Suuri Pohjoinen Valtatie, 26. neljäskuuta

Viides legioona oli ollut odottamassa heitä Hol Saron eteläpuolella puretun leirinsä luona. He ryhmittyivät Ren’in etuvartioston taakse konsulien huudellessa komentojaan ja armeija lähti etenemään Suurta Pohjoista Valtatietä pitkin valtavana letkana, jonka pahnanpohjimmaisina seurasivat täysiä kantamuksia kuljettavat koorit ja vankkureita vetävät, kooreja huomattavasti pienemmät hevoset.

Valtatie kulki Hol Saroa ympäröivän vehreän maaseudun halki, ja he ohittivat kulkiessaan metsiä, viljelysmaita sekä maatiloja. Kevätkylvö oli vielä monin paikoin käynnissä, eikä ollut harvinaista, että maatyöläiset pysähtyivät töissään seuraamaan armeijan marssia suut ja silmät ymmyrkäisinä.

Maatilat pienenivät ja niiden tilukset olivat yhä kaueampana toisistaan mitä kauemmas pääkaupungista päästiin, ja lopulta heidän ympärillään ei ollut muuta kuin heinävää, loputonta aroa. Horisontissa häämöttävä ikivihreä metsä vuosisataisine puineen tuli lähemmäs virsta virstalta.

Ren’i huomasi ensimmäisen päivän aikana, että koorilla ratsastaminen poikkesi hevosista melkoisesti ja ajatteli kaivaten sotaratsuaan Vasamaa, joka kulki muiden hevosten kanssa jälkijoukkojen mukana. Kolmentana iltana hän tarvitsi apua päästäkseen satulasta alas. Viidentänä iltana hänellä oli rakkoja paikoissa, joiden nimiä ei tiennyt, ja oli varma, että viettäisi lopunelämäänsä länkisäärisenä. Hän oli alkanut epäilemään, että koorintyperys etsi tahallaan jokaisen kiven ja kuopan maantiestä, johon astua vain hänen kiusakseen, ja hänellä oli täysi työ pitää kasvonsa peruslukemilla, jotta kukaan ei vahingossakaan huomaisi hänen kärsimyksiään.

”Tuskinpa sillä on tarpeeksi älliä niin suunnitelmalliseen kierouteen, teidän ylhäisyytenne,” Hamr sanoi naurahtaen hänelle, kun Ren’i oli uskonut ajatuksensa hänen kuultavakseen, pitäen äänensä sen verran matalana, etteivät heidän takanaan ratsastavat kaartilaiset kuulleet. ”Koori on yksinkertainen otus. Jos laumanjohtaja lähtee liikkeelle ja juoksee kielekkeeltä suoraan rotkoon, muu lauma seuraa perässä harkitsematta asiaa sen tarkemmin.”

”Mitä ne sitten ajattelevat?”

”Luultavasti heinää ja vettä ja seuraavaa suojaista nukkumapaikkaa, jos sitäkään.”

Ren’illä oli inhottava tunne, etteivät he itse olleet paljon kummoisempia. Armeijan rohkeus riippui pitkälti sen johtajien rohkeudesta ja Ren’i oli pitänyt huolen, että hän esiintyi itsevarmana joukkojensa edessä tilanteessa kuin tilanteessa, olivatpa hänen todelliset tunteensa mitä tahansa. Se oli tuottanut tulosta. Ensimmäiset virstat kaupungista lähdön jälkeen hän oli kuullut vaimein kuiskauksin toistettuja säkeitä Naheren runosta, joita lähtöseremoniassa olleet lainasivat niille, jotka olivat liittyneet joukkoon vasta kaupungin ulkopuolella, mutta hän rupatteli Savan ja toisten kanssa niitä näitä, esittäen parhaansa mukaan huoletonta. Iltaan mennessä rivisotilaiden puheenaiheet olivat arkistuneet. Leirinuotioiden ympärillä valitettiin tavanomaisista murheista, kuten hiertävistä rintapanssareista, huonosti istuvista saappaista ja mauttomasta armeijaruoasta, ja Naheren runo oli päätynyt unholaan.

Se, että Ren’i ei saanut tämän sanoja mielestään, oli hänen henkilökohtainen ongelmansa. Hän makasi ensimmäisen yön paikallaan telttakangasta tuijottaen, tiedostaen, ettei nukkumisesta tulisi mitään.

Olisipa hän saanut edes yhden ainoan päivän lisää ennen marssille lähtöä, siinä kaikki. Hän halusi nähdä perheensä, puhua heille kasvotusten, tietää, että he pärjäsivät hänen poissaollessaan. Naheren sanat olivat kuulostaneet varoitukselta. Tiesikö hän jotain sellaista mitä he muut eivät tienneet? Oliko kapina voimistumassa jälleen? Mitä Hol Sarolle kävisi, jos väkivaltaisuudet syttyisivät uudestaan? Entä hänen ystävilleen haaremissa?

Kysymykset pitivät Ren’iä hereillä pikkutunneille asti.

Pohjoiset ikimetsät, 17. viideskuuta 3045

Pohjois-Kishan metsät peittivät laajoja alueita Daqanin mantereen pohjois- ja keskiosista, ja he etenivät mateluvauhtia ensimmäisen ikimetsän halki. Valtatie oli kohtuullisen hyvässä kunnossa lumen ja jään jäljiltä, mutta tie oli kapeampi kuin peltojen peittämillä lakeuksilla. Monin paikoin he joutuivat pysähtymään raivatakseen talven aikana kaatuneita puita tieltä, ja tie oli täynnä mäkiä, tiukkoja mutkia ja mutaisia kuoppia. Joki virtasi sulamisveden jäljiltä vuolaana monin paikoin, ja siltoja ympäröivä maasto oli vettynyttä.

Ikimetsän viileys oli helpotus aurinkoisten aukeiden jälkeen, ja Ren’i tunsi hengittävänsä levollisemmin suurten puiden alla, vaikka he etenivät verkkaisesti. Kooritkin askelsivat metsässä rauhallisemmin, niiden luontainen hermostuneisuus hetkeksi kaikoten. Ne olivat liian isoja ollakseen houkuttelevia suupaloja susille ja karhuille, eivätkä valonarat peikot liikkuneet kuin kaamoksen aikaan, ja koorit tuntuivat tiedostavan sen itsekin. He antoivat eläinten määrätä tahdin, mikä soi perässä kulkeville vankkureille ja huoltoyksiköille enemmän aikaa pysytellä pääjoukon tahdissa.

Kesivä tatuointi oli alkanut parantua kahden viikon matkanteon jälkeen. Metsän suojassa Ren’i vaihtoi viimein ratsastustunikaansa, joka jätti vasemman käden ja olkapään kokonaan paljaaksi. Ruan oli ottanut varsin henkilökohtaisesti sen, että oli joutunut tekemään viime hetken muutoksia Ren’in vaatetukseen tuoreen tatuoinnin suojaamista varten, ja Ren’i saattoi melkein tuntea takaraivossaan tämän tyytyväisen katseen vaihdettuaan johonkin soveliaampaan.

”Tämä on sotaretki, ei valtiovierailu,” Ren’i oli valittanut tämän tökkiessä häntä nuppineuloilla.

”Te olette kruununprinssi, olittepa sitten tanssiaisissa tai sotatantereella,” Ruan oli sanonut äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. ”Pukeutukaa sen mukaisesti.”

Ren’i oli tyytynyt kohtaloonsa ja antanut Ruanin valita mitä hänen vaatekaapistaan pakattaisiin mukaan. Jos hänen oli pakko valita, että kohtaisi taistelussa mieluummin kymmenentuhatta liqaria kuin Ruanin kangassaksineen.

”Komea tuo uusi tatuointi, ylhäisyys,” Hamr huomautti, kun he ratsastivat paksujen oksien läpi suodattuvassa aamupäivän auringossa.

Ren’i hymähti. ”Kiitoksia. Sen puhtaanapidosta huolehtiminen kenttäolosuhteissa on tosin vähemmän miellyttävää.”

”Se paranee kyllä näillä keleillä nopeasti.”

”Toivottavasti.”

Hamr rahnutti parransänkeään mietteliään näköisenä. ”Aihevalinta ei liene pelkkää sattumaa, vai kuinka?”

”Mitä tarkoitatte?”

”Se hyökkäys kevätjuhlassa, Hol Saron levottomuudet, ja valtiatar Naheren puhe…” Hän vilkaisi Ren’iä alta kulmain, ovela ilme kasvoillaan. ”Nykyisessä poliittisessa tilanteessa on vaikeaa olla näkemättä symboliikkaa pienissäkään eleissä, jos ymmärrätte vihjaukseni. Valitsitteko aiheen itse?”

”Isäni antoi sille siunauksensa,” Ren’i sanoi epävarmasti, mutta hän tiesi heti, ettei se tarkoittanut vielä mitään.

Oerei ja Ellerram eivät olleet sisaruksina läheiset, mutta he olivat silti keisarinna ja keisarinnan poliittinen neuvonantaja, välikäsi keisariperheen ja senaatin välillä. Uusi tatuointi kuului luonnollisena osana uuteen arvoasemaan ja keisarillisen perheen päänä Elleramilla oli oikeus ilmaista mielipiteensä asiasta. Kuinka varma Ren’i saattoi olla, ettei Oerei ollut tuonut asiaa keisarinnan tietoon etukäteen ja keskustellut sopivista aiheista hänen kanssaan? Ren’i oli saanut kunnian lakimuutoksesta, mutta keisarinna oli tehnyt päätöksensä jo ennen kuin oli tuonut koko asian esille hänen kanssaan. Ren’i päätti pitää moiset mietteet omana tietonaan.

”Verilinjamme symboli on ollut tuli jo ammoisista ajoista lähtien,” Ren’i sanoi lopulta. Hän valitsi sanansa huolella. ”Isäni kantaa sitä, samoin setäni ja keisarinna. Haluan olla osa samaa jatkumoa.”

Kapteeni nyökkäsi vakavana. ”Se on viisasta. Kansa tarvitsee luottamusta keisarikunnan jatkuvuuteen tällaisina aikoina.”

Ren’i veti hitaasti henkeä. Yksi ajatus oli myllertänyt hänen päässään seremoniasta lähtien, ja kapteeni oli ainoa, jolle hän saattoi uskoa sen. ”Luulen, että keisarinna halusi lähettää viestin Naheren puheella.”

”Viestin? Kenelle?”

”Kansalle. Kapinallisille. Meille.” Ren’in rystyset kalpenivat, kun hän puristi satulan nuppia molemmin käsin. ”Että Quanin tuli palaa yhtä vahvana kuin aina ennenkin, eikä Kisha taivu painostukseen.”

Kapteeni Hamr oli pitkään hiljaa. Ilman täytti satulavöiden ja nahan narina, ja lintujen vaimea laulu ympäröivässä metsässä. Taaempana ratsastavien puheensorina hukkui sorkkien ja kavioiden töminän alle.

”Olin tuuminut jotain sen suuntaista itsekin,” kapteeni sanoi. Hän madalsi ääntään ja jatkoi, ”ei ole sattumaa, että keisarinna haluaa vahvistaa otettaan tyhjäverisistä juuri nyt, kun liqarit marssivat etelään, vai kuinka?”

Tuskin, Ren’i ajatteli itsekseen. Keisarinna ei tehnyt mitään sattumalta, jos hän yhtään tätiään tunsi.

Kishan keisarikunta oli hivuttautunut vuosituhansien aikana yhä syvemmälle etelään, vallaten yhä suuremman osan mantereesta itselleen. Syrjämaat olivat kuumaa, hajanaisesti asuttua takapajulaa Daqanin eteläkärjessä, joka soveltui huonosti maanviljelyyn, eikä siellä ollut mainittavia luonnonrikkauksia. Meril-An oli keisarikunnan eteläisin kaupunki, ja sekin oli reilut kaksisataa virstaa pohjoisempana kuin kuiva autiomaa, joka muodosti luonnollisen rajan pohjoisen ja etelän välille.

Se kaikki muuttuisi heidän myötään, hän saisi pitää siitä huolen. Liian kauan syrjäläiset olivat eläneet keisarikunnan laidalla vailla keisarinnan suojelusta, vailla päämäärää. Sodan jälkeen hän voisi perustaa alueelle pysyvän kasarmin rajan suojaksi, joka paitsi torjuisi liqarien uhkaa tulevaisuudessa, myös toisi paikallisille toimeentulon, töitä – tarkoituksen. Jokin alueen pienistä kylistä kasvaisi ennen pitkää kaupungiksi, linnakkeeksi vihollista vastaan, ja pohjoisesta virtaisi sotilaita ja kauppiaita perheineen töiden perässä.

”Hän haluaa sitouttaa akherit tiiviimmäksi osaksi keisarikuntaa. He saavat kunnian olla ensimmäiset, jotka pääsevät keisarillisen armeijan riveihin oikeina sotilaina.” Ren’i virnisti. ”Ja mikäpä nostaisi uusien alokkaiden moraalia paremmin kuin vihollisen rökittäminen oikein kunnolla?”

”Nyt puhutte minun kieltäni, ylhäisyys,” Hamr nauroi. ”Tosin…”

Ren’i katsoi häneen kysyvästi.

”En suinkaan haluaisi pilata iloanne.”

Ren’i tunnisti äänensävystä, että juuri sen Hamr aikoi tehdä. ”Sitä vartenhan te olette kapteenini. Kertokaa mitä minulta on tällä kertaa jäänyt huomaamatta.”

”Akhereista ei saa kunnon sotilaita. He ovat kestäviä ankarissakin olosuhteissa, se on totta, mutta alkukantaisia. Jääräpäisiä ja huonoja ottamaan komentoja vastaan.”

”Tuo oli epäkunnioittavasti sanottu, kapteeni.”

”Olen tosissani. Miksi luulette heidän vastustaneen Kishan valtaa niin kauan?”

”Emme mekään ole juuri tehneet töitä keskusteluyhteyden saamiseksi heihin. He ovat olleet kauan eristyksissä, kaukana Kishan vaikutuspiiristä, emmekä voi syyttää heitä sellaisesta, joka ei ole heidän vikansa,” Ren’i sanoi tyynnyttävästi. ”Asarit, ihmiset ja merjilit ovat eläneet rinnallamme paljon kauemmin. Ajan myötä akherit tekevät saman.”

”Olette joskus rasittavan optimistinen, ylhäisyys.”

”Se taitaa valitettavasti kuulua työhöni.”

”Tulette huomaamaan, ettei tehtävä ole helppo. Jo maaperä itsessään yrittää vastustaa kaikkia yrityksiämme.”

Ren’i pyöräytti silmiään ja päätti vaihtaa puheenaihetta. Kapteeni piti ennakkoluuloistaan yhtä jääräpäisesti kiinni kuin moni vanhan polven taivasheista. ”Te tiedätte akhereista enemmän kuin minä, kapteeni. Millaisia he ovat?”

”Asuuhan Hol Sarossakin akhereita.”

”Joitain tuhansia,” Ren’i huomautti. ”En ole tavannut montaakaan heikäläistä.”

”Ehkä minun ei pitäisi yllättyä. He pysyttelevät yleensä omiensa parissa asarien tapaan.” Hamr mietti hetken. ”Ulkoisesti he näyttävät ihmisiltä. Pyöreät korvat, keskipituinen varsi. Terävät hampaat.”

”Ai?”

”He ovat pääasiassa lihansyöjiä. Ja tyhjäverisiksi pitkäikäistä sakkia. Heistä vanhimmat elävät viitisensataavuotiaksi, jos olosuhteet suosivat.”

Ren’i muisteli kokoushuoneen pöydälle levitettyä karttaa ja yritti kaivella muistinsa sopukoista kaiken, mitä oli koskaan kuullut mantereen eteläkärjestä. Hän tajusi yhtäkkiä, ettei ollut koskaan käynyt edes Meril-Anissa, saati Syrjämailla. Hän muisti joskus kysyneensä opettajiltaan miksi aluetta kutsuttiin sillä nimellä. Kysymys oli ansainnut kipeän näpäytyksen sormille ja kivahduksen, että syy oli itsestäänselvä, eikä Ren’i ollut raaskinut kysyä uudestaan.

”Oletteko joskus käyneet etelässä, kapteeni?” hän kysyi nyt. Kapteeni ei päästänyt häntä sen helpommalla kuin opettajatkaan, mutta tämä oli, jumalten kiitos, karttakepin mittaa kauempana.

Kapteenin huulet kaartuivat harvinaiseen hymyyn. ”Useastikin, ylhäisyys. Olenhan sentään varttunut Meril-Anissa.”

”Oletteko?” Ren’i sanoi yllättyneenä. Hänen kunniakaartissaan oli useita merilanilaisia, Sava ja Kerrin heidän joukossaan, mutta kapteenin kotikaupunkia hän ei muistanut koskaan aiemmin kysyneensä.

”Se oli kauan ennen teidän aikaanne. Olen palvellut kuningashuonetta kohta kahdeksansataa vuotta.” Hän piti tauon. ”Meril-Anissa on kuumaa ja kuivaa seitsemän kuukautta vuodesta, ja kuumaa ja kosteaa toiset seitsemän. Syrjämailla on vielä kuumempaa. Siellä ei ole neljää vuodenaikaa kuten pohjoisessa, mutta etelän yö on sitä ankarampi mitä lähemmäs aavikkoa päästään.”

Ren’i mietti kapteenin sanoja vielä silloinkin, kun he pystyttivät jälleen leirin ja vetäytyivät yöpuulle. Ren’in ja hänen kunniakaartinsa teltat olivat hyvän matkan päässä legioonalaisista ja sotilaiden mekastuksen ja puheensorinan sijaan hän kuuli vain puron solinan ja kultarastaiden laulun käydessään maate.

Hän ei osannut kuvitella paikkaa, jota talvi ei koskettanut ja jonka mannut eivät koskaan peittyneet lumivaipan alle. Ikkunoistaan palatsissa hän huomasi silmiensä hakeutuvan Korkeimpien vuorten lumipeitteisiin huippuihin aina, kun hän oli ajatuksissaan. Edes kesäaurinko ei pystynyt sulattamaan vuorten ikijäätä. Ajatuksessa oli jotain lohdullista; että maailmassa oli jotain pysyvää, jotain mihin saattoi luottaa. Hän nukahti kaivaten talven kylmää kosketusta ja kun hän avasi silmänsä uudestaan, maailma oli valkeanaan putoavista hiutaleista ja pakkaslumi narisi hänen paljaiden jalkojensa alla.

Ren’i katseli ympärilleen ihmeissään, silmät hämmästyksestä selällään. Poissa olivat telttaleiri ja metsä taivaaseen kurkottavine kuusineen. Linnunlaulu oli tauonnut ja tilalla oli vain talviyön täydellinen hiljaisuus, jossa lumi vaimensi kaikki äänet. Hän otti varovaisen askeleen eteenpäin. Maa petti hänen askeleittensa painosta. Hetkeä myöhemmin hän tajusi seisovansa kylmällä hiekalla. Valtavat dyynit jatkuivat silmänkantamattomiin kuin aallot meren ulapalla ja tummalta taivaalta leijailevat lumihiutaleet olivat niin paksuja, että ne melkein peittivät aavikon näkyvistä.

Ren’i tunsi jonkin vetävän itseään eteenpäin, aivan kuin pohjoinen veti kompassin nuolta puoleensa. Veto oli pakottava, vaativa, ja hänen jalkansa liikkuivat kuin itsestään sitä kohti. Ren’i yllättyi huomatessaan, ettei hänen hengityksensä höyrynnyt lainkaan.

Jalat viilettivät yli aavikon kuin lentäen, eikä hän tuntenut ruumiinsa painoa tai väsymystä, vaikka tiesi juoksevansa nopeammin kuin koskaan eläessään. Kylmän olisi pitänyt kangistaa hänen raajojaan, mutta hiekka oli miellyttävän viileää jalkapohjia vasten. Lumihiutaleet pieksivät hänen ihoaan, mutta niiden kosketus ei ollut kylmä eikä märkä. Hän tunsi niiden putoavan yhä tiheämmin, pyörteillen kuin valtava ilmapyörre aavikon yllä, ja hän nosti kätensä kasvojensa suojaksi painaessaan eteenpäin.

Tuulenvastus oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se lähes puhalsi hänet kumoon. Ren’i tunsi rakeiden osuvan kasvoihinsa, mutta kun hän avasi silmänsä, hän tajusi, ettei seissyt lumimyrskyssä.

Hiekkamyrsky. Hän oli hiekkamyrskyn sydämessä.

Näkymä jätti hänet niin sanattomaksi, ettei hän osannut edes pelätä. Hänen edessään molemmin puolin nousivat valtavat, tummat kallionseinämät, joiden välistä puhalsi armoton, loputtomasti pyörteilevä hiekan ja tuulen tanssi. Tanssi oli ainoa sana, jolla hän saattoi sitä kuvailla – edes kovinkaan lumimyrsky ei liikehtinyt sillä tavalla. Hiekkapyörre nousi ylös taivaisiin asti ja peitti kaiken näkyvistä, ja sen keskellä seistessään Ren’istä tuntui, että se, mitä hän etsi, oli täällä. Hän siristi vetistäviä silmiään ja kyynelten läpi erotti juuri ja juuri varjomaisen hahmon, joka seisoi täsmälleen myrskyn silmässä.

Hän kurkotti kätensä sitä kohti ja tunsi kuuman tuulen hyväilevän ihoaan. Se puhalsi hänen sormiensa välistä raivoisalla voimalla, ja Ren’i olisi halunnut huutaa kivusta, jos hänellä olisi ollut ääni, jolla huutaa. Tuuli poltti niin, että hänen olkapäänsä oli kuin tulessa, ja tatuointien musteella piirretyt viivat loistivat punahehkuisina kuin kytevä hiillos. Hän tunsi sen nipistelevän ihonsa alla, kuin jokin hänen sisällään olisi pyrkinyt ulos, ja tietämättä edes miksi Ren’i kurkotti kohti ashayta.

Maailma syttyi tuleen hänen ympärillään. Pyörteilevä hiekka muuttui kaikennieleväksi tulimereksi, ja hän maistoi suussaan tuhkan ja raudan kitkerän maun. Hän tunsi liekkien kieppuvan spiraalina ympärillään, tunsi sen tarttuvan hiuksiinsa kuin tuuli. Viimeinen asia, jonka hän tunsi, oli kuumuus ja kipu ihollaan, ja hän nousi äkisti istumaan yltä päältä hiessä, sydän rinnassa kiivaasti takoen.

Ulkona oli hiirenhiljaista, eikä telttakankaan läpi suodattunut valoa. Ren’i istui paikallaan täristen ja tuijotti käsivarttaan. Lyhdyn kelmeä valo paljasti, että hänen tatuointinsa näyttivät samalta kuin ennen.

”Unta,” hän huokaisi. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta kuin hän ei olisi juonut viikkoon. ”Jumalten kiitos se oli vain unta.”

Ren’i kavahti. Vaikka yksityiskohdat olivat jo alkaneet haipua hänen mielestään, hän muisti kuumuuden kuin olisi kokenut sen oikeasti. Hän oli tuntenut tulen poltteen ihollaan. Sormet olivat mustuneet noesta, mutta liekit eivät olleet tarttuneet häneen, aivan kuin hän olisi ollut osa niitä.

Hän veti nihkeän yöpaidan päältään, kurkottui ottamaan vesileilinsä, ja jähmettyi paikalleen.

Sormet olivat jättäneet kankaaseen mustia nokitahroja.

Hatam-Ile, 2. seitsemäskuuta 3045

Haukka heräsi henkeä haukkoen, puristaen puukkoa nyrkissään. Hän tuijotti pimeyteen aistit ääriään myöten kiristyneinä, osoittaen näkymätöntä tunkeutujaa kuin valmiina iskemään. Hiljaisuus oli läpitunkeva, eikä pimeydestä ilmestynyt mitään tai ketään, vaikka hän odotti pienen, levottoman iäisyyden. Hän laski lopulta aseen tunnistaessaan mökin tutut seinät ympärillään.

Koskaan ennen yksikään uni ei ollut saanut häntä pelkäämään sillä tavoin. Se oli tuntunut liian todelliselta. Sumujen niemeltä vyöryvä hiekkamyrsky oli raivonnut kuin maastopalo ja muuttanut kaiken tuhkaksi edetessään. Unessa hän oli tuntenut kuin olisi odottanut sitä koko ikänsä. Hän oli kulkenut sitä kohti omin jaloin, vailla pelkoa, katsomatta taakseen, ja antanut tulen nielaista taivaan ja aavikon, kaiken, aivan kaiken. Myös hänet itsensä.

”Ei kai taas,” hän mutisi puoliääneen. Ääni tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa ja hän oli maistavinaan savun kielellään edelleen, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta.

Sama uni oli toistunut viikosta toiseen, mutta tällä kertaa hän oli varma asiasta: että unessa todellakin oli ollut joku muukin kuin hän. Tulimyrskyn keskuksessa oli seissyt hahmo, jonka piirteitä ei erottanut. Haukka oli tuntenut sen alitajuisesti, että joku oli hengittänyt samaa kuumaa ilmaa hänen kanssaan ja jakanut saman odotuksen kuin hän, vaikka hän oli varma, ettei ollut nähnyt muuta kuin tulta.

Hän tunsi kuinka jotain märkää valui pitkin leukaa ja tajusi purreensa alahuulensa auki. Hän potkaisi jo valmiiksi myllätyt peitot pois päältään ja nousi ylös. Huoneessa oli hyytävän kylmää, ja hän tunsi paljaan ihon menevän kananlihalle. Makuupaikka oli lähellä takkaa, mutta tuli oli sammunut yön aikana, eikä sen lämmöstä ollut paljon jäljellä. Haukka painoi puhtaan kangasrievun vuotavaa huultaan vasten.

Hän oli ollut vielä lapsi, kun oli viimeksi puraissut itseään unissaan. Ajatus ärsytti häntä suunnattomasti. Terävien etuhampaiden muodon tunsi kielenkärkeä vasten. Vaikka akherit eivät olleet eläneet pelkällä lihalla enää vuosituhansiin, kuivuus teki viljalla elämisen mahdottomaksi. He olivat edelleen riippuvaisia siitä vähästä riistasta, joka Syrjämaiden vaativissa olosuhteissa menestyi. Mutta toisin kuin pohjoisen demonit, akherit eivät olleet raakalaisia: he söivät kaiken metsästämänsä, eivätkä tappaneet huvikseen.

Ei heillä olisi ollut varaa sellaiseen tuhlaukseen. Aavikko oli vuosi vuodelta lähempänä, kuivakausi pidempi ja pahempi, ja kesän kuumuus niin uuvuttava, että se, mitä he onnistuivat kaatamaan hädin tuskin elätti heitä enää. Haukka tiesi syynkin. Ruoanpuute vaivasi eläimiäkin. Villikoorien määrä oli laskenut koko ajan laumojen vaeltaessa aina vain kauemmas ruoan perässä. Osa kuoli matkalla, osa jäi uusille alueille pohjoiseen tai vaelsi maasillan yli Seiyeen, missä mantereen pohjoisosan tasangot olivat vehreitä ja asumattomia. Edes petoeläimiä ei ollut enää kuten ennen.

Hän laski vaistomaisesti käden kylkeään vasten. Haava oli parantunut jo vuosia sitten, mutta hän tunsi arpikudoksen kohouman sormenpäittensä alla ja muisti kynnet, jotka olivat repineet ihon hajalle. Pedon talja koristi nyt Aredin työhuonetta. Hän oli selvinnyt kohtaamisestaan aavikkosuden kanssa pääasiassa yhtenä kappaleena, mutta moni muu ei ollut yhtä onnekas. Petoeläimet tulivat kaupunkien liepeille nälän ajamana yhä useammin ja useammin, eikä niitä saanut ajettua pois lopullisesti. Ne olivat yhtä epätoivoisia kuin hekin, tarpeeksi epätoivoisia ottamaan riskin.

Haukka käveli mökin poikki keittonurkkaukseen. Huuli oli lakannut vihdoin vuotamasta, mutta veren rautainen maku viipyi yhä hänen suussaan. Hän otti juomalasin, kumartui vesitynnyrin puoleen ja täytti lasin. Hän oli juuri nostanut sen huulilleen, kun hän vilkaisi ulos ikkunasta ja melkein tiputti juomansa.

Taivas oli tulessa.

Hän avasi oven säpestä ja ryntäsi ulos pelkät housut päällään, nuoliviini olalla ja jousi kädessä.

Tähtikirkas yötaivas värisi ja tanssi sinisen, vihreän ja keltaisen sävyissä, jotka värjäsivät alapuolellaan levittäytyvän hiekan kuin heijastukset vedenpinnassa. Se oli kuin valtava, väreilevä harso, johon tuuli tarttui, tai moniväristen liekkien loimua, mutta vaikka hän kuuli ilman rätisevän vaimeasti, ei yötuuli kantanut mukanaan sen enempää lämpöä kuin tavallisestikaan.

”Sinähän olet varhain liikkeellä.”

Haukka laski jousen ja katsoi äänen suuntaan. Onniar nojasi mökin ulkoseinään, katse yötaivaassa. Parrakas ylimetsästäjä oli vetänyt turkistakin kauluksen ylös suojaksi tuulta vastaan, eikä näyttänyt tippaakaan uniselta.

”Mitä helvettiä sinä täällä teet?” Haukka kysyi, ei mitenkään rakastettavalla äänellä.

Onniar kohautti harteitaan. ”Kunhan olin lähistöllä.”

”Onko sinulla tapana hiippailla taloni nurkilla keskellä yötä useinkin?”

”Itsehän halusit asua metsästysmajassa. Vilustut vielä, jos et pue päällesi.”

Haukka jätti huomautuksen omaan arvoonsa ja nyökäytti päätään kohti taivasta. ”No? Selitä tuo, kun kerran olet täällä.”

”Pohjantulia,” Onniar sanoi. ”Tosin vanha kansa kai kutsui niitä revontuliksi. Sanotaan, että demoninpenteleet asuvat kaukana pohjoisen lumikenttien keskellä ja että heidän talvensa on niin kylmä, että heidän taikavoimansa muuttavat ilman sähköiseksi. Se kuulemma saa ketun turkinkin kipinöimään sen juostessa hangessa.”

Revontulia. Haukka oli kuullut sanan aikaisemmin tarinoissa pohjoisesta ja sen asukeista, mutta mikään, mitä hän oli kuvitellut mielessään, ei tullut lähellekään totuutta. Näky salpasi hänen hengityksensä. Kauniimpaa hän ei kuunaan muistanut nähneensä, mutta värien tanssi yötaivaan halki toi mieleen tulen hänen unessaan. Hän värähti ja pakotti itsensä kääntämään katseensa muualle.

”Pohjantulta näin kaukana etelässä?” hän mutisi puoliääneen tunkiessaan nuolen takaisin viiniin.

”Tiedän mitä ajattelet. Ared sanoi samaa. Että se on huono enne.” Onniar kaivoi taskustaan piipun, täytti sen pesän yrteillä ja sytytti sen.

”Taikauskoista hölynpölyä,” Haukka murahti. Hän työnsi unen mielestään päättäväisesti. ”Ennusmerkkejä ei ole olemassakaan.”

Onniar naurahti. ”Tiedetään. Sinä et usko mihinkään.”

”Emme tarvitse enteitä kertomaan meille, että olemme kusessa,” Haukka sanoi. Hänen äänensä oli täysin väritön. Hän oli käynyt saman keskustelun niin usein ja niin monen kanssa, että hänessä ei ollut enää jäljellä energiaa tunteenpurkauksia varten suuntaan eikä toiseen. ”Sinilehti ja muut tähyäjät näkivät liqariarmeijan omin silmin. Menetimme Pajun niille hirviöille, hitto soikoon.”

”Ja nyt kishalaiset ovat tulossa pohjoisesta,” Onniar täydensi loput.

Ared oli nähnyt saman näyn tulessa uudestaan ja taas uudestaan, riippumatta siitä kuinka usein katsoi. Hän oli kuvaillut näkyään niin yksityiskohtaisesti, että lopulta nekin, jotka eivät halunneet uskoa hänen sanojaan olivat muuttaneet mieltään viikonpäivät sitten.

Haukka oli nähnyt sen minkä muutkin tähystyspaikalta lähellä tasankoa: Meril-Anista mustana lähestyvän massan, joka marssi päivä päivältä lähemmäs. Se oli aluksi näyttänyt pieneltä täplältä horisontissa, mutta sen tullessa lähemmäs hän oli vihdoin erottanut kuinka armeija levittäytyi yhä laajemmalle alalle. Hän ei tarvinnut Aredin tulinäkyjä tietääkseen keitä tulijat olivat.

Yön viileys oli tervetullut kuluneen kuukauden kuumuuden jälkeen. Haukka istahti kannonnokkaan, pienen matkan päähän Onniarista ja tämän savunkatkusta, ja katseli revontulten hiljaista väreilyä taivaankannella. Niiden hohde värjäsi hänen tumman ihonsa vihreän ja keltaisen sävyin. Hän oli etäisesti tietoinen siitä, että kylmä pisteli hänen ylävartaloaan ja jalkapohjiaan.

Onniar poltti piippunsa tyhjäksi ja nousi jaloilleen venytellen. Hän puhalsi vielä viimeisen savupilven ilmaan.

”Nuku, kun vielä pystyt. Voi olla, ettei lepoon tule enää tilaisuutta myöhemmin, jos homma menee tarpeeksi pahasti metsään,” hän sanoi Haukalle. Kaikki hyväntuulisuus oli kaikonnut hänen yleensä niin lempeiltä kasvoiltaan. Hän näytti siltä kuin olisi ikääntynyt vuosikymmeniä silmänräpäyksessä. ”Kohtaamme heidät pystypäin, kävi miten kävi. Ole valmis huomista varten.”

Haukka vietti yön viimeiset tunnit turkiksiin kääriytyneenä, eikä uni tullut. Revontulet vaimenivat, kunnes lopulta hävisivät kokonaan vaalenevalta taivaalta. Horisonttia väritti vaimea kajo, joka kertoi aamunkoin olevan lähellä, kun hän nousi, pukeutui ja letitti hiuksensa uudestaan.

Mökin ovi sulkeutui hiljaa hänen takanaan. Hän käveli kohti jyrkänteen reunaa, jonka alapuolella autiomaa hiekkamerineen avautui loputtomana. Hän antoi silmiensä tottua nousevan auringon kirkkauteen sen koskettaessa hiekkaa kultaisilla säteillään.

Yölaulu oli heidän perheestään se, jolla oli eniten taipumusta melankoliaan, mutta vanhan hautajaisvärssyn sanat nousivat kuin itsestään Haukan mieleen vuosikymmenen takaa.

”Olen vain ajan hiekkaa, eikä mikään minussa ole omaa,” hän lausui hiljaa, ja otti puukon vyöltään. Hän nappasi kiinni karanneesta hiussuortuvasta, leikkasi sen irti, ja antoi tuulen tarttua siihen ja kuljettaa sen auringonnousuun. Se näytti muuttuvan kullaksi auringon kosketuksesta ja katosi alla levittäytyvien dyynien syleilyyn. ”Tästä maasta minut kerran otettiin, kerran tähän maahan minut taas laskettiin. Vain tuuli kantaa akherin laulun. Vain aurinko muistaa akherin laulun.”

Hän odotti, kunnes äänen kaiku karkasi tuuleen hiussuortuvan mukana, ja käänsi kurssinsa kohti Hatam-Ileä.