Hol Saro, 9. neljäskuuta 3045

Ren’i kumarsi niin syvään kuin rintapanssari antoi myöten. Hän kuuli kaartinsa tekevän samoin takanaan.

”Teidän majesteettinne,” hän tervehti.

Ellerram liikautti kättään merkiksi siitä, että he saivat nousta. Valtaistuimella istui eri nainen kuin se, joka oli pelannut tiaramia veljenpoikansa kanssa pikkutunneille. Hänen katseessaan ei ollut väsymyksen merkkiäkään. Punakultainen meikki sai hänet näyttämään tarujen jumalattarelta, yhdeltä kahdeksasta: hänen ihollaan oli metallinen hohde, jota mustakultaisen housupuvun korkea kaulus reunusti. Rubiiniupotuksin koristellun kruunun ja hiuskoristeiden alla hän näytti viimeistä piirtoa myöten hallitsijalta, ja Ren’i laski katseensa kunnioittavasti.

”Julistus on luettu,” hän jatkoi. ”Olemme lähetyttäneet sanan ympäri Kishaa senaatin kirjeen kanssa.”

”Kuulimme, että hoiditte puheen itse.”

”Kyllä, teidän majesteettinne.”

”Mikä tunnelma on kaupungissa eilisen jälkeen?”

Ren’in mieleen nousivat taas asarilapsen kasvot. ”Varsin rauhallinen. En havainnut erityistä levottomuutta tai vastustusta.”

Kangas kahisi, kun keisarinna nousi ja astui alas korokkeelta.

”Kruununprinssi Ren’i, kapteeni Hamr.” Molemmat kalauttivat vasemman nyrkin rintaansa vasten tehdäkseen kunniaa. ”Meillä on tärkeää kerrottavaa teille. Vasaqin, jos viitsitte,” keisarinna virkkoi kaikuvalla äänellä.

Kunniakaarti jäi odottamaan Ren’in ja kapteeni Hamrin seuratessa keisarinnaa sivuhuoneeseen, jonka ovet henkivartijat sulkivat heidän perässään kumean kolahduksen saattelemana. Vasaqin, arpikasvoinen ja yrmeäilmeinen keisarinnan henkilökohtainen palvelijatar ja tämän henkivartioston pitkäaikainen kapteeni, odotti jo suuren pöydän ääressä, jolle oli levitetty koko Melkemiä esittävä maailmankartta ja pieniä puufiguureja. Hol Saron edessä seisoi rykelmä puisia laivoja ja kaupungin päällä punainen sotilasfiguuri useiden maalaamattomien hahmojen ympäröimänä.

”Tilanne on kärjistynyt toissasyksyn jälkeen, kuten kruununprinssi on varmasti tietoinen,” keisarinna sanoi. Hänen kätensä pysähtyi laivaston ylle. ”Liqaria on vielä heikko menetyksensä jäljiltä. Menee vielä vuosia, ennen kuin maa toipuu ja laivasto saavuttaa entisen laajuutensa.”

Ren’i muisti tapahtuneen kuin pahan unen. Merenoksen, Melkemin kuista suurimman, vuoksi oli nostanut aallot liqareja vastaan ja vetänyt satamäärin heidän laivojaan merenpohjaan ja varmaan kuolemaan. Meri oli ollut täynnä ruumiita ja rikki revittyjen laivojen pirstaleita. Kishan laivasto oli odottanut myrskyn laantumista ja Merenoksen etääntymistä, jolloin nousuvesi vihdoin alkaisi vetäytyä. Se oli ainoa syy miksi he eivät olleet kohdanneet samaa kohtaloa kuin liqarilaivasto – kishalaisten merenkulkutaidot eivät riittäneet luovimaan sellaisissa myrskyissä, ja he olivat lähteneet vastaamaan hyökkäykseen auttamattomasti myöhässä.

”Etelärajamme on ainoa todellinen heikko kohtamme,” keisarinna jatkoi ja napautti sormellaan ohutta niemeä, joka yhdisti mantereet toisiinsa – Daqanin pohjoisessa, Seiyen etelässä. ”Vasaqin osannee kertoa loput.”

Vasaqin nyökkäsi synkkänä. Tämän vasen käsivarsi oli sormenkynsiin asti tatuoitu merkkinä kaikista meriiteistä, joita tämä oli kuningashuoneen palveluksessa ansainnut yli tuhannen palvelusvuotensa aikana. Toinen puoli tämän päästä oli nykyään ajeltu kaljuksi, ja hovitatuoija oli kirjannut viimeisimmät saavutukset tämän päänahkaan.

”Armeijan vahvuus aiheuttaa ongelmia. Heidän jalkaväkensä ei vastaa pääluvultaan omaamme, mutta emme voi vetää joukkojamme pois Hol Sarosta ja jättää kaupunkia puolustuksetta.” Vasaqin asetteli kartalle lisää sotilaita Karan, Quvenen, Trimainen ja Meril-Anin kaupunkien ympärille. ”Joukkomme ovat hajaantuneet ympäri mannerta kapinan jäljiltä, joka kytee edelleen. Ajatus siitä, että vetäisimme heidät etelään katkaisemaan liqarien kulun Sumujen niemen kautta, on mahdoton tässä tilanteessa—”

”Mistä on oikeasti kyse?” Ren’i keskeytti ja muut kääntyivät katsomaan häntä. ”Toistelette itsestäänselviä asioita, jotka jokainen huoneessa olija tietää. Kakistakaa ulos, jos tiedätte jotain uutta.”

”Prinssi on tapakoulutuksen tarpeessa,” Vasaqin murahti koruttomaan tapaansa. Hän kiersi toiselle puolelle pöytää, saappaat lattiaa vasten kopisten, ja alkoi asetella sotilashahmoja Liqarian rajalle. ”Kaikki yhteyshenkilömme ovat vahvistaneet saman asian. Liqarit kokoavat joukkojaan Morin kaupunkiin ja sitä ympäröiville tasangoille.”

”Liqarian pohjoisrajalle,” Ren’i sanoi hitaasti. ”Tiedämmekö päälukuja?”

”Pääleirissä on tuhansia viimeisimmän tiedon mukaan, ehkä viitisentoista tuhatta. Lisää saapuu joka viikko.”

”Liikekannallepano. Sehän tarkoittaa…”

”Maahyökkäystä, teidän ylhäisyytenne.”

Ren’i tuijotti kapeaa niemenkärkeä, ei-kenenkään maata. Nimi oli osittain harhaanjohtava. Sumua siellä oli lähes aina, mutta kahta mannerta yhdistävä niemi ei ollut paljon muuta kuin maasilta, joka muodostui useasta pienestä saaresta. Se oli pitkä, kapea ja vaikeasti ylitettävä jopa laskuveden aikaan, ja vuorovedet veivät siitä osan mukanaan säännöllisen epäsäännöllisesti samalla, kun uutta maata kohosi merestä. Se muokkasi alueen maantiedettä jatkuvasti, eivätkä parhaimmatkaan kartat tuoneet ylitykseen paljon apua.

”Kokonaisen armeijan vieminen niemen yli on hidasta parhaissakin olosuhteissa. Se tulee viemään heiltä viikkoja, ellei jopa kuukausia,” Ren’i pohti ääneen. ”Kuinka kauan liikekannallepanoa on jatkunut?”

Vasaqin kohautti harteitaan. ”Ilmeisesti koko kuluneen talven. Seiyen kesä on meidän talvemme, eivätkä olosuhteet Morin ympäristössä suosi heitä kauaa. Syksy on alkamassa, eivätkä he ole niin tyhmiä, että yrittäisivät ylitystä ennen kevättä.”

”Se antanee meille aikaa ainakin syksyyn asti, ehkä ensitalveen,” Hamr sanoi. ”Paljon riippuu olosuhteista ja siitä, kuinka nopeasti jäät lähtevät Pohjois-Liqariasta.”

”Ja siitä, koska he lähtevät marssille.” Ren’i rypisti kulmiaan ja mietti. ”Mori on kahden viikon marssin päässä maasillasta, kolmen, jos he päättävät ryhtyä toimeen talvella.”

”Miksi he niin tekisivät?”

”He saattavat haluta pystyttää leirinsä lähemmäs niemeä ja odottaa kevättä mantereen pohjoiskärjessä. Tosin,” Ren’i tuumasi ja rahnutti sänkeään yhdellä kädellä, ”se vaatisi heiltä omavaraisuutta ja tarkasti harkittua huoltoketjua. Morin pohjoispuolella on joitakin kyliä, mutta asutus loppuu siihen. Jos he haluavat leiriytyä niin kauas, he tulevat tarvitsemaan huomattavasti enemmän muonavaroja.”

”Se hidastaisi heitä entisestään,” Hamr sanoi. ”Yksikään armeija ei liiku yhtään sen nopeammin kuin sen huoltojoukot.”

”Voimme luultavasti olettaa, että he viettävät talven Morissa ja lähtevät vasta kevään tullen etenemään. Se tarkoittaisi, että voimme laskea aikataulumme sen perusteella, milloin he lähtevät marssille. Jos he etenevät nopeasti eivätkä jää nousuveden vangeiksi, he ehtivät etelärajallemme kolmessa tai neljässä viikossa.”

”Se on hyvin optimistinen arvio heidän kannaltaan, ylipäällikkö,” keisarinna huomautti. ”He voivat viipyä taipaleella kolmekin kuukautta, jos olosuhteet ovat haastavat.”

”Mutta meidän on varauduttava pahimpaan. Muuten olemme pahasti poissa asemista, kun he saapuvat, ja teidän majesteettinne tietää, että minua sitten inhottaa myöhästyä sovituista tapaamisista.”

Keisarinna Ellerram hymähti ja Ren’i oli varma, että tämä muisti aikaisemman nuhtelunsa.

”Jos tartumme toimeen heti, saamme joukkomme koottua ja valmiiksi marssille parissa viikossa. Hol Saron legioonat ovat toimintavalmiudessa. Voimme vetää puolet sotilaistamme takaisin Karasta ja Nemerwatanista ja jättää heidät pääkaupungin suojaksi—”

”Ei tule kuuloonkaan,” Ellerram keskeytti ennen kuin hän ehti saada lauseen loppuun. ”Emme ota riskiä, että kapinalliset tarttuvat tilaisuuteen armeijan poissaollessa.”

”Se on yksinkertaisin vaihtoehto, teidän majesteettinne. Eteläiset legioonamme eivät yksin riitä maahyökkäyksen torjuntaan.”

”Ei. Pohjoisen ja Hol Saron puolustus tulevat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”

Kapteeni Hamr ja Ren’i vilkaisivat toisiaan alta kulmain.

”Mitä te sitten ehdottaisitte?” Ren’i kysyi. ”Emme ehdi marssittaa joukkojamme paikalle tarpeeksi nopeasti, jos jäämme odottamaan tietoa liqarien ylityksestä, eikä minulla ole aikaa pysähtyä valtaamaan takaisin jokaista kaupunkia, jonka läpi he ovat siihen mennessä kulkeneet.”

”Juuri siksi halusimme puhua kanssanne. Lähetämme teidät estämään maahanhyökkäyksen henkilökohtaisesti.”

Jos Ren’i olisi pidellyt jotain käsissään sillä hetkellä, hän olisi luultavasti pudottanut sen. ”Anteeksi mitä?”

”Saatte tietysti mukaanne tarpeelliset vahvistukset. Viidennen keisarillisen legioonan konsulit ovat valtakunnan kokeneimpien joukossa, ja heistä konsulit Kha’ar ja Vannuil ovat taistelleet liqarien jalkaväkeä vastaan ennenkin. Kyseinen legioona lähtee mukaanne.”

Ren’i rypisti kulmiaan yrittäessään palauttaa mieleensä, ketkä viidennen legioonan johtotehtävissä olivat. Hänellä oli epämääräinen mielikuva vanhan polven konsuleista, kaiken kokeneista ammattisotilaista, jotka katselivat häntä mieluusti pitkin nenänvarttaan aikansa kuluksi. ”Siis pelkkä viides legioonako?”

”Sekä tietysti kunniakaartinne.”

”Viisituhatta sotilasta ei vielä täysivoimaista maahanhyökkäystä pysäytä,” Ren’i protestoi.

Keisarinna työnsi sotilasfiguurinsa Daqanin eteläkärkeen. ”Olemme tulossa siihen. Marssitte Meril-Anin kautta suoraan etelään – tiet ovat hyvässä kunnossa talven jäljiltä viestinviejien raportin mukaan, joten matkaatte varsin joutuisasti. Perustatte tasangolle sotilasleirin.”

”Siis Syrjämailleko?”

”Syrjämaille. Ne kuuluvat keisarikuntaan, kuten hyvin tiedätte.”

”Hädin tuskin. Eihän siellä ole mitään muuta kuin hiekkaa ja erämaita. Ja akhereita.”

”Olette armeijamme ylipäällikkö, kruununprinssi Ren’i. Käyttäytykää arvonne mukaisesti,” keisarinna kivahti äänellä, joka ei jättänyt kinastelun varaa, ja Ren’i sulki suunsa, nielaisten loput vastaväitteensä. ”Syrjämaat ovat akherimaita, mutta ne ovat silti osa keisarikuntaa, vaikka otteemme alueesta on pitkään ollut heikko. Saatte luvan korjata asian. Paikalliset ovat taistelutaitoista kansaa. Viette uuden keisarillisen julistuksen mukananne ja koulutatte akhereista sotilaita maahanhyökkäystä vastaan. Armeijan ote etelästä vahvistuu, Syrjämaiden asema paranee ja saatte samalla kaipaamanne vahvistukset.”

Ren’i tuijotti keisarinnaa kuin tämä olisi kasvattanut toisen pään harteilleen. Lopulta Ren’i nyökkäsi ja onnistui löytämään äänensä uudestaan, vaikka hänen kielensä painoi kuin lyijy. ”Kuten teidän majesteettinne haluaa.”

Keisarinnan huulet venyivät laihaan hymyyn, joka ei aivan ulottunut hänen silmiinsä. ”Teitähän kutsutaan Rautanyrkiksi. Todistakaa, että olette nimen arvoinen.”

Ren’i kumarsi, vaikka hänestä tuntui kuin jalkojen alle olisi avautunut pimeä, pohjaton kuilu, joka halusi vain nielaista hänet syvyyksiinsä.

Nuorempana hän oli kuvitellut, että strategiakokouksissa oli jotain jännittävää, luultavasti siksi, että hän oli ollut lapsi ja tuntenut luontaista vetoa kaikkea sellaista kohtaan, joka tapahtui pienellä porukalla ja suljettujen ovien takana. Aloitettuaan sotilasuransa hän oli tehnyt vuosia töitä edetäkseen asemaan, jossa pääsisi mukaan tekemään päätöksiä, eikä vain kuulemaan niistä kenraalien ja konsulien sanomana.

Vastoin yleistä harhaluuloa keisarillisen perheen vesoja ei päästetty armeijassa sen helpommalla kuin muitakaan, ja hän oli saanut lähes kirjaimellisesti ryömiä tiensä portaiden yläpäähän. Se oli vaatinut monen vuosikymmenen edestä verta, hikeä ja, vaikka häntä hävetti myöntää sitä, myös kyyneliä. Hän oli tehnyt sen niiden samojen sotilaiden rinnalla, jotka nyt palvelivat häntä, tehden yhtä kovasti töitä asemansa eteen kuin kuka tahansa heistä. Se oli kantanut hedelmää. Hän tunsi heidän ansionsa, aivan kuten hekin hänen. Ren’i ajatteli, että jo se luottamus itsessään oli kaiken vaivan ja kivun arvoista.

Nyt ylipäällikkönä hän oli kuluttanut suuren osan sotilasurastaan kokouksissa, ja oli joutunut myöntämään itselleen, että niiden jännittävyyttä liioiteltiin suuresti. Suurin osa sodista voitettiin ja hävittiin jo palavereissa. Uuden vastuun tuoma pelko oli karissut nopeasti ja vaihtunut tietynlaiseen pitkäveteisyyteen. Jokaisessa kokouksessa käytettiin samat argumentit, samat valitukset, samat kädenväännöt asemista ja aikatauluista, ja useimmiten samojen naamojen kesken, ellei joku ollut sattunut pääsemään hengestään. Suurin osa kokouksista oli pelkkää käytännön logistiikkaa, eikä välttämättä tarkoittanut, että lopputuloksena edes päädyttäisiin lähtemään varsinaiseen sotaan.

Ren’i myönsi vajonneensa tätinsä ansaan railakkaasti kuin pikkupoika. Ammattisotilaan ajattelu tapasi olla jähmeää – hän oli varautunut yllätyksiin taistelukentällä vihollisten puolelta, ei omiensa, eikä varsinkaan kokoushuoneessa, kun yhtäkään pataljoonaa ei vielä oltu juoksutettu metriäkään kasarmin ulkopuolelle. Ellerram tiesi, että Ren’in asema oli tiukasti armeijan suosioon sidottu, ja että kaikki hänen ehdotuksensa, etenkään vähänkään radikaalimmat, joutuisivat kulkemaan keisarinnan kautta, jos hän halusi niille hyväksynnän. Ellerram tiesi myös varsin hyvin, että Ren’i halusi näyttää kyntensä ylipäällikönä ja tehdä viimein jotain omin päin osoittaakseen olevansa keisarinnan ja armeijan luottamuksen arvoinen.

Koko keskustelu kansan rauhoittamisesta oli ollut metku. Ellerram oli päättänyt, luultavasti jo ennen kevätjuhlaa, muuttaa asepalveluksen vaatimuksia laveammiksi kasvattaakseen rivejään. Ilmankos ehdotus oli päätynyt senaatille heti seuraavana aamuna – tämä oli luultavasti kirjoittanut paperit valmiiksi jo aikoja sitten ja odottanut vain Ren’in ehdottavan samaa asiaa itse. Nyt hän oli antanut Ren’ille kunnian siitä samasta lakimuutoksesta, jonka turvin hän saattoi lähetyttää tämän hevonkuuseen vahvistamaan raja-aluetta, jonne kukaan täysjärkinen ei suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään.

Ren’i oli tarpeeksi ammattilainen nielläkseen tappionsa. Se ei silti tarkoittanut, että hänen tarvitsi olla iloinen asiasta.

Olohuoneen ovi aukesi kolahtaen, ja Oerei käveli huoneeseen ajatuksiinsa uppoutuneena, mutisten jotain itsekseen. Hän näytti yllättyneeltä tajutessaan, ettei ollut yksin huoneistossaan. Ren’i vilkutti hänelle sohvalta.

”Kas, hei. Oletko odottanut kauan?” Oerei kysyi, katsahtaen tarjottimeen, joka oli asetettu sivupöydälle lähelle sohvaa. Tarjottimella oli tuoretta leipää siivutettujen juustojen ja leikkeleiden seurani. Pannusta nousi makea kaakaon tuoksu, joka tuntui levinneen koko huoneeseen.

Ren’i kohautti harteitaan. ”Korkeintaan tunnin. Lula sanoi sinun olevan käymässä ulkona ja toi minulle purtavaa.”

”Pahoittelut. En osannut odottaa…” Oerei pysähtyi haeskelemaan sanoja, mikä oli epätavallista. Hän oli senaattorina sanavalmis, eikä monikaan asia yleensä horjuttanut häntä. ”Saan kävijöitä niin harvoin. Olisit pyytänyt Lulaa lähettämään sanan. Olisin palannut heti.”

Ren’i hymyili. Hän tiesi kyllä, mitä isänsä oli jättänyt sanomatta: ettei hän käynyt katsomassa tätä juuri koskaan tätänykyä. Oerei oli tahdikas siinä missä Ren’i ei ollut, luultavasti siksi, että hän kulutti suurimman osan ajastaan vääntäen kättä senaatin kanssa.

”En päässyt pitkästymään,” Ren’i sanoi ja nosti kädessään olevaa seikkailuromaania, jonka oli napannut mennessään Oerein työpöydältä. ”Eikä minulla sitä paitsi ole mitään niin tärkeää, että sinun olisi tarvinnut keskeyttää puuhasi.”

Oerein tunikan rintamuksessa ja housujen lahkeissa oli maalitahroja, ja Ren’i arvasi tämän olleen mielipuuhassaan. Tavanomaiset väsymyksen merkit olivat kadonneet tämän kasvoilta ja hartioista, mikä oli harvinaista. Tämän valkoiset hiukset olivat sotkuisella nutturalla, josta oli karannut suortuvia sinne tänne. Ero oli melkoinen tämän yleensä huoliteltuun olemukseen verrattuna.

Ren’i venytteli ja asettautui retkottamaan mukavammin sohvatyynyjen päälle. Hän ehti juuri ja juuri lukaista sivun loppuun sillä välin, kun Oerei puuhaili jotain toisessa huoneessa – hänen lukemisensa tapasi edetä hitaasti kirjainten hyppiessä edestakaisin, vaikka hän kuinka keskittyi. Oerei palasi puhdas tunika päällään (Ren’i päätti olla huomauttamatta, että tämän housuissa oli sinisiä väritahroja) ja toinen tarjotin käsissään. Ren’i kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Keitin uutta kaakaota,” Oerei sanoi ja laski tarjottimen tarjoilupöydälle.

”Palatsissa on työntekijöitäkin sitä varten, isä.”

”Niin, no, toisinaan minusta on mukavaa tehdä jotain itse.”

Ren’i kuljetti katsettaan ympäri huonetta. Työpöytä oli karttojen ja kääröjen peitossa. Työtuoli toimitti parhaillaan hyllyn virkaa: paperipinon ja arvokkaan kultakantisen kirjan päällä oli avoin väripaletti ja joukko erikokoisia siveltimiä, joista osa oli vierinyt lattialle väritahrojen seuraksi. Käytettyjä mukeja oli joka tasolla, isoja, pieniä ja kaikenmuotoisia. Lattialla oli kirjapinoja siellä täällä, ja tulija joutui luovimaan niiden välistä päästäkseen huonekalujen luokse, kuten Ren’i oli huomannut aiemmin. Kirjahyllyjen sisältö oli iloisessa sekamelskassa, josta ei löytänyt yhtään mitään. Hän oli kuluttanut hyvän aikaa etsien seuraavaa osaa kirjasarjasta, josta hän ja Oerei molemmat pitivät, ennen kuin oli todennut tehtävän mahdottomuuden. Kirjaston omistaja ei selvästi välittänyt aakkos- tai tekijäjärjestyksen kaltaisista arkipäiväisyyksistä. Kaikki teokset oli tungettu hyllyyn summittaisessa järjestyksessä, luultavasti sitä mukaa, kun hän oli ne saanut. Joukossa oli mappeja ja muistivihkoja, joiden sivujen välistä pursusi irtoarkkeja ja käsinkirjoitettuja muistiinpanoja.

”Sen kuules huomaa,” Ren’i totesi. ”Ehkä sinun kannattaisi tehdä itse vähän vähemmän ja antaa Lulan siivota joskus.”

”Älä viitsi. Hänhän saisi halvauksen, jos päästäisin hänet huoneeseen.” Oerei kaatoi Ren’ille uuden kupillisen. ”Näytät väsyneeltä.”

Ren’i laski kirjan lähimmän pinon päälle ja kohottautui sen verran, että sai otettua juomansa.

”Pitkä päivä. Kuulitko uusimmasta asetuksesta?”

”Kuulin. Se aiheutti vastustusta senaatissa, kuten varmaan arvaat, mutta uskon sen olevan askel oikeaan suuntaan,” Oerei sanoi ja hörppäsi kupistaan. Hänen äänessään oli isällisen ylpeä vivahde, kun hän jatkoi, ”ajatus oli kuulemma sinun.”

Ren’in ainoa vastaus oli epämääräinen äännähdys ja olankohautus. Hänen helpotuksekseen Oerei ei yrittänyt jatkaa aiheesta puhumista, ja he olivat vaiti monta minuuttia. Hiljaisuus heidän välillään oli kotoisan tuttavallinen. Juuri siksi Ren’i nautti niistä hetkistä, jotka sai viettää isänsä kanssa. Heillä oli harvoin aikaa nähdä toisiaan ilman jotain virallista syytä ja olla vain isä ja poika, ilman velvollisuuksia tai muodollisuuksia, ja jokainen tilaisuus oli jo siitäkin syystä arvokas.

Hän oli oppinut jo pienenä, että isän huoneisto oli viimeinen pakopaikka palatsin hektisestä arkipäivästä. Keisarilliset roolit riisuttiin ovella kenkien kanssa, ja kun ovi meni kiinni, kukaan ei häirinnyt heitä, ellei Hol Saro ollut tulessa.

”Kuule, isä,” Ren’i sanoi juotuaan kuppinsa tyhjäksi. ”Tiedän, että sinulla on uusin osa Karasin tarusta täällä jossain, mutta en onnistunut löytämään sitä.”

Oerei kurtisti kulmiaan. ”Niin, tosiaan. Se saattaa olla kirjastohuoneen puolella. Saat toki sen lainaksi, jos haluat.”

”Niin minkä puolella?”

”Ai niin, en olekaan tainnut näyttää sinulle vielä. Tule perässä.”

Oerei ei vaivautunut jättämään mukiaan, vaan täytti sen uudestaan ja toi sen sumeilematta mukanaan. Ren’i seurasi häntä ulos olohuoneesta käytävän perällä odottavalle ovelle. He astuivat sisään suureen huoneeseen, jonka melkein kaikkia kiviseiniä peittivät uudet kirjahyllyt. Ne eivät olleet yhtään sen paremmassa järjestyksessä kuin oleskeluhuoneen hyllyt, mikä kertoi Ren’ille, että Lulan, Oerein henkilökohtaisen kamaripalvelijan, pikkutarkat silmät eivät olleet käyneet huoneessa hetkeen.

”Kai sinä tiedät, että Hol Sarosta löytyy kirjasto?” Ren’i huomautti, kun Oerei laski kuppinsa puolityhjän hyllyn reunalle ja alkoi etsiskelemään kirjaa. ”Ei sinun tarvitse omaa perustaa.”

”Hyvin hauskaa.”

”Arvelinkin, että pitäisit siitä.”

Ren’i vaelteli hyllyjen seassa ja jätti isänsä etsintätyöhön. Kirjasto oli kieltämättä vaikuttava sotkuisuudestaan huolimatta. Oerein henkilökohtainen kokoelma oli kattava ja Ren’i tiesi, että tämä oli ostanut suurimman osan teoksista omilla varoillaan sen sijaan, että olisi rahoittanut harrastuksensa valtionkassasta. Hän oli pienempänä ollut isänsä mukana tämän ostosretkillä, joskus aina Karaan saakka.

Hän pysähtyi kirjaston ainoan seinän eteen, jota ei oltu peitetty hyllyillä. Seinää peitti lattiasta kattoon asti valtava muraali, tai ainakin sillä nimellä Ren’i sitä ajatteli sen nähdessään. Kuvat olivat kaiketi olleet värillisiä joskus ennen muinoin, mutta maali oli rapissut niistä pois vuosisatojen aikana, ja jäljellä olivat vain kaiverrukset. Keskellä seisoi Quanin pitkä hahmo silmät kiinni ja kädet levitettynä; hänen jalkojensa juuressa versoivat puut ja kasvit, ja hänen viittansa yhdistyi saumattomasti Kishan kartan muotoihin, viitan koristekuviot yhdistyen jokien ja järvien ääriviivoihin. Hänen allaan olevat pienemmät hahmot esittivät tämän jälkeläisiä: Tiran, Kisha’er ja Muqaros, Kishan ensimmäiset hallitsijat jumalten poismenon jälkeen.

”No niin, löytyihän se,” Oerei huikkasi huoneen toiselta puolelta. Tämän ääni kaikui onttona kiviseinistä.

Ren’i laski kätensä Quanin kaiverretun kämmenen päälle. Kivi oli kylmä hänen ihoaan vasten. Hän kuuli askelten lähestyvän.

”Ren’i?” Oerei sanoi. ”Löysin kirjan.”

”Tulee sota,” hän sanoi irrottamatta katsettaan Quanin kasvoista. ”Minun on lähdettävä Syrjämaille. Täti haluaa minun pysäyttävän liqarit aavikolle.”

Sanoja seurasi hiljaisuus.

”Koska?” Oerei kysyi lopulta.

”Lähden kahden viikon kuluttua.”

Ren’i tunsi lämpimän käden puristavan olkapäätään.

”Oletko peloissasi?”

”En kai.” Hän huokaisi tahtomattaan. ”En tiedä.”

Hän kertoi lyhyesti kaiken, mitä kokouksessa oli puhuttu. Koko sen ajan Oerei kuunteli tarkkaavaisesti keskeyttämättä häntä. Painostava tunne Ren’in rinnassa tuntui lisääntyvän joka sanalla, ja lopulta hän ei enää tiennyt miten jatkaisi.

”Tehtävä on raskas, mutta tiedän, että tulet pärjäämään,” Oerei sanoi, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo jonkin aikaa.

”Ei kyse ole siitä.” Ren’i huokaisi uudestaan. ”He ovat liqareja – Mitaen kansaa.”

”Emme voi aina valita vihollisiamme. Hänkään ei saanut sotilaspiirien päätä käännettyä, kun he hyökkäsivät viimeksi.”

”Silti. Se tuntuu väärältä.”

”Tiedän,” Oerei sanoi hiljaa. ”Ja tiedän, että Ellerram tuntee samoin, vaikkei voikaan sitä näyttää.”

Mitae, keisarinnan edesmennyt prinssipuoliso, oli jättänyt jälkeensä ammottavan aukon, jossa tämän naurun ja lämmön olisi kuulunut olla, eikä kulunut vuosi ollut riittänyt paikkaamaan sitä. Ilman häntä, ilman Chujaa ja Naherea palatsi oli tyhjääkin tyhjempi. Miltä Ellerramista tuntui istuessaan illat pitkät keisaripariskunnan yhteisessä huoneistossa vain hiljaisuus seuranaan, sitä Ren’i ei osannut edes kuvitella, eikä mikään, mitä kukaan heistä sanoisi voisi häntä auttaa. Istuvan hallitsijan ei kuulunut surra julkisesti; se oli liian suuri riski vihamielisten tahojen odottaessa heikkouden merkkejä.

Ren’i tiesi tätinsä näkevän saman kuin hänkin: että heillä ei ollut kuin huonoja vaihtoehtoja. ”Ymmärrän kyllä, mitä hän ajattelee. Kotimme on täällä. Tekisin mitä vain suojellakseni sitä, jos on pakko, mutta…”

”Niin?”

Hän vei käden kaulalleen ja puristi hopeisesta ketjusta roikkuvaa riipusta kädessään niin lujaa, että se teki kipeää. Riipus oli tavanomaisesti aina vaatteiden alla piilossa; hän antoi sen näkyä ainoastaan isänsä seurassa.

Sotilas kulki sinne minne velvollisuus kuljetti, mutta hänestä ei silti ollut koskaan helppoa lähteä niin kauas kaikesta tuntemastaan, kaikesta siitä, mikä teki hänestä hänet. Hän tiesi ajatuksen kodista olevan kuitenkin vain kuvitelmaa: hän ei kuulunut Hol Saroon sen enempää kuin minnekään muuallekaan.

”Kun palaan takaisin, haluan kerrankin tehdä sen voittajana. Haluan, että silloin kaikki tietävät kuka olen ja mistä tulen – että olen ansainnut paikkani. Aito Kishan perillinen, joka on kunniaksi maalleen ja kansalleen.”

”Ainahan sinä olet ollut sitä.”

”Olenko muka?” Ren’i kysyi, ääni särkyen. Hän ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen. Sanat tuntuivat teräviltä ja vaarallisilta kielen päällä, kuin mikä tahansa niistä saattaisi särkeä hänen elämänsä sirpaleiksi. Ehkä voisivatkin, jos joku muu kuin isä koskaan kuulisi ne.

Oerei kosketti Ren’in poskea hellästi.

”Aina,” Oerei sanoi hiljaa. ”Älä epäile sitä hetkeäkään, vaikka tämä maa ei ehkä olekaan valmis myöntämään sitä vielä. Olet ainoa poikani ja olen ylpeä sinusta, kävi miten kävi.” Hän veti henkeä ja sanoi sitten, ”lupaa minulle kuitenkin yksi asia, ennen kuin lähdet.”

”Mikä?”

”Että tulet ehjänä takaisin.”

Ren’i tunsi palan kurkussaan, mutta onnistui nyökkäämään. ”Lupaan.”

Oerei taputti häntä poskelle ja astahti sitten taaksepäin.

”Jaa, niin, se kirja,” hän sanoi. Hän näytti hämilliseltä äkillisestä läheisyyden puuskasta, eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä itsellään. ”Voit kai hyvin ottaa sen lainaksi. Tarvitset kuitenkin jotain ajanvietettä tien päällä.”

Ren’i hyödynsi tilaisuuden pyyhkiä silmänsä kuiviksi, kun Oerei kääntyi ympäri.

Hän ei muistanut milloin isä oli viimeksi koskettanut häntä millään tavalla, ja tunsi itsensä taas lapseksi, jonka vereslihalla oleviin polviin isän oli puhallettava, jotta kipu katoaisi. Hän työnsi ajatuksen visusti pois mielestään. Kishan rubiinivaltaistuimen kruununperillinen oli koskematon, usein perheenjäsenilleenkin. Jopa Ruan harjasi hänen hiuksensa ja teki hänen meikkinsä antamatta ihon koskaan koskea ihoa.

He joivat vielä pari kupillista kaakaota ennen kuin Ren’i palasi omiin huoneisiinsa. Hänen lähdettyään Oerei levitti Kishan kartan työpöydälleen, luonnosteli siihen suorimman reitin Meril-Anista Syrjämaille, ja mietti. Levottomat ajatukset pitivät häntä ylhäällä aamun kajoon asti.