Hatam-Ile, 12. neljäskuuta 3045

Etelästä nouseva hiekkamyrsky ujelsi mökin nurkissa ja värjäsi taivaan utuisen punaiseksi. Se jätti suuhun omituisen maun ja Haukasta tuntui, ettei mikään määrä vettä riittänyt huuhtomaan kuivuuden tunnetta pois kielen päältä.

Hän asetteli kankaan tiiviimmin kasvojensa suojaksi, veti syvään henkeä ja avasi oven. Hän sai pidellä kahvasta kaksin käsin kiinni, kun tuuli teki parhaansa tempaistakseen sen hänen otteestaan. Kuivakausi oli jo pitkällä, ja tuulen kosketuksen ihoa vasten olisi pitänyt olla tulta. Sen sijaan hän paleli äkillisessä viimassa. Hän kulki kumarassa halki kellastuneen nurmikon, hakien aika ajoin suojaa kitukasvuisten puunrunkojen takaa, ja pysähtyi viimein kielekkeen reunalle.

Aavikkoa hädin tuskin näki pyörteilevän hiekan läpi. Oli kuin maailma olisi päättynyt kielekkeeseen ja sen alla odottaisi vain loputon pudotus. Myrsky myrskyn perään oli vaeltanut etelästä maasiltaa pitkin kolmannesta kuusta lähtien, hivuttaen autiomaan reunaa yhä lähemmäs Hatam-Ileä ja haudaten alleen sen vähänkin kasvillisuuden, joka vielä yritti erottaa heidät aavikosta.

Oliko se mereltä puhaltavien ilmavirtojen aikaansaannosta vaiko heidän omaansa, sitä Haukka saattoi vain arvailla. Ehkä runoloitsut olivat todellisia; ehkä myrskyt olivat ainoa jäljelläoleva vastaus heidän pyyntöihinsä. Ehkä heitä uhkaava vaara oli niin voimakas, että jopa vuodenajat joutuivat taistelemaan pitääkseen sen loitolla, yksi myrsky kerrallaan.

Tuulen mukanaan kantama kylmä ilmavirta puhui selvää kieltään siitä, että Seiyen talvi oli viimein lähestymässä. Sumujen niemi oli lumisateiden aikaan ylityskelvoton jopa liqareille. Haukka ei nähnyt muuta kuin punertavia hiekkapilviä niin kauas kuin silmä kantoi, mutta hän tunsi, kuinka jotain kylmää ja märkää laskeutui ajoittain hänen paljaille käsivarsilleen.

Lumihiutaleita, hän ajatteli. Se oli ensimmäinen toiveikas ajatus, joka hänellä oli ollut moneen Kauarinin kuunkiertoon.

Hän palasi omia jälkiään metsästysmajan turvaan, salpasi oven tiukasti jäljessään ja jäi odottamaan myrskyn laantumista. Vain heikko liekki tulisijassa piti hänelle seuraa pitkälle yöhön.

Hol Saro, 22. neljäskuuta 3045

Alara tanssi kanteleen kielten värisevään tahtiin, tapaillen kevättanssin tuttuja liikkeitä, tosin vain sellainen katsoja, joka tunsi tanssin hyvin olisi nähnyt yhteneväisyydet askelten välillä. Tanssi oli kutsuva, lähes viettelevä ilman ensiveitsen tuomaa suojaa. Käsi, jonka olisi kuulunut levätä veitsen kahvalla myötäili hänen vyötärönsä liikkeitä, ja lattialla istuvat seuraajat kuiskuttelivat ja naureskelivat hiljaa keskenään. Tanssi kutsui koskettamaan, veitsi puolestaan pysymään loitolla, ellei koskija halunnut menettää sormiaan, tai jotain vielä arvokkaampaa. Ilman veistä kutsu avoin. Tanssija odotti, että katsoja tarttuisi siihen.

Ren’i hymyili, kun Alaran silmät kohtasivat hänen omansa tanssin lomassa. Hän ei ollut haaremin asukeista taitavin tanssija, mutta hänen silmänsä kipunoivat ilkikurisesti tavalla, joka tuntui aina vetävän Ren’iä puoleensa. Kaksisataavuotiaanikin ja lyhyestä sängestä huolimatta tämän kasvoissa oli poikamaista pehmeyttä, jota harvalla aikuisella taivashilla oli. Ren’ikin oli menettänyt omansa aikoja sitten, vaikkei hänellä ollut vielä edes puolia Alaran vuosista.

Tämä tanssahteli kepeästi Ren’in ristittyjen jalkojen ylitse, yksi jalka hetkellisesti koskien lattiaa niiden välissä niin, että he melkein koskivat toisiaan.

Maral nauroi hersyvästi ja soitti vahingossa väärän nuotin. Tämän hymy läikehti kynttilöiden matalien liekkien valossa. ”Uskaliasta, Alara,” hän sanoi hilpeästi. ”Onko sinun aina pakko rehvastella?”

”Täytyyhän meidän juhlia hänen ylhäisyyttään kunnolla ennen kuin hän karkaa luotamme kuukausiksi,” Alara letkautti takaisin.

Hän päätti tanssinsa keimailevaan tepasteluun, joka ansaitsi raikuvat aplodit Ren’iltä ja tämän seuralaisilta.

Viini Ren’in veressä lauloi suloisesti ja hän antoi vieressään istuvan harmaaihoisen asarinaisen täyttää lasinsa uudestaan. Tämä oli aistikkaan kaunis lyhyitä, taaksekaartuvia sarviaan ja pitkää mustaa tukkaansa myöten, ja tämän pieniä, pyöreitä korvia koristivat kultaiset renkaat. Ren’i päätti kysyä hänen nimeään myöhemmin, kun oli vähän vähemmän päissään.

Heitä vastapäätä Maral aloitti uuden melodian, näppärät, nelisormiset kädet kanteleen kielillä tanssien. Hän oli merjil, sukupuoleton kuten kaikki lajinsa edustajat, yhtä aikaa kaunis ja komea tavoilla, joihin muut lajit eivät kyenneet. Iho, joka kiilsi turkoosin ja purppuran sävyissä, syvänsiniset silmät, joissa oli merjileille tyypilliset pitkät, vaakasuuntaiset pupillit, ja lyhyet suipot korvat. Ren’i oli kerran viettänyt yhden yön, yhden huikaisevan yön hänen kanssaan; muisto muutti hänen jalkansa hyytelöksi vieläkin.

Alara istahti Maralin viereen, lyhyet vaaleat kiharat kuumottavia kasvojaan kehystäen. Hän oli täyteläisen pyöreä kasvoista nilkkoihin, ja hänen rintakehäänsä koristivat samanlaiset tatuoidut köynnökset kuin hänen vasenta käsivarttaan, lehdet melkein peittäen alleen identtiset arvet hänen kylkiluidensa päällä. Ren’i tunsi katseensa vaeltavan alaspäin, myötäillen tämän lantioluiden ylle tatuoituja kukkia tottuneesti, ja tiesi, että Alara huomasi.

”Hänen ylhäisyytensä alkaa näyttää uniselta,” asarinainen sanoi leikillisesti. ”Ehkä meidän pitäisikin laittaa hänet päiväunille.”

”Hei hei, älkääs nyt hätiköikö,” Ren’i kiiruhti sanomaan. Toiset tirskuivat. ”Tulen viettämään hikisten, haisevien sotilaiden kanssa viikkokausia tien päällä. Ties kuinka kauan menee ennen kuin sieluparkaani taas hellitään korkeakulttuurilla ja vanhojen ystävien seuralla.”

Maral huokaisi teatraalisesti ja värisytti pitkiä ripsiään. ”Voi prinssiparkaa.”

”Mitä Syrjämailla edes on?” Alara kysyi.

”Hiekkaa, aurinkoa ja haaskalintuja,” asarineito vastasi nyrpistäen sievää nenäänsä.

”Siellä on tukahduttavan kuuma ja talvella sataa yhtä soittoa seitsemän Kauarinin kiertoa,” Ren’in toisella puolella istuva puoliverinen mies läpikuultavassa silkissä lisäsi.

”Kuinka hauskaa. Hänen ylhäisyytensä saa tyhjentää saappaistaan puoli kiloa santaa joka ilta,” Maral sanoi ja muut nauroivat.

”Voisimmeko mitenkään puhua jostain muusta?” Ren’i kysyi hitusen purevasti.

Alara virnisti koko hammasrivistöllään, ja Ren’i tiesi heti, ettei pakopaikkaa ollut. ”No mutta, luulisi teidän osoittavan vähän enemmän innostusta uutta tehtävää kohtaan. Uusia vastuita—”

”Alara,” Ren’i valitti.

”—uusi hieno titteli, sankaritekoja ja vaarallisia tilanteita…” Alara huoahti haaveellisesti. ”Sitä kunnian määrää. Voiko teidän ylhäisyytenne muka enempää haluta?”

”Juuri nyt minun ylhäisyyteni haluaisi ihan mitä tahansa muuta, jos totta puhutaan.”

Asarinainen naurahti. Hänellä oli lämmin, täyteläinen ääni, joka oli kuin hunajaa aisteille. ”Ajatelkaa asian valoisaa puolta. Pääsette matkustamaan.” Hän kallisti viinilasiaan Ren’iä kohti. ”Kenties näette matkan varrelta kaikkea mielenkiintoista.”

Ren’i kilisti lasia hänen kanssaan ja he joivat yhtä aikaa. Nemerwatanilainen viini jätti makean jälkimaun kielen päälle. ”Ehkäpä niin. En vain ole koskaan käynyt Nemerteiniä kauempana, ja sekin oli jo koettelemus.”

”Minä kun luulin, että se on keisarikunnan kaupungeista kauneimpia,” nainen sanoi. ”Vehreää ympäri vuoden ja smaragdinvihreitä kukkuloita silmänkantamattomiin.”

”Onhan se hieno paikka, mutta satulassa on kurjaa istua viikkotolkulla.”

”Älkää nyt tässä vaiheessa sanoko, että teidän ylhäisyytenne legendaariset ratsastustaidot ovatkin vain sepitettä,” Alara puuttui keskusteluun.

”Sinähän sen tietäisit, Alara,” asarinainen huomautti, mikä sai osakseen suuren määrän nauruntyrskähdyksiä.

Maral muljautti silmiään. ”Nytkö nämä kaksimielisyydet jo alkavat?”

Ren’i tyhjensi lasinsa ja laski päänsä sohvatyynyä vasten. ”Kiitos vain huolenpidosta, kaverit. Tämä huojentaakin mieltäni.”

Se sai heidän kiusoittelunsa vain yltymään.

He eivät saaneet koskea kruununprinssiin käsillään, mutta se ei estänyt häntä koskemasta heitä. Se ei myöskään tarkoittanut, etteivätkö he olisi keksineet lukuisia tapoja kiertää sääntöä muilla tavoin – huulin, kielin, alavartaloin. Ren’i makasi paria tuntia myöhemmin selällään Alaran sängyssä ja antoi kättensä vaeltaa asarinaisen lanteita pitkin samalla, kun tämä jätti suudelmia hänen leukaansa pitkin.

”Mikä nimesi on, kaunokainen?” Ren’i kuiskasi, huulet melkein tämän huulia hipoen. Nainen tuoksui suklaalta, alkoholilta ja hajuvedeltä, ja Ren’i halusi hänen kosketustaan niin, että huone tuntui pyörivän hänen ympärillään.

”Verra, ylhäisyys,” nainen vastasi.

”Kaunis nimi.”

Verra virnisti, terävät kulmahampaat välähtäen kynttilänvalossa, ja sitten Ren’in huulet liikkuivat jo hänen huuliaan vasten. Verra jätti kuumia suukkoja pitkin hänen vatsaansa, vaeltaen huomionosoituksineen yhä alemmas, alemmas. Alaran huulet vaimensivat Ren’in suusta karanneen voihkaisun, lyhyt sänki hänen ihoaan kutittaen ja kieli melkein hänen kurkussaan.

Aika menetti merkityksensä, kun hän antoi heidän hukuttaa itsensä suudelmiin ja paljaan ihon turvalliseen lämpöön. Hän ei ajatellut tulevaa lähtöään, ei mellakoita, ei verenvuodatusta; hetkessä ei ollut alkua tai loppua, vain toisen läheisyys pitkässä, hämärässä yössä. Siinä, ettei hänen tarvinnut mennä nukkumaan yksin vain ajatukset seuranaan oli jotain lohdullista.

Ren’i ei tiennyt, missä vaiheessa oli nukahtanut, mutta kaikki kynttilät olivat palaneet loppuun, kun hän havahtui seuraavan kerran. Lähestyvän päivänkoiton valo kurkotti verhojen välistä huoneeseen ja värjäsi seinän väreillään. Hän makasi yksin sängyllä ja tajusi palelevansa.

Hän pukeutui kaikessa rauhassa, varoen pitämästä liikaa ääntä. Verra ja Maral olivat kadonneet jonnekin, todennäköisesti omiin huoneisiinsa, jossain vaiheessa yötä. Alara nukkui sohvalle käpertyneenä kevyesti kuorsaten. Ren’i asetteli hellävaroen peiton hänen päälleen ja sulki oven hiljaa perässään, pohtien mennessään koska mahtaisi nähdä hänet seuraavan kerran, jos näkisi.

Haaremi oli hiljainen varhaisaamun tunteina, sillä suurin osa asukeista heräsi vasta puoliltapäivin, kun varsinaiset oppitunnit alkoivat. Maralin tammipuinen kantele makasi yhä lattialla tyhjien lasien ja viinikarahvien vieressä. Ainoat äänet olivat aamulintujen liverrys ja jostain suljetun oven takaa kantautuva vaimea nauru.

Verannalla istui pari puoliveristä maalaamassa aamun värjäämiä vuoria. He vilkuttivat Ren’ille kikattaen ja kääntyivät sitten takaisin työhönsä, siveltimet paperilla liikkuen.

Ren’i sai etsiä kenkiään tohvelien, saappaiden ja kävelykenkien armeijan keskuudesta hyvän aikaa, kunnes antoi lopulta periksi ja päätti lähettää jonkun noutamaan niitä myöhemmin. Palatsissa palvelijat olivat jo täyden työn touhussa ja valmistautuivat uuteen päivään. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, kun hän poistui haaremisiivestä ja käveli paljain jaloin takaisin huoneistoonsa.

Hol Saro, 23. neljäskuuta 3045

”Lyö! Torju! Lyö! Alusta!”

Kapteeni Hamr äyski komentoja alati nopeutuvalla tahdilla metallin kalinan säestämänä. Ren’i tunsi käsivarsiaan kivistävän, kun hän torjui harjoittelukumppaninsa iskun ja käänsi tämän miekanterän syrjään omallaan. Hän iski takaisin salamannopeasti. Iskun voima pakotti sotilaan taaksepäin ja melkein löi miekan tämän käsistä. He korjasivat asentoaan ja jatkoivat harjoittelua pysähtymättä hetkeksikään.

Kapteenin ääni rytmitti jokaista liikettä. Ren’i kuunteli vain puolella korvalla. Harjoituksen rytmi oli iskostettu jokaiseen kishalaisen sotilaskoulutuksen kasvattiin niin perinpohjaisesti, ettei hänen tarvinnut miettiä. Kädet ja jalat liikkuivat kuin itsestään, löytäen paikkansa automaattisesti. Liikkeessä hänen mielensä oli kristallinkirkas ja vapaa ajatuksista, ja hän nautti siitä täysin rinnoin.

”Te kaksi siellä, mitä hittoa te sähläätte?” kapteeni karjaisi, silmät naulittuna sisäpihan toisessa päässä sparraavaan pariin. Jokainen kääntyi katsomaan sotilasta, joka oli pyllähtänyt selälleen parinsa iskusta, eikä tahtonut päästä jaloilleen, ja Ren’i näki heti syynkin. Rintapanssariin oli tullut mojova lommo iskun jäljiltä, joka häiritsi hengitystä. ”Minähän olen sanonut ainakin sata kertaa, ettei harjoituskumppania saa vahingoittaa sparratessa. Temer, vie parisi sairastuvalle! Ja te loput, vaihto!”

Ren’i kumarsi kumppanilleen ja kiirehti muiden joukossa viemään miekkansa syrjään. Aseiden vaihto aiheutti aina yleisen kaaoksen, kun kaikki yrittävät päästä ensimmäisten joukossa hakemaan varusteensa. Saatuaan seipäänsä ja kilpensä Ren’i valitsi lähimmän vapaan sotilaan parikseen ja he ottivat paikkansa toisiaan vastapäätä. Seiväsharjoittelu vaati enemmän tilaa kuin miekkailu, ja parit asettautuivat sisäpihalle väljemmin. Ren’i ja hänen parinsa kumarsivat toisilleen ja ottivat valmiusasennon kilpi oikeassa kädessä, seiväs vasemmassa.

Sisäpihaa kiersi joka sivulta pylväskäytävä, jonka yllä linnoituksen seinät kohosivat parikymmentä metriä kohti kirkasta taivasta. Suurin osa palatsin eri siipiin johtavista ovista oli kiinni harjoitusten aikaan, sillä Hamr ei pitänyt ylimääräisistä katsojista silloin, kun sotilaiden piti keskittyä. Uteliaita oli silti parvekkeilla ja ikkunoiden luona runsain määrin, ja kapteeni vilkaisi yläilmoihin kasvot kurtussa, kun ryhmä palvelijoita supatti keskenään turhan kuuluvasti.

”Töihin siitä hihittämästä, senkin penteleet! Eikö teillä ole parempaa tekemistä?” hän ärähti. Palvelijat purskahtivat nauruun ja katosivat näkyvistä. Hän kääntyi mulkoilemaan toista ryhmää, joka yritti livahtaa käytävää pitkin heidän ohitseen pyykkikorit käsissään. ”Ja tämä ei ole mikään läpikulkupaikka, hyvä herrasväki. Alkakaa painua!”

Sotilaat pitivät kasvonsa visusti peruslukemilla. Ovi kolahti kiinni palvelijoiden takana ja kapteeni käänsi huomionsa takaisin sotilaisiin. Tämän ohimolla tykytti suoni.

”Ja alusta!” kapteeni huusi. Kaksisataa sotilasta syöksähti liikkeelle samanaikaisesti.

Ren’in lihaksia jomotti, kun kapteeni vihelsi harjoituksen poikki ja määräsi heidät tauolle. Seipään käsittely sai aina käsivarret helliksi ja hän venytteli pitkään, hengitys tasaantuen pikku hiljaa. Hänen ei ollut pakko harjoitella muiden kanssa, mutta kypärä päässä ja täysissä suojavarusteissa hän sulautui osaksi kasvotonta, nimetöntä massaa kuin kuka tahansa muista, ja hän halusi joukkojensa näkevän hänet yhtenä heistä. Hänen käsivartensa olivat yhtä naarmuilla ja mustelmilla kuin muidenkin, eikä kapteeni osoittanut hänelle yhtään sen enempää sääliä kuin heillekään.

Yksi ovista avautui uudestaan ja käytävää pitkin lähestyi kaksi tulijaa. Kapteenin kasvot muuttuivat entistä nyreämmiksi. Hän vetäytyi täyteen mittaansa, karautti kurkkuaan ja huusi, ”on se kumma, ettei täällä saa olla rauhassa! Meillä on harjoitus kesken, kuten hyvin tiedätte!” Hän kuulosti räjähdysvalmiilta. ”Tämä ei kuulkaas ole mikään yleinen näyttämö, jolle vain marssitaan kuin mihinkin oluttupaan—” Hän vaikeni yllättäen, ja kun hän puhui, hänen äänensävynsä oli huomattavasti aiempaa kohteliaampi. ”Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, en tunnistanut teitä. Voinko auttaa teitä jotenkin?”

Ren’i pyörähti ympäri. Oerei ja Chuja marssivat pihan poikki, molemmat mustissa palatsiasuissaan. Kapteeni Hamr kumarsi heille niin syvään, että oli suoranainen ihme, ettei hän kaatunut naamalleen.

”Pahoittelut keskeytyksestä, kapteeni hyvä,” Oerei sanoi. Hän ei osoittanut ilmeelläkään, että olisi pahoittanut mielensä kapteenin kiukunpurkauksesta. Chuja näytti huvittuneelta hänen vieressään. ”Haluaisin vaihtaa pari sanaa poikani kanssa. Hän on kai täällä?”

Ren’i veti kypärän päästään. Hikiset hiukset olivat liimaantuneet päänahkaan ja hän pyyhkäisi karanneet suortuvat pois otsaltaan, mikä sai ne vain entistä pahempaan sotkuun. ”Olen täällä, isä.”

Kapteeni nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai poistua. Ren’i riisuuntui suojavarusteistaan rivakasti ja jätti ne aseiden kanssa samaan pinoon sillä aikaa, kun kapteeni huusi jo uusia komentoja ja muut palasivat takaisin paikoilleen. Ren’i otti hikipyyhkeen mukaansa ja kuivaili kasvojaan poistuessaan isänsä ja Chujan kanssa palatsin eteissalin miellyttävään viileyteen. Hän tunsi päiväkausien harjoittelun kevätauringon paisteessa ihollaan jo nyt. Ajatus Syrjämaiden huomattavasti ankarammasta porotuksesta ei houkutellut häntä.

”Valmistelut näkyvät sujuvan hyvin,” Chuja sanoi, kun he ohittivat valtaistuinsalin ja suuntasivat kohti länsisiipeä, jossa keisarinnan perheenjäsenten yksityiset huoneistot sijaitsivat. Kun hän ja Oerei seisoivat vierekkäin, oli helppo nähdä yhteneväisyydet heidän välillään. Heillä oli samanlainen suu hymykuoppineen, ja iho heidän silmiensä ympärillä rypistyi samalla tavalla heidän nauraessaan.

”Keisarinna lähettää viidennen legioonan mukaani,” Ren’i sanoi nyreästi. ”Kyseinen legioona ei ole ollut tositoimissa pariin vuoteen ja sen huomaa sotilaiden valmiudessa. Olemme vuorotelleet kapteeni Hamrin kanssa ja vetäneet harjoituksia vuoropäivin silloin, kun konsulit eivät ehdi.”

”Luultavasti juuri siksi keisarinna laittoi kyseisen legioonan vastuullesi. He ovat erinomaisessa kunnossa siinä vaiheessa, kun pääsette perille.”

”Niin varmaan ovatkin, mutten tiedä kestänkö heidän marinoitaan siihen asti.”

Chuja nauroi. ”Jätän teidät kaksi miettimään sitä. Minun lienee parasta tarkistaa saisinko vaimoni hetkeksi lainaan. Rakas siskomme vaikuttaa mieltyneen hänen seuraansa.”

”Oletteko te kaksi jäämässä pitemmäksi aikaa?” Ren’i kysyi. Hän ei yrittänyt peitellä toiveikkuuttaan. Vaikka hääseremonia oli järjestetty hovietiketin mukaisesti palatsissa, Chuja ja Nahere olivat lähteneet Naheren kotikonnuille Karaan melkein heti, kun se oli ollut hyväksyttävää. He eivät vierailleet Hol Sarossa usein, vaikka Chujan palatsihuoneisto ja henkilökohtaiset palvelijat olivat aina valmiudessa toivottamaan tämän tervetulleeksi takaisin.

Chuja väläytti hänelle surumielisen hymyn, josta Ren’i osasi jo lukea vastauksen.

”Katsotaan nyt,” Chuja sanoi vain. Hän pukkasi Oereita kevyesti kyynärpäällään. ”Nähdään huomenna. Yritä olla ärsyttämättä senaattia liikaa, veliseni.”

Ren’i seurasi isäänsä tämän huoneistoon noudatellen reittiä, joka vei vähän käytettyjen pikkukäytävien kautta, mikä oli sillä hetkellä nopein tapa päästä minnekään. Kaikkialla palatsissa oli tavallistakin enemmän hälinää, ja monet pääreiteistä olivat jauhosäkkien ja vihanneskuormien tukkimat. Palvelijat puikkelehtivat niiden välissä kuin labyrintissä. Ren’i armeijoineen lähtisi marssimaan vain kolmen päivän kuluttua, ja mukaan otettavien muonavarojen valmistus oli täydessä vauhdissa. Keittiöön oli värvätty lisäkäsiä, ja valmistuvan ruoan ja juoman tuoksu leijaili pitkin käytäviä ympäri vuorokauden.

”Minne me olemme menossa?” Ren’i kysyi, kun Oerei käveli olohuoneensa oven ohi pysähtymättä.

”No, kohta näet.”

He kääntyivät vasempaan ja kulkivat pitkän, kapean käytävän päähän, ohittaen monta muutakin ovea mennessään. Oerei seisahtui viimein ja piti ovea auki Ren’ille, ja tämä astui sisään ilmavaan huoneeseen, jossa ei muistanut käyneensä aiemmin. Maalausteline ja seinää vasten nojaavat ripustamattomat teokset paljastivat huoneen Oerein uudeksi ateljeeksi. Vastapäistä seinää peittivät korkeat ikkunat. Niiden takana oli koko huoneen levyinen parveke, josta oli huikaiseva näkymä Menusheen ja sen vieressä häämöttävään historialliseen taiteilijakortteliin, Galaseen, päin.

Ren’i jätti kenkänsä ovensuuhun ja kiirehti parvekkeelle. Lasiset ovet oli jätetty auki ja läpikuultavat verhot heiluivat tuulenvireen mukana. Ren’i nojasi kaiteeseen ja imi näkymää itseensä. Hol Saron vartiotornit viireineen piirtyivät horisonttiin pieninä kuin tulitikut. Vinojen kattojen meri avautui joka ilmansuuntaan, kunnes yksittäisiä rakennuksia ei enää erottanut. Hän erotti juuri ja juuri Galasen pääkirjaston harjakaton ja rappusia kehystävät korkeat pylväät, jotka oli rakennettu viidennentoista aikakauden tyyliin. Savupiipuista nouseva savu ja kostea meri-ilma maalasivat taivaanrannan ja kaupungin utuiseksi. Taivas oli kuulas kuin lähestyvä kesä, ja Ren’i päätti, että juuri tällaisena hän halusi muistaa Hol Saron lähtiessään.

”En ihmettele, että päätit siirtyä tänne maalaamaan,” hän huikkasi isälleen. ”Mikä näkymä.”

Oerei hymähti. ”Hol Saro näyttää parhaat puolensa tästä vinkkelistä.”

Oerei oli kaivanut esille jotain, mikä näytti puiselta työkalulaatikolta. Hän laski sen työpöydälle ja alkoi avata sitä lukituksesta, kun Ren’i palasi sisälle. Ren’i katseli ympärilleen. Seinät olivat vielä tyhjät, mutta huone oli silti kotoisa. Yhteen nurkkaan oli työpöydän viereen aseteltu sohva ja matala teepöytä sekä erikoisella tavalla muotoiltu tuoli, jonka Ren’i tunnisti heti tatuoijan tuoliksi. Sen leveät käsinojat pystyi säätämään mihin asentoon ja suuntaan tahansa, ja istuimen ja jalkatuet sai käännettyä kummalle puolelle selkänojaa halusi. Samassa Ren’i tunnisti työkalulaatikonkin.

”Meidän on syytä juhlistaa komennustasi ennen lähtöäsi,” Oerei sanoi huomatessaan Ren’in kysyvän ilmeen. Hän oli asetellut pöydälle kokoelman mustepulloja, neuloja ja vaihtoteriä.

”Yleensä tatuointia jatketaan vasta sitten, kun tehtävä on suoritettu loppuun.”

”Niin.” Oerei epäröi. ”Ajattelin vain, että meille ei ehkä tule sopivaa tilaisuutta palattuasi.”

”Jos et koskaan tulekaan takaisin,” Ren’i luki isänsä ilmeestä. Ren’i tunsi palan kurkussaan, mutta pakotti itsensä hymyilemään.

”Hyvä ajatus. Olen varmasti valitettavan kiireinen, kun kaupunki juhlii sankarinsa kotiinpaluuta.”

Oerei riisui päällystakkinsa. Hän oli vain joitain senttejä poikaansa lyhyempi, mutta siinä missä Ren’in vartalo oli voimakas ja sotilaselämän muokkaama, Oereista ei olisi uskonut, että tämä oli joskus jaksanut nostaa kishalaista lyömämiekkaa edes kaksin käsin. Hän oli hintelänpuoleinen samalla, pitkäraajaisella tavalla kuin Ren’i oli ollut juuri täysi-ikäistyttyään: kuin nuorukainen, joka oli venähtänyt parikymmentä senttiä yhden kesän aikana, eikä paino ollut pysynyt kehityksessä mukana. Hän oli ollut vielä laihempi Ren’in ollessa pieni, luultavasti siksi, että hänen aikansa oli mennyt ylivilkkaan ainokaisensa perässä juoksemiseen pitkin palatsin käytäviä. Nykyään hänen ei tarvinnut enää pelätä, että Ren’i muksahtaisi nurin ja löisi päänsä jonkin tuolin kulmaan sillä sekunnilla, kun hän käänsi selkänsä, mutta hän tuntui katselevan Ren’iä edelleen sama ilme kasvoillaan, häälyen alituiseen jossain huolestuneen ja huojentuneen välimaastossa.

Oerei kaivoi hyllystä paksun kirjan ja työnsi sen Ren’in käsiin. ”Vilkaisepa tätä. Olen etsinyt sopivaa kuvaa viime päivinä ja minulla on jo muutamia ehdotuksia, mutta sinähän se lopullisen päätöksen teet.”

Ren’i rojahti sohvalle istumaan kirjan kanssa. Hakuteos oli vanha ja haisi nahalta ja musteelta, ja monilla sivuilla oli kosteuden ja vanhojen muste- ja veriroiskeiden jättämiä tahroja. Kuvat oli jaoteltu aihepiireittäin. Suurin osa Oerein merkitsemistä kuvista oli sotaan ja armeijaan liittyviä, mutta joukossa oli myös mytologisia kuvia sekä lintujen ja leijonien kaltaisia ylevämpiä symboleja. Kishan mustakarhu, symboloimaan korkeampaa kutsumusta. Variksenkelloista punottu kruunu, kohtalon johdatuksen ja profeettisten unien merkki. Kahdeksan miekan muodostama ympyrä, kahdeksan jumalan ja keisarillisen armeijan symboli, joka löytyi jo Ren’in iholta.

Hän lakkasi selailemasta seuraavalla aukeamalla, joka oli pyhitetty Quanin symboleille. Ren’illä oli jo selässään taivashien esi-isän kasvot – samat, jotka oli kaiverrettu Oerein kirjaston seinällä komeilevaan muraaliin –, kuten kaikilla kuningasperheen jäsenillä. Monet kuvista liittyivät jotenkin tuleen, sanottiinhan tulen lahja olleen jumalten, erityisesti Quanin, lahja nuorelle maailmalle.

”Miten olisi tämä?” Ren’i kysyi.

Oerei kääntyi katsomaan. Hän räpäytti silmiään hitaasti nähdessään, mitä Ren’i osoitti. ”Mielenkiintoinen valinta.”

Kuva oli pelkistetty verrattuna Oerein ehdotuksiin. Vesivärimäinen piirros palavasta liekistä, toteutettu yksinkertaisesti mustalla musteella – ohuet viivat, harmaansävyinen varjostus.

”Ajattelin, että jokin perinteisempi kuva toisi hyvää onnea,” Ren’i sanoi. ”Minulla ei ole vielä mitään tuliaiheista. Sinulla, Chujalla ja tädillä on jokaisella Quanin liekki olkapäässä.”

”Niin.” Oerein katse oli edelleen nauliutunut kirjan kuvaan. ”Ajat muuttuvat. Emme ole ainoita, jotka ovat ottaneet symbolin omakseen.”

”Tiedän.” Ren’i oli nähnyt sen omin silmin liian monta kertaa unohtaakseen. Mellakat tulivat toisinaan vieläkin hänen uniinsa. ”Tämä tosin on paljon kauniimpi kuin… No, tiedäthän.”

Kapinallisten käyttämä merkki oli pelkistetty viivapiirros, hädin tuskin liekiksi tunnistettava. Niitä oli töhritty pitkin laitakaupungin seiniä pahimpina vuosina ja piirretty jopa kapinallisten vaatteisiin hiilellä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt sitä kenenkään iholla. Tatuointi oli liian vakava asia sellaiseen; kukaan ei kantaisi ihossaan pysyvästi sellaista, jota ei ollut valmis kantamaan hautaansa asti. Kishalainen oli tatuointinsa mittainen – se, mitä silmä näki iholla, oli kantajan totuus, kunnia ja elämä.

”Totta tuokin. Ja loppujen lopuksi mehän itse annamme kantamillemme kuville niiden merkityksen.” Oerei hymyili valjusti. ”Teit ehkä viisaan valinnan. Tuon tekee valmiiksi yhdellä istunnolla.”

Ren’i vastasi hymyyn. ”Niin, ja sen pitäisi parantua nopeasti. Peseytymismahdollisuudet eivät ole tien päällä ihan samaa tasoa kuin kotona.”

Ren’i laski leukansa tuolin selkänojaa vasten, vasen käsi sivulle ojennettuna, ja sulki silmänsä. Hän oli saanut ensimmäiset tatuointinsa Oerein huoneessa; nekin olivat hänen isänsä käsialaa. Hovitatuoijat olisivat voineet toteuttaa kuvat, mutta Oerei oli vaatimalla vaatinut tehdä ne itse, kuten oli ollut entisaikaan tapana. Ren’i antoi sille arvoa. Vaikka hän oli odottanut tatuointia ja sen mukana tulevaa aikuisuutta kuin kuuta nousevaa, kipu oli silti tullut yllätyksenä, ja hän oli itkenyt ensimmäiset pari tuntia, kunnes oli viimein turtunut siihen. Hän muisti isänsä rauhoittavan äänen ja käden, joka silitteli hänen hiuksiaan, kun kipu yltyi erityisen pahaksi. Hän tiesi, että Oerei oli laulanut hänelle kuin pikkulapselle neulan viiltäessä yläselän herkkää ihoa ja jättäessä ikuisesti jälkensä häneen, vaikkei enää muistanutkaan sanoja tai edes sävelmää.

Ren’i ei pelännyt kipua enää. Siitä hän kiitti isäänsä.

Hän värähti tuntiessaan kostean kankaan pyyhkivän olkapäänsä puhtaaksi. Desinfiointiaineen pistävä tuoksu sai nenän kutisemaan.

”Sinun on suojattava olkapääsi auringolta seuraavat pari viikkoa,” Oerei sanoi. Hän pyyhkäisi Ren’in hiukset toisen olan yli. ”Hyvä tavaton, että sinulla on tätä tukkaa.”

”Sotilaalla pitää ollakin,” Ren’i huomautti. Mitä pidemmät hiukset, sitä kauemmin oli kulunut sotilaan edellisestä sotaretkestä, ja Ren’i oli antanut omiensa kasvaa sen jälkeen, kun myrsky oli koitunut Liqarian laivaston kohtaloksi. ”Sitä paitsi omasi ovat melkein yhtä pitkät.”

Hän kuuli Oerein etsiskelevän jotain, ja hetken päästä tunsi, kuinka tämä veti Ren’in hiukset poninhännälle ja sitoi ne tiukasti.

Ensimmäiset minuutit olivat aina pahimmat. Hän puri hampaitaan yhteen, kun Oerei rupesi työhön. Neula oli kylmä kuumottavaa ihoa vasten ja muste sai ihon kirvelemään. Oerei hyräili työskennellessään ja Ren’i keskittyi kuuntelemaan häntä. Vähitellen kipu vaimeni jomotukseksi, joka voimistui ja etääntyi kuin aaltoina. Hän huomasi ajoittavansa hengityksensä sen tahtiin, päästäen pidättämänsä hengenvedon, kun Oerei nosti neulan pois iholta ja pyyhki ylimääräisen veren ja musteen pois. Rikkinäisen ihon haju sekoittui kaakaon makeaan tuoksuun.

Oerei ei sanonut mitään, vaan jatkoi hyräilyään. Hän ojensi Ren’ille kupin kaakaota, odotti, että tämä sai juotua, ja jatkoi kuvan työstämistä ajatuksiinsa vaipuneena.

Ulkona valo väheni, kunnes aurinko painui mailleen ja toi mukanaan kevätyön viileyden. Neula Oerein kädessä pysähtyi hetkeksi ja Ren’i tunsi ilman värähtävän, kun tämä vapautti ashaynsa. Parvekkeen ja huoneen lyhdyt syttyivät saman tien kuin itsestään.

”Osaisinpa minäkin tehdä tulta tyhjästä,” Ren’i huokaisi. Hän ei pystynyt peittämään katkeruutta äänessään täysin.

Se ei jäänyt Oereilta huomaamatta. ”Ei mitään voi luoda tyhjästä,” hän vastasi, neulan paine ihoa vasten hellittäen hetkellisesti.

”No, siltä se ainakin näyttää.”

”Tiedät, ettei se toimi niin. Kaikella, niin elollisella kuin elottomalla, on muisti. Jos palavan aineen muistoa ruokkii, se syttyy uudestaan.”

”Kuulostat ihan vanhalta opettajaltani,” Ren’i sanoi. ”Ei tuo kerro minulle mitään.”

Oerei naurahti. ”En tee muuta kuin annan lyhdylle sen, mitä se tarvitsee syttyäkseen uudestaan – lämpöä ja happea. En voi luoda niitä tyhjästä, mutta voin imeä molempia ympäristöstä ja ohjata ne ashayllani minne haluan.”

Ren’i tunsi liekkien lämmön, kun kurkotti kohti ashaytaan ja keskittyi oikein kunnolla. Hän tunsi, että ympäristö kuhisi elämää, pieniä ja suuria; tunsi satojen elämien hehkun linnoituksen seinien sisäpuolella, tunsi jopa istutusten ympärillä parveilevat yöperhoset ja puutarhan puissa uinuvat linnut. Hän oli tietoinen niistä samalla lailla kuin ne olivat tietoisia hänestä, muttei saanut niistä otetta. Oli kuin hänen ja muiden välillä olisi ollut lasimuuri, jonka läpi saattoi katsoa muttei koskea. Hän kokosi ashaynsa, mutta sillä ei ollut paikkaa minne mennä.

Ashay oli jokaisen demonin luonto, tämän syvin olemus ja voimanlähde, lähtemätön osa tämän jokaista kolmea sielua. Entisaikoina, kun jumalten veri oli vielä virrannut tuoreena heidän jälkeläistensä suonissa, demoniveri oli antanut heille kyvyn loitsia asioita, ihmeellisiä, rajattomia asioita, joista nykyiset taivashit monta aikakautta myöhemmin saattoivat vain haaveilla.

”Älä ota sitä itseesi,” Oerei sanoi, kun Ren’i päästi irti ashaystaan ja veti turhautuneena henkeä. Hän oli toistanut samat sanat kymmeniä kertoja vuosien saatossa. ”Vain harvat pystyvät siihen enää nykypäivänä.”

”Mutta sinä pystyt. Täti pystyy ja niin pystyy Chujakin.”

”Vain hyvin pieniin asioihin.” Hän laski kätensä lohduttavasti Ren’in tatuoimattomalle olkapäälle. ”Sanotaan, että jumalten aikakautena Melkem oli vielä nuori ja täynnä taikuutta. Tarinoiden mukaan he, joita me nykyään kutsumme jumaliksi, kykenivät nostamaan vuorijonon tyhjästä, hallitsemaan merivirtoja tai saamaan tulivuoren purkautumaan. Sellaiseen ei pysty enää kukaan, täysiverinen tai ei.”

”Uskotko, että se on totta? Että heillä oikeasti oli sellaiset voimat?”

”Siitä on runsaasti todisteita maankamarassa. Korkeimpien vuoret ovat paljon nuorempia kuin mantereen kiviaines, jonka päällä ne lepäävät, ja Keisarillisen akatemian geologit ovat voineet ajoittaa etelärannikon romahduksen mereen Awan erotuksen kanssa samaan ajankohtaan.” Tuoli narisi, kun Oerei vaihtoi asentoa. ”Älä murehdi liikaa. Ashay on osa meitä, mutta olemme paljon muutakin kuin vain se.”

Oerei puhdisti neulan, avasi uuden pullon mustetta ja jatkoi tatuoinnin viimeistelyä.

Oviaukosta puhaltava yötuuli tuntui miellyttävältä Ren’in kihelmöivää ihoa vasten. Olkapää oli punainen ja arka, kun Oerei sai työnsä päätökseen puolenyön pakeilla. Ren’i venytteli kuluneiden tuntien jäykkyyden raajoistaan ja laahusti peilin eteen tutkiskelemaan lopputulosta. Hän ei voinut kuin ihailla isänsä tarkkaa kädenjälkeä. Kuva oli pikemminkin saanut inspiraatiota kirjan kuvasta kuin pelkkä suora kopio siitä. Valot ja varjot olivat kuin siveltimellä maalatut.

”No, mitäs pidät?” Oerei kysyi.

Ren’i virnisti. ”Siitä tuli hieno. Kiitos, isä.”