Hatam-Ile, 2. seitsemäskuuta 3045

Hiki valui noroina pitkin Ren’in kasvoja. Hän tunsi tunikan liimautuvan selkään rintapanssarin alla. Kuumuutta hohkaava metalli teki olon tukalaksi, mutta hän kantoi sen selkä suorana ja pakotti kasvoilleen saman seesteisen ilmeen, jota oli kantanut viimeiset pari kuukautta, vaikkei kukaan nähnyt sitä kypärän alla.

Syrjämaiden aurinko porotti pilvettömältä taivaalta voimalla, jollaista Ren’i ja suurin osa hänen sotilaistaan ei ollut koskaan kokenut. Vesivarannot olivat huvenneet huolestuttavaa tahtia sen jälkeen, kun he olivat täydentäneet niitä Meril-Anissa, ja ainoa joenuoma, jonka he olivat ohittaneet päiväkausien marssin aikana, oli ollut yhtä kuiva ja halkeillut kuin savensekainen maaperä heidän jalkojensa alla.

He olivat edenneet viimeiset virstat hitaasti, odottaen päivän kuumimmat tunnit telttojen suojassa, taivaltaen vasta illan viileämpien tuntien aikana. Meril-Anin tasanko oli suurimmaksi osaksi puutonta aroa, joka ei tarjonnut minkäänlaista suojaa auringolta, ja länsipuolella kasvava metsä oli liian tiheää ryteikköä marssimiseen.

Suoraan edessä häämötti metsikkö, jossa kasvoi matalia, kuivuuden näännyttämiä puita. Niiden alla oli silti edes vähän kauan kaivattua varjoa. Kuumuudesta huolimatta havupuut olivat neulasista tuuheita ja lehtipuissa oli nähtävillä vihertäviä silmuja. Metsänpohja oli punaisen hiekan ja saven sekaista, vailla merkkiäkään sellaisesta sammaleesta tai aluskasvillisuudesta, jonka Ren’i olisi tunnistanut. Puiden takana häämötti korkeita kivimuodostelmia, jotka kohosivat kohti taivasta kuin tuulen ja vuodenaikojen muovaamat tornit. Silloin tällöin niiden yllä kierteli petolintuja.

Ren’i ei yllättynyt, että heitä odotettiin. Tiedustelijat olivat nähneet horisontissa piirtyvien kylien siluetit jo edellisenä iltana, ja jos se, mitä Ren’i oli kuullut akherien näkökyvystä piti paikkansa, olivat nämä tienneet heidän tulostaan vähintään yhtä kauan.

Hän arvioi tilanteen pikaisesti. Akherit olivat levittäytyneet tasangon päähän pitkäksi riviksi, tukkien tehokkaasti tien kohti asutusaluetta. Vaikka he olivat aseistautuneet, kellään heistä ei ollut mitään haarniskaa tai suojavarusteita muistuttavaa.

”Seis!” Ren’i huusi. Hän nosti kätensä ilmaan ja pysäytti koorinsa. Hän kuuli jalkojen ja sorkkien töminän takanaan, kun muu armeija seurasi hänen käskyään rykmentti rykmentiltä.

Ren’i laskeutui koorinsa selästä niin sulavasti kuin väsyneiltä jaloiltaan kykeni. Kunniakaarti laskeutui omien ratsujensa selästä kuin käskystä, ja Ren’i viittoili kapteeni Hamrille heti, kun tämä oli jaloillaan.

”Asemiin,” Hamr komensi, ja kunniakaarti otti välittömästi paikkansa Ren’in takana. Hamr käveli Ren’in vierellä, madaltaen ääntään, kun he lähestyivät akhereita. ”Ohjeenne, ylhäisyys?”

Ren’i toisti mielessään neuvot, jotka isä oli antanut työstäessään tuoretta tatuointia. Kuuntele aina enemmän kuin puhut. Osoita kunnioitusta paikallisia tapoja kohtaan. Älä kyseenalaista sellaista, mitä et heti ymmärrä. Ole nöyrä, äläkä pelkää pyytää anteeksi tai korjata väärinymmärryksiä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Hän veti syvään henkeä. Hänellä ei ollut Oerein kokemusta tai pelisilmää, mutta kuunnella hän osasi, eikä hän tuottaisi isälleen pettymystä.

”Pysykää valppaina, mutta älkää tarttuko aseisiin. Väkivaltaa on vältettävä viimeiseen asti.” Ren’in ääni kaikui kumeasti kypärän uumenissa.

Kapteeni murahti, muttei vastustanut. ”Mitä muuta?”

”Jätän julistuksen lukemisen teille. Antakaa minun hoitaa kaikki muu puhuminen.”

”Käskystänne, ylhäisyys.”

Akherit liikahtelivat levottomasti sotilaiden laskeutuessa ratsailta. Hatamileläiset pälyilivät päällikkönsä suuntaan, mutta tämän olemus oli yhtä tyyni kuin aina.

”He tulevat,” Ared sanoi rauhallisesti, kun sotilaat lähtivät kävelemään heitä kohti.

Hän katseli tulijoita laskelmoiden, harkiten. Parikymmentä pitkänhuiskeaa sotilasta täydessä kishalaisessa sotisovassa, sekä heidän edellään marssiva komentaja, jonka kasvot olivat peitossa. Vasemman käsivarren iho oli paljas ja tatuointien kuvioima. Tämä näytti siltä kuin olisi astunut ulos suoraan tarinoista, joita yhä kerrottiin vanhan maailman demoneista. Aurinko heijastui metallista ja sai sen hehkumaan. Punainen viitta näytti vereen kastetulta.

Konsulit odottivat kooriensa selässä ja pitivät muun armeijan aisoissa, seuraten tiiviisti kunniakaartin liikkeitä. Akherit tiivistivät rivejään ja kohensivat otetta niistä harvoista aseista, jotka olivat onnistuneet haalimaan kasaan – keihäistä, jousista, omvarilaisista tikareista ja veitsistä. He eivät lukumääräisesti pärjäisi heille mitenkään, Haukka ajatteli synkkänä, mutta demonien oli turha kuvitella, etteivät he olleet valmistautuneet taistelemaan.

Akherit odottivat sanomatta sanaakaan, kun sotilaat pysähtyivät jousenkantaman päähän heistä. Kapteeni Hamr astui edemmäs. Hän kosketti kurkkuaan, vapauttaen ashaynsa tottuneesti, ja huusi kantavalla äänellä, ”minulla on kunnia esitellä hänen keisarillisen korkeutensa, rubiinivaltaistuimen kruununprinssi Ren’i mar Oereinen!”

Jopa Ared jännittyi silmin nähden, kun Ren’i veti kypärän päästään ja akherit näkivät tämän kasvot. Punaiset hiukset, vihreät silmät; pohjoisen pitkän talven kalventamat kasvot olivat hennon oliivinsävyiset auringon jäljiltä.

Haukan kädet puristivat jousta rystyset valkoisina. Se oli siis totta; mies todella oli kruununprinssi. Tämä ei ollut tavallinen armeija, jos demonit olivat lähettäneet kruununperillisensä. Miksi, sitä hän ei uskaltanut edes arvuutella, mutta oli päivänselvää, ettei se enteillyt hyvää heille. Hän katsahti Arediin vaivihkaa, mutta tämän huomio oli vain prinssissä.

Kapteeni Hamr kokosi ashaynsa uudestaan, kosketti Ren’in haarniskoitua olkapäätä, ja antoi voiman virrata häneen.

”Kuka teidän keskuudessanne on ylin johtaja?” prinssi kysyi, kuljettaen katsettaan halki akherien rivistön. Vaikka hän puhui tavallisella äänellä, se kaikui loitsun vahvistamana vaivatta ja ulotti hänen sanansa kaikkiin läsnäolijoihin.

”Minä olen,” Ared vastasi ja astui edemmäs, kädet selvästi näkyvillä. Hän ei kantanut asetta, ei edes puukkoa. Akheripäällikön ei kuulunut koskaan kohottaa asetta edes suojatakseen omaa henkeään. Hän oli lyhyt, hintelä ja tumma; kuparinruskea iho kiilsi iltapäivän paahtavan auringon alla ja yönmustat hiukset oli solmittu kolmelle pitkälle letille. ”Nimeni on Ared. Olen Hatam-Ilen kaupungin päällikkö, sekä kansani päälliköiden päällikkö.”

Haukka kiristeli hampaitaan. Hän näki demoniprinssin ilmeestä, ettei tämä edes nähnyt Aredin kolmea pitkää lettiä, päällikön merkkiä, tai toiselta olkapäältä roikkuvaa viittaa, joka kantoi Hatam-Ilen värejä.

”Rauhallisesti,” Onniar mutisi Haukan vieressä.

Ren’i kumarsi molemmat kädet rintakehän yli ristittyinä. ”Päälliköiden päällikkö, tämä on meille suuri kunnia. Tuon mukanani Kishan rubiinivaltaistuimen sanan ja tahdon, ja toivon, että suostutte kuuntelemaan.”

”Ja mitä rubiinivaltaistuimen keisarinna haluaa sanoa aavikon kansalle? Miksi olette tuoneet armeijanne maalle, joka ei ole kohottanut aseita teitä vastaan?” Ared vastasi. Hän ei vastannut kumarrukseen, ja vaikka hänen äänensä oli tyyni, Haukka osasi lukea jännityksen tämän sanojen välistä.

Jos prinssi loukkaantui sanoista, hän ei näyttänyt sitä mitenkään.

”Armeija ei ole uhkaus teitä kohtaan, päällikkö, vaan vihollista vastaan. Emme ole tulleet taistelemaan kanssanne, päinvastoin.”

Ared katseli kaikessa rauhassa tasangolle levittäytynyttä sotilasmassaa. ”Vaan silti sodan uhka ratsastaa kanssanne, prinssi hyvä. Minun on vaikea kuvitella, että tulitte vain kohteliaisuuskäynnille armeija kintereillänne.”

”Sallikaa minun puhua suoraan. Vanha vihollisemme kokoaa joukkojaan Seiyen puolella—”

”Me tiedämme, että liqarit ovat tulossa,” Ared puhui hänen ylitseen.

Ren’i vaikeni vain hetkellisesti.

”Ehkä parempi niin. Huonojen uutisten tuoja on rooli, jota en vapaaehtoisesti haluaisi itselleni.” Hän ojensi kypäränsä Yuraulle, joka häälyi hänen vasemmalla puolellaan valppaana, ja risti kätensä selkänsä taakse. ”Liian kauan ovat Syrjämaat jääneet vaille keisarikunnan huolenpitoa ja huomiota samalla, kun te olette joutuneet kantamaan raskaan taakan etelärajan vahvistamisesta. Minulla on suuri ilo tuoda teille helpotuksen sana. Kapteeni, olkaa niin hyvä.”

Hän nyökkäsi Hamrille. Sadat silmäparit seurasivat, kuinka tämä otti esille kirjekuoren, taitteli paperiarkin auki, ja alkoi lukea ääneen.

”Keisarinna Ellerram Neljännen, Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, käskystä on oleva näin,” hän aloitti. ”Keisarillisen armeijan ylipäällikkö, kruununprinssi Ren’i mar Oereinen, on tästä lähtien ylin käskynhaltija Meril-Anista Sumujen niemelle asti ulottuvilla seuduilla, joita Syrjämaiksi kutsutaan. Hän on täten ottava haltuunsa Syrjämaat ja vahvistava sen etelärajan ja sen kansan vihollisuhkaa vastaan. Hänen viirinsä taakse teidän on yhdistymän, hänen käskyään teidän on totteleman kuin se olisi omani. Tämä on rubiinivaltaistuimen ja Quanin verilinjan tahto.”

Kukaan ei hievahtanutkaan. Ren’i vastasi Aredin ja tämän akhereiden tuijotukseen kylmänviileästi ilmeenkään värähtämättä, vaikka tunsi, kuinka hiki helmeili otsalla ja liimasi hiukset hänen niskaansa.

”Sanon tämän vain kerran, teidän ylhäisyytenne,” Ared sanoi lopulta, rikkoen pitkän hiljaisuuden. ”Me noudatamme aavikon lakia, ja aavikon laki on yksiselitteinen. Tämä maa ei kuulu kenellekään – ei meille, eikä sen enempää teille. Sitä ei voi riistää itselleen minkään uhan nojalla.”

”Päällikkö, teillä ei ole miesvoimaa pysäyttää liqareja yksin.”

”Ja tekö tarjoudutte suojelemaan meitä?” Aredin äänessä oli harvinaisen sarkastinen kaiku, eikä hymy tämän kasvoilla yltänyt silmiin saakka.

”Ei. Teemme sen yhdessä, te ja me. Keisarinnan vahvistaman lakimuutoksen nojalla armeijaamme toivotetaan tervetulleeksi jokainen, joka haluaa liittyä meihin, verenperinnöstä riippumatta.” Hän antoi Hamrille merkin, ja tämä kaivoi taskustaan toisen käärön. Kapteeni luki asetuksen kuunteleville akhereille ja kun hän oli lopettanut, Ren’i sanoi, ”levittäkää sanaa kaikkiin alueen kaupunkeihin ja yhteisöihin. Me koulutamme halukkaat taistelemaan – teemme heistä sotilaita. Yhdessä meillä on voimaa työntää liqarit takaisin Seiyeen pysyvästi.”

Se oli jo liikaa. Haukka astui siinä samassa eteenpäin ja jännitti jousen, nuoli osoittaen suoraan Ren’iä.

”Valehtelija!” hän huusi, välittämättä Onniarin kädestä olkapäällään, joka yritti vetää hänet takaisin paikalleen. ”Tiedämme millä nimellä te meitä kutsutte pohjoisessa. Sota on vain veruke pyyhkiä meidät maailmankartalta!”

”Haukka,” Ared sanoi varoittavalla äänellä. Haukka laski jousensa hitaasti, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan.

Ren’i kääntyi katsomaan päällikön sijaan Haukkaa, joka tuijotti häneen yhä avoimen vihamielisesti. Hän oli nähnyt saman ilmeen monissa väkijoukoissa ja tuntenut niistä hohkaavan raivon lukemattomia kertoja. Akhereista paistoi läpi levottomuus ja huoli – heidän silmissään asui sama pelko, jonka Ren’i oli nähnyt Hol Sarossa sinä päivänä, kun hän oli lukenut asetuksen toriaukealla. Se heijastui kaikista heistä, yhtä ainoaa lukuunottamatta. Jousella aseistautunut mies kohtasi hänen katseensa uhmakkaasti kuin vihollisen taistelukentällä, valmiina kamppailuun, eikä hänessä ollut tuumaakaan pelkoa.

”Taistelkaa rinnallamme, jos haluatte. Se on teidän valintanne,” Ren’i sanoi, kohdaten Haukan katseen värähtämättä. ”Minulla on ohjeeni ja me jäämme tänne suorittamaan tehtävämme riippumatta siitä, mitä päätätte. Voitte liittyä meihin, poistua vähin äänin, sulkea ovenne ja pysytellä kodeissanne, tai murskaantua kahden armeijan väliin. Kunhan ymmärrätte tosiasiat: sota on tulossa ja se kulkee Syrjämaiden halki, halusimme sitä tai emme.”

Hiljaisuus venyi molempien osapuolten odottaessa toisen reaktiota, mutta kukaan ei uskaltanut tehdä ensimmäistä liikettä. Lopulta Ared huokaisi ja ravisti päätään voipuneesti.

”Näen, että olette pitkän matkan uuvuttamia,” hän sanoi Ren’ille. ”Voitte pystyttää leirinne tasangolle, mutta pyydän teiltä hienotunteisuutta kansaani kohtaan. Älkää tulko liian lähelle asutusta ja jättäkää riistamme rauhaan.”

”Olisiko mahdollista, että voisimme neuvotella ehdotuksestani tarkemmin paremmalla ajalla?”

”Se on liian iso päätös vain minun tehtäväkseni tässä ja nyt. Puhun päälliköiden päällikkönä kansani puolesta, mutta minulla ei ole mandaattia tehdä päätöstä heidän puolestaan yksin. Vanhimpain neuvoston – se on Hatam-Ilen ylin päättävä elin – on keskusteltava asiasta keskenään.”

”Ymmärrän,” Ren’i vastasi, ja hän todella tarkoitti sitä. ”Voin esittää asiani neuvostollenne henkilökohtaisesti, jos sellainen on soveliasta.”

”Se riippuu neuvoston mielipiteestä. Voitte puhua heille, mutta minä en voi kääntää heidän päitään, jos he eivät halua kuunnella.”

Ren’i nyökkäsi. Hän oli nähnyt saman kuvion toistuvan isänsä ja senaatin välillä lukemattomia kertoja, ja vaikka hänellä oli aavistus, että akheripolitiikka poikkesi kishalaisesta, hänestä tuntui, että päällikkö puhui totta. Hänen isänsä oli prinssi ja siksi senaatin jäsenten yläpuolella arvoasteikossa, mutta se ei tarkoittanut, että hän pystyi taivuttamaan senaatin tahtoonsa mielivaltaisesti. Hän joutui tekemään sen kuin kuka tahansa tavallinen senaattori – diplomatian, neuvottelutaitojen ja silkan karismansa voimalla.

”Te tunnette kansanne tavat paremmin kuin minä, päällikkö, ja teen kuten te ja neuvostonne sanotte. En ole tullut tänne valloittajana vaan neuvottelijana, ja todistan sen teille, jos vaan suinkin pystyn.”

Se oli näppärä pieni puhe ja Ren’i oli varsin ylpeä itsestään. Hän oli kuunnellut isänsä puhujanlahjoja koko ikänsä ja yrittänyt omaksua edes hitusen tämän taidoista.

Hän vilkaisi kaartilaisiaan. ”Sava, sinä olet vastuussa. Pidä huoli, että sotilaat pysyvät leirissä ja jättävät paikalliset rauhaan. Emme halua pelotella heidän lapsiaan ja riistaansa.” Sitten hän katsahti taas Arediin ja kysyi, ”arvoisa päällikkö, onko lähistöllä kenties paikkaa, jossa voisimme täydentää vesivarantojamme? Emme ole löytäneet virtaavaa vettä Meril-Anista lähtömme jälkeen.”

Jokin Aredin ilmeessä muuttui sanojen myötä. Hänen silmiinsä nousi oudon huvittunut pilke. ”Ymmärsinkö oikein? Haluatte pyytää meiltä vettä, teidän ylhäisyytenne?”

Ren’i nyökkäsi uudestaan. ”Olisin kiitollisuudenvelassa, jos voisitte auttaa. Nykyiset vesivaramme eivät riitä enää moneksi päiväksi ja tämä kuumuus on meille suuri rasite.”

Sanoilla oli merkillinen vaikutus. Akherit kaikkialla Aredin ympärillä vilkuilivat toisiaan ja supattivat toisilleen vaimein äänin, katsahtaen välillä päällikköönsä, välillä Ren’iin kuin odottaen heidän reagoivan jotenkin.

”Erikoista,” Ared sanoi täydellisen sileää leukaansa sivellen. ”Tällä rubiinivaltaistuimen edustajallahan on erinomaisen hyvät tavat demoniksi.” Hän taputti käsiään yhteen kahdesti ja julisti kantavalla äänellä kuunteleville kansalaisilleen jokseenkin huvittuneella äänellä, ”kaikkien läsnäolijoiden todistamana Kishan kruununprinssi on pyytänyt akherikansalta vettä, ja kuten tiedämme, pyynnöstä ei sovi kieltäytyä. Aavikon laki on akherin laki, ja vetemme me jaamme jokaisen sitä pyytävän kanssa, kuten olemme aina ennenkin jakaneet.”

Yölaulu ja Haukka jakoivat tyrmistyneen katseen keskenään. Akherit kuiskivat toisilleen entistä kiihkeämmin laittaessaan aseita pois. He katsoivat Ren’iä, joka katseli takaisin heihin kysyvä ilme kasvoillaan. Hänellä oli merkillinen tunne, että akheripäällikkö hymyili jollekin yksityiselle vitsille, johon hänellä ei ollut osaa eikä arpaa.

Onniar rahnutti sotkuista partaansa mietteliäänä. ”Vai vettä. No, tämä oli sitten kai tällä selvä.”

”Eiväthän he edes tiedä, mitä se tarkoittaa,” Haukka sihahti hänelle.

Onniar kohautti harteitaan. ”Tiesivät tai eivät, laki on laki. Demonienkin pitää juoda.”

”Sumujen joki virtaa Hatam-Ilen takana. Voitte täydentää vesiastianne siellä,” Ared sanoi Ren’ille paljon aiempaa ystävällisemmällä äänensävyllä, kun väkijoukko alkoi hajaantua. ”Opastan teidät kaupunkiin. Sinä ja edustajasi voitte seurata mukanani. Näytän, mistä voitte hakea juotavaa häiritsemättä asukkaitamme.”

Ren’i elehti kapteenilleen. Kunniakaartilleen hän sanoi, ”huolehtikaa kapteenin ja Savan kanssa, että leirin pystytys pääsee alkuun. Yurau, Linnee, te kaksi seuraatte minua.”

Hamr mulkaisi akhereita epäluuloisesti. ”Luulen, että meidän kaikkien olisi parasta seurata teitä, jos haluatte rehellisen mielipiteeni.”

”Eivät he tee minulle mitään.”

”Ei näihin tyhjäverisiin voi luottaa.”

”Heillä on paljon enemmän menetettävää kuin meillä, kapteeni. Jos minulle kävisi jotain, he saisivat koko armeijamme niskaansa,” Ren’i muistutti häntä.

Hän sanoi sen vailla rehentelyn häivääkään, kuin toteamuksen, ja inhottavaa kyllä, Haukka tajusi tämän olevan oikeassa. Prinssin ei tarvinnut valehdella tai esittää itsevarmaa. Hän saattoi olla varma koskemattomuudestaan, koska oli vain kiistämätön tosiasia, että hän oli akhereille pienempi uhka elossa kuin kuolleena.

Akherit hajaantuivat pieniksi ryhmiksi ja lähtivät kulkemaan puistikon halki, kukin kohti omia kotejaan. Vaikka osa pälyili vielä sotilaita epäluuloisesti, suurin levottomuus oli kadonnut Aredin julistuksen jälkeen, ja suurin osa akhereista poistui paikalta. Ared odotti, kunnes Ren’i oli antanut komentonsa sotilailleen, ja viittilöi tätä seuraamaan.

”Onko kaupunkinne kaukana, päällikkö?” hän kysyi, kun he lähtivät kävelemään rinta rinnan pitkin polkua, joka kaarsi jyrkästi oikeaan ja suoraan alas tomuista mäkeä.

Haukka seurasi heitä sivummalta Onniarin, Yölaulun ja muiden hatamileläisten kanssa, pistäen heti merkille, että prinssi rytmitti askeleensa vaistomaisesti Aredin tahtiin. Tämän kaksi sotilasta matkivat häntä, marssien tasatahtia raudan kolinan saattelemana.

Ared hymyili Ren’ille. ”Voit kutsua minua Arediksi. Ken jakaa veden kanssamme jakaa myös nimemme.”

Ren’i näytti hämilliseltä. ”Onko sellainen sopivaa? En haluaisi loukata teitä tekemällä jotain epäkunnioittavaa.”

”Et loukkaa. Emme teitittele ketään, jonka tunnemme nimeltä.”

Ren’i painoi päänsä ymmärryksen merkiksi. Tapa oli outo ja soti kaikkea sitä vastaan mihin kishalainen oli kasvatettu, mutta isän neuvo kaikui hänen mielessään yhä. Älä kyseenalaista sellaista, mitä et heti ymmärrä. Hän oli vieras heidän maallaan, eivätkä hänen tapansa olleet heidän.

Ren’i valitsi sanansa huolella vastatessaan viimein, ”tämä on suuri kunnia, Ared. Koko nimeni on Ren’i mar Oereinen, mutta voit kutsua vain Ren’iksi.”

Yurau ja Linnee vaihtoivat säikähtäneen katseen keskenään. Vaikka kishalaisiin tapoihin kuului pitää tunteet tiukasti kurissa, Haukalle oli selvää, että heidän prinssinsä sanat olivat järkyttäneet heitä.

”Vaikutat yllättyneeltä,” Ared sanoi.

Ren’i rohkeni viimein vastata hänen hymyynsä omallaan. ”Meidät kasvatetaan tiettyyn muodollisuuteen. Pelkäänpä, että on perin harvinaista, että minun asemassani oleva henkilö saa sinutella ketään.”

”Toivottavasti voit antaa anteeksi, jos olen jotenkin loukannut sinua.”

”Ei ole mitään anteeksiannettavaa,” hän sanoi päättäväisesti ja vilkaisi silmäkulmastaan sotilaitaan. ”Olen oikeastaan yllättynyt vieraanvaraisuudestanne olosuhteet huomioon ottaen, jos niin on sopivaa sanoa.”

Oli Aredin vuoro näyttää kummastuneelta. Hän jakoi katseen Yölaulun ja Onniarin kanssa, jotka näyttivät yhtä hämmentyneiltä kuin hän.

Ren’i yskähti vaivaantuneesti. ”Pahoitteluni. Taisin sanoa jotain väärää.”

”Idiootti,” Haukka puuskahti, ja Ren’i kääntyi katsomaan häntä. Tummien, paksujen kulmien alla hänen silmänsä olivat kovat ja kylmät kuin piikivi. ”Jos joku pyytää vettä, ei häneltä voi sitä kieltääkään.”

Oli sittenkin hyvä idea jättää Hamr leiriin, Ren’i mietti itsekseen. Kapteeni olisi saanut perinpohjaisen hepulin miehen äänensävystä, joka kuului töykempiin Ren’in koskaan kuulemiin. Se oli paljon sanottu, sillä hän oli kuullut senaatissa sellaisia töykeyden kirjon alalajeja, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan.

Ared huokaisi uudestaan. ”Rauhoitu, Haukka. Hän ei tunne tapojamme. Haukka tässä yrittää sanoa, että aavikon laki koskettaa meitä riippumatta siitä, kuka pyytää päästä jakamaan vetemme.”

”En ole varma ymmärränkö vieläkään,” Ren’i myönsi.

”Hän, joka pyytää vettä, on vieraamme, eikä häntä voi käännyttää pois. Aavikko on säälimätön ympäristö,” Ared sanoi. ”Yksikään elävä olento ei pärjää täällä ilman vettä ja varjoa. Emme käännytä ketään pois, joka niitä pyytää, olipa hän ystävä tai vihollinen.”

Haukka ei osoittanut eleelläkään kuulleensa päällikkönsä sanoja, vaan pysyi tämän kintereillä koko matkan perille saakka, jousi olalta roikkuen kuin äänetön uhkaus.

Hatam-Ile osoittautui paljon isommaksi kuin Ren’i oli odottanut, niin isoksi, että se oli pikemminkin pikkukaupunki kuin kylä. Portteja reunustivat kivipatsaat, kadut kulkivat ristiin rastiin kortteleiden välillä, ja sadat punaisen ja keltaisen kirjavat hiekkakivitalot näyttivät muodostavan löyhän ympyrän aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan suuren torin ja sen korkeiden rakennusten ympärille. Talojen välissä roikkui värikkäitä, paksuja kankaita luomassa varjoa kujille ja kaduille.

Talojen perustukset olivat korkeat, kadut mukulakivien peittämät. Rakennukset näyttivät siltä kuin ne kasvaisivat suoraan maasta ja olisivat seisseet paikoillaan aikojan alusta lähtien. Niiden seinät olivat monin paikoin hioituneet sileiksi vuodenaikojen kosketuksesta. Harva taloista oli kahta kerrosta korkeampi ja niiden seinät olivat jykevät ja ikkunat korkeat, paljon korkeammat kuin Hol Saron taloissa. Ren’i oli kuvitellut mielessään hökkeleitä ja risumajoja, ja tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä kävellessään akherien seurassa halki kaupungin kapeiden, sokkeloisten katujen. Avoimia ikkunoita ja ovensuita peittivät paksut, kauniisti värjätyt ja tarkkojen neulanpistojen koristelemat kankaat, jotka värjyivät hennossa tuulessa, ja hänestä tuntui kuin olisi astunut ajassa taaksepäin.

Toriaukea oli ainakin yhtä suuri kuin Menushen päätori, ja sitä reunustivat Hatam-Ilen ainoat korkeat rakennukset, jotka olivat, yllättävää kyllä, pelkistetympiä kuin tavalliset asumukset. Aukiota kiersivät kahdelta puolelta leveät portaat, jotka Ren’i hetken tuijotettuaan tunnisti jonkinlaiseksi katsomoksi. Meril-Anin suurta turnajaisareenaa, jolla hänen armeijansa oli majoittunut hetkellisesti, kiersivät samantapaiset, vain monta kertaa korkeammat ja karkeammat.

Aukio ei ollut tyhjä, vaikka kadut sitä olivatkin. Heitä odotettiin. Aukion suurimman rakennuksen edessä seisoi kolmisenkymmentä akheria, jotka Ren’i arveli Aredin mainitsemiksi vanhimmiksi. Nimi oli kuvaileva, eikä Ren’i voinut olla tuijottamatta heitä. Heidän piirteensä olivat yhtä moninaiset kuin taivashien, ihonväri mitä tahansa pikimustasta hiekanvaaleaan, mutta kasvoja kehystävät korvat olivat pyöreät ja pienemmät kuin taivashien. Se ei kuitenkaan ollut se, mitä hän tuijotti. Odottajien kasvot olivat uurteiset, useimpien hiukset iän harmaannuttamat. Taivashit eivät vanhentuneet kuten muut lajit, ja heillä harvemmin näkyi mitään ulkoisia iän merkkejä ennen kuin he saavuttivat monen tuhannen vuoden iän. Iästään huolimatta akherivanhimmilla oli sotilaallinen ryhti ja nekin, joiden silmät olivat vanhuuden samentamat, seurasivat lähestyvien taivashien liikkeitä tarkasti.

Ren’i ryhdistäytyi ja valmisteli mielessään jo uutta puhetta marssiessaan vanhimpia kohti. Hän sävähti kuin sähköiskun saaneena, kun Ared tarttui yhtäkkiä hänen käsivarteensa ja pysäytti hänet.

”Odota tässä. Vieraat eivät saa astua kehään ennen kuin vanhimmat oppivat heidän nimensä,” hän sanoi ja osoitti jalkojensa juureen. Mukulakivipäällyste päättyi; aukion hiekkaiseen maahan oli upotettu valtavia kivilaattoja, joihin oli kaiverrettu kuvioita ja kirjoitusta. Kuviot näyttivät muodostavan kehän koko aukion halki.

Ren’i ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti. Yurau ja Linnee vetivät miekkansa huotristaan ja olivat silmänräpäyksessä Ren’in ja Aredin välissä.

”Älkää koskeko hänen ylhäisyyteensä!” Linnee huusi kasvot punaisina.

Haukka astui Aredin eteen yhtä nopeasti jousi jännitettynä ja nuoli viinistä vedettynä. Ren’i oli kouluttanut kishalaisia jousiampujia itsekin, eikä muistanut koskaan nähneensä ampujan reagoivan yhtä ripeästi. Haukka näytti yhtä vihaiselta kuin sotilaat, ja irveeseen vedetty suu paljasti rivin teräviä hampaita.

”Yksikin liike vielä ja se jää viimeiseksi virheeksenne,” hän sanoi yhteenpurtujen hampaiden välistä.

Ren’i astui siinä samassa sotilaidensa eteen. Hänen onnistui tuupata Yurau ja Linnee kauemmas.

”Laskekaa aseenne, te molemmat. Nyt heti!” hän karjaisi, kun kaksikko ei totellut saman tien. He työnsivät miekkansa takaisin huotriinsa haluttoman näköisinä, eikä Yurau irrottanut katsettaan Aredista tai Haukasta perääntyessään.

”Haukka,” Ared sihahti terävästi, ja tämä laski lopulta aseensa, tosin yhtä haluttomasti kuin sotilaat olivat laskeneet omansa.

”Olen äärettömän pahoillani, Ared. He eivät vielä tunne tapojanne. Lupaan pitää henkilökohtaisesti huolen, ettei tämä toistu,” Ren’i sanoi. Rintapanssari natisi hänen kumartaessaan syvään, huolimatta siitä, että Haukka seisoi edelleen hänen ja Aredin välissä. Linnee ja Yurau kumarsivat hänen mukanaan haluttomin ilmein.

Laiha akherivanhus astui esille vanhimpien joukosta ja sanoi, ”Ared, olet tuonut kotiimme nimettömiä pohjoisesta. Miksi?”

Puhuja oli pitkä, vaalea nainen, jonka pyöreät akherikorvat erottuivat selkeästi tämän kauttaaltaan harmaita hiuksia vasten. Hän oli selvästi hyvin vanha. Hänen kasvonsa olivat juonteiden ja uurteiden kaivertamat ja hänen silmiään peitti valkoinen, maitomainen kalvo, mutta hänen liikkeissään ei ollut mitään haparoivaa tai epävarmaa. Katse, jonka hän kohdisti taivasheihin, oli paljonpuhuva.

Ren’i peruutti kauemmas kaiverretusta kehästä ja elehti Linneetä ja Yurauta seuraamaan esimerkkiään.

”Hän on pyytänyt päästä jakamaan vetemme,” Ared ilmoitti. Vanhimpien ilmeet kiristyivät.

Naisen kasvot olivat edelleen käännettyinä Ren’iä kohti, aivan kuin hän olisi jollain tavalla pystynyt näkemään hänet. Ren’illä oli epämiellyttävä tunne, että oli jonkin petoeläimen tarkkailtavana, joka pystyi haistamaan hänen olinpaikkansa virstojen päästä, ja seisoi vaistomaisesti niin paikoillaan kuin suinkin.

”Aavikon laki on selvä. Hän saa jakaa vetemme,” nainen sanoi. Hän puhutteli selkeästi Aredia, vaikkei kääntänyt kasvojaan hetkeksikään tätä kohti. ”Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Monta Merenoksen kiertoa on kulunut siitä, kun demonikansa viimeksi uhmasi aavikkoa. Kerro meille, Ared, kuka hän on ja mitä hän on tullut vaatimaan?”

”Kishan kruununperillinen, Ren’i mar Oereinen, on antanut meille nimensä, ja lähestyy meitä ehdotuksella,” Ared vastasi. Jotkut vanhimmista henkäisivät kuuluvasti. ”Taistella heidän rinnallaan osana heidän armeijaansa, jotta voimme torjua liqarihyökkäyksen.”

”Ei tule kuuloonkaan,” eräs vanhimmista, lyhyt mies, jolla oli yhtä kuparinruskea iho kuin Aredilla, huudahti. Hän ei ollut ainoa. Moni muukin huusi ja mutisi vastalauseita, mutta heidän edessään seisova nainen vaimensi heidät yhdellä ainoalla terävällä katseella.

”Riittää. Neuvosto käsittelee jokaisen sille esitetyn pyynnön asianmukaisesti – riippumatta siitä, kuinka kyseenalainen kyseinen pyyntö on.”

”Olkoon kuten neuvosto tahtoo,” Ared sanoi.

Ilme, jonka Haukka soi Ren’ille, kertoi selvää kieltään, ettei neuvoston vastaus todennäköisesti olisi hänelle myötämielinen. Neuvoston jäsenet kääntyivät ja alkoivat suunnata kohti suurta, kolmikerroksista rakennusta poistuakseen. Elekieli kertoi Ren’ille heti, että he olivat mielestään kuulleet riittävästi ja antoivat läsnäolijoille merkin, että heillä oli lupa poistua.

Ren’i veti syvään henkeä. Oerei oli diplomaatti ja neuvottelija; hänen sanansa olivat monasti kääntäneet Hol Saron senaatin päät tilanteissa, joissa se oli näyttänyt mahdottomalta. Ren’i ei voisi kutsua itseään tämän pojaksi, jos antaisi tilaisuuden valua hukkaan näin helpolla.

Vanha nainen oli jo kääntymässä lähteäkseen toisten kanssa, kun Ren’i karautti kurkkuaan ja sanoi kantavalla äänellä, ”arvon vanhimmat, odottakaa vielä hetkinen!”

Haukka näytti siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Ren’i tiesi Aredin ilmeestä, että hän koetteli heidän tuoreen tuttavuutensa sietokykyä, mutta hän tunki sen pois mielestään ja astui lähemmäs, varoen visusti astumasta kehän päälle.

”Neuvosto kokoontuu nyt keskustelemaan, Ren’i mar Oereinen,” nainen sanoi äänellä, joka kertoi, ettei hänelle esitetty vastaväitteitä. ”Meillä ei ole mitään sanottavaa ennen kuin olemme tehneet päätöksen.”

”Ymmärrän näkökantanne, arvostettu ja kunnioitettu vanhin,” Ren’i sanoi. Hän ei ollut varma, millainen puhuttelutapa oli sovelias akherien keskuudessa, ja huomasi jälleen matkineensa tapaa, jota hänen isänsä käytti puhutellessaan senaatin jäseniä silloin, kun he eivät päässeet riita-asiassa yksimielisyyteen. ”Jos voitte suoda minulle puheenvuoron, esittäisen asiani lyhytsanaisesti säästääkseni teidän aikaanne ja omaani.”

”Tämä ei ole Hol Saro, emmekä me ole senaatti. Meille ei esitetä uhkauksia tai vaatimuksia.” Nainen ei hymyillyt.

Ren’i laskeutui toisen polven varaan, laski molemmat kätensä keskelle rintaansa ja kumartui niin syvään kuin rintapanssarilta pystyi. Hien kastelema poninhäntä lähes kosketti tomuista maata hänen kumartaessaan.

”Tuon teille ehdotuksen, en uhkausta,” hän sanoi nostaessaan päänsä. ”Jos annatte joukkojenne liittyä meihin, taistelemme rinnallanne ja autamme teitä torjumaan liqarit lopullisesti. Soturinne saavat täyden ylläpidon ja palkan, joka keisarillisen armeijan sotilaalle kuuluu.”

”Kauniita sanoja, joilla on ontto kaiku. Me tiedämme, mitä keisarillinen huone tekee niille, joita ei saa taivutettua tahtoonsa. Kuka sinä olet lupaamaan meille mitään?”

”Olen keisarillisen armeijan ylipäällikkö, keisarinnan tahto ja ääni. Quanin linjan veri virtaa suonissani yhtä varmasti kuin keisarinnankin suonissa,” Ren’i vastasi, selkä suorana ja katse vakaana. ”Minun sanani on Kishan sana. Sen vannon kunniani kautta.”

Hän kumarsi uudestaan, eikä noussut ylös.

Nainen oli pitkään vaiti. ”Aavikolla kunnia ansaitaan, prinssi hyvä. Sitä ei voi kukaan vaatia itselleen todistamatta olevansa sen arvoinen.”

Ren’i piti kasvonsa käännettynä kohti maata. ”Siispä antakaa minun ansaita se. Kertokaa, mitä minun täytyy tehdä kunniani eteen ja teen sen.”

Kun hän uskalsi kohottaa päätään, hän näki, että vanhimmat olivat kääntyneet toistensa puoleen ja keskustelivat keskenään puoliääneen, liian vaimeasti, jotta hän olisi kuullut sanaakaan. Hän odotti kärsivällisesti polvillaan, kunnes nainen viimein kääntyi ja kohdisti sanansa Aredille.

”Ared, päätös on sinun. Menetkö takuuseen tämän nimettömän rehellisyydestä?”

Ared näytti mietteliäältä. ”Hän esitti samantapaisen pyynnön minulle. Hän lähetti henkivartijansa näitä kahta lukuunottamatta pois ja uskoi etunimensä minulle, vaikkei niin ole tapana hänen kansansa parissa.” Hän kohautti harteitaan. ”Ehkä hänen sydämessään on vilpillisyyttä, ehkä ei. Jos on, hän osaa piilottaa sen hyvin.”

”Nouse,” nainen sanoi Ren’ille, ja Ren’i nousi.

”Oletko aivan varma tästä?” Ared kysyi häneltä.

Ren’i nyökkäsi.

Nainen levitti kätensä ja puhui. Hänen äänessään oli käskevä sointi, joka tuntui kantavan vaivatta aukion päästä päähän vailla loitsun voimaa. ”Kishalaisten ylipäällikkö on tullut vaatimaan akhereilta kunniaa ja kunniaa hänen on etsimän akherin lain mukaisesti. Akherin laki on aavikon laki, ja aavikon laki on kunnia tai häpeä.”

”Mitä minun pitää tehdä?” Ren’i kysyi.

”Astu yhdeksän kuun kehään. Olet luvannut ansaita kunniasi, ja annamme sinulle tilaisuuden todistaa olevasi sanojesi veroinen.” Naisen äänensävy kertoi, ettei hän uskonut Ren’in puheisiin pätkääkään. ”Ehtomme ovat nämä: kohtaa valitsemamme vastustaja tasavertaisena, vailla vilpillisyyttä, aseita tai taikavoimia, akheri vastaan demoni. Kannat kehään vain oman voimasi ja käyt yksin sillä vastustajan voimaa vastaan.”

Ren’i vilkaisi taivaalle, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä pilvistä. Suu tuntui kuivalta kuin itse autiomaa. ”Nyt hetikö?”

”Nyt.” Nainen hymyili kalseasti. ”Aurinko, kuivuus ja jano eivät kohtele meitä yhtään sen helläkätisemmin kuin teitäkään. Onko vapaaehtoisia?”

Lähirakennusten ikkunoissa näkyi liikettä, kun paikalliset siirsivät verhot syrjään nähdäkseen, mistä mekastus johtui. Varjoisille kujille oli kertynyt asukkaita katselemaan.

Haukka astui edemmäs ennen kuin kukaan muu ehti tarjoutua, pitkä musta letti selän takana heilahtaen. Hänen silmissään paloi tuli, kun hän sanoi, ”minä olen.”

”Sitä arvelinkin,” Ared sanoi huokaisten. ”Hyvä on sitten. Ei aseita, ei suojavarusteita. Kohtaatte toisenne kehässä apunanne vain oma voimanne ja älynne.”

Haukka laski jousensa ja ojensi sen Onniarille nuoliviinin kera. Ren’i irrotti suojavarusteensa osa kerrallaan: olkasuojaimet, kyynärsuojat, panssari, polvisuojat. Miekka ja vyö putosivat helisten hiekkaan. Hän veti panssaroidut saappaat jalastaan ja, katsahtaen Haukan paljaisiin jalkoihin, riisui alla pitämänsä hikiset sukatkin. Hiekka ja kivilaatat polttivat hänen jalkapohjiaan, mutta lämmin tuulenvire tuntui astetta miellyttävämmältä ilman painavia varusteita.

”Säännöt vaativat, että kamppailijat tutkitaan oikeudenmukaisen tappelun takaamiseksi. Minä tutkin sinut, Ren’i,” Ared sanoi ja jatkoi, ”valitse jompikumpi sotilaistasi.”

”Yurau,” Ren’i sanoi, päättäen olla antamatta Linneen temperamentille enempää yllykkeitä.

Hän seisoi paikoillaan kädet levitettyinä, kun Ared tutki hänet kevyesti taputellen, varmistaen, ettei hänellä ollut mitään piilossa vaatteiden tai kauluksen alla. Yurau teki saman Haukalle, kasvojen ilme paljastaen, että olisi tehnyt mieluummin mitä tahansa muuta. Haukka ei näyttänyt yhtään tyytyväisemmältä, kun Yurau tunnusteli jopa hänen paksun palmikkonsa huolellisesti.

Ren’i näki Aredin kysyvän ilmeen ja vastasi, ”kishalainen sotilas epäilee kaikkea. Sanotaan, että kymmenennen aikakauden keisareilla oli hiuspinneissäkin myrkkyyn kastettu kärki, jonka yksi pisto riitti tappamaan täysiverisen taivashin.”

Vanhimmat olivat ottaneet paikkansa katsomossa Onniarin ja Yölaulun seuratessa tilannetta huolestunein ilmein aukion varjoisella laidalla. Kun Yurau ja Ared julistivat taistelijat valmiiksi, harmaatukkainen nainen istui alimmalle tasanteelle muiden vanhimpien eteen.

”Astukaa kehään, kun olette valmiita,” hän sanoi ja osoitti aukion kiveykseen kaiverrettua kuviota.

Astuessaan lähemmäs Ren’in silmät laajenivat, kun hän näki, mitä kuvio esitti. Se, mitä hän oli luullut vain koristekuvioiksi, olikin valtava tähtikartta. Sen keskellä oli Melkem, jota kiertävien kuiden kiertoradat muodostivat kehän. Tähtikuviot ja kaukaiset tähdet täplittivät kuiden ja planeetan väliin jäänyttä tilaa.

Ren’in huulet liikkuivat ääneti, kun hän tapaili kuiden nimiä. Kirjoitus oli hyvin vanhaa, paljon vanhempaa kuin nykydaqaneesin käyttämät kirjoitusmerkit. Osa niistä muistutti vain hämärästi nykyisiä aakkosia, ja hänellä kesti hetki tunnistaa ne.

”Tuossa on Quan,” hän mutisi. ”Kauarin. Merenos. Naral ja Onerin, jotka eivät näy yötaivaalla.” Hän katsoi neljää kuuta, joiden nimiä ei tunnistanut, ja rypisti kulmiaan.

Ared otti paikkansa katsomossa vanhimpien keskellä ja korjasi viittansa asentoa. Hän katsoi Ren’iin tavalla, joka teki selväksi, että hän tiesi tasan tarkkaan, mitä tämä ajatteli. ”Se, mitä teidän silmänne näkevät yötaivaalla, ei ole kaikki, mitä maailmassa on. Ehkä jonain päivänä tekin löydätte Melkemin kaikki yhdeksän seuralaista.”

Ren’i tunsi ihonsa menevän kananlihalle. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä pieneksi ja mitättömäksi, pölyhiukkaseksi aavikon tuulessa. Hän oli täällä vielä enemmän ulkopuolinen kuin Hol Sarossa koskaan.

Haukka marssi kehään häntä vastapäätä, ja vasta nyt Ren’i katsoi häntä kunnolla ensimmäistä kertaa. Mies oli akheriksi pitkä, joitain senttejä Ren’iä itseään pidempi. Hänen ihonsa oli samaa kuparinruskeaa sävyä kuin Aredin, ja tämän paksu letti oli kiiltävän sinimusta ja ulottui alaselkään asti. Hänellä oli korkeat poskipäät ja voimakas kyömynenä. Hän oli eittämättä komea, tai ainakin olisi ollut, ellei hänen kasvoistaan oli hehkunut pelkkää puhdasta vihaa.

”Vai että kruununprinssi,” Haukka sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä. Hän näytti tyytyväiseltä nähdessään Ren’in hätkähtävän hampaittensa teräviä reunoja. ”Titteleistä ei ole täällä mitään iloa.”

Ren’i ei voinut olla hymyilemättä tämän äänensävylle, eikä tiennyt miksi. Mies ei olisi helppo vastustaja. Paljaat käsivarret ja löysät polvihousut riittivät paljastamaan vahvan, fyysisen elämäntavan muovaaman vartalon, ja hän asteli kevyesti ääntäkään päästämättä, kuin pantteri, joka odotti sopivaa hetkeä käydä saaliinsa kimppuun. He kiersivät toisiaan kehässä monta pitkää hetkeä, vastustajaansa katseillaan mittaillen.

Haukka näki kuinka iho Ren’in silmien ympärillä rypistyi tämän hymyillessä, ja tunsi vihaavansa miestä niin paljon, että se sai sapen kiehumaan hänen vatsassaan. Hän ei ollut koskaan halunnut piestä virnettä jonkun naamalta yhtä kovasti – ei koskaan, ei keneltään, paitsi häneltä. Hän oli kaikkea sitä, mitä Haukka inhosi punaista tukkaansa, pisamiaan ja kirottuja suippoja korviaan myöten. Haukka syöksähti häntä kohti äkisti, ja Ren’i heittäytyi hänen iskunsa alta pois vain viime sekunnilla.

Haukka oli nopea, eikä jättänyt Ren’ille aikaa hengähtää iskujen ja potkujen välissä, mutta hänen oli myönnettävä, että prinssi ei ollut ollenkaan huono. Hän sai Haukan rytmistä nopeasti kiinni ja yritti pitää hänet kädenmitan päässä, missä hän ei pystynyt hyödyntämään potkujaan yhtä tehokkaasti. Ren’in liikkeissä ei ehkä ollut akherin viehkeyttä, mutta hän luki Haukan liikekieltä luontevasti, löytäen hänen heikot kohtansa ja iskien niihin arkailematta.

Haukka sukelsi hänen kätensä alta ja iski häntä kylkeen salamannopeasti. Ren’i horjahti taaksepäin, muttei kaatunut. Hän löysi tasapainonsa uudestaan ja tepasteli – ei sitä muulla sanalla voinut kuvailla – Haukan ulottumattomiin, naurahtaen.

Haukka ärähti turhautuneena, kun Ren’i väisti häntä viime hetkellä ja astahti sivuun, saaden hänet melkein menettämään tasapainonsa. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Ren’in suupielessä oli ruhje ja hänen nenästään valui verta, mutta hän hymyili, hymyili silmiään myöten kuin olisi nauttinut olostaan täysin rinnoin.

”Ei hassumpaa,” hän nauroi hengästyneesti, ja väisti Haukan nyrkkejä ketterästi kuin gaselli. Haukka torjui hänen nyrkkinsä, sitten toisen, kääntyi ympäri ja suuntasi uuden potkun kohti Ren’in kylkiluita. Ren’i torjui iskun helposti ja perääntyi ennen kuin tämä ehti yrittää uudestaan.

Mitä pidempään tappelu jatkui, sitä enemmän Ren’i tajusi olevansa pinteessä. Viikkokaudet tien päällä olivat piiskanneet hänet elämänsä kuntoon, mutta häntä ei oltu tehty Syrjämaiden armotonta aurinkoa varten. Pohjoisen viileässä ilmassa he olisivat kenties olleet tasavertaiset; täällä hän sai taistella kynsin hampain pysyäkseen jaloillaan. Hän hengitti raskaammin minuutti minuutilta, vastaten Haukan iskuihin yhä hitaammin. Hänen käsivartensa kiilsivät hiestä, kämmenet niin kosteina, ettei hän tahtonut saada otetta vastustajastaan, mutta Haukan tahti ei hidastunut. Hän liikkui kuin tuuli, yhtä nopeasti ja arvaamattomasti, ja Ren’i ei ehtinyt kuin kääntyä ennen kuin Haukan potku osui häntä keskivartaloon ja lennätti hänet selälleen.

Hän makasi selällään henkeään haukkoen ties kuinka kauan, kunnes Aredin ääni halkoi ilmaa.

”Ottelu on ohi. Haukka, sinä voitit.”

Ren’i tunsi tuloksen luissaan: hänellä ei ollut yhtään enempää annettavaa. Hän ei olisi vastustellut, vaikka olisi saanut henkensä taas kulkemaan. Vaivoin hän kömpi istumaan, pudisti enimmät tomut itsestään, ja katsahti Haukkaan, joka tuijotti häntä edelleen halveksuen. Tämän kasvoja koristi tuore ruhje ja tämän käsivarret olivat yhtä naarmuiset ja tomuiset kuin Ren’in, mutta hän oli hädin tuskin hengästynyt.

Ren’i kävi vaivalloisesti polvilleen, painoi molemmat kämmenet rintaansa vasten ja kumarsi syvään, vaikka liike teki kipeää aristavaan keskivartaloon.

”Tunnustan häviöni. Onnittelut.” Hän sanoi sen täysin vakavissaan, mutta Haukan ilme kiristyi. Tämä heitti vielä viimeisen paljonpuhuvan katseen Ren’iin, kääntyi kannoillaan, ja harppoi tiehensä sanomatta sanaakaan.

Ared tuli Ren’in luokse ja ojensi hänelle kätensä. Ren’i tarttui siihen ja sanoi ylös kömpiessään, ”no, tämä kai olikin sitten tässä. En olekaan hetkeen saanut noin kunnolla turpaani.”

Hän vältti visusti katsomasta Yurauun ja Linneehen päin. Oli riittävän noloa saada selkäänsä koko akherineuvoston edessä kuin alokas ensimmäisissä harjoituksissaan, saatikka sitten omien sotilaidensa. Hamr kuluttaisi loppuillan läksyttämällä häntä, kun sana leviäisi, ja se leviäisi pian, sen hän osasi sanoa jo kaduille ja ikkunoihin kerääntyneiden akherien nauruntyrskähdyksistä. Hän tunsi poskiensa helottavan jo pelkästä ajatuksesta.

”No, hän saattoi voittaa, muttei tappion tunnustaminenkaan ole täysin vailla kunniaa,” Ared sanoi ja hymyili. ”Kas niin, jos nyt näyttäisin teille, mistä voitte hakea vettä?”