Suuri Akherin autiomaa, 21. kahdeksaskuuta 3045

Taivas oli paksujen pilvien peitossa. Vihmova, rännänsekainen sade oli hiipunut heidän ylittäessään maasiltaa kangerrellen, saari kerrallaan, mutta ilma pysyi painostavana. Sumujen sola oli nimensä veroinen. Ilma seisoi paikallaan, ja he vaelsivat kanjonin halki sankassa udussa, jonka lopulta ajoi tiehensä aavikolta puhaltava tuuli. Ren’in yllätykseksi tuuli oli viileä, hiekka jalkojen alla kosteaa kuin sateen jäljiltä.

”Sadekausi on alkanut,” Haukka sanoi. Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän oli sanonut koko päivänä.

”Korkeimpien kiitos. Ainakaan emme paahdu elävältä.” Ren’i pureskeli alahuultaan, miettien kuumeisesti. Toisista ei näkynyt jälkeäkään ja hän tiesi, että heidän sopimansa kolme viikkoa olivat kuluneet. Kukaan ei tulisi noutamaan heitä. ”Päivänvaloa on vielä jäljellä pari tuntia. Mennään.”

Haukka oli vaitonainen, mutta linkutti Ren’in mukana kuten ennenkin.

Ren’i ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että Haukka oli vältellyt hänen katsettaan viime päivinä, ja että se oli tarkoituksellista. Kaikki hänen keskustelunaloituksensa kuivuivat kokoon Haukan vastatessa yhdellä tai kahdella tavulla, ja lopulta hän oli antanut periksi.

Vaati silti kaiken sotilaallisen itsekurin, mitä hänestä löytyi, olla näyttämättä kuinka paljon paluu samaan vanhaan hiljaisuuteen ärsytti – ja satutti – häntä.

Silti kasvava huoli Haukan voinnista piti Ren’in liikkeessä. Hän näki Haukan kasvoista, että liikkuminen teki kipeää. Hän olisi kävellyt koko yön, jos Haukan kunto olisi sallinut sen. Auringon kadotessa dyynien taakse pimeys laskeutui nopeasti ja tihkusade alkoi juuri, kun he olivat saaneet teltan pystyyn. Ren’i antoi Haukan levätä ja asettui itse vahtiin teltan ulkopuolelle. Vesi tihkui kankaan läpi ja liimasi vaatteet ihoon kiinni, mutta sen tuoma lempeä viileys oli lohduttavaa aavikon rajun kuivuuden ja Liqarian purevan talven jälkeen. Hän antoi vesiastioiden täyttyä, kuunnellen sateen ropinaa nokipannun metallia vasten.

Hän oli aina pitänyt sateesta, kotona pohjoisessakin, jossa sadetta riitti ympäri vuoden. Hol Saroa oli kutsuttu tuhansien itkujen kaupungiksi entisaikoina, eikä suotta. Pohjoisen meren läheisyys vyörytti sadepilviä sadepilvien perään kohti kaupungin tuhatvuotisia muureja keväästä myöhäiseen syksyyn, ja talvella sade lankesi lumena, joka hukutti kaupungin valkean vaipan alle.

Ren’i antoi silmiensä sulkeutua. Alokasajan jälkeen sotilaat lomailivat yleensä kesällä, jolloin yöttömät yöt tekivät tavanomaisen päivärytmin seuraamisesta vaikeaa. Ensimmäisistä vapaista kesistään hän muisti tuulen ja helmenharmaan pilvivallin meren yllä, kaukaisen ukonilman jyrinän ja välähdykset, jotka valkaisivat pilvet hetkittäin. Palatsi seisoi muuta kaupunkia korkeammalla, ja Oerein vanhan ateljeen parvekkeelta oli nähnyt merelle saakka. Ren’i oli maannut pitkät päivät parvekkeella merta katsellen ja sadetta kuunnellen, välillä yksin, välillä Oerein maalatessa tai lukiessa. Mitä hän oli itse tehnyt, sitä Ren’i ei muistanut, mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään yhtä onnelliseksi kuin noiden kesien aikana.

Kodin ja isän ajatteleminen tuntui pistona sydämessä, ja hän toivoi, että pilvet olisivat kaikonneet sen verran, että hän näkisi paljaan yötaivaan edes hetken verran. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi nähnyt ainuttakaan kolmesta kuusta. Se sai kaiken, mitä viimeisen kuukauden aikana oli tapahtunut tuntumaan oudosti siltä kuin oikea maailma olisi lakannut olemasta, ja että hän ja Haukka olisivat tämän toisen maailman ainoat elolliset olennot.

Ajatus ei lohduttanut häntä. Etäisyys heidän välillään tuntui suuremmalta kuin etäisyys heidän ja muun maailman välillä. He olisivat yhtä hyvin voineet asua eri planeetoilla.

Ren’i huokaisi ja pyyhkäisi märät hiukset kasvoiltaan.

Hän olisi antanut mitä vaan voidakseen puhua edes hetken isänsä kanssa. Oerei ei voinut korjata sitä, mitä ikinä Ren’in ja Haukan välillä olikaan mennyt pieleen, mutta hän olisi osannut keventää Ren’in mieltä. Sen hän osasi aina.

---

Suuri Akherin autiomaa, 25. kahdeksaskuuta 3045

Satoi pienin keskeytyksin neljä päivää ja yötä. Autiomaa vihertyi silmissä heidän ylittäessä hiekka-aavikon ja lähestyessä akherikaupunkeja. Maasta, jota Ren’i oli luullut kuolleeksi puski esille pikkiriikkisiä versoja, sitten nuppuja, jotka aukesivat sellaista vauhtia, että kolmantena aamuna herätessään Ren’i löysi heidän telttansa kukkien keskeltä. Kovakaan sade ei näyttänyt hetkauttavan hentoja kukintoja, päinvastoin. Janoinen maa imi kaiken kosteuden itseensä ja antoi sen takaisin moninkertaisesti.

Haukan kasvot olivat harmaat heikotuksesta. Riistaa ei ollut missään, ja se vähä liha, mitä he olivat tuoneet mukanaan Liqariasta, ei ollut kestänyt pitkään. Ren’in oli onnistunut löytämään joitain syömäkelpoisia kasveja ja kaivamaan maasta juuria, mutta ne olivat vain hätäratkaisu. Hänen vatsansa kesti niitä, mutta Haukka oksensi omansa ylös toisena päivänä, eikä suostunut syömään enempää. Ren’i tiesi kyllä miksi. Akherien elimistö oli toisenlainen kuin taivashien, eikä toiminut pelkällä kasvisruoalla kauan. Haukka oli laihtunut viimeisten viikkojen aikana, eikä lyhyt, tumma parta, joka hänen leukalinjaansa nyt koristi peitellyt sitä mitenkään. Se sai hänet näyttämään vain entistä nääntyneemmältä.

Savinen maa oli paksun, vihreän ruohon peitossa, kun neljäs päivä kääntyi iltaan ja Ren’i näki Hatam-Ilen valot sateen sumuisen verhon läpi. Hän ei jaksanut edes iloita. Kaikki jäljellä oleva energia meni keskittymiseen, siihen, että hän sai liikutettua jalkojaan ja raahattua heitä eteenpäin. Vasen, oikea, vasen, oikea. Vesi loiskui saappaissa joka askeleella.

“Olemme melkein perillä,” hän sai kähistyä Haukalle, jonka pää nuokkui hänen olkaansa vasten. Haukka ei vastannut, eikä Ren’i ollut varma, oliko tämä edes tajuissaan.

Hatam-Ile oli muuttunut sateiden alettua. Villeinä kasvavat köynnökset kiipeilivät muureja pitkin kuin valtava sammalmatto. Porttien pielessä seisovat patsaat olivat luonnonkukkien ympäröimät; yläpuolisesta kaaresta roikkui pitkiä, vihreitä lehtiä haaleankeltaisten kukintojen kera. Jopa katukiveysten välistä puski esille vihertävää ruohoa.

Ren’i näki silmäkulmastaan, että monien talojen ikkunat olivat auki, värikkäät verhot vedettyinä syrjään. Jossain väsymyksensä taustalla hän tiedosti, että heidän tulonsa huomattiin, että taloista kantautui ääniä, puhetta, huudahduksia, mutta hän ei pysähtynyt. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi hän kaatunut suorilta jaloin naamalleen, eikä liikkunut enää koskaan.

Vanhimpain talon ovi oli vartioimaton, mutta savupiipusta nouseva savu kertoi, että rakennus oli käytössä. Ren’i laahusti lammikoiden peittämän aukion halki, nousi vaivalloisesti portaat ylös varoen pudottamasta Haukkaa, ja potkaisi talon oven auki.

Kokoushuoneen ovi ei ollut kiinni, ja puheensorina lakkasi kuin veitsellä leikaten, kun huoneessa olijat kuulivat etuoven läimähtävän auki. Hetkeä myöhemmin Ren’i pysähtyi oviaukkoon vettä valuvana. Ared, Onniar, Kha’ar, Vannuil ja monet vanhimmista olivat paikalla. Jokainen silmäpari huoneessa nauliutui häneen ja Haukkaan.

“Teidän ylhäisyytenne!” Kha’ar puuskahti tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen. Hän lähes pudotti akherityylisen piipun, jota oli polttamassa.

Hänen takanaan Vannuil näytti jähmettyneen paikoilleen täysin, niin mykkänä järkytyksestä, että hänen olisi voinut kuvitella nähneen aaveen.

Ared liikahti ennen kuin kukaan muu ehti edes nousta. Hänen kasvoiltaan paistoi sanaton helpotus, ja Ren’i tiesi tämän tummista silmänalusista, ettei hän ollut nukkunut kunnolla ties kuinka pitkään aikaan.

“Kohtalon kiitos,” hän sanoi, ääni kurkkuun takertuen. “Olimme jo ehtineet luopua toivosta.”

Ren’i puristi Haukkaa tiukemmin itseään vasten ja sanoi, “Ared, hän tarvitsee parantajaa. Nyt heti.”

Aredin huomio oli jo serkussaan. Hän kumartui Haukan puoleen ja kohotti tämän päätä.

“Haukka, herää,” hän sanoi tasaisella äänellä. “Olet kotona.”

Haukka huoahti hiljaa vastaukseksi. Ren’i ei voinut sanoin kuvata helpotustaan, kun Aredin kasvot puhkesivat voipuneeseen hymyyn. Tämän takana Onniar tuli jo juoksujalkaa käytävälle.

“Hän selviää kyllä. Tulkaa perässäni,” Ared sanoi ja lähti kulkemaan kohti parantajan kammaria, joka sijaitsi käytävän perällä.

Ren’in ilme kieli vastahakoisuudesta, kun Onniar tarttui kiinni Haukan jaloista. Onniar kohtasi Ren’in katseen ja sanoi tyynnyttelevästi, “en tee hänelle pahaa. Auta minua. Kannetaan hänet Minehan huoneeseen.”

Jokin ylimetsästäjän äänensävyssä kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Yhteistuumin he saivat Haukan nostettua, Ren’i pidellen häntä kainaloista, Onniar jaloista. Hän tunsi seuraavansa ylimetsästäjää mekaanisesti, katse koko matkan visusti Haukan kasvoissa, eikä hänen ajatuksiinsa mahtunut mitään muuta. Hän kuuli juoksuaskelia, kun Nemeken komensi jonkun hakemaan Minehaa.

Konsuli Kha’arin ääni lisäsi, ”ja lähettäkää sana leiriin, älkääkä vain toljottako. Kapteenin ja kunniakaartin on parasta järjestää itsensä tänne ensitilassa—”

Ovi kävi uudestaan ja konsulin ääni jäi sateen kohinan alle.

Parantajan huone oli samanlaisessa kunnossa kuin silloin, kun Ren’i oli viettänyt yönsä siellä. He laskivat Haukan turkispeitteiselle sängylle, ja Ren’i tunsi kurkkuaan kuristavan häntä katsoessaan. Haukka näytti vain varjolta itsestään tällaisena, riutuneena ja kärsineenä, ja pelko tulvahti uudestaan Ren’in mieleen.

Hän hädin tuskin huomasi, että Ared lähestyi häntä.

”Ren’i? Oletko kunnossa?”

Ren’i yritti nielaista kurkkuunsa nousseen palan. Se ei hievahtanutkaan.

”Hänen… Hänen jalkansa,” Ren’i sai sanottua. Hänen äänensä oli käheä ja karhea, eikä hän tunnistanut sitä omakseen. ”Kimppuumme hyökättiin. Se oli liqarinuoli. Hän… Hän ei pysty kävelemään—”

Joku laski käden hänen käsivarrelleen, ja Ren’i hätkähti. Ared seisoi hänen edessään, pieni hymynkare edelleen huulillaan. Se veti Ren’in takaisin todellisuuteen, todellisuuteen, jossa he olivat hengissä, olivat selvinneet koko matkan Syrjämaille asti, ja hän tajusi tärisevänsä kauttaaltaan. Oliko se helpotuksesta vai väsymyksestä vai molemmista, sitä hän ei tiennyt.

”Hän selviää kyllä,” Ared toisti, painottaen jokaista sanaa kuin pienelle lapselle, ja Ren’i ei tiennyt miksi hänen teki yhtäkkiä mieli pillahtaa itkuun. ”Hän on vain tajuton ja hyvin, hyvin väsynyt. Kyllä hän tulee kuntoon, kunhan saa levätä ja syödä kunnolla.”

”Oletko varma?”

”Täysin varma.” Hän taputti Ren’iä olalle ja sanoi, ”näytät suoraan sanottuna aika kamalalta. Järjestän sinulle kuuman kylvyn ja jotain puhdasta päällepantavaa. Voit kertoa lisää myöhemmin.”

Ren’i huokaisi syvään. ”Tiedätkö mitä? Kylpy kuulostaa taivaalliselta tällä hetkellä.”

---

Parantajan laulun vaimea rytmi nousi ja laski kuin aallot. Ren’i kuunteli sitä silmät kiinni nenäänsä myöten kuumassa vedessä. Hän oli lähes unohtanut miltä tuntui olla lämmin, puhdas ja turvassa. Kuuma vesi oli kuin rakastajan syli hänen väsyneille raajoilleen, eikä hän tehnyt muuta kuin istui paikallaan vesipaljussa, ei täysin varmana itsekään, oliko enemmän hereillä vai unessa.

Suitsukkeen tuoksu ylsi parantajan kammarista vanhimpain talon perimmäiseen huoneeseen jopa suljettujen ovien läpi ja sai koko talon tuoksumaan kedonkukilta. Ikkunaruudut helisivät. Tihku oli muuttunut kaatosateeksi sinä aikana, kun Mineha oli Haukan luona, ja tuuletusikkunasta puhaltava viileys toimi yhtä tehokkaasti kuin Ren’i olisi seissyt sateessa. Väsymyksestä huolimatta hän tunsi olevansa selväjärkisempi kuin päiväkausiin. Hän suoristautui, saippuoi hiuksensa, ja upotti päänsä veden alle. Kun hän nousi istumaan hiukset vettä valuen oli Mineha lakannut laulamasta.

Oveen koputettiin kahdesti, kun Ren’i oli vetämässä paitaa ylleen. Kevyistä askelista tiesi, ettei tulija ollut kukaan hänen sotilaistaan.

”Sisään,” Ren’i huikkasi. Nähdessään, että tulija oli Ared, hän kysyi saman tien, ”miten Haukka voi?”

”Mineha herättelee häntä parhaillaan. Voit mennä katsomaan häntä, kun hän on tajuissaan.”

Ren’i nyökkäsi ja kiristi löysien akherityylisten housujen nyörejä. Haukka ei ollut ainoa, joka oli menettänyt painoa, ja kaikki vaatteet, jotka Ren’ille oli tuotu, tuntuivat roikkuvan hänen yllään.

Ared jätti oven rakoselleen astuessaan huoneeseen. Hän naputti leukaansa etusormella ja sanoi, ”sinun kannattaisi pyyhkiä tuo ennen kuin se tippuu paidalle.”

”Häh?” Ren’i pyyhkäisi leukaansa kämmenselällään. Siihen jäi verinen jälki. ”Kappas. Olin kai vähän huolimaton partaveitsen kanssa.”

Se ei ollut suinkaan ainoa naarmu. Hänen kätensä olivat tärisseet pahasti ja paljun vierellä seisova peili oli ollut niin höyrystynyt, ettei hän ollut nähnyt kuvajaisestaan kuin ääriviivat, mutta hän oli halunnut ajella kasvonsa joka tapauksessa. Peseytymisen ja parranajon jälkeen olo tuntui kevyemmältä, kuin osa edellisviikkojen painolastista olisi fyysisesti huuhtoutunut pois.

”Joko kapteeni on paikalla?” hän kysyi.

”Saapui hetki sitten. Tule. Meitä odotetaan.”

Kokoushuone oli vielä täydempi kuin aikaisemmin. Tulisijassa paloi valkea, ja huoneessa leijui vastakeitetyn teen tuoksu. Kapteeni Hamr, ensimmäistä kertaa miesmuistiin siviilivaatteissa, istui konsulien seurassa Linnee ja Sava mukanaan. Molemmat sotilaat olivat laihtuneet, mutta kummallakaan ei ollut näkyviä vammoja. Ren’i oli tietoinen siitä, ettei näyttänyt millään lailla kuninkaalliselta nykytilassaan, mutta silti he nousivat Hamrin kanssa jaloilleen yhtä aikaa Ren’in astuessa huoneeseen ja kumarsivat yhtä syvään kuin hän olisi seissyt heidän edessään täydessä uniformussa.

”Teidän ylhäisyytenne,” Hamr tervehti, läimäyttäen nyrkillä rintaansa. Hän näytti kuihtuneelta ilman rintapanssariaan ja olkasuojiaan, ja Ren’iä nolotti nähdä, että kapteenin silmät olivat kostuneet.

”Pahoittelen, jos teidät revittiin tänne kesken yöunien,” Ren’i sanoi.

Kapteeni nieleskeli rajusti. Hänen ilmeensä kertoi, että hän taisteli päästäkseen taas itsensä herraksi.

”Vai että yöunien! Olisitte miettineet yöuniani silloin, kun keksitte tämän naurettavan hankkeen. Ikään kuin täällä kukaan olisi pystynyt nukkumaan öitään rauhassa teidän poissaollessanne!” Kimmastus sai hänet kuulostamaan enemmän omalta itseltään. Hän astui eteenpäin niin kiihtyneenä, että Ren’i otti automaattisesti pari askelta taaksepäin. ”Kuvitelkaa, miltä meistä tuntui, kun loput partiosta palasi takaisin ja kertoi teidän jääneen jälkeen? Luulimme teidän kuolleen!”

Vannuil karaisi kurkkuaan, muttei sanonut mitään.

”Se, mitä kapteeninne yrittää hienotunteisesti sanoa on, että annoitte meille melkoisesti syytä huoleen,” Kha’ar lisäsi kuivasti.

”Huoleen? Huoleen? Te olette vähättelyn mestari, konsuli Kha’ar.” Hamr tuhahti. ”Huoli ei riitä lainkaan kuvaamaan sitä tosiseikkaa, että olimme jo valmistautuneet kertomaan poismenostanne keisarinnalle ja prinssi Oereille.”

Kha’ar ja Vannuil vaihtoivat katseen keskenään. He eivät yhtyneet kapteenin moitteisiin, mutteivät myöskään yrittäneet korjata häntä, ja vaikka Ren’i piti kasvonsa peruslukemilla, hän tiesi kyllä, milloin oli nuhtelunsa ansainnut.

”Olette aivan oikeassa, kapteeni hyvä,” hän vastasi. Hän risti molemmat kädet rinnan yli ja kumarsi syvään. ”Olen aiheuttanut teille kaikille valtavasti ylimääräistä stressiä ja työtä. Toivottavasti voitte hyväksyä anteeksipyyntöni.”

”Mitä oikeastaan tapahtui, ylhäisyys?” Vannuil kysyi. ”Sotilaanne ja akheritiedustelijat kertoivat oman osuutensa, mutta kuulisimme kernaasti teidän puolenne tapahtumista.”

Ared puuttui siinä vaiheessa keskusteluun ja sanoi, ”jospa ensin antaisimme hänen istua alas ja syödä jotain? Kuulustelusta tuskin tulee mitään, jos hän pyörtyy kesken kaiken.”

Teepannu kiersi huoneen ympäri henkilöltä toiselle. Ren’i joi hitaasti kupistaan, täytti sen toistamiseen, ja alkoi puhua. Edellisten viikkojen tapahtumien muistelu muuttui sitä helpommaksi mitä kauemmin hän puhui, ja hänen helpotuksekseen kapteeni, konsulit ja Ared eivät keskeyttäneet häntä muuten kuin kysyäkseen tarkentavia kysymyksiä. Hänen eteensä kannettiin syötävää ja juotavaa, ja hän söi kiitollisempana kuin koskaan. Makean teen, hedelmäpuuron ja kuivatuilla liha- ja hedelmäpaloilla höystetyn leivän jälkeen hän tunsi olonsa paremmaksi. Ei hyväksi, mutta paremmaksi.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun Ren’i saattoi tarinansa loppuun. Hän oli pitänyt kertomuksensa tiukasti olennaisissa asioissa, eikä ollut maininnut sanallakaan mitään niistä kiistoista tai keskusteluista, joita hän ja Haukka olivat käyneet pakomatkan aikana.

Kha’ar siveli partaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä miettiessään. ”Ymmärrän huolenne matkakumppaneistanne, mutta se, mitä teitte, oli typerää ja uhkarohkeaa. Vaaransitte oman henkenne tarpeettomasti.”

Ren’i painoi päänsä myöntymisen merkiksi. Akherivanhimmat olivat seuranneet hänen puhettaan herkeämättä, ja monet heistä katselivat häntä nytkin tutkimattomin ilmein.

Ared laski uudestaan kätensä Ren’in olkapäälle ja sanoi hiljaa, ”en voi koskaan kiittää sinua tarpeeksi siitä, että toit serkkuni hengissä takaisin oman henkesi uhalla. Kiitos.”

”Meidän on sanottava sama tästä akherimetsästäjästä. On hänen ansiotaan, että kruununprinssimme elää,” Vannuil sanoi. Hän ei kiinnittänyt huomiota paheksuvaan katseeseen, jonka kapteeni Hamr heitti hänen suuntaansa. ”Hän on kiitoksensa ansainnut. Missä hän on nyt?”

”Lepäämässä,” Ared sanoi.

”Ja täysin ansaitusti,” Ren’i lisäsi. ”Hän voinee kertoa oman osuutensa toivuttuaan.”

Huoneen ovi narahti auetessaan. Onniar seisoi oviaukossa.

”Hän on hereillä,” hän sanoi, kohdistaen sanansa Ren’ille, joka ponnahti heti seisomaan. ”Mineha käski sanomaan, että voit mennä katsomaan häntä, mutta että vierailu on syytä pitää lyhyenä. Hän tarvitsee lepoa.”

Ren’i säntäsi ulos huoneesta ennen kuin kukaan ehti estää häntä.

---

Ensimmäinen asia, josta Haukka tuli tietoiseksi herättyään oli se, ettei jalkaan sattunut enää. Kivusta oli tullut niin kiinteä osa kuluneita viikkoja, ettei hän ollut osannut enää kuvitella millaista oli olla ilman sitä, ja nyt, kun se oli poissa, kaikki tuntui epätodelliselta.

Oli lämmintä. Hän lepäsi jotain pehmeää ja kuivaa vasten.

Ja hiljaisuus, se oli oudointa. Oli niin kamalan hiljaista. Hänen sydämensä jysähti; tuttu läsnäolon tunne oli nyt etäisempi kuin ennen, ja se huuhtoi unen rippeet hänen mielestään.

”Ren’i?” hän henkäisi, ääni särkyen.

Naisen ääni naurahti. ”Ei hän kaukana ole, älä huoli.”

Maailma huojui edestakaisin, kun Haukka raotti silmiään. Hänen yllään oli katto, jota vasten sade kuulosti vaimeammalta. Kesti hetken, kunnes hän tajusi tuijottavansa vanhimpain talon kattoon kaiverrettuja kuvioita. Mineha hymyili hänelle lyhythihaisessa parantajan tunikassaan.

”Kiitä onneasi, että ystäväsi piti haavan puhtaana,” Mineha sanoi. ”On suoranainen ihme, ettei se tulehtunut tuon pahemmin. Et saa rasittaa jalkaasi muutamaan päivään, mutta eiköhän se parane kokonaan.”

”Entä Ren’i?”

”Ei hänellä ole hätää.” Rypyt parantajan silmien ympärillä syvenivät, kun hän hymyili merkitsevästi, ja Haukka tunsi kasvojaan kuumottavan. ”Tosin tunnet sen kyllä varmaan itsekin, etkös tunnekin?”

Haukka katsoi poispäin hänestä. Hän hengitti syvään, pulssi rauhoittuen, kun hän tunsi jonkun lähestyvän. Ei mennyt aikaakaan, kun askelten töminä tuli lähemmäs ja oveen koputettiin.

”Sisään, sisään,” Mineha sanoi. ”No niin, tulithan sinä viimein. Pidäpäs häntä silmällä sen aikaa, kun pesen käteni.”

Kaksi, kolme epävarmaa askelta. Ne pysähtyivät oviaukkoon, eivätkä tulleet lähemmäs.

”Haukka?”

Haukka olisi valehdellut itselleen, jos olisi väittänyt, ettei hengittänyt vapaammin Ren’in äänen kuullessaan. Päätös pitää etäisyyttä häneen murtui ja kuoli sillä sekunnilla, kun Haukka näki hänet. Ren’i kiirehti huoneeseen ja istui sängyn viereiselle tuolille kuin edeltäneitä päiviä ei olisi ollutkaan.

”Tahdotko mitään?” Ren’i kysyi. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä, ja hänen nyt sileässä leuassaan oli useita punoittavia naarmuja.

”Vettä.”

Se ei ollut se, mitä Haukka halusi sanoa, mutta hän ei saanut mitään muuta ulos suustaan. Ren’i nousi uudestaan ylös ja käveli sivupöydälle, jonka päällä seisoi vesikannu. Hän täytti yhden savimukeista, palasi Haukan luo ja tuki häntä selästä, kun hän nousi istumaan kankeasti. Ren’i antoi mukin hänelle ja seurasi silmä tarkkana, että hän joi kaiken.

”Vielä?”

Haukka pudisti päätään.

”Entä jalkasi? Sattuuko siihen vielä?”

”Ei. Mineha paransi sen.”

Hän hypisteli peiton reunaa toisella kädellään, katse visusti omissa jaloissaan.

Ren’i nielaisi kuuluvasti. ”Kuule, jos olen taas tehnyt jotain väärää, voit sanoa sen suoraan.” Kun Haukka oli edelleen hiljaa, Ren’i huokaisi väsyneesti. ”Katsoisit edes minua,” hän pyysi, ja hänen äänensä särähti.

Ja Haukka katsoi. Näin lähellä Ren’iä hän ei kyennyt estämään itseään katsomasta, vaikka tiesi, että se oli virhe. Hän tunsi sen saman tien, kun heidän katseensa kohtasivat – nykäisyn syvällä sisimmässään, kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Se oli voimistunut päiväkausia, mutta oli ollut helppoa tukahduttaa se kivun ja väsymyksen alle. Ren’in ilme väänsi veistä Haukan rinnassa, eikä hän tiennyt kuinka laittaa sanoiksi sen, mitä ajatteli.

Että Ren’i oli tehnyt kaiken oikein, ja juuri se oli pielessä.

Haukka tunsi antavansa periksi. Hän nojautui vaistomaisesti Ren’iä kohti, suu aueten, vaikkei tiennyt, mitä halusi sanoa.

Samassa ovenkarmiin koputettiin ja Ared purjehti sisään tarjotin ja höyryävä keittokulho mukanaan. Hän karaisi kurkkuaan, ja sekä Ren’i että Haukka hätkähtivät, muistaen yhtäkkiä missä olivat.

”Anteeksi, jos keskeytin,” Ared sanoi. ”Toin sinulle syötävää, Haukka. Mineha sanoi, ettei sinun pidä mennä nukkumaan tyhjällä mahalla.”

Hän katseli heitä oudon ilmeettömästi, kuin laskelmoiden, eikä Haukka pitänyt siitä. Hän työnsi mukin takaisin Ren’in käsiin, mutisten hiljaisen kiitoksen tälle.

”Pystytkö varmasti syömään tuota?” Ren’i kysyi, kun Ared laski tarjottimen Haukan syliin, muistellen mitä tämän edelliselle aterialle oli käynyt. Kulhossa oli sameaa, punertavaa lientä, joka tuoksui rasvalta ja raudalta.

”Kyllä se sisällä pysyy. Lihalientä verijuurikkaan kanssa,” Ared vastasi Haukan puolesta. ”Saat kiinteää ruokaa huomenna.”

Raskaiden askeleiden töminä ilmoitti kapteeni Hamrin lähestymisestä – hän ei liikkunut hiljaa edes ilman virkapukuaan – ja Ren’i tiesi, ettei voinut viipyä kauempaa. Hänen aikansa oli lopussa.

”Katsokin, että syöt,” hän sanoi Haukalle ja nousi ylös juuri, kun kapteeni pysähtyi oviaukkoon. Hän puhui ennen kuin kapteeni ehti edes avata suutaan, ”olen jo tulossa, kapteeni.”

”Saattelemme teidät leiriin,” kapteeni vastasi ja kalautti nyrkillä uudestaan rintaansa. ”Kerron teille kävellessämme, miten valmistelut etenevät.”

”Kertokaa tiivistetysti. Haluan vällyjen väliin ensitilassa, enkä suunnittele nousevani ennen iltapäivää,” Ren’i totesi. Hän vilkutti Aredille lähtiessään.

Kapteeni oli jo täydessä vauhdissa, kun he poistuivat vanhimpain talosta Savan ja Linneen kanssa. Tämän äänekäs pajatus kantautui Aredin korviin vielä heidän ylittäessään aukiota.

Haukka lusikoi keittoaan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, mutta Ared tunsi serkkunsa hyvin. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Haukan katse oli seurannut Ren’iä tämän poistuessa, vaikka hän oli esittänyt välinpitämätöntä.

”Sinilehti ja toiset kertoivat meille kaiken,” Ared sanoi. ”Vanhimmat tietävät liqariarmeijan vahvuuden Veremiä ja Om-Varia myöten. Olemme lähettäneet sanan toisiin kaupunkeihin ja alkaneet koota halukkaita yhteen. Konsuli Kha’ar on ystävällisesti luvannut järjestää erillisalueen leiriin vapaaehtoisille.”

Haukka nyökkäsi. Hän nosti kulhon huulilleen ja joi loput liemestä, vaikka ruokahalu oli tiessään.

”En odota sinun osallistuvan. Olet tehnyt jo enemmän kuin tarpeeksi.” Ared epäröi. ”Sinilehti, Aamukaste ja muutamat muut ovat jo ilmoittautuneet.”

Haukka nyökkäsi uudestaan.

”Kuule,” Ared sanoi varovasti. ”En kysy tätä nyt päällikkönä, vaan perheenjäsenenä. Onko jotain, mistä haluaisit puhua?”

”Ei.”

”Tapahtuiko Ren’in kanssa jotain?”

”Ei.” Haukka laski kulhon ja lusikan takaisin tarjottimelle. ”Haluaisin nukkua, jos ei haittaa.”

Hän valehteli, Ared näki sen hänen olemuksestaan. Se vahvisti hänen epäilyksensä, jopa vielä varmemmin kuin ne lukemattomat sanattomat vihjeet, jotka hän oli lukenut serkkunsa ja Ren’in ilmeistä ja eleistä kuluneen illan aikana. Haukka oli aina ollut heidän perheensä sulkeutunein, mutta epärehellinen hän ei ollut. Hän ei ollut koskaan valehdellut Aredille, ei edes silloin, kun he olivat olleet lapsia. Ei koskaan aikaisemmin.

Ared otti tarjottimen ja toivotti hänelle hyvää yötä.

Ared sulki huoneen oven takanaan. Hän ei yllättynyt löytäessään Onniarin odottamasta häntä.

”No?” Onniar kysyi hiljaa.

”Ei siitä ole epäilystäkään.”

Ylimetsästäjä hymähti. ”Tätä minä vähän aavistelinkin, jos totta puhutaan. Kaikki merkit olivat ilmassa jo melkein heti, kun he tapasivat.” Hän rahnutti partaansa. ”Luuletko, että he tietävät vielä?”

Haukka aivan varmasti, Ared ajatteli hiljaa mielessään. Hän sanoi vain, ”jos eivät vielä, niin kyllä he pian sen tajuavat.”

---