Hatam-Ile, 9. seitsemäskuuta 3045

Tähtitaivas avautui kirkkaana aavikon yllä, kun Haukka nousi ylös ja pukeutui. Hän ei ollut kuin torkkunut iltapäivän jälkeen, mutta häntä ei väsyttänyt. Kirkkaissa, kylmissä öissä oli jotain, mikä piti hänen mielensä levottomana aina aamun ensitunteihin saakka, ja hän tunsi helpotusta kiskoessaan kevyet mokkasaappaat jalkoihinsa. Hän nappasi nuoliviininsä ja jousensa ja astui ulos, yön tuttu kutsu veressään laulaen.

Hän suuntasi takaisin joelle, seuraten sen voimistuvaa solinaa kuin kompassia. Hän ei päästänyt ääntäkään kävellessään halki aluskasvillisuuden, valiten tarkasti, minne jalkansa laski. Kuut olivat laskeneet horisontin taa ja vieneet kalpean valonsa mukanaan, mutta metsä piirtyi terävinä varjoina verkkokalvoille. Hän kuuli lehvästössä laulavien yölintujen äänet, kaarnan rapinan oravien ja muiden pienten eläinten kiipeillessä puunrunkoja pitkin, sekä lehtien vapinan huokaavassa tuulessa, joka sai hänet palelemaan.

Hän näki jo kaukaa, että Onniar, Sinilehti ja Hopeapuro olivat ylittäneet joen ja odottivat häntä metsänreunassa samanlaisissa tummissa vaatteissa kuin hän. Sinilehti oli piilottanut pitkät mustat hiuksensa hupun alle. Sen alla hänen kasvonsa sulautuivat varjoihin niin perusteellisesti, ettei häntä tahtonut erottaa lainkaan. Myös Hopeapuro oli piilottanut hopeanharmaat hiuksensa, joiden mukaan oli saanut nimensä.

”Olet aikaisessa,” Hopeapuro sanoi hiljaa. Hän ei seissyt yhtä suorassa kuin ennen ja hänen kasvonsa olivat laihemmat kuin Haukka muisti, mutta hänen silmissään oli sama innostunut kiilto kuin aina, kun hän sai kantaa jousta. Oli helpotus nähdä hänet taas jaloillaan.

Haukka kurtisti kulmiaan. ”Miksi nostosilta on alhaalla?”

”Saamme apukäsiä. Odotetaan vielä hetki,” Onniar vastasi.

Haukka kuuli askelten hiljaisen rasahtelun soraa vasten ja tiesi heti, että tulija ei ollut akheri – akheri ymmärtäisi vaimentaa askeleensa asutulta alueelta poistuessaan. Haukka puristi joustaan tiukemmin. Ren’i saapui kaupungin halki Linnee ja Yurau kintereillään yhtä rennosti kuin olisi matkalla kaupunkijuhlaan. He kaikki kantoivat mukanaan kishalaista pitkäjousta.

”Et ole tosissasi,” Haukka sihahti.

”Päinvastoin. Olen erittäin tosissani,” Onniar sanoi. Hän nyökkäsi tulijoille. ”Huomenta. Saavuitte juuri sopivasti. Lähdemme tästä porukalla jahka Sinilehti on käynyt sanomassa sillanvartijalle, että voi nostaa sillan takaisin ylös.”

Ren’i oli odottanut kulkevansa hipihiljaisen kaupungin läpi, mutta Hatam-Ile oli enemmän täynnä elämää aamun varhaisina tunteina kuin päiväsaikaan konsanaan. Vaikka talojen ovet olivat säpissä, ikkunoista ja verhokankaiden läpi kajasti valoa, ja hän oli kuullut musiikin, naurun, ja pienten lasten leikin äänten kantautuvan kodeista. Toriaukiolla oli ollut myyntikojuja odottamassa seuraavaa päivää, ja tyhjän suihkulähteen reunoilla oli istuskellut nuoria juttelemassa keskenään.

Ren’i oli jättänyt kertomatta kapteenille kutsustaan – tällä oli ollut tarpeeksi sulattelemista ylimetsästäjän neuvoissa – ja hiipinyt leiristä Linneen ja Yuraun kanssa ääneti kuin varjot.

Hän ei nähnyt pimeässä yhtä hyvin kuin kissansilmäiset akherit, ja kesti hetken ennen kuin hän erotti heidät sillan toisella puolella. Nämä olivat päästä varpaisiin mustissa. Ren’i oli totellut Onniarin käskyä pukeutua tummaan vaatekertaan, mutta katui yksihihaista puseroaan hiljaa itsekseen. Maassa oli paikka paikoin kuuraa ja hengitys värjäsi ilman valkoiseksi, täydellisenä vastakohtana päivän helteelle.

”Osaatte kai kaikki ampua?” Onniar kysyi kuiskaten. Kaikki kolme nyökkäsivät. ”Hyvä. Haukka, sinä kuljet edellä. Te kolme, seuratkaa minua ja ottakaa oppia. Älkää ampuko mitään ennen kuin annan luvan.”

Haukka ei jäänyt odottamaan heitä, vaan liukeni yöhön kuin aave. Toiset suuntasivat metsän pimentoon hänen kintereillään.

Ren’i pysytteli tiiviisti Onniarin takana, pitäen jousensa valmiina ja yrittäen matkia miehen puolikyyryä asentoa parhaansa mukaan, kun he etenivät hiipien kinttupolkuja pitkin. Hän ei tiennyt, miten akherit näkivät nenäänsä pidemmälle: metsässä oli säkkipimeää, eivätkä Ren’in silmät erottaneet kuin puunrunkojen ja kivien ääriviivoja. Hän melkein törmäsi Onniarin selkään, kun akherit kyyristyivät suurten kivenlohkareiden taakse kuljettuaan parikymmentä minuuttia täydellisessä hiljaisuudessa.

”Odottakaa,” Onniar kuiskasi ja laski kätensä Ren’in olalle. Ren’i värähti tahtomattaan. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, kuinka luontevia akherit olivat fyysisen kosketuksen kanssa.

”Mitä nyt?” Ren’i kysyi niin hiljaisella äänellä, että se kuulosti vain tuulenhenkäykseltä.

Onniar puristi hänen olkapäätään ja osoitti. ”Katso tarkasti. Tuolla ylhäällä, näetkö?”

Ren’i siristi silmiään ja etsi katseellaan paikkaa, jota Onniar osoitti. Aluksi hän näki vain muodottomia varjoja: puiden latvoja, kiviä, nousevan kallion terävän reunan, joka pisti kuin peikonhammas kohti yötaivasta. Jokin sai männynoksan heilahtamaan, jokin suuri ja tumma hahmo, ja hetken Ren’i ajatteli aavikkosusia ja puumia ja muita petoja, joita etelän metsät kirjojen mukaan vilisivät. Pari silmiä kiilui pimeässä ja kääntyi heitä kohti kuin tietäen, että he olivat siellä. Ren’i puristi pitkäjousta kädessään, kunnes hahmo liikahti ja pitkä letti valahti tämän olan yli.

”Nyt näen,” hän henkäisi tunnistaessaan Haukan. Tämä istui oksanhaarassa ja teki pienen eleen kädellään. ”Mitä hän tekee?”

”Tiedottaa,” Onniar vastasi. Hänen virnistyksensä välähti terävänä ja valkoisena hämärässä. ”Hänellä on tarkemmat silmät kuin kellään muulla Hatam-Ilessä. Siitä nimi.”

Haukka lähti etenemään oksaa pitkin kyyryssä hitain, varmoin liikkein. Ren’i pidätti hengitystään, kun tämä ponnisti, hyppäsi ilmaan ja laskeutui kallionlaelle äänettömästi kuin kissapeto. Haukka oli hetken paikallaan ja tutkaili alapuolella avautuvaa maastoa.

”Mennään,” Onniar sanoi, kun Haukka toisti käsimerkin.

Ren’i odotti jousi jännitettynä, että Linnee ja Yurau pääsivät livahtamaan kivien välistä akherien jälkeen ennen kuin seurasi heitä itse. Hän yritti pakottaa silmänsä näkemään jotain pimeydessä. Vaikka hän oli kulkenut pohjoisen metsissä lähes koko ikänsä, hänestä tuntui kuin olisi koko ajan kaksi askelta jäljessä. Syrjämailla ei ollut mitään, mitä hän tunnisti. Ei koivuja, ei vaahteria, ei ikimetsien tuhatvuotisia tammia tai pajupuita. Öisen metsän äänet – kultarastaiden laulun puute, outojen eläinten rapistelu oksistossa ja kasvillisuuden seassa – kuulostivat erilaisilta, vääriltä. Jopa tuuli sai puiden lehdet soimaan eri tavalla.

Ainakin hän oli päässyt pois hiekalta. Metsänpohja oli pehmeä pakkasesta huolimatta, ja hänen jalkansa pääsivät rytmistä kiinni ja löysivät kuin itsestään kaikki oikeat paikat, joihin astua ääntä päästämättä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi, liian pieneksi ja ohueksi omassa kehossaan autiomaan arvaamattomalla maaperällä.

Kallio nousi loivasti yhä ylemmäs ja ylemmäs, ja Ren’i oli hengästynyt, kun he pääsivät sen laelle. Hän ei tarvinnut akherin silmiä nähdäkseen, että laakea kallio päättyi äkillisesti, ja että alapuolella odotti pitkä pudotus metsän mustaan kitaan. Haukka istui reunalla ja tuijotti rävähtämättä alas pimeyteen kuin odottaen jotain. Ren’i hytisi, eikä se johtunut kylmästä. Miehen silmät olivat pimeässäkin oudon kirkkaat, ja Ren’i tiesi, että tämä näki asioita, joita hänen silmänsä eivät ikinä pystyisi havaitsemaan.

Ren’i ei ollut ennen ymmärtänyt täysin, millä tavoin akherit erosivat heistä, lukuun ottamatta elinkaaren pituutta ja pieniä eroja ulkomuodossa. Ymmärrys avasi kuilun heidän välilleen, syvemmän ja pysyvämmän kuin pudotus hänen jalkojensa juuressa, eikä Ren’i voinut irrottaa katsettaan siitä.

”Istu alas,” Onniar sanoi hänelle tavallisella äänellä, vetäen hänet äkisti ajatuksistaan takaisin todellisuuteen.

”Eikö meidän tarvitse kuiskata?” Ren’i kysyi.

Onniar pudisti päätään. ”Voimme ottaa rennommin toistaiseksi. Lähistöllä ei ole riistaa – ainakaan vielä. Pysyttelemme tuulen yläpuolella ja annamme metsän tottua läsnäoloomme.”

He istuivat pienissä ryhmissä ja odottivat. Akherit kaivoivat repuistaan syötävää, ja Ren’i tajusi, ettei hän ollut edes harkinnut tuovansa mitään. Onniar oli luultavasti varautunut siihen, sillä akherien tuomista muonavaroista riitti myös hänelle, Linneelle ja Yuraulle. Ren’i otti leivoksensa vastaan nolostuneena ja yritti olla huomaamatta ylimetsästäjän huvittunutta ilmettä.

Yön kylmyys puri läpi vaatteiden ja kohmetti hänen sormensa. Hän pyöritteli jousta käsissään ja tarkisti jänteen kiinnityksen kahdesti, kolmasti, viidesti, vain saadakseen käsilleen jotain tekemistä ja pitääkseen ne lämpiminä. Yurau puhalteli kämmeniinsä, hieroen niitä alituiseen yhteen. Hänen vieressään Linnee istui hiljaa paikallaan kivikasvoisena kuten aina, mutta hänkin oli alkanut täristä.

”Olisin luullut teidän kestävän kylmää vähän paremmin,” Hopeapuro sanoi, tunkien uuden palan leipää suuhunsa. Vaaleita hiussuortuvia oli karannut hänen huppunsa alta ja niihin oli muodostunut kuuraa.

Linnee ei vilkaissutkaan häneen sanoessaan kylmäkiskoisesti, ”me tiedämme, että kylmässä ei pidä jäädä paikoilleen, jos mielii pysyä hengissä.”

Pienikokoinen akherinainen hymähti. ”Ja me tiedämme, että ulkovaatteissa kannattaa olla kaksi hihaa.” Hän tutkaili Ren’in paljaan käsivarren tatuointeja uteliaasti. ”Meidän tarinamme kertovat, että Quan opetti demoninsa hallitsemaan tulta. Ettekö te voi pitää itseänne lämpimänä tahdonvoimalla?”

Ren’i hymyili tahtomattaan. Unissaan hän kyllä tunsi tulen polttavan ihoaan, mutta se oli vain sitä – unta. Miten hän yrittikin valveilla, ei hän saanut edes telttansa lyhtyä syttymään. Hän ei ollut uneksinut aavikoista ja tulimyrskyistä pariin yöhön, mikä oli helpotus. Uni herätti hänet joka kerta kauan ennen auringonnousua, eikä hän yleensä saanut unenpäästä kiinni uudelleen koko yönä.

”Totuus on usein tarua pitkäveteisempää,” hän sanoi. Hän taputti olkapäänsä tuoretta tatuointia. ”Isäni sanoo, että Quanin tuli kytee meissä edelleen, syvällä sisimmässämme. Taivashin ashay on lahja Quanilta.”

”Ashay?” Hopeapuro kysyi.

Linnee näytti typertyneeltä. ”Etkö tiedä, mikä se on?”

Hopeapuro ja Sinilehti vilkaisivat toisiaan. Linnee esti vain vaivoin itseään pyörittelemästä silmiään.

”Ashay, kipinä, on taivashin elinvoiman ydin,” Ren’i selitti. Hän painoi vaistomaisesti kätensä sydämensä päälle. ”Se antaa meille pitkän elämän – suojaa meitä taudeilta ja ikääntymiseltä. Jokaisella taivashilla on se.”

”Jaa. Ei se niin erinomaiselta vaikuta, jos minulta kysytään,” Sinilehti tokaisi, kapeat silmät entisestään siristyen. ”Millä te sitten pysytte hengissä pohjoisen pitkien talvien aikana, jos ette taikuudella?”

Kysymys oli niin vilpitön, että Ren’i purskahti nauruun.

Onniar oli liittynyt Haukan seuraan kielekkeen toisella laidalla. Hän istahti tämän viereen ja ojensi viimeisen leivonnaisen hänelle. ”Söisit jotain.”

Haukka pudisti päätään.

”Omapa on asiasi. Syön sen sitten itse,” Onniar sanoi. Leivos katosi kokonaisena hänen suuhunsa.

”Miksi toit heidät tänne?” Haukka kysyi yhteenpurtujen hampaiden välistä.

”He haluavat oppia. Heittävät vielä henkensä, jos eivät opi aavikon tavoille, piruparat.”

”Sen parempi meille.”

Onniar oli pitkään hiljaa. Hän huokaisi.

”Tiedän, mitä ajattelet,” hän sanoi, madaltaen ääntään, etteivät muut kuulleet. ”Mutta vihanpito ei ratkaise mitään. Mikään ei muutu, jos emme itse yritä tehdä sen eteen jotain. Ja jos yksikin heistä haluaa oppia, jos yksikin heistä on valmis kuuntelemaan, eikö se ole yrittämisen arvoista?”

”He ovat hirviöitä,” Haukka sihahti, ääni raivosta täristen. ”Me emme ole heidän silmissään mitään. Mitään! He eivät näe meitä edes elävinä olentoina!”

”Ehkä niin. Ehkäpä monet heistä ajattelevat sillä tavoin,” Onniar myönsi. ”Mutta vanha Tamal tapasi sanomaan, että jokainen sadekuuro alkaa yhdestä pisarasta. Ehkä joskus vaaditaan vain yksi henkilö, joka on valmis muuttumaan.”

Haukka veti hitaasti henkeä nenänsä kautta ja yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan. Yritys jäi lyhytikäiseksi. Ren’in nauru raikasi yhtäkkiä yöllisessä metsässä ja rikkoi hiljaisuuden. Läheisestä puusta kuului räpytystä, kun pari säikähtäneitä kottaraisia pyrähti lentoon. Haukka mulkaisi tahtomattaan Ren’iä, joka oli kumartuneena Sinilehden puoleen, eikä enää voinut irrottaa katsettaan hänestä. Haukka ei edes tiennyt miksi: Ren’i kaikessa ärsyttävyydessään tuntui kerjäävän huomiota kuin korvanjuuressa inisevä hyttynen.

Taivashi, demoni, täysiverinen. Millä nimellä häntä sitten kutsuikaan, häntä katsoessaan Haukan oli helppo antaa taikauskolle periksi ja uskoa vanhoihin taruihin. Prinssin saattoi kuvitella astuneen hornan hiilloksesta vain sekunteja sitten. Hänen hiuksensa olivat kuin liekkimeri, kuten kymmenien keisarien ja keisarinnojen häntä ennen, ja hän kantoi demonien merkkejä ihossaan kuin koruja. Ilma prinssin ympärillä höyrysi ja muodosti jääkiteitä tämän hiuksiin.

”Vaikka hän olisikin valmis siihen, mikään ei tule muuttumaan,” Haukka kuuli itsensä sanovan, katse edelleen Ren’in typerissä kasvoissa. ”Hän ei ole muuta kuin keisarinnan sätkynukke.”

”Keisarinna ei elä ikuisesti, demoni tai ei. Jonain päivänä tuo mies istuu rubiinivaltaistuimella,” Onniar sanoi. ”Hänestä tulee keisari, ymmärrätkö? Keisari, joka hävisi akherille ja osoitti tälle kunniaa.”

”Demonin kunnia ei ole paljonkaan arvoinen.”

Onniar huokaisi uudestaan. Hän näytti väsyneemmältä kuin aikoihin. ”Luovutan. Tee niin kuin lystäät.”

Haukka ei ehtinyt avata suutaan vastatakseen, kun tunsi kallion tärähtelevän hennosti. Puheensorina lakkasi ja he kaikki tuijottivat kuin naulittuina lähestyvän äänen suuntaan. Haukka tunnisti sen ennen kuin eläimet tulivat näkyviin.

”Villikooreja,” hän kuuli Ren’in kuiskaavan.

Lauma oli isompi kuin mikään niistä, jotka yksikään Hatam-Ilen metsästyspartioista oli nähnyt viikkoihin. Ison orin perässä nelisti parikymmentä tammaa. Useimmilla niistä oli varsa mukanaan.

”Vuotiaita,” Haukka mutisi. Kuiva sammal kahisi, ja hän näki silmäkulmastaan, kuinka Ren’i hiipi lähemmäs.

”Noista riittäisi ruokaa pitkäksi aikaa,” Ren’i sanoi kuiskaten. ”Lähdemmekö?”

Onniar säästi Haukalta vastaamisen vaivan. ”Emme kaada tammoja, joilla on noin nuoria varsoja. Varsojen on annettava kasvaa tarpeeksi, jotta lauma selviytyy.”

Ren’i nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Mitä teemme?”

”Odotamme. Ne ovat pelästyneet jotain,” Haukka vastasi hiljaa. Koorit laukkasivat kallion ohi hidastamatta, eikä ori edes pysähtynyt katsomaan, oliko muu lauma vielä sen mukana. ”Mitä, se meidän on parasta selvittää.”

”Susia, kenties?” Ren’i kysyi.

”Ei. On liian hiljaista.”

Onniar seurasi, kuinka lauma rynnisti syvemmälle metsikköön niin, että tanner tömisi. ”Haukka, tiedät tehtäväsi.” Hän katsahti Ren’iin. ”Sinä tulet minun mukaani. Otamme muut ja menemme passiin.”

He kiipesivät alas kalliolta, kulkivat syvemmälle metsän pimentoon, ja ottivat paikkansa äänettömästi, toimien kuin jonkin sanattoman sopimuksen ajamana. Sinilehti ja Onniar selät puunrunkoa vasten, hädin tuskin hengittäen, jouset jännitettyinä. Hopeapuro, polvillaan pensaan suojassa parinkymmenen metrin päässä. Ren’i saattoi juuri ja juuri erottaa tämän silmien kiiluvan hämärässä, mutta vain, koska tiesi mitä etsiä. Linnee ja Yurau nyökkäsivät Ren’ille ja lähtivät päinvastaisiin suuntiin, kunnes yö nielaisi heidät molemmat.

Ren’i tunsi kätensä liikkuvan kuin itsestään, kun se veti nuolen viinistä, asetti sen paikoilleen, ja hän polvistui pensaan taakse sopivan matkan päähän muista. Jännitys sai hänen sormenpäänsä kihelmöimään. Hän muisti edelleen talven viisi vuodenkiertoa sitten ja paineen seipään toisessa päässä, kun sen metallikärki lävisti villikarjun rintakehän. Eläin ei ollut pysähtynyt ennen kuin se oli ollut vain kädenmitan päässä Ren’istä, hanki sen alla punaisena omasta verestään, aivan kuin ei olisi edes tuntenut ruumiinsa lävistävää seivästä.

Ren’i oli metsästänyt karhuja ja susia, kooreja, hirviä ja kolmen aikuisen taivashin kokoisia peikkoja, joiden sarvet olivat valtavat kuin kuusen juurakko, eikä Ren’i ollut koskaan pelännyt niitä. Noiden pitkien sekuntien aikana, joina hän ja villikarju olivat tuijottaneet toisiaan silmästä silmään, oli pelon kipinä löytänyt tiensä hänen ihonsa alle ja murentanut jotain sellaista hänen sisällään, johon hän oli luottanut kuin peruskallioon. Eläimen silmissä ei ollut ollut hitustakaan pelkoa, ainoastaan palavaa, ääretöntä raivoa. Ren’i oli puristanut seivästä henkensä kaupalla, ja kun eläin oli lopulta lakannut liikkumasta, hän ei ollut irrottanut otettaan pitkään aikaan.

Hän oli löytänyt saman pelon itsestään uudestaan komentaessaan sotilaansa Galasen palaviin taloihin etsimään eloonjääneitä, kun ympärillä seisovien omaisten kasvot kertoivat, ettei toivoa ollut. Se oli hänen mukanaan, kun Hol Saro hukkui savuun ja tuhkaan, kun hän kohtasi kaduille pakkautuneiden kodittomien tyhjät katseet. Se oli läsnä, kun mellakat repivät kaupungin kahtia Menushesta Mireen asti, ja hän oli taas seipään toisessa päässä, vain kädenmitan etäisyydellä särkymisestä. Häntä vastassa olivat samat silmät, sama raivo, jota ei pysäyttänyt edes kipu tai kuolemanpelko.

Hän ei pelännyt vihaa, vaan sitä, kuka oli sen edessä. Ei ollut olemassa metsästäjää eikä saalista, oli vain pelko, joka oli hän itse, sekä viha, joka oli hänen kansansa.

Ren’i sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hetken aikaa maailma oli äänetön ja tyyni.

Vain pari sydämenlyöntiä myöhemmin hiljaisuuden rikkoi ärinä, jollaista Ren’i ei ollut koskaan kuullut.

Aluskasvillisuudesta rynnisti kolme valtavaa hahmoa neljällä jalalla suoraan heitä kohti samalta suunnalta, mistä koorit olivat tulleet.

”Nyt!” Onniar huusi. Hän oli hetkessä ampunut ensimmäisen nuolen ja heittäytynyt pois eläinten tieltä.

Ne olivat isoja, paljon isompia kuin yksikään susi, jonka Ren’i oli koskaan kaatanut. Valtavat tassut, jotka päättyivät teräviin kynsiin, kaksi pitkää, paksua torahammasta, jotka kasvoivat alaleuasta ja kaartuivat ylöspäin. Hän oli vain lukenut eläimistä, mutta tunnisti ne heti: käyrähammasilves, aikuinen naaras kahden lähes täysikasvuisen pennun kanssa. Nimestään huolimatta ne muistuttivat pohjoisen pienikokoisia ilveksiä vain etäisesti.

Nuoli lensi kuin tyhjästä ja upposi sujahtaen toisen pennun kylkeen. Ren’i näki männynoksan taipuvan, kun tumma hahmo laskeutui sen päälle, ja sinkautti salamana toisen nuolen pentua kohti. Valtava eläin ei edes hidastanut, vaikka se oli selvästi loukkaantunut.

Sinilehti ampui nuolen, sitten toisen niin nopeasti, että hänen kätensä näyttivät sumenevan. Pentu rojahti kimakasti rääkäisten kesken juoksun, eikä enää liikkunut.

Emo iski kyntensä maahan ja pysähtyi äkisti, päästäen äänen, jollaista Ren’i ei ollut koskaan kuullut. Se oli puoliksi raivoa, puoliksi suunnatonta menetyksen tuskaa. Toinen poikasista pysähtyi kaatuneen sisaruksensa viereen ja tönäisi sitä päällään, urahtaen vaativasti kuin yrittäen suostutella sitä nousemaan. Emo käänsi silmänsä akhereihin, jotka astuivat esiin piiloistaan, ja hyppäsi sähisten alta pois, kun Onniarin nuoli seilasi ilman halki sitä kohti. Nuoli osui maahan kohdassa, jossa ilves oli seissyt vain hetkeä aikaisemmin.

Molemmat ilvekset liikkuivat samanaikaisesti. Pentu ryntäsi ärjyen ja sähisten suoraan kohti Sinilehteä, joka kierähti alta pois viime hetkellä. Pusikosta lensi nuoli, joka upposi koko kärjeltään sen lapojen väliin. Ren’i tunsi ilman värähtävän, kun Linnee ja Yurau vaihtoivat ajatuksia äänettömästi, ja hetkeä myöhemmin Linnee ilmestyi esiin kannon takaa puukko kädessään.

Hopeapuro nousi piilostaan ja hyppäsi emon tielle, mutta valtava peto ponnisti ja hyppäsi hänen ylitseen edes vilkaisematta häneen. Ren’illä oli sekunnin sadasosa aikaa tajuta, että eläin tuli suoraan häntä kohti. Hän tunsi kätensä jännittävän jousen ja päästävän nuolen lentoon, mutta hän näki vain ilveksen silmät, jotka nauliintuivat häneen. Seuraavassa hetkessä hän oli selällään, valtavan eläimen paino päällään, ja kymmenen terävää kynttä kaivautui hänen olkapäihinsä.

Ren’i yritti huutaa, mutta kurkusta ei lähtenyt pihaustakaan. Iskun voima oli pakottanut kaiken ilman hänen keuhkoistaan. Hän haistoi eläimen kuuman hengityksen, kun se paljasti hampaansa, ja Ren’i veti tikarin vyöltään. Terä kalahti kerran torahampaita vasten, ja samassa neulanterävät hampaat upposivat hänen käsivarteensa.

Kipu iski piikkinä hänen lävitseen, niin rajuna, että se tuntui halkaisevan hänet kahtia. Hän yritti vaistomaisesti vetää kätensä vapaaksi, mikä sai eläimen otteen vain tiukkenemaan. Hän näki ilveksen silmien porautuvan omiinsa täynnä ikivanhaa vihaa, ja hän näki itsensä taas seipään takana tuijottamassa vihollista silmiin, kun toinen heistä teki kuolemaa.

Ren’i painoi tikarin ilveksen kaulaa vasten ehjällä kädellään ja työnsi kaikin voimin. Hän ei nähnyt, ei kuullut muuta kuin petoeläimen murinan ja sen palavat silmät.

Miten typerä tapa päättää päivänsä, hän ajatteli. Tikari tärisi kädessä, kun eläimen veri helmeili metallia vasten, kaulan vaalea karva hitaasti tummuen, mutta Ren’i tiesi, ettei hänellä ollut käsivoimia tappaa ilvestä ennen kuin se purisi hänen käsivartensa tohjoksi. Yhtäkkiä ilves nytkähti ja sen kaulan läpi työntyi jotain terävää, mikä sai kuuman veren purskahtamaan Ren’in kasvoille.

Nuoli. Eläimen kaulan oli lävistänyt nuolenkärki.

Ren’i tunsi hampaiden jännittyvän lihassaan ja repivän jo rikkoontunutta ihoa syvemmältä, kun eläin rojahti veltoksi hänen päällään. Sen ruumis muuttui äkkiä kymmenen kertaa painavammaksi, lasittunut kiilto keltaisiin silmiin ilmestyen.

Ren’in kädet tärisivät, kun hän yritti kammeta petoa päältään, hampaat puristuen yhteen, kun kipu tulvahti aaltona rikkinäistä käsivartta pitkin.

”Teidän ylhäisyytenne!” joku huusi. Yurau. Sen täytyi olla Yurau, hän tajusi hämärästi. Tämä ei ollut suinkaan ainoa. Ren’i erotti huutoja, hätääntyneitä ääniä, jotka tulivat lähemmäs.

”Älä yritä liikkua,” muita matalampi ja rauhallisempi ääni sanoi hänen oikealla puolellaan.

Ren’i sävähti, kun jonkun sormet ottivat kiinni hänen oikeasta käsivarrestaan ja pitivät sitä väkisin paikallaan. Ote sai kivun yltymään, ja hän sai vain vaivoin estettyä itseään yökkäämästä. Hän tunsi, kuinka tikari vedettiin irti hänen otteestaan, ja tunnisti viimein yläpuolellaan häälyvät kasvot.

Haukka ojensi tikarin jollekulle, ja sanoi, ”et saa sitä nostettua omin avuin. Te kaksi, tarttukaa sen takajaloista.”

Onniar kirosi. ”Sehän on ikeniä myöten edelleen hänen kädessään kiinni.”

”Kyllä se irtoaa,” Haukka vastasi. Hän kumartui Ren’in puoleen ja nosti ilveksen ylähuulta vapaalla kädellään. Näky ei ollut kaunis. Hampaat olivat uponneet syvälle lihaan ja toinen torahampaista oli mennyt koko matkalta käsivarren läpi. Hän vilkaisi Ren’iä, jonka katse oli alkanut harittaa, ja läimäytti häntä poskeen. ”Hei, sinä, pysy hereillä!”

Ren’i tuijotti häntä kuin ei olisi uskonut silmiään. Hetken aikaa Haukka luuli hänen olevan liian sekaisin verenhukasta tajutakseen, mitä ympärillä tapahtui, mutta sitten Ren’i puuskahti syyttävästi, ”sinä löit minua.”

”Pysy hereillä tai lyön uudestaan. Se on käsky.”

”Kyllä, herra,” Ren’i mutisi. Hän kuulosti ärtyneeltä.

Se oli hyvä merkki, Haukka ajatteli.

Linnee ja Sinilehti saivat viimein ilveksen kynnet irrotettua, ja Ren’i huokaisi kuuluvasti, kun suurin osa eläimen painosta nousi hänen päältään. Haukka puristi hänen käsivarttaan, otti otteen eläimen kuonosta toisella kädellä, ja kumartui uudestaan Ren’in ylle.

”Katso minua,” hän sanoi tiukasti, ja Ren’i katsoi. Haukalla oli ruskeat silmät, Ren’i huomasi, kuin sulaa pronssia, eikä Ren’i nähnyt enää mitään muuta. ”Valmistaudu. Tämä tulee tekemään kipeää.”

”Häh?”

Siinä oli kaikki, mitä Ren’i sai sanotuksi ennen kuin Haukka väänsi ilveksen kidan auki väkisin ja pakotti koko hammasrivin irti hänen kädestään. Ren’i karjaisi keuhkojensa pohjasta. Hän tärisi rajusti, ja tunsi kuinka jotain märkää valui pitkin poskia.

”Pidelkää häntä paikoillaan,” Haukka komensi. Onniar ja Yurau ottivat kiinni Ren’istä molemmin puolin.

Haukka otti kiinni eläimen alaleuasta. Ren’in veri kasteli hänen sormensa, kun hän veti torahampaan irti, ja Ren’in huuto sai hänen korvansa soimaan. Ren’in kasvot vääristyivät kivusta, kun torahammas viimein irtosi ja eläimen ruho vedettiin pois hänen päältään. Hänen hengityksensä kulki katkonaisesti, rintakehä kohoillen kuin juoksun jäljiltä, ja Haukka tajusi, että hän itki. Kyyneleet jättivät likajuovia pitkin hänen kasvojaan.

”No, irti on,” Haukka sanoi. Hän ei ollut varma, että Ren’i edes kuuli häntä.

”Helvetti soikoon, Haukka. Yritätkö tappaa hänet?” Hopeapuro kysyi.

”Se olisi kuitenkin pitänyt vetää irti,” Haukka vastasi olkiaan kohauttaen.

Onniar puristi Ren’in ehjää käsivartta. ”Koita pysyä tajuissasi, Ren’i. Viemme sinut kaupunkiin.”

Ren’in onnistui nyökätä. Liike sai maailman pyörimään hänen silmissään ja hän puristi ne kiinni.

Haukka repi Ren’in riekalaisesta hihasta kangassuikaleita ja sitoi ne tiukasti tämän käsivarren ympärille molemmin puolin haavaa, välittämättä siitä, että tämä tärisi kauttaaltaan toimituksen ajan. Linnee ja Yurau tuijottivat Ren’iä kauhusta jäykkänä, molemmat sen näköisinä kuin olisivat nähneet aaveen.

”Minä ja Sinilehti kannamme hänet,” Onniar sanoi. ”Haukka, sinä menet edeltä. Hälytä Mineha.”

Haukka heilautti nuoliviinin takaisin selkäänsä, otti pudonneen jousensa ja lähti juoksemaan Hatam-Ileä kohti minkä jaloista pääsi.