Hatam-Ile, 25. neljäskuuta 3045

Haukka puristi koorin paksua harjaa molemmin käsin. Eläimen keinuva ravi nieli virstoja vauhdilla, johon kestävinkään akheri ei olisi pystynyt, mutta ratsastaja sai maksaa nopeudesta monenlaisen epämukavuuden muodossa. Koorin hontelot jalat ja suuret sorkat saivat otuksen keikkumaan puolelta toiselle sen liikkuessa ja Haukasta tuntui joka kerta siltä, kuin olisi vaarassa lentää alas hetkenä minä hyvänsä. Paraskaan satula ei vähentänyt loukkaantumisriskiä mainittavasti ja kolmimetrisen elikon selästä putoaminen oli kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus. Jos oli onnekas, päätyi nielemään hiekkapölyä jonkin dyynin kupeeseen, kengät täynnä hiekkaa. Jos kävi huonommin, taittoi niskansa maahan osuessaan tai sai sorkasta.

Hiekka pöllysi eläinten juostessa. Edempänä Onniar kannusti ratsunsa laukkaan ja Haukka upotti kantapäänsä oman koorinsa kylkiin vastahakoisesti. Siihen ei varsinaisesti ollut tarvetta. Koorit olivat laumaeläimiä ja seurasivat laumanjohtajan esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassakin. Jos johtaja laukkasi, muutkin laukkasivat, eikä niitä saanut pysähtymään millään. Pillastunut koorilauma oli luonnontuhon kaltainen katastrofi, eikä niiden tieltä auttanut kuin juosta karkuun. Haukka puristi eläimen kylkiä kaikin voimin, mutta tunsi silti heiluvansa uhkaavasti.

”Tuolla!” Yölaulu huudahti hänen vierellään ja osoitti lähestyvää hiekkapilveä. Se hädin tuskin erottui tummaa yötaivasta vasten.

Onniar veti ohjista ja hänen ratsunsa hidasti käyntiin, kunnes pysähtyi kokonaan. Haukan ja Yölaulun ratsut pysähtyivät sen viereen, heitellen suuria päitään hermostuneesti.

”Mitä näet?” Onniar kysyi, vilkaisten Haukkaa silmäkulmastaan.

Haukka tuijotti hiekkapilveen. ”He tulevat.”

Hänen ihonsa ja hengityksensä höyrysivät rajun ratsastuksen jälkeen. Kuivuva hiki sai hänet värisemään kylmästä ja hän kipristeli sormiaan pitääkseen ne lämpiminä. Sumujen meren lämpö oli sekä liian lähellä että liian kaukana – avomereltä puhaltavat ilmavirrat toivat mukanaan sateita ja kosteutta, mutta se ei riittänyt taittamaan terää öiden ankaralta kylmyydeltä. Hänen koorinsa höyrysi yhtä pahasti kuin Haukka itse ja sen tuuheaan karvaan alkoi muodostua kiteitä. Hän taputti otuksen kaulaa, katse tiukasti horisontissa.

Hänen suunsa kapeni ohueksi viivaksi. Hän näki jo kaukaa, että jokin oli pielessä: heitä lähestyi kolme kooria neljän sijasta, ja yksi niistä oli vailla ratsastajaa. Onniar ja Yölaulu näkivät saman näiden tullessa lähemmäs. Yölaulu kirosi hiljaa.

Onniar nosti kätensä tervehdykseen. Ratsastajista vain toinen – Sinilehti, Haukka tunnisti ystävänsä tutut kasvot tämän lähestyessä – vastasi tervehdykseen, ja heidän viimein pysäyttäessä koorinsa Haukan ja muiden eteen he näkivät miksi. Toinen ratsastajista, Aamukaste, kannatteli Hopeapuroa edessään.

Haukka tunsi sydämen muljahtavan rinnassaan. Hopeapuro oli ilmeestä päätellen vain hädin tuskin tajuissaan. Hänen kasvonsa helmeilivät hiestä, ja veri oli tihkunut läpi tämän keskivartalon yli sidotusta kankaasta.

”Hopeapuro,” Yölaulu parahti, ääni kurkkuun takertuen. Hän olisi hypännyt koorinsa selästä ja kiiruhtanut vaimonsa luokse, ellei Haukka olisi tarttunut häntä ranteesta. Heidän katseensa kohtasivat ja Haukka pudisti päätään.

Kukaan ei uskaltanut lausua ääneen kysymystä, joka roikkui painostavana heidän välillään, kunnes Haukka viimein pakotti itsensä puhumaan, vaikka tiesi jo vastauksen. Joukossa oli kokonaisen akherielämän mentävä aukko, jossa viimeisen tähyäjän olisi kuulunut olla. Haukka sanoi vain, ”entä Paju?”

Aamukaste pudisti päätään. Hänen äänensä värisi, kun hän sanoi, ”poissa. Hän ei… Emme voineet tuoda häntä takaisin.”

”Demonit ovat tehneet leirin lähelle siltaa,” Sinilehti puuttui keskusteluun, huohottaen raskaasti.

”Ovatko he lähteneet ylittämään sitä?” Onniar kysyi, kasvot haudanvakavina.

Sinilehti pudisti päätään. ”En usko. Seiyen pohjoiskärki on lumimyrskyn kourissa. Leiri on puoleen sääreen asti lumen alla.”

”Lumimyrskyn?” Haukan ääni oli tavallistakin matalampi huolesta.

”Se on ajanut meitä takaa Sumujen niemeltä lähtien,” Sinilehti sanoi. Hopeapuro vaikersi, käsi vyötäröä puristaen, ja Sinilehti jatkoi voipuneesti, ”meidän on saatava hänet Minehan luo.”

Onniar nyökkäsi synkkänä. Hän käänsi koorinsa ympäri ja he lähtivät ravaamaan kohti Hatam-Ileä. Hopeapuron ilmeestä näki, että jokainen liike ja töyssähdys repi uudelleen auki tämän haavoja, mutta aika ei ollut heidän puolellaan. Käynnissä he eivät ikinä ehtisi perille ajoissa.

Matka kotiin tuntui ikuisuudelta. Hiljaisuuden rikkoivat vain koorien raskas hengitys ja Hopeapuron vaimea vaikerrus, joka raastoi Haukan sydäntä yhtä syvältä kuin ajatus Pajusta, joka ei koskaan tulisi kotiin. Yö oli lähes pilvetön, mutta kolmesta kuusta vain etäinen Kauarin valaisi taivasta kelmeällä hohteellaan. Se kellui niin lähellä horisonttia, että sen valo vain hipaisi alapuolellaan levittäytyviä kukkuloita. Pikku hiljaa dyynit vaihtuivat hiekan- ja savensekaiseksi maaksi, josta vänkkyräiset, piikikkäät taimet ja harvat aavikon kuivuutta kestävät kasvit pilkistivät esiin. Oli helpotus nousta viimeiselle kukkulalle ja nähdä Hatam-Ilen valojen ilmestyvän näkyviin alapuolella.

Yön viileys oli polttavien päivänvalon tuntien jälkeen tervetullut vieras, eikä Hatam-Ile nukkunut myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Onniar johdatti heidät autioiden katujen halki suoraan keskusaukiolle, jossa heitä odotettiin vanhimpain talon edustalla. Harvat tervetulohuudot kuihtuivat odottajien huulille heidän nähdessään tulijat. Vanhimpien ilmeistä paistoi epäusko, mutta Ared seisoi heidän edessään yhtä tyynenä kuin aina.

Haukka liukui alas koorinsa selästä ennen kuin eläin oli ehtinyt pysähtyä kokonaan. Yölaulu ja Onniar seurasivat perässä ja ryhtyivät auttamaan Hopeapuroa alas satulasta. Tammenoksa, yhtä vaalea kuin tyttärensä, työnsi vanhimmat pois tieltään ja rynnisti tajuttoman ainokaisensa luo.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi ääni pelosta jäykkänä. Hän ojensi kätensä kohti Hopeapuroa, muttei uskaltanut koskea häneen. Sanattomasti Yölaulu tarttui Tammenoksaa kädestä, yhteinen pelko molempien naisten kasvoista heijastuen.

”Hän tarvitsee parantajaa,” Haukka sanoi, kohdistaen sanansa Aredille. Ared nyökkäsi ja väkijoukko teki tilaa, jotta Yölaulu ja Onniar pääsivät kantamaan Hopeapuron vanhimpain taloon. Tammenoksa seurasi heitä puolijuoksua.

Sinilehti ja Aamukaste pääsivät vain vaivoin alas ratsujensa selästä. He molemmat näyttivät siltä, kuin eivät olisi nukkuneet päiväkausiin. Aamukaste tärisi kauttaaltaan niin pahasti, että hän vain nojasi kooriinsa, hengittäen kiivaasti kuin olisi juossut itse koko matkan. Hänen vaatteensa olivat veren tahrimat.

”Mitä tapahtui?” eräs vanhimmista, vanha mies, jonka ruskeat kasvot olivat juonteiden kirjavoittamat, toisti Tammenoksan kysymyksen. ”Missä lapseni on? Missä on Paju?”

Aamukaste vain pudisti päätään voipuneesti. Vanhus vajosi polvilleen ja puhkesi kyyneliin.

Puolisen tuntia myöhemmin vanhimpain talon kokoushuone oli täynnä. Keskellä huonetta olevaan tulisijaan häthätää sytytetty valkea ei tarjonnut paljonkaan lämpöä ja vanhimmat istuivat ympäri huonetta huopiin kääriytyneinä, osa paikoillaan nuokkuen, osa vakavina ympärilleen pälyillen. Korillinen pieniä, tummia lihakukkoja ja siivutettuja kuivahedelmiä kiersi henkilöltä toiselle. Haukka antoi korin eteenpäin ottamatta mitään. Hänen vatsansa tuntui kiertyneen solmulle ja hän tiesi, ettei saisi mitään alas edes väkisin.

Onniar tuli huoneeseen ja sulki oven perässään. Hänellä oli kaksi mukillista kuumaa teetä mukanaan, joista toisen hän ojensi Haukalle istuutuessaan tämän viereen.

”Yölaulu?” Haukka kysyi hiljaa. Vaikka hänellä ei ollut jano, teen ja hunajan tuoksussa oli silti jotain turvallista, lohduttavaa.

”Hopeapuron luona.”

Parantamisen äänet kantautuivat suljettujen ovien läpi. Veisuun rytmi hiipui ja voimistui, toistuen aina uudestaan ja uudestaan. Sen lomaan kietoutuivat toisenlaiset äänet, joilta ei voinut sulkea korviaan: itkua, vaikerrusta, ajoittaisia parahduksia. Aavemainen pajuhuilunsoitto liittyi kuoroon ja peitti muut äänet alleen.

Ared nousi seisomaan. Hän ei ollut seisoaltaan paljoa pitempi kuin istuessaan, mutta kaikki katseet kiinnittyivät oitis häneen. Kolme pitkää, mustaa lettiä laskeutuivat pitkin hänen selkäänsä.

”Sinilehti, Aamukaste,” hän puhutteli tulen äärellä värjötteleviä tähyäjiä. Ilman viittaansakin Ared oli silti päällikkö jokaista piirtoaan myöten, ja hänen pehmeä äänensä lohdutti läsnäolijoita. ”Kertokaa. Mitä Pajulle ja Hopeapurolle kävi?”

Sinilehden ääni oli väsymyksestä painava, kun hän sanoi, ”liqarit näkivät meidät, kun olimme valmistautumassa palaamaan. Talvi on saapunut Seiyeen, eikä aroilla ole piilopaikkoja lumen tultua.”

”Paju kuoli ennen kuin edes tiesimme heidän nähneen meidät,” Aamukaste sanoi ontolla äänellä. Sinilehti värähti ja veti huopansa tiukemmin ympärilleen. ”Hopeapuron onnistuimme pelastamaan, mutta vain hädin tuskin.”

”Heitä on paljon.” Sinilehden ääni oli vain kuiskaus. Hänen silmänsä tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. ”Ei sitä voi kuvitella, ellei ole nähnyt omin silmin. Koko tasanko peittyy heidän armeijansa alle, ja lisää saapuu joka päivä.”

Ared otti hiilihangon ja kohensi tulta. Liekit heijastuivat hänen tummista silmistään.

”Kuinka lähellä siltaa he ovat?”

”Alle kymmenen virstan päässä Morin metsästä.”

Hiljaisuus, joka huoneeseen asettui, oli ehdoton. Parantajan laulu oli päättynyt, samoin huilunsoitto. Niiden tilalla oli vain ontto, kumiseva tyhjyys.

Ared kohotti kätensä kohti liekkejä ja ne näyttivät voimistuvan hetkeksi, nostattaen äkillisen hohkaavan kuumuuden, joka sai lähimpänä tulisijaa istuvat kavahtamaan taaksepäin.

”Tuli kertoi, että palaisitte takaisin aikaisemmin kuin osasimme odottaa,” hän sanoi lopulta. ”Nyt tiedämme miksi. Onniar, voisitko huolehtia, että he pääsevät lepäämään?”

Onniar nousi ja viittilöi Sinilehdelle ja Aamukasteelle. He seurasivat häntä vaieten ja päät painuksissa, eikä kukaan puhunut ennen kuin he kuulivat pääoven sulkeutuvan.

”Demonit ovat kimpussamme ennen kuin Kauarin palannut yötaivaalle kolmasti,” yksi vanhimmista sanoi. ”Mitä me teemme?”

”He eivät välttämättä pääse ylittämään niemeä. Hiekkamyrskyt ovat raivonneet siellä lähes tauotta siitä lähtien, kun saimme tiedon, että liqarit ovat liikekannalla,” toinen huomautti.

”Emme voi laskea säätilojen varaan. Meidän tartuttava aseisiin ja valmistauduttava taistelemaan!”

Ehdotus sai osakseen muutamia vastalauseita, mutta myös nyökkäyksiä ja tyytyväistä mutinaa.

”Se olisi itsemurha. Meitä ei ole tarpeeksi haastamaan heitä,” ensimmäisenä puhunut vanhus tuhahti. ”Seiyen talvi on pitkä ja ankara. Se antaa meille riittävästi aikaa tyhjentää talomme ja koota omaisuutemme. Jos toimimme ripeästi, ehdimme varoittaa toisia kaupunkeja ja siirtää kansamme turvaan ennen kuin kevät sulattaa merijään.”

Haukan kädet puristuivat nyrkkiin, kun osa vanhimmista huusi vastalauseita, mutta pysyi vaiti. Vanhimpain talon kokoushuoneeseen ei tavallisesti laskettu neuvostoon kuulumattomia. Vain Aredin sana antoi hänelle luvan istua kuuntelemassa.

”Että pakenisimme? Jättäisimme kotimme niiden hirviöiden tuhottaviksi?”

”Talon voi rakentaa uudestaan, mutta menetettyä henkeä ei saa takaisin,” Ared sanoi hiljaa. Häntä lähimpänä istuvat tuijottivat häntä.

Haukka nosti koskemattoman mukinsa huulilleen ja joi väkipakolla, toivoen huuhtovansa vatsassaan vellovan kuvotuksen tunteen pois.

Nemeken, vanhimmista kokenein, huokaisi. ”Joko taistelemme tai pakenemme. Vaihtoehtomme eivät ole kaksiset. Vaikka valitsisimme jälkimmäisen, mistä voimme tietää, että liqarit eivät lähde peräämme?”

Haukka käänsi huomionsa serkkuunsa ja puhui, vaikka vanhimmat jatkoivat kiihkeää kuiskutteluaan ympäri huonetta. Puhui, vaikkei hänen paikkansa ollut neuvostossa, eikä koko talossa. ”Ared, sinähän se päällikkö olet. Mitä ajattelet?”

Vanhimmat heittivät paheksuvia katseita häntä kohti, mutta Haukka kieltäytyi katsomasta muualle kuin serkkuunsa. Ared oli pitkään vaitonainen. Hän näki vain liekkien ja kipunoiden värisevän tanssin. Mitä hän tarkalleen ottaen niissä näki, sitä muut eivät tienneet. Tulenluku oli harvinainen taito, jota ei voinut opettaa. Rooliin synnyttiin, ja tulenlukija oli tulenlukija koko ikänsä kehdosta hautaan.

”On liian myöhäistä paeta,” hän sanoi hiljaa. Tuli hänen edessään roihahti äkillisesti, iskien hehkuvia kipunoita ilmaan. ”Olemme puristuksissa kahden yhtä suuren uhan välissä.”

Tämän äänensävy sai muut värähtämään.

Kun kukaan muu ei avannut suutaan, Haukka kysyi, ”mitä tarkoitat?”

Ared kohtasi vihdoin hänen katseensa, ja Haukka näki kuinka väri pakeni tämän kasvoilta.

”Kishalaiset tulevat.”

Hol Saro, 26. neljäskuuta 3045

”Tilaisuus on historiallinen,” Ellerramin ääni kantoi ylpeänä juhlahumun ylitse. ”Tämä uhka ei jaa meitä, vaan sen yhdessä torjuttuamme Kisha on oleva entistä vahvempi. Jokainen teistä on tuova kunniaa perheillenne, maallenne ja koko keisarikunnalle.”

Keisarinnan sanoja seurasi hurraa-huutojen kuoro. Tanner tömisi sotajoukkojen jalkojen alla sotilaiden laskeutuessa yhden polven varaan yhtenä massana, ja ojennettujen miekkojen teräsmeri kimalsi kilpaa auringon kanssa. Ren’i nousi seisomaan keisarinnan merkistä, ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään.

Ellerram näytti majesteettiselta päästä varpaisiin punaisessa, huolimatta kasvoille maalatusta suruviivasta, jota hän kantaisi vielä kuukausia. Muu keisariperhe seisoi hänen vierellään parvekkeella, samaan punaiseen puettuna kuin hän, ja Ren’in täytyi myöntää, että alhaalta katsottuna näky oli vaikuttava. Hän haki katseellaan isäänsä, vaikka tiesi, ettei tämä nähnyt hänen kasvojaan niin korkealta.

Oli kuin kevätjuhlaa ei olisi koskaan ollutkaan. Parveke oli korjattu, paviljonki purettu, eikä räjähdyksen jättämiä nokitahroja näkynyt missään. Ilmassa oli karnevaalitunnelmaa, eikä suotta. Viides legioona kuului Hol Saron omiin legiooniin ja sen sotilaat olivat pääosin kotoisin Hol Sarosta ja muista pohjoisista kaupungeista. Holsarolaiset olivat lähettämässä omiaan sotaan ja odottivat, että juuri heidän ystävänsä ja sukulaisensa toisivat kunniaa perheelleen ja kaupungilleen palatessaan.

Ren’i ryhdistäytyi. Hän tunsi keisarinnan katseen lähes yhtä painavana harteillaan kuin puolihaarniskan, yhtä painavana ja arvokkaana. Hän kantaisi mukanaan paitsi Ellerramin, myös Kishan ja koko keisarikunnan odotukset. Jännitys oli vaihtunut malttamattomuuteen viimeisten päivien aikana, ja aamulla pukeutuessaan viimeistä kertaa Ruanin avustamana hän oli katsahtanut parantuvaan tatuointiinsa ja laskenut kätensä sen päälle vielä kerran.

Hän toivoi koko sydämestään, että se tekisi juuri sen, mitä hän oli Oereille sanonut ja toisi hänelle onnea.

Keisarinna levitti kätensä juhlallisesti, leningin laahus tuulessa lepattaen. ”Tietäkäätten, että koko Kisha marssii kanssanne voittoon, kuten se on aina marssinut. Kulkekaa ylipäällikön viitoittamalla tiellä, sillä hän johtaa teitä Quanin jalanjäljissä.” Hän käänsi katseensa Nahereen, joka seisoi tämän vasemmalla puolella suoraselkäisenä ja arvokkaana. Se, että Nahere oli puettu samanlaiseen asuun kuin Ellerram, hymyilytti Ren’iä. ”Haluamme lähettää teidät matkaan koko keisarillisen huoneen siunausten kera ja on eräs, jolla tiedämme olevan oikeat sanat siihen. Valtiatar Nahere, olkaa hyvä.”

Sanat saivat aikaiseksi innokasta taputusta aukion laidoilla kerääntyneiltä katsojilta. Naheren teoksia – etenkin romanttisia – lausuttiin edelleen oluttuvissa ja kestikievareissa ympäri kaupunkia, vaikka tämä oli jättänyt haaremin ja uransa jo silloin, kun hänen kihlauksestaan Chujaan kulki vain huhuja.

Nahere astui edemmäs ja asettui paikalle, jossa keisarinna oli seissyt. Ren’i huomasi vasta nyt, että tällä oli käsissään kirja. Hän avasi kirjan, vilkaisi nopeasti Chujaa ja kosketti kurkkuaan. Jopa matkan päästä Ren’i tunsi hänen ashaynsa vapautuvan hetkellisesti.

Hänen maagisesti voimistettu äänensä kaikui melodisena väkijoukon melun ja merilintujen kirkunan yli, kun hän alkoi lausumaan samalla selkeällä, tasaisella rytmillä, jota hän käytti aina esiintyessään.

”Aika on, ja tuuli kääntyy.
Aika on, ja viiva piirtyy.
Niin auringonlaskuun me alati kuljemme,
Kuin hiutuvat maantomuun pitenevät varjomme.”

Hän värisi silmin nähden tuulessa, mutta hänen äänensä oli rauhallinen, kuulas.

”Syttyy tuli, ja vanha sortuu.”

Ren’i näki silmäkulmastaan kuinka Sava kurtisti kulmiaan.

”Nousee vesi, ja muuri murtuu.
Ei ole ikuinen tähtein meri,
ei maa, ei taivas, ei punaisinkaan veri.”

Parvekkeella Chuja ja Oerei vilkaisivat toisiaan, mikä kertoi Ren’ille sanattomasti, ettei tämä kuulunut käsikirjoitukseen. Ellerram seisoi paikoillaan liikkumattomana kuin patsas.

”Tuli on irti.
Sen liekki yössä syttyy.
Tuli on irti.
Sen hiillos yössä hehkuu.
Se tuhkassa kytee ja syttyy uudestaan,
Se paloa ei mikään voi sammuttaa.”

Nahere sulki kirjansa, kumarsi esiintyjän elkein ja lausui, ”kiitos.” Hänen tuulen tuivertamat hiuksensa peittivät hänen kasvonsa näkyvistä verhon lailla.

Katsojien supattelu oli kaikonnut tyystin. Muutama katsoja iski kämmenet yhteen ja taputti epävarmasti, lopettaen, kun muut eivät liittyneet aplodeihin. Jäljellä oli vain painostava hiljaisuus, ja Ren’i näki väkijoukossa säikähtäneitä kasvoja. Hänen vierellään kapteeni Hamrin huulet liikkuivat ääneti ja Ren’i luki hänen huuliltaan samat sanat, jotka kaikuivat hänen omassa mielessään. Tuli on irti. Hän värähti.

Parvekkeella Chuja kosketti Naheren olkapäätä ja kumartui sanomaan tälle jotain.

”Kiitos runollisista rohkaisun sanoistanne, valtiatar,” Ellerram sanoi, rikkoen hiljaisuuden kaikuvalla äänellään. Hän ei hymyillyt enää. ”Muistakaa, Kishan lapset: te olette Quanin tuli ja sen perintö. Menkää ja viekää se halki mantereen.”

Keisarinnan sanoihin vastasi vain tuulen ujellus. Hetken kuluttua palatsivartijat levittäytyivät pitkin aukiota, asettuen riviin katsojien ja sotilaiden väliin, ja Ren’i arvasi keisarinnan lähettäneen äänettömän viestinsä ylivartijoille. Soittokunta oli odottanut tanssiryhmän merkkiä, jota ei koskaan tullut. Ren’i näki kuinka vartijat saattelivat tanssijat sivuoven kautta takaisin palatsiin näiden protesteista välittämättä. Soittokunnan johtaja huomasi selvästi saman ja musikantit aloittivat fanfaarinsa pari tahtia myöhässä.

Ren’i tunsi kuinka Ellerram etsi häntä katsellaan. Hän kohtasi tämän tuijotuksen, ja vaikka tiesi mitä odottaa, hän silti sävähti kuin sähköiskun saaneena, kun tämän ääni kaikui hänen mielensä holveissa yhtä selkeästi kuin täti olisi seissyt hänen edessään. Jokainen sana säteili jomottavaa kipua hänen päässään.

’Loppu on kiinni sinusta. Tiedän, ettet tuota minulle pettymystä.’

Käskyn silkka voima oli uuvuttava, ja se oli käsky, siitä ei ollut epäilystäkään. Sanoista uhkui jotain, mitä Ren’i ei ollut Ellerramin äänessä koskaan aistinut. Ren’i näki kuinka sotilaspartio lähti saattamaan Naherea ja Chujaa sisälle palatsiin, ja hänen onnistui vain vaivoin riuhtaista katseensa irti heistä.

”Kunniaa keisarinnalle! Kunniaa keisarikunnalle!” Ren’i mylväisi keuhkojensa pohjasta ja löi nyrkillä rintaansa. Sotilaat seurasivat esimerkkiä ja satojen äänten kuoro toisti kaikuna tervehdyksen. Ren’i nousi Savan ja Linneen avustamana koorinsa satulaan ja kohotti miekkansa ilmaan kunniakaartin ryhmittyessä hänen taakseen omien ratsujensa selässä, huutaen, ”seuratkaa!”

Hän pakotti kasvoilleen ylipäällikön ilmeettömän naamion, muttei voinut mitään jäytävälle epävarmuudelle, joka hänen rintaansa oli äkkiä asettunut.

Hän ei ollut koskaan aiemmin halunnut vastustaa suoraa käskyä tädiltään, mutta takaisin kääntyminen ei ollut enää vaihtoehto, ei kaikkien niiden silmäparien edessä. Ennakkoaavistus, vielä suurempi kuin se, jota hän oli kantanut mukanaan halki levottomuuksien täytteisten vuosien, jäyti hänen sisikuntaansa. Hän varasti vielä viimeisen vilkaisun olkansa yli, kun he marssivat läpi Miren kortteliin johtavista porteista, mutta keisarillinen parveke oli jo tyhjä.