Hatam-Ile, 7. seitsemäskuuta 3045

Vanhimmat eivät poistuneet neuvonpidostaan kuin nukkumaan, ja kahden ensimmäisen päivän tuskaisen odottamisen jälkeen Ren’i luovutti, kun Ared edelleen kieltäytyi päästämästä häntä vanhimpain taloon.

Tai edes kertomasta, miltä tilanne vaikutti.

”Kärsivällisyyttä, Ren’i,” Ared sanoi rasittavan pitkämielisesti, joka muistutti Ren’iä oudolla tavalla isästään. ”Vanhimmat kertovat kyllä päätöksensä, kun saavuttavat sen.”

Ren’i nosti kätensä pystyyn ja käänsi ajatuksensa juokseviin asioihin, konsulien ja kapteenin hoputuksesta välittämättä.

Viikko jatkui paahtavan kuumana, ja suuri osa armeijan päivittäisistä askareista kului matkoihin Hatam-Ilen ja leirin välillä, kun partiot vuorottelivat vedenhakuvastuussa. Sumujen joki oli leveä, laiskasti virtaava joki, joka muodosti luonnollisen rajan Hatam-Ilen ja metsän välillä. Veteen pisti siellä täällä laitureita, rannalla lepäsi useita pieniä veneitä, ja iltaisin paikalliset suuntasivat joelle uimaan ja huuhtomaan päivän kuumuuden ihoiltaan. Ren’i pysytteli kaukana heistä parhaansa mukaan. Tieto siitä, että kishalainen kruununprinssi oli ottanut turpaansa joltain paikalliselta koko vanhimpain neuvoston edessä oli levinnyt kulovalkean tavoin, ja hän tunsi korviaan kuumottavan joka kerta, kun vastaantulevat akherit virnuilivat hänet nähdessään.

Eräänä erityisen uneliaana päivänä Ren’i, Hamr, Sava, Yurau ja Linnee kiertelivät sokkeloisia katuja keskipäivän paahteessa, painaen mieleensä talojen sijainnit ja sen, minne kukin tie johti.

”Paikka on kehnosti puolustettavissa,” Hamr murahti, kun he astuivat talojen välistä takaisin auringonpaisteeseen. Kapteeni piti itsepintaisesti puolihaarniskaa helteestä huolimatta, ja hänen oliivinruskea ihonsa oli muuttunut astetta tummemmaksi auringossa vietettyjen päivien jäljiltä. Hän ei ollut antanut tuumaakaan periksi rutiineissaan ja pakotti kaartinsa harjoittelemaan joka aamupäivä samalla intensiteetillä kuin Hol Sarossa. ”Talot ovat aivan liian matalia ja tasakattoisia. Jousiampujilla ei ole mitään paikkaa, missä piileksiä.”

”Ja kadut ovat liian kapeita kunnon miekkataisteluun, saatikka keihäille,” Ren’i lisäsi, pyyhkien hikeä otsaltaan.

”Jos meillä on valinnanvaraa, pidämme liqarit kaukana asutuksesta. Aavikko ei ole ihanteellinen taistelukenttä, mutta ainakin siellä on tilaa heiluttaa aseita,” Hamr sanoi.

Silloin tällöin Ren’i oli näkevinään verhon liikahtavan ikkunassa, mutta ketään ei ollut näkyvissä, kun hän kääntyi katsomaan.

Syrjämaiden päivä tuntui läkähdyttävän pitkältä ja ilta saapui viipyillen, vaikka hän tunsikin takaraivossaan, että Hol Saron pohjoiset kesäpäivät yöttömine öineen olivat monta kertaa pitempiä. Ehkä se johtui siitä, että hän heräsi tuntia ennen auringonnousua joka päivä ehtiäkseen nauttimaan aamun katoavaisesta viileydestä, tai siitä, että aurinko näytti hädin tuskin liikkuvan taivaankannen halki keskipäivän matelevien tuntien aikana.

Lounasaikaan he palasivat leiriin, ja auringon laskiessa läntiselle taivaalle Hamr ilmestyi teltastaan vetämään iltaharjoituksia ja pakotti Ren’in pois taas yhdestä neuvonpidosta konsuliensa kanssa. Neuvottelut olivat turhia ennen kuin vanhimmat antaisivat päätöksensä, mutta Ren’i antoi heidän huvittaa toisiaan vääntämällä kättä strategiasta.

Laskeva aurinko oli jo alkanut värjätä taivasta leiskuvin iltaruskon värein, kun Ren’i kulki rutikuivan metsikön kautta joelle pyyhe ja vanha, kauhtunut selkäreppu mukanaan. Kellastuneet ruohonkorret kutittelivat jalkapohjia. Ilma oli painava heinäsirkkojen ja kaskaiden sirityksestä, eikä ilmassa ollut tuulenvireen tapaistakaan, joka olisi kuivannut ihon harjoitusten jälkeisestä hiestä. Hän oli viimein antanut kuumuudelle periksi ja luopunut tunikoistaan sekä pitkistä saappaistaan, ja jokea lähestyessään katui päätöstään. Hänen ohitseen kulki tasaisena virtana akhereita lapsineen, ja hän huomasi joidenkin nuorempien akherien virnistelevän hänen hikiselle – ja yläosattomalle – olemukselleen. He itse kulkivat ohuissa, väljissä puseroissa, eivätkä näyttäneet välittävän helteestä tuon taivaallista puolipitkistä hihoista huolimatta.

”Äiti, katso!” pitkätukkainen pikkulapsi kiljahti innoissaan ja osoitti häntä sormella, kun Ren’i käveli tämän ja tämän vanhempien ohi. Lapsi ei ollut ainoa. Hän sai osakseen uteliasta tuijotusta vähän väliä, eikä hänen tarvinnut miettiä syytä. Hän ei tähän mennessä ollut nähnyt tatuointeja ainoallakaan akherilla, sen enempää kuin punaista tukkaakaan.

Ren’i suoristi selkänsä ja yritti vastasi heidän hymyihinsä omallaan.

Yläjuoksulla, näköetäisyyden päässä laitureista ja veneistä, oli leveä poukama, jossa joki virtasi hitaasti. Ren’i oli kylpenyt siellä useana iltana, poissa akherien katseilta, mutta hän näki jo kaukaa, ettei paikka ollutkaan tyhjä. Ared seisoi rannalla ja oli juuri vetämässä paitaa päänsä yli, eikä hän ollut yksin. Rantapuskista roikkui vaatteita siellä täällä ja vedessä oli melkein parin tusinan verran kaikenikäisiä akhereita.

”Kas, Ren’i,” Ared tervehti hänet nähdessään. ”Liity toki seuraan.”

Ren’i yritti kuumeisesti keksiä pakokeinoa tilanteesta, mutta oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, sillä tervehdyksen kuultuaan muutkin kylpijät olivat huomanneet hänet. Ren’i päätti hyväksyä kohtalonsa ja heilautti kättään tervehdykseksi.

”Toivottavasti en häiritse, arvon herrasväki,” hän sanoi ja tipautti reppunsa maahan niin, että hiekka pöllysi. ”Onko jotain erityistä meneillään? En ole nähnyt muina iltoina näin paljon väkeä liikkeellä.”

”Kuudespäivä on kylpypäivä. Veremissä olisi kunnon kylpyläkin, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokivesi virkistää kuivalla kaudella paremmin,” Ared vastasi. ”Sinäkin näytät olevan kylvyn tarpeessa.”

Ren’i huokaisi. Hän riisuutui ja yritti olla kiinnittämättä huomiota joessa lilluviin paikallisiin, jotka tapittivat häntä kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet demonia, mikä oli luultavasti totta. ”Hamr ei usko lepopäiviin. Hän harjoituttaa meitä kahdesti päivässä helteestä huolimatta.”

Ared virnisti. ”Kapteenisi ei taida olla pohjoisesta.”

”Meril-Anista. Hän ei usko helteeseen – eikä sen puoleen muihinkaan säätiloihin.” Ren’i jätti tavaransa sotkuiseen pinoon reppunsa päälle, käveli vesirajaan ja kokeili vettä varovasti jalallaan. Se tuntui hyytävän kylmältä ilmaan verrattuna. ”Viime talvena Hol Saroon iski nelipäiväinen lumimyrsky. Hän ei perunut harjoituksia yhtenäkään päivänä.”

Yksi rantavedessä istuvista vanhoista ukoista naurahti. ”Se selittää, miksi ihosi on samanvärinen kuin tukkasi. Olet ihan hitusen palanut.”

”Huomaan sen,” Ren’i huomautti kuivasti.

Toiset nauroivat, kaikki paitsi yksi, ja Ren’i huomasi liian myöhään, että Haukka oli heidän joukossaan. Hänen pitkät hiuksensa olivat auki ja hän näytti yhtä iloiselta nähdessään Ren’in kuin viime kerralla. Ren’i yritti hymyillä hänelle silkasta kohteliaisuudesta, mutta tunsi kasvolihastensa vastustavan kaikin voimin, ja sai lopulta aikaan vain irvistyksen. Hän tunsi potkun jättämän mustelman edelleen liikkuessaan.

Ared asteli ilkosillaan jokeen antamatta viileän veden häiritä itseään millään tavalla. Vaatteidensa alla hän oli yllättävän hintelä, ja hänen rintakehäänsä koristi kaksi pitkää leikkausarpea, samanlaisia, jollaiset Alarallakin oli, tosin akherit eivät näyttäneet kokevan tarvetta koristella arpiaan tatuoinnein kuten kishalaiset tekivät. Hän kantoi itseään arvokkaasti, mikä sai hänet näyttämään pidemmältä kuin hän todellisuudessa oli. Hän painoi päänsä veden alle ja veti syvään henkeä noustessaan takaisin pinnalle, mustat hiukset vettä valuen.

”Älä turhaan ujostele,” hän sanoi Ren’ille. ”Vesi viilentää mukavasti.”

Ren’i tunsi joka ikisen silmäparin seuraavan itseään ja alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi. Hän oli kuvitellut tottuneensa yleisen tuijotuksen kohteena olemiseen Hol Sarossa – kruununprinssinä hän ei voinut mennä juuri minnekään kiinnittämättä huomiota –, mutta siellä hänen ei sentään tarvinnut esiintyä alasti yleisön edessä. Hän marssi jokeen matkien Aredin esimerkkiä ja sukelsi, kun vesi ulottui häntä rintaan. Vesi tuntui puukonviilloilta punoittavaa ihoa vasten, ja hän nousi vedestä kovaan ääneen kiroten.

Ared nauroi toisten mukana. Ren’i näki märkien hiusten verhon läpi, että Haukka oli uinut toiselle puolelle jokea ja noussut matalalle laiturille istumaan kauaksi muista. Tämä puristi vedet hiuksistaan ja alkoi solmimaan niitä takaisin letille.

”Älä välitä serkustani,” Ared sanoi nähdessään, minne Ren’i katsoi. ”Hän ei ole erityisen seurallinen.”

”Serkustasi?”

Ared hymyili. Ren’i tuijotti häntä, sitten Haukkaa, ja näki lopulta yhteneväisyydet heidän välillään. Sama nenä, samat ruskeat silmät, vaikkakin Aredin piirteet olivat pehmeämmät kuin Haukan.

”Hän on vanhempi serkkuni,” Ared selitti. ”Äitimme olivat siskoksia.”

”Hän ei taida liiemmin pitää muukalaisista.”

Yksi vanhemmista akhereista hymähti. Hänen kasvonsa näyttivät etäisesti tutuilta, ja hetken mietittyään Ren’i oli melko varma, että tämä oli seissyt Haukan vierellä armeijan saapuessa tasangolle.

”Metsästäjän on osattava epäillä kaikkea, mitä ei tunne,” mies sanoi. Hänellä oli lyhyt, harmaankirjava vaalea parta pulisonkeineen, puunrungon paksuiset käsivarret, ja hyväntahtoinen pilke silmissään. Jokin hänen olemuksessaan muistutti Ren’iä kapteeni Hamrista, joskin Hamr oli miestä huomattavasti pitempi.

”Onniar on opettanut hänet hyvin,” rantavedessä kykkivä vanhus hekotti. ”Punapäällä on edelleen komea mustelma vatsassaan.”

”Se oli varsin hyvä potku,” Ren’i myönsi. Hän tunsi Haukan pistävän katseen ihollaan ja käänsi tälle selkänsä. ”Se muistuttaa olemassaolostaan joka kerta, kun yritän nousta istumaan.”

Vanhus hymyili hampaatonta hymyään. ”Niinpä niin. Pojankutale on aina ollut pahansisuinen, mutta osaa asiansa.”

Ared oli avannut kaikki kolme lettiään ja levitti parhaillaan hiuksiinsa saippuaa. ”Kuules Lehvä, minä ja Haukka emme ole olleet poikia aikoihin.”

Lehväksi kutsuttu ukko pärskähti. ”Voi veikkonen, minä muistan vielä, kun te pojankoltiaiset jahtasitte vanhaa kattiparkaani pitkin sivukujia ja saitte siitä hyvästä palkkioksi vain naarmuja käsivarsiin. Olette minun silmissäni lapsia lopunikänne.”

”Lähestymme molemmat kahdettasadatta syntymäpäiväämme,” Ared muistutti hitusen purevasti.

”Ja pah. Jutellaan sitten uudestaan, kun tukkasi on enemmän harmaa kuin musta.”

Ren’i oli uponnut silmiään myöten jokeen ja oli vähällä vetää vettä henkeen. ”Että kuinka? Kaksisataa?” hän sai kakaistuksi nostaessaan leukansa takaisin pinnalle. Hän tunsi olonsa noloksi. ”Ja minä kun olen sinutellut sinua kohta viikon päivät.”

”Oletko muka minua nuorempi?” Ared kysyi kulmat koholla.

”Ai että olenko? Olet kaksi kertaa ikäiseni.”

Akherit katsoivat häntä yllättynein ilmein, kaikki paitsi Haukka, joka ei näyttänyt edes kuuntelevan keskustelua.

”Ethän sinä ole sitten kuin pelkkä poikanen,” vanha ukko sanoi. ”Voi ihme. Minä kun luulin, että te demonit olette tuhansia vuosia vanhoja.”

”Niin, no, ovathan jotkut meistä. Emme mekään vanhoina synny.”

”Eihän se ole ikä eikä mikään teidän parissanne. Ihanko totta teikäläisten armeija ottaa komentoja tuollaiselta märkäkorvalta?” Vehka pudisteli päätään. ”Toisaalta, tämä Ared tässä nousi päälliköksi ollessaan vasta kuusissakymmenissä. Mihin tämä maailma oikein on menossa?”

Ared vaihtoi kyllästyneen katseen Ren’in kanssa ja mutisi hiljaiselle äänellä, ”parempi, kun et sano mitään,” Vehkan jatkaessa yksinpuheluaan maailmantilasta ja kokemattomien aikuisten kyseenalaisista johtamiskyvyistä.

”Kuulin itse armeijassa samanlaisia jorinoita, kun minusta tuli ylipäällikkö,” Ren’i kuiskasi takaisin.

”Miten toimit?”

”Järjestin valittajille ylennyksen – johonkin toiseen kaupunkiin mahdollisimman kauas Hol Sarosta.”

Ared puri huultaan estääkseen itseään nauramasta.

Ren’i kuunteli akherien puheensorinaa vain puolella korvalla peseytyessään ja antoi ajatustensa harhailla vapaasti. Joen toisella puolella kohoava metsä oli korkeampaa ja vehreämpää kuin Hatam-Ilem puoli joesta. Aluskasvillisuus oli tiheää ja hän katseli kaipaavasti lehtipuiden varjoon. Hän ei tunnistanut puoliakaan alueen puu- ja kasvilajeista, mutta oli kasvanut pohjoisen metsien ympäröimänä ja tunsi olonsa kotoisammaksi puiden lomassa kuin avomaalla. Hän antoi katseensa vaeltaa takaisin Haukkaan nyt, kun tämän huomio oli, jumalten kiitos, pukeutumisessa.

Vai että metsästäjä, Ren’i ajatteli tämän kiskoessa housuja jalkaan. Hän pystyi näkemään sen nyt, kun tiesi mitä etsiä. Leveät hartiat, voimakkaat käsivarret, mutta kevytrakenteinen vartalo liikkumaan nopeasti ja hiljaa metsän pimennossa. Ajatus oli hermostuttava. Ren’i päätti, että hänen oli jollain keinolla saatava mies puolelleen, ellei halunnut kurkkia olkansa yli seuraavat kuukaudet vain odottaen, että tämä hiipisi hänen selustaansa ja viiltäisi hänen kurkkunsa auki jollain pimeällä kadulla.

Haukka heilautti märän palmikkonsa olkansa yli, nappasi reppunsa, ja Ren’in yllätykseksi lähti kävelemään poispäin joesta ja kaupungista. Illan pitenevät varjot nielaisivat hänet pian näkyvistä.

Kuivattuaan itsensä ja pukeuduttuaan Ren’i jäi Aredin ja muiden kanssa rannalle. Vehka kaivoi laukustaan leivonnaisia ja akherien suosimaa kuivattua, makeasti maustettua lihaa. Ren’i seurasi Aredin esimerkkiä ja mursi suuresta leivästä palasia ja kääri lihanpalat niihin. Hän huomasi olevansa nälkäinen ja tajusi, ettei ollut syönyt mitään harjoitusten jälkeen.

Aurinko laski horisontin taakse ja maalasi taivaanrannan purppuran sävyin. Hämärän laskeutuessa veden yllä parveili pieniä, hehkuvia valopalloja, jotka saivat aallot alapuolellaan kimaltamaan kelmeästi.

”Tulikärpäsiä,” Ared sanoi, tulkiten Ren’in kysyvän ilmeen oikein. Ren’i ojensi huomattavasti lyhentynyttä leipäpitkoa tälle, mutta Ared pudisti päätään. ”Syö vain loput. En jaksa enempää.”

”Tulee kirkas yö,” parrakas mies sanoi ja katsahti Ren’iin. ”Aamusta tulee viileä. Teikäläisten kannattaisi harjoitella ennen auringonnousua, jos haluatte selvitä sadekauteen asti.”

”Niinkö tekin teette?” Ren’i kysyi.

Mies nyökkäsi. ”Helteellä pitää ensisijaisesti levätä.”

”Ihmettelinkin, miksi kaupunki on päivisin niin autio.”

”Aurinko on ankara opettaja. Edes riistaeläimet eivät liiku ulkona kuumimpaan aikaan, joten miksi mekään tekisimme niin?”

”Onniar on Hatam-Ilen ylimetsästäjä,” Ared selitti. ”Hän tietää kaiken, mitä aavikko voi meille opettaa.”

Ren’i laski vasemman käden rintansa päälle ja kumarsi kevyesti tämän suuntaan. ”On kunnia tutustua. Välitän ehdotuksen kapteenille.”

”Hänen on parasta kuunnella tai poltatte itsenne loppuun ennen kuin liqarit edes ehtivät tänne – kirjaimellisesti.”

”Hän ei ole aina kaikkein helpoin suostuteltava.”

”Sen uskon.” Onniar näytti huvittuneelta. ”Kuules, minulla on ajatus. Jos kapteenisi kuuntelee mieluummin sinun neuvojasi kuin meidän, voisit tulla tutustumaan tapoihimme.”

”Kuinka?”

”Tule mukaamme metsälle.”

”Mitä, minäkö?”

”Sinä. Ehkä jotkut sotilaistasi, jos joukossanne on sellaisia, joilla on ennestään metsästyskokemusta. Ja jättäkää haarniskat pois. Emme halua tiedottaa kaikille eläimille kymmenen virstan säteellä, että olemme tulossa.”

Ren’i röyhisti rintaansa. ”Osaan kyllä pukeutua asianmukaisesti. Olen kaatanut villikarjuja pohjoisen pitkän talven aikana kishalaisella seipäällä.”

”Annan sinulle tilaisuuden todistaa sen.” Onniar virnisti. ”Kokoonnumme kahdeksaspäivän aamuna kaksi tuntia ennen auringonnousua. Tule joelle, jos haluat mukaan.”

”Niin varhain? Silloinhan on vielä pilkkopimeää,” Ren’i sanoi häkeltyneenä.

Ylimetsästäjän virne leveni. ”Ei akherin silmille.”