Vatsan päällä risteili arpia siellä täällä. Suuria ja pieniä, jo haalenneita, osa niin tuoreita, että iho niiden ympärillä kiristyi joka hengenvedolla. Haukka kuljetti huuliaan niitä pitkin, tuntien Ren’in värähtävän lämpimän kielen hyväilessä ihoaan. Hänen huomionsa tuntui palaavan takaisin arpiin joka kerta heidän ollessaan kahden, joka kerta, kun he olivat iho ihoa vasten, toisiinsa uppoutuneina.

Arvet eivät olleet Haukalle vieraita. Metsästäjän ammatti Syrjämaiden arvaamattomassa luonnossa oli vaarallinen petojen kärsiessä samasta nälästä ja puutteesta kuin ahkeritkin. Hän oli nähnyt vuosien aikana vammoja laidasta laitaan, saanut itsekin arpia, jotka erottuivat tummasta ihosta kuin säröt lasista, mutta jokin Ren’in arvissa veti häntä selittämättömästi puoleensa.

Akherielämä oli pitkä, mutta hekin olivat vain kuolevaisia. Se, että elämä – puolta lyhyempi kuin hänen omansa – oli jättänyt jälkiään tämän ihoon, veti Haukan aina hiljaiseksi. Millainen oli elämä, jolta edes taivashiveri ei kyennyt suojelemaan ja pitämään turvassa? Millaisia tarinoita ihokudokseen oli verellä kirjoitettu?

”Haukka, Khaeron,” Ren’i huokaisi, ääni karheana mielihyvästä. ”Ole kiltti…”

Haukka painoi uuden suudelman alavatsaa vasten, nauttien tavasta, jolla Ren’i liikahti hänen allaan. ”Kärsivällisyyttä. Ei meillä ole kiire.”

Sillä niitä ne olivat, tarinoita. Yhtä varmasti kuin tatuoinnit, myös arvet olivat heijastumia eletystä elämästä, kauniita, kivuliaita, arkisia, erikoisia. Niissä oli jotain samaa kuin kudelman langoista, eikä Haukka voinut olla miettimättä oliko Aredin kertomissa taruissa sittenkin jotain perää. Kuinka moni arvista oli punottu jo Ilmattaren langoin lähtemättömästi kudelmaan, osaksi elämänkaarta?

Kysymyksiin ei ollut vastauksia. Hän sulki ne mieleensä, paikkaan, jossa ne olivat vain hänen, ja keskittyi hetkeen. Arvilta ja kivulta ei päässyt karkuun; niitä tulisi niin kauan kuin elämä virtasi heissä. Kun he rakastelivat ei ollut muuta, vain he kaksi, yön pitkät tunnit ja hiljaisuus. Hän eli ja hengitti Ren’iä, hänen ääntään, lämpöään, tuntien itsensä vahvaksi tämän palvovien silmien alla.

Kädet, jotka Ren’iä pitelivät, olivat kuitenkin hellät. Ne eivät jättäisi jälkiä, eivät koskaan pyytämättä. Niiden kosketus olisi turvasatama myrskyssä, jonka huomassa ei olisi kipua eikä pelkoa.

Se lupaus pitäisi. Sen Haukka vannoi sydämessään.

Kirjoitettu Writer’s Month 2025 -kirjoitushaastetta varten, päivän aiheena oli ”arpi”.