Hol Saro, 10. toiskuuta 3046

Lunta oli puoleen sääreen, kun Vannuil, Linnee ja Sava kahlasivat Ren’in mukana Kolmen miekan aukion halki. Lämpötila oli noussut nollan tienoille ja Ren’i tunsi niskansa hikoavan ennen kuin he olivat päässeet pois palatsialueelta.

”Tämä olisi kyllä minun mielestäni voinut odottaa parempaa keliä,” Linnee puhisi.

”Ja milloinhan sellaista olisi tiedossa?” Sava huomautti. ”Ei kai marsalkkaa voi pitää virumassa kevääseen saakka vain siksi, että kadut ovat tukossa.”

Linnee ei vaivautunut vastaamaan.

Lumimyrsky oli iskenyt Hol Saroon valtavalla raivolla seremoniaa seuraavana päivänä, sulkien asukkaat taloihinsa ja palatsiväen linnoituksen seinien sisälle useaksi päiväksi, eikä lumisade osoittanut merkkejä loppumisesta vieläkään. Kulkuväylät olivat monin paikoin kaventuneet yhden henkilön mentäviksi, ja kaikkialla hyöri sotilaita lapioimassa lunta. Vannuil puhui hetken portinvartijoiden kanssa ja he avasivat sivuportin päästääkseen heidät kulkemaan.

Ellerram oli pitänyt lupauksensa ja ilmoittanut kaikille tahoille, että kruununprinssi kaarteineen nauttisi hyvin ansaittua lomaa seuraavan kuukauden ajan. Se ei ollut estänyt kapteeni Hamria lähettämästä Savaa ja Linneetä heidän mukaansa, kun vierailu Meiqälin luona oli tullut tämän tietoon.

Ren’i kiitti mielessään Vannuilia: oli yksin tämän ansiota, että kapteeni oli luopunut aikeistaan lähettää koko kaksikymmentähenkinen kaarti heidän mukaansa.

”Tarkoituksena on kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota, kapteeni hyvä,” Vannuil oli sanonut äänellä, jolle ei väitetty vastaan. ”Ilmapiiri kaupungissa on kireä. On hänen ylhäisyytensä turvallisuuden kannalta välttämätöntä, että pääsemme kulkemaan mahdollisimman huomaamattomina.”

Kapteeni oli aukonut ja sulkenut suutaan toistuvasti kuin kala kuivalla maalla ja antanut lopulta periksi Vannuilin ilmeen nähdessään.

”Tästä puhutaan vielä,” hän oli jupissut.

”En epäile sitä,” Vannuil oli vastannut. Ren’i oli purrut poskeaan pitääkseen naamansa peruslukemilla.

Rakennusten seinät olivat monin paikoin muuttuneet valkoisiksi ja katot notkuivat lumikuorman alla. Hol Saro näytti postikorttimaisen kauniilta talvisin. Ren’i oli ehtinyt unohtaa kuinka paljon oli kaivannut sitä, kunnes astui ulos portista Vannuilin jäljessä. Vaikka leveän pääkadun molemmin puolin oli vain hallintorakennuksia, hän tunsi silti kurkkuaan kuristavan näkymän silkan tuttuuden edessä. Rakennusten edustalla seisoi sotilaita legioonalaisten uniformussa, ovista virtasi virkamiehiä paksuissa turkistakeissa sotilaiden saattelemina, mutta tunnelma oli levollinen, ja Ren’i arvasi kulkijoiden ruumiinkielestä, että hallintokorttelin portit pidettiin tavallisilta kaupunkilaisilta suljettuina. Vahtivuorossa olevat sotikaat korjasivat automaattisesti ryhtiään hänet huomatessaan.

”Turvallisin reitti kulkee Torushien kautta,” Vannuil sanoi. Hän oli Savan ja Linneen tapaan vetänyt arkisen harmaan villakangasviitan uniformunsa ylle niin, että vain pieni osa kaulusta pilkahti hupun turkisreunan alta. ”Seuraamme Kolmen miekan katua aina keskustorille asti ja otamme sieltä reitin pikkukatuja pitkin.”

”Ei,” Ren’i keskeytti. ”Menemme Galasen kautta.”

Vannuilin silmät siristyivät. ”Alueella on edelleen levotonta, ylhäisyys.”

”Tiedän. Haluan nähdä omin silmin, miltä Vasaqinin rajoitustoimenpiteet näyttävät.”

Hän näki Vannuilin mittailevan itseään katseellaan, mutta lopulta tämä lientyi. ”Vain menomatkalla, emmekä jää lorvimaan. Meidän ei ole syytä antaa kellekään tilaisuutta katsoa teitä kahdesti.” Ren’i nyökkäsi vastaukseksi. ”Minä hoidan puhumisen. Pitäkää huppu päässä, älkääkä paljastako kasvojanne tai tatuointejanne ennen kuin pääsemme kasarmeille.”

Kesti hetken aikaa ennen kuin Vannuil sai Miren hallintokorttelin portinvartijat suostuteltua päästämään heidät kulkemaan läpi. Heidän ilmeensä kertoivat äärimmäisestä vastahakoisuudesta, kun he tunnistivat Ren’in ja tajusivat, että hän oli liikkeellä ilman muuta kaartia, mutta lopulta portit aukesivat natisten. Ren’i veti hupun niin syvälle kuin pystyi ja korjasi villakangasviittansa asentoa, kunnes se peitti alla olevan palatsiasun kokonaan.

Kadut Miren ulkopuolella Torushien keskikaupungissa olivat Hol Saron vauraimpien joukossa, mutta ilmapiirin muutoksen pystyi aistimaan lähes sillä sekunnilla, kun he astuivat portista ulos. Puotien ovet oli vedetty säppiin, ikkunoissa oli paksut verhot, ja ne harvat kaupunkilaiset, jotka olivat ulkona asioillaan, pysyttelivät visusti omissa oloissaan ja välttelivät toisten katseita. Ren’i seuralaisineen eivät olleet suinkaan ainoita, joka kulkivat huppu päässä.

Lumimyrsky oli tehnyt kulkuväylistä entistäkin kapeampia, mutta kulkijat hyppäsivät hetkeäkään epäröimättä penkalle polviin asti syvään hankeen, kun sotilaspartio tuli vastaan. Se kiinnitti Ren’in huomion saman tien: se, että sotilaita tuntui olevan joka paikassa, ja että heidän läsnäoloonsa reagoitiin samalla pelolla kuin edellisten levottomuuksien aikaan.

He odottivat, että kulman takaa ilmestynyt partio pääsi kolistelemaan heidän ohitseen ennen kuin Vannuil johdatti heidät sivukujan kautta pienelle ostoskadulle. Liikkeistä monet olivat kiinni, ja ylempien kerrosten asuinhuoneistoissa ikkunat olivat lumen peitossa. Joidenkin asuintalojen ovilla päivysti vartijoita. He kulkivat toriaukion halki, puikkelehtien kadulta toiselle paikallisten joukossa. Kukaan ei katsonut heitä kahteen kertaan, mutta Ren’illä oli jatkuvasti takaraivossaan sellainen olo, että heitä tarkkailtiin silti. Se oli hermostuttavaa. Kaupunkilaisten levottomuus tarttui häneenkin, ja hän hyppäsi melkein ulos nahoistaan, kun joku kosketti hänen olkaansa.

”Minä vain, ylhäisyys,” Sava kuiskasi. ”Sotilaspartio tulossa.”

Ren’i välitti tiedon Vannuilille. He kiiruhtivat seuraavaan risteykseen ja väistivät sivukujalle, jotta partio pääsi kulkemaan heidän ohitseen.

Rakennusten julkisivut muuttuivat katu kerrallaan koristeellisemmiksi, kun he lähestyivät Galasea. Kaupunginosien välillä oli tarkastuspiste täälläkin, mutta portit olivat auki, eivätkä vartijat pysäyttäneet kulkijoita. Ren’i valpastui, kun he pääsivät vanhan kaupungin pitkälle, kapealle pääkadulle. Viidennentoista aikakauden tyyliin rakennetut asuinrakennukset koristekaiverruksineen olivat kuuran peitossa. Rakennusten katutasossa olisi kuulunut olla monenlaisia gallerioita, ateljeita ja työpajoja, mutta kävijät loistivat poissaolollaan. Ren’i värähti tahtomattaan nähdessään normaalisti värikkäästi koristellun Galasete-teatterin sisäänkäynnin. Ikkunat oli laudoitettu säppiin, lyhdyt korjattu pois, eikä pääoven edestä oltu luotu lumia. Teatterille ei kulkenut ainoitakaan jalanjälkiä. Ovenpielessä haalistuneet mainoskankaat lepattivat tuulessa.

Kamalinta oli kuitenkin hiljaisuus, joka tuntui syöpyneen taloihin ja katujen kiveykseen asti. Ikkunat olivat kiinni, asukkaat tiessään, eikä mistään kantautunut musiikin tai puheensorinan ääniä. Galase oli kaupunginosa, joka ei koskaan nukkunut, mutta paikka oli niin autio, että kaduilla tuntui asuvan vain yksinäisyyttään ulvova tuuli.

Ren’i piti hupun alhaalla, mutta hänen silmänsä liikkuivat puolelta toiselle tarkkaillen, punniten. Savun haju tuntui edelleen voimakkaana ilmassa ja sai silmät vetistämään. Hänen ei tarvinnut kysyä mistä haju tuli. Pilvikortteliin johtava katu oli suljettu kokonaan, ja tarkastuspisteen takana seisovan talon ikkunankarmit olivat kauttaaltaan noen mustuttamat.

He suuntasivat Vannuil edellä seuraavasta risteyksestä kaksi katua idemmäs leveälle asuinkadulle, jota pitkin neljät vankkurit mahtuivat kulkemaan rinta rinnan. Kadeinon bulevardi merkitsi luonnollista rajaa Galasen taiteilijakorttelin ja kauniin mutta köyhän Menushen välillä. Edesmenneen uudistajakeisarinnan mukaan nimetty katu oli ensimmäinen monista, jotka muodostivat Hol Saron vanhaksi kaupungiksi kutsutun alueen, ja se oli myös niistä kauneimpia.

Ainakin olisi pitänyt olla. Ren’i jähmettyi niille sijoilleen, kun he astuivat lumiselle bulevardille, ja tunsi Savan kävelevän itseään päin.

Hän esti vain vaivoin itseään päästämästä kiroustulvaa ilmoille. Menushen puoleisten talojen julkisivut olivat niin paksun nokikerroksen peitossa, että ne olivat käytännössä tunnistamattomia. Joidenkin kerrostalojen ylimmät kerrokset olivat sortuneet tykkänään eikä pitkin bulevardia kasvaneista vanhoista pihlajista ollut jäljellä montaakaan; lähimmästä puusta muistutti vain hiiltynyt tynkä.

Ren’in katse oli kuitenkin bulevardia halkovassa muurissa. Se oli viitisen metriä korkea ja sotilaita oli kymmenittäin lukuisilla tarkastuspisteillä, joita oli ripoteltu katujen kulmiin ja suurimpiin risteyksiin. Lähimmän tarkastuspisteen kapteenin katse viivähti heissä, ja Ren’i näki tämän kääntyvän läheisen sotilaan puoleen kuiskaamaan jotain.

”Alamme kiinnittää huomiota, jos jäämme paikoillemme,” Vannuil sihahti yhteenpurtujen hampaiden välistä. ”Liikettä. Käyttäytykää kuin tässä ei olisi mitään poikkeavaa.”

Ren’i pakotti itsensä seuraamaan häntä, muttei pystynyt estämään itseään tuijottamasta hupun reunan alta kotikaupunkiaan, jota ei enää tunnistanut. Menushen kurjuus iski päin kasvoja, vaikka tarkastuspisteiden portit pysyivät tiukasti kiinni sotilaiden hätistäessä kaikki tulijat tiehensä, niin lapset kuin aikuisetkin. Hän oli näkevinään häivähdyksen liikkeestä Galasen puolella bulevardia tyhjien liikkeiden katosten alla, rikottujen ikkunoiden takana ja kapeilla kujilla. Pimeässä kiiluivat silmät, jotka katosivat sillä sekunnilla, kun hän yritti nähdä katselijan tarkemmin.

Tarkastuspisteiden ovet oli rakennettu liian kapeiksi, jotta niistä olisi mahtunut kuljettamaan vankkureita, ja ne harvat, joiden Ren’i näki pääsevän kulkemaan puolelta toiselle, olivat legioonalaisia. Muurin yli hän erotti juuri ja juuri, että Menushen asuintalojen ikkunat oli laudoitettu umpeen, ei sisäpuolelta vaan ulkoa. Kun yhden tarkastuspisteen ovi aukesi hetkeksi, hän näki vilahduksen talon edessä olevasta kiviröykkiöstä, joka oli kuin maanvyörymän jäljiltä.

He eivät olleet ainoastaan eristäneet Menushea. Tuhojen jälkiä ei edes yritetty korjata, eikä ulkopuolelle jääneitä asukkaita laskettu takaisin koteihinsa. Ajatus nosti polttavan maun Ren’in kurkkuun ja sai kädet tärisemään, eikä se johtunut kylmästä.

Hän oli varma, että Linnee huomasi sen, sillä hänen äänensä Ren’in olan takana sanoi hiljaa, ”emme voi auttaa ilman senaatin mandaattia. Mennään ennen kuin he tunnistavat teidät.”

Toivottomuus vastaantulijoiden kasvoissa vainosi häntä koko matkan kasarmeille asti.

Hol Saron kasarmit sijaitsivat aivan kaupungin länsilaidalla, lähellä merenrantaa ja kaupunginmuureja. Harmaat pilvet olivat toteuttaneet uhkauksensa ja lunta satoi hiljalleen, kun sotilaat tekivät kunniaa Ren’ille ja vierittivät portit auki äänekkään kitinän seuraamana.

Kasarmialue ei ollut muuttunut sitten hänen alokasaikojensa. Matalat, kolmikerroksiset rakennukset, joissa niin alokkaat kuin Hol Sarossa pysyvästi palvelevat legioonat majoittuivat, olivat samanlaista harmaata kiveä kuin suurin osa kaupungista, eikä niitä tunnistanut toisistaan kuin numeroiden perusteella. Päällystön asuintilat sijaitsivat aivan kasarmin uloimmalla laidalla, mistä oli näköala jäätyneelle Pohjoiselle merelle. Paikka oli kolkko ja persoonaton, mutta vielä vuosikymmeniä myöhemminkin se tuntui oudosti melkein toiselta kodilta.

Ren’i tunsi vartijoiden katseiden porautuvan itseensä sillä sekunnilla, kun riisui hupun päästään, ja hän veti selkänsä niin suoraksi kuin taisi. Punainen suruviiva keräsi ihmetteleviä katseita puoleensa yhtä varmasti kuin heidän palatessaan Hol Saroon. Ajatus sen pesemisestä pois tuntui samalta kuin rupeutuneen haavan repiminen auki vapaaehtoisesti, eikä hän ollut löytänyt itsestään rohkeutta tehdä sitä.

Hänellä olisi vastattavaa siinä vaiheessa, kun Ellerram saisi tietää hänen vastustaneen suoraa käskyä, mutta se olisi sen ajan murhe. Vielä kesällä ajatus poikkiteloin asettumisesta tädin kanssa oli pelottanut häntä, mutta pelkoonkin turtui, ja Ren’istä tuntui, että hän oli kuluttanut niin pitkän ajan vain olemalla peloissaan, ettei mikään enää tuntunut miltään.

Vannuil avasi viittansa alimmat kiinnikkeet, jotta vasemman käsivarren tatuoinnit olivat vapaasti kaikkien nähtävillä. Hän marssi määrätietoisesti kohti kivipylväiden varassa lepäävää katosta, joka sijaitsi keskusaukiolla. Paikka ei ollut tarkastuspistettä suurempi, eikä siellä ollut ainuttakaan huonetta tai toimistoa, ainoastaan portaikko, joka vei suoraan kasarmialueen alle. Sisäänkäynnin luona seisoi vuorokauden ympäri sotilaspartio vahdissa. Vannuilin ei tarvinnut edes avata suutaan: sotilaat katsoivat kerran häneen, sitten Ren’iin, ja kumarsivat syvään sanaakaan sanomatta. He astuivat sivuun ja päästivät heidät porraskäytävän hämärään.

Kasarmin äänet vaimenivat sitä mukaa, kun he laskeutuivat. Viemäriluukuista tippuvien vesipisaroiden ääni kuulosti tavanomaista voimakkaammalta äkillisessä hiljaisuudessa, ja lyhtyjen valosta huolimatta paikassa oli jatkuvasti hämärää kuin auringonlaskun jälkeen. Paikkaa kutsuttiin tyrmäksi, mutta todellisuudessa se oli vain yksi osa Hol Saron alla kulkevaa ikivanhaa tunneliverkostoa. Suoraan tyrmän alapuolella useassa kerroksessa risteili käytäviä, joiden kautta Korkeimpien vuorilta tulevat sulamisvedet johdettiin mereen kevättulvien aikana. Neljäskuusta viideskuuhun selliosaston täytti taukoamaton kohina ja sulkuporttien auetessa mekanismi sai lattian vavahtelemaan.

Talvella paikka oli yhtä hiljainen kuin keisarillinen mausoleumi. Vannuilin saappaiden teräksinen kaiku peitti heidän muiden askeleet alleen, kun he kulkivat lukittujen ovien rivin ohi. Sotilastyrmä oli tarkoitettu vain ja ainoastaan kahteen tarkoitukseen: armeijan sisäiseen kurinpitoon tai sotavankeja varten. Käytävän perällä kalterit erottivat sellit uudesta portaikosta, joka näytti pimeältä kuin helvetin kita. Vannuil vapautti ashaynsa ja lukko naksahti auki.

”Te kaksi, odottakaa tässä,” Ren’i sanoi Savalle ja Linneelle. Hän riisui viittansa. ”Älkää laskeko ketään ohitsenne. Haluan puhua marsalkan kanssa ilman häiriötekijöitä.”

Molemmat sotilaat koskettivat rintaansa vasemmalla nyrkillä.

”Kuten haluatte, ylhäisyys,” Sava vastasi ja otti vastaan viitan, jonka Ren’i ojensi hänelle.

Lyhtyjä tai soihtuja ei ollut. Ainoa valonlähde oli outo, vihertävä hehku, joka näytti olevan lähtöisin kivistä itsestään. Ren’i tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn seuratessaan Vannuilia alakertaan ja parin sydämenlyönnin ajan hänestä tuntui kuin jokin olisi salvannut hengityksen. Alakerroksessa oli vain yksi selli ja sen ainoan asukkaan ympärillä oli niin vahva suojaloitsu, ettei sen sisällä yksikään demoniverta kantava pystynyt koskettamaan ashaytaan.

Ren’i oli tiennyt varautua siihen, mutta tunsi silti hetkellisen paniikin muljahduksen rinnassaan, kun ashayn läsnäolo katosi kuin veitsellä leikaten. Jopa Vannuilin ilme kieli epämukavuudesta.

Vannuil kääntyi hänen puoleensa portaiden alapäässä. ”Tapaaminen on syytä pitää lyhyenä, ylhäisyys. Mitä vähemmillä muodollisuuksilla selviämme sitä parempi.”

Ren’i kurtisti kulmiaan. ”Onko hän niin vaarallinen?”

”Ei vaarallinen,” Vannuil sanoi pudistaen päätään. ”Mutta eristysselliin langetettu loitsu tuottaa hänelle suurta tuskaa. Se antaa vangitun tuntea toisten ashayn läsnäolon, muttei omaa. Ei pitkitetä tätä enempää kuin on pakko.”

Ajatus sai Ren’in sävähtämään. Jo lyhyt kokemus liqarisotilaiden kynsissä vailla ashayn lohduttavaa läsnäoloa oli tuntunut ahdistavalta, mutta ainakin kilpi oli ollut niin täydellinen, että se oli estänyt häntä aistimasta toisten demonien läsnäoloa. Kilven jättäminen vajanaiseksi oli julmaa. Oman ashayn puute antoi tunteen, että se oli repäisty irti mielestä, mutta sitä kohti yritti silti kurkottaa vaistomaisesti tuntiessaan jonkun toisen läsnäolon.

Demonin kiduttamiseen ei tarvittu ruoskia tai piinapenkkiä.

”Ymmärrän,” Ren’i vastasi. Hän veti syvään henkeä ja pakotti kasvoilleen tyynimmän ilmeensä. ”Hyvä on. Olen valmis.”

Käytävän ainoan oven takaa pilkotti valoa. Ovessa ei ollut kurkistusaukkoa, kahvaa eikä lukkoa. Vannuil veti hanskan kädestään ja laski kämmenensä ovea vasten, ja Ren’i pikemminkin tunsi kuin kuuli jonkin näkymättömän mekanismin liikahtavan, saaden ilman värähtelemään. Ovi päästi vaimean naksahduksen avautuessaan itsekseen. Ren’i astui Vannuilin perässä selliin.

Ren’in onnistui vain hädin tuskin peittää hämmästyksensä, kun ovi sulkeutui hänen takanaan. Selli oli iso ja näytti sisältä käsin varsin samanlaiselta kuin hänen huoneensa palatsissa. Puukalusteet olivat jyhkeitä ja yhdellä seinällä tulisijassa paloi valkea, mutta vailla näkyvää polttoainetta – liekit näyttivät palavan tyhjän päällä, eikä takassa ollut nokitahroja. Seinillä oli ryijyjä, eikä kivipinta kiiltänyt kosteudesta, sillä sisällä oli miellyttävän lämmintä ja kuivaa. Takaseinällä oli suuri ikkuna, josta aukeava näkymä oli niin himmeä, ettei hän erottanut muuta kuin heidän omat heijastuksensa lasin pinnassa. Ren’i arveli, että ikkunasta näki johonkin viemäriverkoston monista maanalaisista käytävistä.

Marsalkka Meiqäl istui täysissä pukeissa siististi pedatulla sängyllä, ja jos hän oli yllättynyt saamastaan seurasta, hän ei antanut sen näkyä. Hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen, kun hän katsahti Ren’iin ja lausahti, ”teidän ylhäisyytenne. Miten mukavaa, että pääsitte viimein kohteliaisuuskäynnille. Olin jo alkanut kuvitella teidän kuolleen.”

Ren’i laski vasemman nyrkin rinnalleen ja kumarsi. ”Toivon, että olette voineet hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Oletteko parantuneet vammoistanne?”

”Olen elämäni kunnossa.” Meiqäl kuulosti pitkästyneeltä. ”Istukaa toki alas. Tarjoiltavaa vaatimattomassa majapaikassani ei ole, mutta voinemme huvittaa toisiamme muilla tavoin.”

Ren’i ja Vannuil kävivät istumaan nojatuoleihin, jotka seisoivat oven puolella huonetta. Huoneen poikki tismalleen keskellä kulki läpikuultava, väreilevä juova, ja vaikka Ren’i ei tuntenut siitä hehkuvaa voimaa, hän tiesi Vannuilin kertomuksesta, että kuulustelijoiden ja vangin välillä oli seinä, jonka läpi vanki ei pystynyt astumaan. Kaikki muutkin vaaranaiheuttajat oli riisuttu huoneesta: siellä ei ollut mitään terävää, ei irtonaisia seinätiilejä, eikä ikkunoita suojaavaa loitsua pystynyt rikkomaan ilman ashayta.

Meiqäl risti käsivartensa. Hän oli saanut pitää omat vaatteensa, ja koruttomasta huoneesta huolimatta hän oli pukeutunut harmahtavaan asuun, jolle kultalangalla kirjaillut yksityiskohdat antoivat juhlallisen loppusilauksen. Samanlainen kullanvärinen viitta, jollaista hän oli kantanut taistelussa, roikkui hänen harteiltaan. Meikittömistä kasvoista näki, että hän oli laihtunut, mikä vain korosti kulmikkaita kasvonpiirteitä entisestään. Poskipäät näyttivät veitsenteräviltä ja tummat silmät istuivat kuopissaan niin syvällä, että hän näytti katselevan seuralaisiaan syvältä varjoista. Hänen kasvoilleen nousi hetkeksi huvittunut ilme, kun hänen katseensa kiinnittyi Ren’in kasvojen poikki kulkevaan punaiseen juovaan.

”Ette mahdollisesti ole tuomassa minulle ilouutista hänen majesteettinsa poismenosta?”

”Hänen majesteettinsa on täysissä sielun ja ruumiin voimissa,” Ren’i vastasi täysin värittömällä äänellä.

Meiqäl kohautti olkiaan. ”Mikä sääli.” Hän kääntyi katsomaan Vannuilia, ja kaikki hyväntuulisuuden merkit katosivat hänen kasvoiltaan samantien. ”Vannuil, Vannuil, Vannuil.” Hänen äänensä tippui oktaavilla; se kuulosti jonkin suuren kissapedon kehräykseltä, kun hän lausui nimen. ”Olette ilo väsyneille silmilleni. Olin jo kuvitellut teidän unohtaneen minut.”

Vannuil kohotti toista kulmaansa. ”Syvimmät pahoitteluni, jos olette kaivanneet minua, marsalkka hyvä.”

”Tiedätte, että nautin aina vierailuistanne. Oleskeluni täällä on osoittautunut ikävystyttäväksi. Minulla on kovin vähän viihdykkeitä nykytilassani.” Meiqäl katsoi häntä pitkään. ”Huomaan, että moni asia on muuttunut viime näkemämme jälkeen. Onnittelut ylennyksenne johdosta.”

Vannuil taivutti päätään hänen suuntaansa, muttei kumartanut.

Meiqäl nousi seisomaan. Hän asteli tulisijan luokse ja ojensi kätensä valkean hehkua kohden puhuessaan, ”no, kertokaa toki, mistä tämä odottamaton kunnia. En suostu uskomaan, että olette tulleet vain nauttimaan seurastani.”

Ren’i nojautui selkänojaa vasten ja risti jalkansa. ”Kysyisin teiltä erästä asiaa armeijanne varusteluihin liittyen.”

”Kysykää sitten, jos se teitä huvittaa.”

”Ja aiotteko vastata rehellisesti?”

”Valehtelu vähäpätöisistä yksityiskohdista ei avita nykytilannettani,” Meiqäl vastasi välinpitämättömästi. ”En kuitenkaan tiedä kuinka paljon pystyn kertomaan teille. Varustelutaso ei varsinaisesti kuulu marsalkan vastuualueisiin, mutta koska lahtasitte kenraalini, joudun toimimaan niiden tietojen varassa, jotka heiltä sain.”

”Ratsuväkenne käyttämistä nuolista löytyi merkkejä myrkystä.”

Meiqäl ei kääntynyt katsomaan häntä. ”Mietinkin miksei asia ole tullut puheeksi aiemmin. Olin jo alkanut kuvitella, ettei armeijastanne löydy tarpeeksi ammattitaitoista väkeä tunnistamaan myrkkyjä.”

”Tiedätte siis asiasta.”

”Ja te tiedätte Liqarian vaatimukset. Sotilasneuvosto halusi varmistaa, että neuvottelujen kariutuessa meillä olisi keinot tuoda teidät, tai kuka tahansa rubiinivaltaistuimen edustaja, Kansain palatsiin vastaamaan syytteisiin.”

”Se on valtava määrä kultaa haaskattavaksi yhtä ainutta miestä varten,” Ren’i huomautti.

Meiqäl kohautti uudestaan harteitaan. ”Sotilasneuvosto ei halunnut ottaa riskejä. Me tiesimme varsin hyvin, mikä Kishan vastaus vaatimuksiin tulisi olemaan.”

”Tiesitte, että kieltäytyisimme, mutta ehdotitte silti neuvotteluja?”

”Sopimukset ovat sopimuksia, ylhäisyys,” Meiqäl sanoi, heilauttaen kättään kuin koko asialla ei olisi mitään merkitystä. ”Tuhansia ammuttuja nuolia, eikä yksikään niistä osunut oikeaan kohteeseen. Jos ette olisi jo hoidelleet armeijaani, vääntäisin upseerieni niskat nurin itse.”

”Mistä myrkystä tarkalleen ottaen oli kysymys?”

”En osaa sanoa. Minua kiinnostavat tulokset, eivät turhanaikaiset yksityiskohdat.”

Ren’i narskutti hampaitaan, mutta sai pakotettua itsensä hengittämään rauhallisesti. Hän oli itsekin yllättänyt kuullessaan kuinka tasaiselta hänen äänensä kuulosti, kun hän sanoi, ”ja mitä aioitte tehdä ruumiillani päästyänne takaisin Zlaroveihin? Palauttaa sen pala kerrallaan keisarinnalle kiristysviestinä?”

Meiqäl katsahti häneen otsa rypyssä. ”Kuka on puhunut mitään tappamisesta? Olisimme vieneet teidät elävänä Liqariaan. Kiristyksessä ei ole juuri mitään järkeä, jos välikappale on jo kuollut.”

”En usko teitä. Käyttämänne myrkky tappoi lukuisia sotilaitamme, marsalkka Meiqäl.”

”Käyttäkää järkeänne,” Meiqäl huokaisi tuskastuneesti. Äänensävystä olisi voinut kuvitella hänen puhuvan lapselle. ”Omat rivisotilaamme käsittelivät ainetta ilman suojavarusteita tai erityiskoulutusta. Tarkoituksemme oli tainnuttaa teidät ja viedä teidät Liqariaan kanssamme, ei tappaa teitä.”

”Aine oli tappava akherisotilaillemme.” Ren’i tunsi kurkkuaan kuristavan. ”Menetimme heistä monia nuolillenne.”

”Meillä ei ollut halua sotkea heitä konfliktiin, kuten teidän ylhäisyytenne varmasti muistaa. Olimme siinä uskossa, että Syrjämaat pysyttelisivät erossa asiasta ja jättäisivät sotkun Kishan selvitettäväksi,” Meiqäl sanoi ja asteli takaisin sängylle. Ilman raskaita sotilassaappaita hänen askeleensa eivät päästäneet ääntäkään, ja Ren’illä oli yhtäkkiä epämiellyttävä mielikuva, että naisesta olisi toisessa elämässä tullut erinomainen salamurhaaja. ”En kiistä, etteikö meillä olisi ollut osamme heidän menetyksissään, mutta myrkyllä ei ole siihen asiaan vaikutusta. Se oli tarkoitettu vain ja ainoastaan täysiverisille.”

”Se ei selitä miksi aine vaikutti akhereihin kuolettavasti.”

”Alatte ikävystyttää minua.” Meiqäl kävi takaisin istumaan sängyn reunalle. ”Aineen lamaannuttava vaikutus on suunnattu keskushermostoon. Jos sitä joutuu tyhjäverisen elimistöön ja hänellä käy tarpeeksi huono tuuri – jos hän on kärsinyt muita vammoja tai menettänyt verta tai on jo valmiiksi huonokuntoinen –, on toki mahdollista, että se pysäyttää hänen sydämensä.”

Hän ja Ren’i katsoivat toisiaan pitkään, mutta mikään marsalkan olemuksessa ei viitannut siihen, että hän peittelisi jotain. Ei sillä, että Ren’i olisi edes keksinyt, mitä tämä hyötyisi valehtelemalla asiasta.

”Kiitän teitä tiedoistanne, marsalkka Meiqäl,” Ren’i lausui. ”Tämä riittänee tältä erää. Keskustelemme ehkä uudestaan, jos aiheesta nousee lisäkysymyksiä tutkimuksissamme.”

”Jos se teitä huvittaa.” Kun Ren’i ja Vannuil nousivat lähteäkseen, Meiqäl sanoi, ”kenen puolesta te podette noin huonoa omaatuntoa, ylhäisyys? Sotilaidenne? Rakastajan? Sen akheripäällikön?”

Ren’i jähmettyi aloilleen kuin olisi kävellyt päin seinää. Hän ei kyennyt katsomaan Meiqäliä vastatessaan, ”en tiedä, mitä teidän armonne yrittää ehdottaa.”

Meiqäl naurahti. Ääni kaikui kalseasti sellin kiviseinistä.

”Päinvastoin, tiedätte sen varsin hyvin. On suorastaan koskettavaa nähdä, että tyhjäveristen elämät painavat niin raskaina teidän sieluanne. Tässähän aivan liikuttuu.” Meiqälin huulet venyivät pieneen, epämiellyttävään hymyyn, joka ei ulottunut silmiin asti. ”Teillä oli tilaisuus välttää kaikki tämä, ylhäisyys. Pisaraakaan akheriverta ei olisi tarvinnut vuodattaa. Te kannatte syyllisyyden heidän kuolemistaan yhtä varmasti kuin minäkin.”

”Suu kiinni, Meiqäl,” Vannuil tokaisi. Hän ei missään vaiheessa korottanut ääntään, muttei ollut epäilystäkään, etteikö sanoja olisi tarkoitettu käskyksi. ”Pieskää suutanne ollessanne yksin tai järjestän niin, että vietätte lopun vankeusaikanne sidottuna.”

”Sopii minulle, kunhan teette solmut omin käsin, Vannuil.” Meiqälin hymy leveni ja hän heittäytyi kuin keimaillen selälleen sängylle. ”Älkää antako minun odottaa liian kauan.”

Marsalkan nauru seurasi heitä vielä senkin jälkeen, kun Vannuil oli paiskannut oven kiinni heidän perässään.

”Ei mitään käytöstapoja,” Vannuil sihahti. Hän tunsi kasvojaan kuumottavan jostain syystä.

Ren’in vatsa oli kiertynyt kivuliaalle solmulle. Se nosti polttavan tunteen kurkkuun, jonka hän tunnisti jo liiankin hyvin.

Vannuilin ilme lientyi, kun hän kääntyi Ren’iä kohti. ”Älkää välittäkö hänen puheistaan, ylhäisyys. Hän yrittää vain ärsyttää teitä tahallaan nähdäkseen, miten reagoitte.”

Ren’i nyökkäsi. Silmiä kirveli, ja hänen äänensä oli epätavallisen karhea, kun hän mumisi, ”anteeksi. Voisitteko odottaa hetken?”

Hän kulki kauemmas portaikosta ja rojahti istumaan kylmälle lattialle käytävän päähän, jossa vanhoihin huoltotunneleihin johtava oviaukko oli osittain kivenjärkäleiden ja rikkinäisten tiilien peitossa. Hän hautasi kasvot käsiinsä.

Vannuil katsoi kohteliaasti muualle, teeskennellen ettei kuullut mitään. Kun Ren’i oli saanut itsensä koottua, Vannuil auttoi hänet takaisin jaloilleen.

”Tässä,” Vannuil sanoi ja kaivoi kangasnenäliinan taskustaan.

Ren’i kuivasi kasvonsa. ”Anteeksi, että jouduitte näkemään minut tällaisena.”

”Ei ole mitään anteeksiannettavaa, ylhäisyys.”

Lunta tuli taivaalta paksuina hiutaleina, kun he poistuivat kasarmeilta. Paluumatka palatsiin kesti kauan.

Kirjoittajan löpinät: Voi Meiqäl, aina yhtä rakastettava. :’) Tuskinpa edes ystävänpäivä pehmentäisi tuota piikikästä luonnetta, vaikka se Melkemissä tunnettaisiinkin.