Meril-An, 5. toiskuuta 3046

Meril-Anin muinainen linnoituskaupunki oli sadekauden lopussa huikaiseva paikka. Kaupunki oli yksi Kishan vanhimpia, mikä näkyi arkkitehtuurissa varjoisina sisäpihoina, valtavina pilareina ja jyhkeinä muotoina – kaupunki oli selvästi rakennettu kestämään aikaa. Muurit olivat paksut ja korkeat, ja niihin oli tasaisin välimatkoin rakennettu vielä muurejakin korkeampia tähystystorneja, joista aukesi näkymä jokaiseen ilmansuuntaan. Hiekkakivirakennukset olivat korkeita ja kadut leveitä, ja tasankoa kurittavasta vuosituhantisesta kuivuudesta huolimatta kaikkialla oli vehreää. Korttelien välillä oli puistoja puistojen perään, nurmiaukeat olivat täynnä vesialtaita ja penkkejä, ja tavallisten katujen reunoilla kasvoi hyvinhoidettuja lehtipuita tuomaan varjoa kuivan kauden kuumimpien kuukausien aikana.

Ared tiesi, että Meril-Anin vuodenkierto oli hyvin samanlainen kuin Syrjämaiden, mutta autiomaan kuivuus oli pidetty loitolla kaupunkia ympäröivästä maaseudusta. Kha’ar oli kertonut hänelle juurta jaksain asiasta paremman tekemisen puutteessa heidän ylittäessään tasankoa. Se sadevesi, jota ei varastoitu myöhempää käyttöä varten, kanavoitiin pitkin kaupunkia ja sen ulkopuolelle maan alla kulkevien vesiputkien avulla, tasangon pohjoispäähän istutetut puut ja muu kasvillisuus pitivät aavikoitumisen aisoissa, ja kaupungin vehreyttä varjeltiin sotilasvoimin.

Meril-Anissa legioonien läsnäololta ei voinut välttyä missään, mutta Aredin hämmästykseksi legioonalaisten sotilaspukua kantavia merilanilaisia näkyi muissakin tehtävissä kuin kaupunginporteilla ja vartiokopeissa. Heitä oli ollut sadoittain tasangolla rikkoontuneita kasteluputkia korjaamassa ja viemässä käsivoimin ruokakuljetuksia, ja puistoissa he käyttivät vain punaviolettia uniformuaan puolihaarniskan sijasta istuttaessaan uusia taimia ja harventaessaan suuriksi kasvaneiden puiden latvustoa ennen kuivan kauden alkua.

Se kaikki oli niin outoa, ettei Ared voinut kuin katsella heitä tietynlaisen katkeruudensekaisen uteliaisuuden vallassa. Katkeruuden, koska kaikki se olisi tullut tarpeeseen tasangon eteläpäässäkin, mutta keisarillinen valtionkassa ei auennut Syrjämaiden hädälle nyt sen enempää kuin aiempinakaan aikakausina. Hän ei silti voinut olla tuntematta uteliaisuutta. Sotilaat näyttivät suhtautuvan toimiinsa samanlaisella hartaudella kuin sotaan, vaikka he kantoivat useammin lapiota ja puutarhasaksia kuin miekkaa.

”Meril-Anin pitäminen elinkelpoisena käy työstä,” Kha’ar sanoi, kun Ared sai vihdoin sanottua asiasta.

”Luulin, että keisarillisten legioonien päätehtävä on suojella kaupunkeja vihollisuhilta.”

”Se onkin,” konsuli vastasi. ”Eikä kuivuutta suurempaa vihollista etelässä ole.”

Ared ei keksinyt siihen mitään vastattavaa ja päätti jättää asian sikseen.

Katukiveys oli syvien lätäköiden peitossa ja taivas oli yhtä tasaisen harmaa kuin se oli ollut siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Hatam-Ilestä. Meril-Anin legioonat asuivat itse kaupungissa muiden kaupunkilaisten tavoin, toisin kuin useimmissa Kishan kaupungeissa oli tapana Hol Saroa lukuun ottamatta, ja kasarmialue oli aivan kaupungin historiallisen keskustan ytimessä. Kadut eivät olleet tyhjiä kelistä huolimatta, ja vaikka sotilaat olivat pääasiassa taivasheja, muun väestön kohdalla oli päinvastoin.

Ared näki väkijoukossa niin monenlaisia kasvoja, että sekosi laskuista, ja paikallisten piirteisiin oli sekoittunut niin monen lajin piirteitä, ettei heidän taustoistaan pystynyt päättelemään mitään. Harmaaihoisia asareja, merjilejä kirkkaissa tropiikin väreissään, ihmisiä, akhereita, puoliverisiä ja kaikkea siltä väliltä. Meril-Anissa asui pieni akherivähemmistö jo monen vuosituhannen takaa, ja ne harvat katseet, jotka häntä seurasivat, tulivat toisilta akhereilta, joiden huomio kiinnittyi kolmeen pitkään lettiin, jotka roikkuivat Aredin olan yli.

Matka kasarmille vei kauan ja he olivat litimärkiä siinä vaiheessa, kun heidät saateltiin konsuli Agalin toimistoon neljänteen kerrokseen. Meril-Anin kadut tuntuivat loputtomilta – edes Verem, akherialueen suurin kaupunki, ei vetänyt kooltaan vertoja sen silkalle koolle. Ren’in kertomuksista Ared tiesi, että Hol Saro olisi vielä sitäkin suurempi.

Toimiston korkeat ikkunat olivat lasittomat. Karmeja pitkin valui solkenaan vettä, ja sadekuuro oli maalannut kaupunkimaiseman sumeaksi kuin heijastuksen vedenpinnassa. Etelän ilta laskeutui nopeasti. Taivas oli käynyt entistä tummemmaksi auringon lähestyessä horisonttia, ja kujilla sotilaat kulkivat sytyttämässä lyhtyjä sateesta välittämättä. Pari kohteliaita merilanilaissotilaita kumarsi heille ja kertoi, että konsuli Agal liittyisi heidän seuraansa tuota pikaa, kun vapautuisi kokouksesta.

Agalin toimisto oli koruton eikä paljoa suurempi kuin konsuliteltta sotilasleirissä oli ollut. Ared huvitti itseään tutkiskelemalla kirjahyllyn sisältöä sillä aikaa, kun Kha’ar hylkäsi kostean viittansa ja asettui taloksi huoneen ainoalle sohvalle. Kirjahylly oli ääriään myöten täynnä. Suurin osa nimekkeistä näytti keskittyvän infrastruktuurin ja kaupunginhallinnon kaltaisiin aiheisiin. Ared veti hyllystä niteen, jonka selkään oli painettu nimi ’Toimivan kastelujärjestelmän rooli kukoistavassa kaupunkiyhteisössä’ ja alkoi lukemaan.

Ilta ehti hämärtyä heidän odottaessaan, mutta rakennus ei hiljennyt. Käytävän päässä kokoushuoneen ovi oli raollaan ja upseerien rupattelu sulautui kuin huomaamatta sateen tasaiseen kohinaan. Sama sotilaspari, joka oli saatellut heidät toimistoon, koputti ovenkarmiin ja kantoi työpöydälle täyden tarjottimen vesipannuineen ja mukeineen. He sytyttivät huoneen lyhdyt ja poistuivat.

Ared siemaili kaakaota lukiessaan, hätkähtäen juoman makeutta. Kaakao oli Pohjois-Kishassa teetä suositumpi juoma – yksi niistä monista ylellisyystuotteista, jotka keisarikunnan läheiset välit Nemerwatanin kanssa olivat tuoneet tavallisen kansan ulottuville – ja Aredin oli myönnettävä, ettei se ollut lainkaan hassumpaa. Makeus virkisti mieltä ja vei mennessään osan pitkän ratsastuksen tuomasta väsymyksestä.

Ared katsahti ylös kirjasta, kun korkojen nopeatahtinen kopina lattiatiiliä vasten tuli lähemmäs, ja hän tunnisti Agalin sointuvan äänen tämän puhuessa jollekulle.

”Asia ei voi odottaa,” Agal keskeytti toisen puhujan kesken lauseen. ”Haluan raportin työpöydälleni lounasaikaan mennessä, tuliko selväksi?”

”Kuten haluatte, konsuli Agal.”

Agal astui oviaukkoon Meril-Anin punavioletissa yksihihaisessa tunikassa. Ared tunnisti hänen seurassaan olevan taivashisotilaan kasvoista; mies oli yksi niistä 9:n legioonan kenraaleista, jotka olivat selvinneet sodasta elävänä.

”Huomiseen siis. Voitte poistua,” Agal sanoi hänelle, ja kenraali kumarsi kevyesti.

Konsulin iän harmaannuttamat hiukset olivat sodan jäljiltä puolipitkät ja hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla, kun hän astui huoneeseen ja sulki oven takanaan. ”Täytyy sanoa, etten uskonut näkeväni teitä kumpaakaan uudestaan näin pian.” Hän pyöräytti silmiään nähdessään savuavan piipun Kha’arin kädessä. ”Hyvät hyssykät, konsuli Kha’ar. Onko teidän aivan välttämätöntä polttaa toimistossani?”

Kha’ar sivuutti kysymyksen kumartamalla liioitellun syvään. ”Konsuli Agal. On kunnia nähdä teidät noin kukoistavana.”

”Annetaan muodollisuuksien olla,” Agal vastasi. ”Minulla on ollut pitkä päivä, ja niin on luultavasti ollut teilläkin.” Hänen katseensa viivähti hetken verran lätäköissä, jotka Kha’arin ja Aredin jalkojen juureen oli muodostunut. ”Matkustaminen sateiden aikaan ei ole täysjärkisten hommaa. Mikä ihme sai teidät lähtemään Hatam-Ilestä tähän aikaan vuodesta?”

”Kysykää häneltä. Ajatus ei ollut omani,” Kha’ar sanoi olkiaan kohauttaen.

”Kyllä sade aina kuumuuden voittaa,” Ared vastasi hymyillen vinosti. Hän työnsi kirjan takaisin hyllyyn ja ojensi oikean kätensä Agalille, tervehtien häntä akheritapaan. ”Kuinka olette voineet, Agal?”

Agal vastasi tervehdykseen epäröimättä. ”Olosuhteet huomioon ottaen hyvin. Työtä on paljon. Huomaan saaneeni Venun keskeneräiset projektit omalle kontolleni.”

”En epäile hetkeäkään, etteikö asia huvittaisi häntä suuresti, jos hän tietäisi.”

Agal hymähti. ”Mitä todennäköisimmin. Hänellä oli kieroutunut huumorintaju.” Hän riisui viittansa, nappasi tarjottimelta puhtaan mukin ja kaatoi itselleen kaakaota istuessaan työtuolilleen. ”Kas niin. Asian täytyy olla tärkeä, jos päälliköiden päällikkö on jättänyt kansansa tullakseen henkilökohtaisesti Meril-Aniin. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

Ared pyöritteli puolityhjää mukia käsissään. ”Asiani liittyy kruununprinssiin ja hänen sulhaseensa. Tekin muistatte varmasti missä tilassa he poistuivat Syrjämailta.”

Agal nyökkäsi, huumorinhäiveet uurteisilta kasvoiltaan kadoten. ”Elävästi. Hänen ylhäisyytensä oli sulkeutunut erotessamme.” Hän huokaisi syvään. ”Toivon totisesti, että Qel ja Vannuil ovat saaneet häneen jotain eloa. Viimeinen asia, mitä rubiinivaltaistuin juuri nyt tarvitsee, on kruununperillinen, joka ei kykene suorittamaan tehtäviään.”

”Te ette säästele sanojanne.”

”Ette tunne Kishan sydäntä kuten me, päällikkö. Hänen ylhäisyytensä ei ole pelkästään rubiinivaltaistuimen edustaja. Te näitte itse millainen vaikutus hänellä on muihin. Keisarinna istuu valtaistuimella palatsin suojissa, mutta prinssi Ren’i on valtaistuimen kasvot tavallisen kansan keskuudessa. Hänellä on kipinä, joka monilta muilta puuttuu – taito saada kuulijat puolelleen, taito innostaa ja inspiroida, ja se on keisarinnalle korvaamaton apu. Hol Saro nojaa kruununprinssiin enemmän kuin koskaan tällaisina aikoina.”

Kha’ar oli tarkkaillut Agalia tämän puhuessa. Hän veti viimeiset henkoset piipustaan ja sanoi, ”puhukaa suoraan, Agal. Mikä tilanne on pohjoisessa?”

”Haluatteko tiivistetyn version vai koko tarinan?”

Kha’ar rypisti kulmiaan hänen äänensävynsä kuullessaan. ”Uskoakseni molemmat.”

Agal laski mukinsa pöydälle niin rajusti, että kaakaota läikkyi reunan yli. ”No, aloitetaan tärkeimmistä. Karan legioonat ovat kääntyneet valtaistuinta vastaan ja Nemerwatan on katkaissut yhteytensä Hol Saroon.”

”Että mitä?” Kha’ar ja Ared sanoivat yhteen ääneen.

Agal nyökkäsi. Hän kaivoi pöydällään seisovasta paperipinosta taitellun kirjeen ja ojensi sitä Aredin suuntaan. ”Saattaa olla parempi, jos luette tiedoksiannon itse.”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun Ared luki kirjeen läpi ja antoi sen sitten Kha’arille. Ryppy Kha’arin kulmien välissä syveni syvenemistään sitä mukaa, kun hän luki. Agal ei häirinnyt heitä. Hän nojasi selkänojaan tuijottaessaan ikkunasta ulos, lasittunut katse sateen sumentamassa iltahämärässä. Lyhdyn hehkussa hänen ihonsa kiilsi oudon sinertävänä, ja silmien vaakatasoiset merjilipupillit olivat kaventuneet ohuiksi viivoiksi.

Kha’ar laski kirjeen sohvalle ja kaivoi uudestaan piipun taskustaan. Hän piteli piippua hampaidensa välissä täyttäessään pesää yrttiseoksella ja mutisi, ”Merenoksen kusisen helvetin nimeen.”

”Arvelinkin, että saattaisitte nähdä asian noin.”

”No, tämä mutkistaa asioita.” Kha’ar vaihtoi katseen Aredin kanssa. ”On erittäin mahdollista, että pääkaupunkiin pääsystä ei ole tule helppoa. Diplomaattinen koskemattomuus ei yksin riitä takaamaan turvallisuuttanne, jos Hol Sarossa soditaan.”

”Sitä suuremmalla syyllä minun on päästävä kruununprinssin ja serkkuni luokse ensitilassa,” Ared sanoi.

Kha’ar huokaisi ja sytytti piippunsa uudestaan.

”Aiotteko te Hol Saroon asti?” Agal kuulosti yllättyneeltä.

”Asiani on äärimmäisen tärkeä, konsuli Agal. Minun on tavattava kruununprinssi henkilökohtaisesti.”

”Päällikkö hyvä, olemme kesään mennessä täyden sisällissodan partaalla, jos merkit pitävät paikkansa. Hol Saro on siinä vaiheessa viimeinen paikka akheripäällikölle, tai kelle tahansa tyhjäveristä syntyperää olevalle.”

”Sama koskee myös serkkuani.” Ared kohtasi Agalin katseen tyynesti ja jatkoi, ”luulen keksineeni tavan auttaa häntä, mutta sitä varten minun on täysin välttämätöntä päästä hänen ylhäisyytensä puheille.”

”Keisarinna on kutsunut useita legioonia takaisin Hol Saroon. Ne eivät tule päästämään teitä kaupunkiin asti aseistautuneina.”

”Tiedän,” Kha’ar virkkoi. ”Juuri siksi jätin sotilaani Hatam-Ileen.”

Agal katsoi hänestä Arediin ja takaisin, harmaat kulmat vähä kerrallaan kurtistuen, kun he molemmat tuijottivat yhtä itsepintaisesti takaisin. ”Yritättekö kertoa minulle, että olette matkassa kahdestaan? Ilman sotilassaattuetta? Ette voi olla tosissanne.”

Kha’ar puhalsi ilmoille kitkerän savupilven. ”Ylimääräiset seuralaiset vain hidastaisivat meitä, ja kuten päällikkö jo sanoi, asialla on hitusen kiire.”

”Hol Saroon meneminen tässä tilanteessa on itsemurha.”

”Yritin kyllä sanoa hänelle, mutta hän on päätöksensä tehnyt. Mikä minä olen häntä estämäänkään?”

”Najdur, anna minulle kärsivällisyyttä,” Agal ähkäisi. Hän hautasi kasvot käsiinsä ja oli pitkään hiljaa. Kuukaudet sodan päättymisen jälkeen olivat olleet raskaita; hän tunsi niiden painon sillä hetkellä voimakkaammin kuin koskaan. Kun hän puhui, hänen äänensä oli väsynyt. ”Hyvä on, kuvitellaan, että onnistutte. Hänen armonsa herää, kruununprinssi haastaa keisarinnan ja saa tahtonsa läpi. Kruununperimyskiista on silti tulossa. Senaatti saattaa kääntyä tukemaan prinssi Chujan lasta valtaistuimelle vain estääkseen tyhjäveristä nousemasta tulevan keisarin prinssipuolisoksi.”

”Ehkä. Ehkä ei. Voimme istua täällä jossittelemassa loppuviikon, muttemme tiedä, mitä tulee tapahtumaan ennen kuin se todella tapahtuu,” Ared sanoi.

”Luulin teidän tulenlukijana kykenevän näkemään tulevaisuuteen.”

”Mikään ei ole varmaa, Agal. Se, mitä näen liekeissä, osuu joskus kohdilleen, ja joskus huomaan nähneeni vain heijastuksen omista peloistani, en muuta. Lopulta meidän on itse tehtävä päätökset ja saatettava tapahtumat liikkeelle, jos haluamme, että jotain ylipäätään tapahtuu.”

Huoneeseen laskeutui uudestaan hiljaisuus. Kha’ar pyöritteli piippua sormissaan polttaessaan, katse jossain kaukaisuudessa. Agal ei jaksanut huomauttaa hänelle polttamisesta toistamiseen. Ared oli kiivennyt ikkunalaudalle istumaan illan viileydestä välittämättä. Hänen olisi kai pitänyt olla uupunut monen päivän matkanteosta, mutta tuntui siltä kuin ajatukset olisivat kohisseet päässä jatkuvasti, pitäen hänet virkeänä hiertymistä ja kolotuksista huolimatta. He olivat laukkuuttaneet koorejaan sellaista tahtia, että ensimmäisen päivän Ared oli pelännyt koko ajan putoavansa satulasta valtavan eläimen keinahdellessa edestakaisin, mutta rytmiin oli tottunut.

Ulkona alkoi soida illalliskello ja sotilaita virtasi puiston halki kohti messihallia, jonka he olivat ohittaneet kasarmille saapuessaan. Tallit, jonne heidän koorinsa oli viety, eivät olleet kaukana ruokalasta. Ared laski käden vatsalleen tuntiessaan sen kurisevan.

Agal huokaisi uudestaan ja työnsi itsensä jaloilleen. ”Järjestän teille huoneet ja syötävää. Täytyyhän teidän levätä, jos aiotte tosissaan toteuttaa tämän hankkeen.”

Kha’ar taivutti päätään häntä kohti. ”Olette liian ystävällinen, Agal.”

”Älkää kiittäkö minua vielä.” Agal hieroi nenänvarttaan miettiessään. ”Viestinviejien mukaan Pohjoinen valtatie on hyväkuntoinen. Matkan pääkaupunkiin taittaa pääteitä pitkin kolmessa viikossa, jos pidätte kiirettä. Kun olette saaneet päällikön turvallisesti kaupunkiin asti, lähettäkää sana joukoilleni. He ottavat teidät kiinni niin pian kuin mahdollista.”

”Joukoillenne?” Ared toisti. ”Konsuli hyvä, ei teidän tarvitse sekaantua tähän.”

Konsuli huitaisi kädellään ilmaa. ”Älkää luulko, että lasken teidät yksin matkaan. Te kuljette edellä, legioonani tulee perässä. En voi hylätä velvollisuuksiani täällä, joten annan vetovastuun kenraaleilleni. He tuntevat hänen ylhäisyytensä ja luottavat häneen, ja ovat valmiita noudattamaan hänen käskyjään sijassani, kun sen aika tulee.”

Myös Kha’ar nousi hitaasti jaloilleen. Hän kasvoillaan oli oudon kujeellinen ilme, kun hän kohtasi Agalin katseen. ”Kappas vain. Ja minä kun luulin Meril-Anin olevan puolueeton.”

”Meril-Anin kaupunki saattaa ollakin, mutta minä en ole,” Agal sanoi ja vetäytyi täyteen pituuteensa. Hänen äänensä uhkui epätavallista ylpeyttä, kun hän jatkoi, ”Venu ja minä emme uhmanneet keisarinnan käskyä vain kääntääksemme katseemme poispäin siinä vaiheessa, kun meitä eniten tarvitaan. Vaikka vain toinen meistä enää seisoo Meril-Anin maaperällä, kunnioitan yhteistä päätöstämme. 9. legioona vastaa hänen ylhäisyytensä kutsuun, jos hän katsoo tarvitsevansa meitä.”

Agal ja tämän legioonalaiset saattelivat heidät matkaan seuraavana aamuna juhlallisin menoin. He kulkivat sotilassaattueessa Meril-Anin vaakunoin koristeltujen lippujen meressä ulos pohjoisporteista ja hopeisten torvien kuoro kajautti ilmoille kovaäänisen tervehdyksen, kun Kha’ar ja Agal kumarsivat toisilleen hyvästiksi. He eivät olleet vaihtaneet montaakaan sanaa illan jälkeen, mutta molempien konsulien ilmeestä näki, että he olivat saavuttaneet jonkinlaisen äänettömän yhteisymmärryksen. Sillä hetkellä Ared näki sen, mitä Kha’ar oli sanonut vanhimpain talon kokoushuoneessa kokonaan uudessa valossa.

Toivo, hän muisteli miehen sanoja. Toivo, jollaista Melkem ei ole nähnyt aikakausiin.

Ared ei hyvästellyt heitä, vaan nosti ainoastaan kätensä tervehdykseen, kuten oli tehnyt siskolleen, Shalalle ja vanhimmille. Akheri ei sanonut hyvästi, vaan näkemiin. He näkisivät toisensa vielä.

Tuuli tarrasi paksuun, purppuranväriseen samettiviittaan, kun he lähtivät ratsastamaan kaupungista valtatietä noudatellen. Ared piteli viittaa toisella kädellä, ohjia toisella, ja vaikka satula hiersi jokaisella töyssähdyksellä, hänen ajatuksissaan ei ollut tilaa huolille. Kevyt tihku tuntui ainoastaan virkistävältä lämmintä ihoa vasten, ja tie kulki sateiden henkiinherättämän maaseudun halki.

Korkeimpien vuoret olivat liian kaukana pohjoisessa, jotta hän pystyisi erottamaan niitä aikoihin, mutta hän kuvitteli ne mielessään lumihuippuisina ja terävinä, kohoten kohti taivasta korkeampina kuin yksikään kallio tai puu.

Milloin viimeksi akheripäällikkö oli nähnyt lunta tai vuoria, hän mietti. Ajatus sai mielikuvituksen lentoon yhtä varmasti kuin kaikki muutkin asiat, jotka hän tiesi nyt varmasti näkevänsä omin silmin. Legendaarinen Hol Saro putouksineen, torneineen ja oppineineen. Koko Akherinmaan historiassa yksikään akheripäällikkö ei ollut astunut jalallaankaan Kishan demonivallan sydämeen, ei edes silloin, kun aavikon kansa oli vielä ollut metsän kansaa. Nemeken oli muistuttanut häntä asiasta ennen lähtöä, paheksunta uurteisilta kasvoiltaan paistaen.

Ared virnisti itsekseen. Perinteet olivat kuten säännötkin: kuin tehtyjä rikottaviksi.

Hän upotti kantapäänsä kooritamman kylkiin, pitkä harja kasvojaan vasten piiskaten, ja huusi Kha’arille, ”katsotaan kuinka pitkälle ehdimme ennen hämärää!”

Kha’ar sai tehdä töitä saadakseen oman ratsunsa ottamaan hänet kiinni.

Kirjoittajan löpinät: Ared osaa ainakin ottaa kaiken irti vapaudestaan.