ja äkäinen ääni huusi väkijoukosta.

Kaikki aukiolla olijat jähmettyivät paikoilleen, niin sotilaat kuin katsojatkin. Ren’i näki joidenkin kaupunkilaisten pälyilevän ympärilleen, etsien katseillaan syyllistä. Ilmeettömyys oli karkonnut: sen tilalle oli tullut pelko. Yläkerroksien ikkunat kolahtelivat, kun asukkaat sulkivat ne hätiköiden.

Kapteeni Hamr oli ensimmäinen, joka tokeni yllätyksestään.

”Kuka sen heitti?” hän karjaisi, käsi jo miekkaa tapaillen. ”Kuka helvetti sen heitti? Astu esiin!”

”Kapteeni,” Sava sihahti hänen vieressään. ”Ylhäisyys, oletteko kunnossa?”

Ren’i ei ehtinut avata suutaan, kun Hamr toisti käskynsä. ”Esiin, minä sanon, tai tutkimme jokaisen läsnäolijan!”

Katsojat vetäytyivät kauemmas toisistaan, kunnes heidän keskelleen muodostuneessa tyhjässä kohdassa oli vain yksi hahmo. Ren’in teki mieli hieraista silmiään nähdessään pienen asarilapsen seisovan paikoillaan itsepintaisesti, toinen mätä hedelmä käsissään. Pituudesta päätellen tämä ei ollut vielä edes kouluikäinen, mutta tämä katseli sotilaita ja Ren’iä avoimen uhmakkaasti, vailla pelon häivääkään.

Ren’i kiiruhti alas lavalta ja astui kapteenin eteen, nostaen kätensä tyynnyttävästi.

”Pankaa miekka pois, kapteeni. Se oli vain hedelmä, ei sen kummempaa.” Ren’i kaivoi viitan taskusta nenäliinan ja pyyhki kasvonsa. Hän ojensi likaisen nenäliinan Hamrille edes vilkaisematta tähän ja käveli rauhallisin askelin lapsen luokse. Ympärilläolijat vetäytyivät vaistomaisesti taaksepäin. Ren’i laskeutui lapsen eteen yhden polven varaan ja kysyi tyynesti, ”sinäkö sen heitit?”

Lapsi tuijotti häntä hiljaa ja nyökkäsi sitten. Ren’i ojensa kätensä häntä kohti.

”Luulen, että hedelmien heittely riittää tältä erää. Voisitko antaa sen minulle?”

Kului monta pitkää sekuntia, kunnes poika lopulta tipautti hedelmän Ren’i käteen. Ren’i hymyili hänelle niin ystävällisesti kuin osasi, mikä ei luultavasti tehnyt suurtakaan vaikutusta, koska pojan ilme ei heltynyt tuumaakaan.

”Kiitos,” Ren’i sanoi. Hän nousi seisomaan ja tunki hedelmän taskuunsa, vaikka se oli tahmea ja haisi pilaantuneelta.

”Sinä olet se, jota kutsutaan Rautanyrkiksi. Etkös olekin?” poika kysyi. Hänellä oli vakavat kasvot, harmaa iho ja hyvin vaaleanharmaat asarisilmät, niin kalpeat, että ne näyttivät lähes värittömiltä. Pienet terävät sarvet kasvoivat tämän ohimoilta tumman tukan seassa.

”Olen. Olenhan minä.”

Poika nyökkäsi uudestaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja pinkaisi väkijoukkoon, kadoten hetkessä näkyvistä. Kukaan ei katsonut hänen peräänsä. Kaikki kasvot olivat Ren’issä ja sotilaissa, ja Ren’i tiesi, että yksikin virhe ja hänellä olisi uusi mellakka käsissään. Hän kääntyi ja kohdisti sanansa kapteenille, joka mulkoili edelleen kaupunkilaisia avoimen epäluuloisin ilmein.

”Olemme häirinneet kauppiaiden työrauhaa jo kylliksi. Palaamme palatsiin – nyt heti.”

Kaduilla oli tungosta, eivätkä kaikki vastaantulijat vaivautuneet tekemään heille tietä. Ren’i hädin tuskin huomasi sitä. Hän oli tottunut siihen, että muut eivät väistäneet tai peräti tuuppivat häntä ohi mennessään missä ikinä hän kulkikin, olipa hän yksin tai vartijoiden ympäröimänä. Hän kuuli Hamrin jupisevan jotakin kävellessään, muttei jaksanut keskittyä kuuntelemaan, ja antoi katseensa vaeltaa ympäristössä, ajatellen samalla kaipaavasti kuumaa kylpyä ja pitkiä päivänokosia, joista kumpaakaan hän ei tulisi saamaan.

Väkijoukko oheni hetkeksi, ja hän näki vilahduksen jostain silmäkulmassaan, jostain epämiellyttävän tutusta, ja pysähtyi kuin seinään, sydän hakaten vimmatusti. Hamr ei huomannut sitä ajoissa ja törmäsi hänen selkäänsä.

Hamr kirosi. ”Teidän ylhäisyytenne, pyydän! Älkää tuolla tavoin pysähdelkö!”

Ren’i ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän olisi voinut vannoa, että oli nähnyt äkillisen valonväläyksen silmäkulmassaan, mutta sillä suunnalla ei ollut kuin hedelmäkoju, jonka lyhty oli sammutettu. Sen puoliverinen myyjä nuokkui jakkarallaan asiakkaiden puutteessa. Kojun takana oleva kuja oli tyhjä ja sen soihdut olivat sammuneet sateessa. Ren’i astui vaistomaisesti askeleen lähemmäs. Kujan seinää koristi punainen liekkikuvio ja rosoisin kirjaimin piirretty graffiti, jonka maali valui vielä.

Tuli on irti.

Ren’i riuhtaisi katseensa irti graffitista ja jatkoi matkaa kuulematta kapteenin valituksia.

Hän kuuli kaupunkilaisten kuiskivan puoliääneen välittämättä siitä kuuliko hän. Hän ei ollut koskaan uskaltanut välittää siitä, että kuuli lempinimensä yleensä kirousten saattelemana, mutta lapsen suusta sana oli saanut tavallistakin kolkomman soinnin. Rautanyrkki. Se levisi kuiskauksena hänen ympärillään kulovalkean tavoin pelokkaiden katseiden saattelemana, mutta hän näki mielessään vain asaripojan piikiven kylmät silmät.