11: Jälleennäkemisiä

Hol Saro, 11. toiskuuta 3046

Palatsi oli aina hipihiljainen aamuyön tunteina, mutta keskellä talvea se oli sitä vieläkin enemmän. Lumivaippa vaimensi kaikki äänet, niin isot kuin pienetkin, ja jopa käytävillä partioivat sotilaat kulkivat vakioreittejään hiljaisin askelin. Normaalisti siinä oli jotain levollista, mutta pitkät, pimeät tunnit tekivät yksinäisyyden tunteesta niin raastavan, että Ren’istä tuntui kuin jotain painavaa olisi istunut hänen rintakehänsä päällä ja estänyt häntä hengittämästä. Hän potki peiton yltään ja kävi sängyn laidalle istumaan.

Ruan ei ilahtuisi nähdessään, että hän oli jälleen käynyt maate päivävaatteissaan. Ren’i työnsi ajatuksen mielestään ja tarttui yöpöydällä olevaan kirjepinkkaan, jonka päällä ikimieli lepäsi kuin mikäkin paperipaino. Vaikka hän tunsi ihonsa menevän kananlihalle joka kerta, kun hän piteli ikimieltä käsissään, hän oli tehnyt parhaansa noudattaakseen Ellerramin neuvoa iltaisin.

Toistaiseksi tulokset olivat olleet laihoja: hänen mielensä ei tuntunut sen tyhjemmältä kuin tavallisestikaan, ja unet aavikoista ja hiekkamyrskyistä vainosivat häntä edelleen kuin odottaen seuraavaa tilaisuutta iskeä. Hän heräsi joka kerta sydän takoen ja vietti lopun yötä makuuhuoneen kattoa tuijottaen.

Ren’i hieroi ohimoaan voipuneesti. Joko hän teki jotain väärin, tai sitten ongelma oli ashay, kuten se oli kaikessa muussakin. Hän ei ollut viitsinyt huomauttaa asiasta Ellerramille. Täti oli aina ollut vakuuttunut, että hänen kykynsä puhkeaisivat kyllä kukkaan ajan mittaa, eikä Ren’i hennonut väittää vastaan, vaikka tiesi, että se oli epätodennäköistä.

Hän selasi kirjeet uudestaan läpi, vaikka oli jo lukenut ne illan mittaan useasti. Oerein lähettämä viesti oli pinossa päällimmäisenä. Isän käsiala ei vastannut mielikuvaa hillitystä, koulutetusta senaattorista. Tämän harakanvarpaat olivat melkein yhtä sotkuisia kuin Ren’in omat, eivätkä hänen rivinsä olleet koskaan täysin suoria.

Viesti oli lyhyt ja koruton:

’En ole kuullut Lulasta mitään sitten viime näkemän, mutta lähetän viestin heti, kun hän palaa. Tulisit joku ilta käymään. Terveisin, isäsi.’

Oerein kirjeet tulivat aina tämän pihlajavaakunalla koristelluissa kirjekuorissa, mutta tämä allekirjoitti silti niistä jokaisen samalla tavalla. Se sai Ren’in hymyilemään, vaikka kasvojen lihakset tuntuivat vastustavan liikettä tottumuksen puutteessa. Seuraava kirje oli Qelin koukeroisella, hienostuneella käsialalla, jolla hän kertoi päätyneensä ehdottamaan 5:ssä legioonassa palvellutta kenraalia nimeltä Ve’esh Vannuilin seuraajaksi.

Kolmannen kirjeen kohdalla Ren’in hymy hyytyi.

’Teidän ylhäisyytenne, tieto turvallisesta kotiinpaluustanne ilahduttaa mieltäni,’ paperilla luki melkein yhtä koukeroisin kirjaimin kuin Qelin kirjeessä. Ren’i olisi tunnistanut käsialan ilman allekirjoitustakin; kaikista hänen tuntemistaan henkilöistä vain Alara yhdisti kirjaimensa samanlaisilla tyylitellyillä kaarilla.

’Uutinen onnistumisistanne ei tullut kellekään yllätyksenä, mutta otan sen joka tapauksessa vastaan suurella riemulla tietäessäni, että olette taas rakastavan kotikaupunkinne huomassa. Tiedän, että nautitte parhaillaan hyvin ansaittua vapaa-aikaa, mutta haluan silti ojentaa epävirallisen kutsun teille, kun koette kaipaavanne musiikkia ja sivistynyttä seuraa iltojenne iloksi. En ole ainoa, joka palaa halusta juhlistaa menestystänne asianmukaisesti. Läsnäoloanne ikuisesti kaivaten, Alara.’

Ren’i huokaisi raskaasti ja heitti kirjeen takaisin yöpöydälle. Päältäpäin kirje kuulosti rakastavaisten lepertelyltä, mutta hän tunsi Alaran yhtä hyvin kuin omat taskunsa, eikä se Alara, jonka hän muisti, ollut koskaan ollut mikään hempeilijä. Korukielisten lauseiden välistä Ren’i pystyi lukemaan, ettei tämä niinkään kaivannut hänen seuraansa kuin uutisia, eikä hänellä ollut vaikeuksia arvata miksi. Maral oli Nemerwatanin merjil, Alara itse puolestaan Karasta. Jos hän ystäviään yhtään tunsi, hän tiesi heidän janoavan vastauksia – kummallakin oli vanhemmat ja sisaruksia kotikonnuillaan.

Se, oliko hänellä kerrottavanaan mitään, mikä lohduttaisi heitä, oli kokonaan toinen asia. Mitä enemmän hän oppi tilanteesta, sitä vähemmän hän sitä ymmärsi. Pahinta oli kuitenkin se, ettei tiennyt halusiko edes nähdä ystäviään. Oli kuin hänen ja muun maailman välille olisi kohonnut muuri, joka kasvoi kasvamistaan, eikä hänellä ollut voimia ylittää sitä.

Ren’i sulloi kaikki kirjeet yöpöydän laatikkoon, nousi ylös ja veti ylleen harmaan villakangasviitan, joka oli roikkunut tuolin selkänojalla tulisijan edessä kuivumassa. Ikimieli kimmelsi tulen kajossa himmeästi kuin kimpale jäätä. Se tuntui vetävän hänen katsettaan puoleensa, pitipä hän sitä missä hyvänsä. Ren’i sujautti kiven taskuunsa.

Huoneiston käytävät olivat hämärät, eikä vartijoista näkynyt merkkiäkään. Hän sujahti ryijyn taakse salakäytävään tottuneesti, tällä kertaa varoen visusti jättämästä viittaa oven väliin. Reitti oli pitkä, kulkien mutkitellen kapeita portaikkoja ylös ja alas. Kerran hän tajusi kulkeneensa harhaan ja joutui palaamaan omia jälkiään aikaisempaan risteykseen. Kun hän viimein tiesi missä oli, hän oli hengästynyt ja tunikan selkämys oli liimautunut ihoon hiestä.

Hän pysähtyi kuuntelemaan seinäpaneelin taakse, pitäen ashaynsa piilossa käytäviä partioivien sotilaiden varalta. Minuutit kuluivat, eikä askelten ääniä kuulunut, joten hän liu’utti paneelin syrjään ja astui käytävään, joka oli yhtä himmeästi valaistu kuin hänen huoneistonsakin. Hän veti seinäpaneelin hitaasti paikoilleen, varoen päästämästä ääntäkään.

Vain yksinäinen lyhty roikkui ketjusta ja heitti kelmeää valoaan vastapäisellä seinällä roikkuvaan maalaukseen. Taulu oli monta metriä pitkä ja yhtä korkea kuin Ren’i itse. Kuvan aihe oli tuttu kishalaisessa maalaustaiteessa: keisarinna Tiran sisaruksineen seisoivat etualalla, kun aseistautunut sotajoukko lähestyi kolmelta sivulta. Kaikki kolme kantoivat vanhanaikaista kahden käden miekkaa, ja asennoista päätellen he olivat valmiita taisteluun ylivoimaiselta näyttävää vihollista vastaan.

Ren’in katse viivähti taulun alla olevassa nimikyltissä. ”’Kolmen miekan aukion vapautus, V. C. mar Kharamanen. 5. aikakauden vuosi 1209’,” hän luki hiljaisella äänellä.

Palatsia sen nykymuodossa ei ollut ollut olemassakaan taistelun aikaan, ja aukiokin oli saanut nimensä sen mukaan vasta vuosituhansia Tiranin poismenon jälkeen. Ren’i repi katseensa irti taulusta väkipakolla ja jatkoi matkaa.


Ilman eteisaulan katosta riippuvaa metallista jäljennöstä Melkemistä ja sen kuista olisi kirjaston hiljaisuus ollut täydellinen. Valtava planeetta kiilsi kullanhohtoisena, ja sitä kiertävät viisi kuuta kulkivat toisistaan riippumatta pitkin metallivaijerien muodostamia kiertoratoja tasaisen naksutuksen seuraamana. Niin Kishan kuin Liqarian tähtitieteilijät olivat yhtä mieltä siitä, että todellisuudessa taivaankappaleet olivat äänettömiä: että maailmankaikkeus oli tyhjiö vailla ilmaa, jota ääniaallot tarvitsivat kulkeakseen, eivätkä edes tähdet päästäneet palaessaan hiiskaustakaan. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan Ren’in selkäpiitä pitkin ja hän puristi vaistomaisesti ikimieltä taskussaan.

Pienoismalli oli häikäisevän kaunista käsityötä, mutta Ren’i ei voinut olla pohtimatta, mitä Ared olisi sanonut, jos olisi joskus nähnyt sen. Ehkä hän olisi vain hymyillyt heidän tietämättömyydelleen. Kun nemerwatanilainen harrastelija oli tehnyt ensimmäiset havainnot Melkemin viidennestä kuusta, Onerinista, kaksi aikakautta sitten, se oli synnyttänyt myrskyn tiedemaailmassa, jollaista ei Daqanin historiassa oltu kovin usein nähty. Oli vienyt vuosikymmenten edestä vastaväitteitä, jatkotutkimuksia ja tutkimuslaitosten välisiä kiistoja ennen kuin keisarillinen akatemia oli vahvistanut löydöksen todelliseksi. Se ei olisi mitään verrattuna siihen millainen sekasotku syntyisi, jos joku ilmoittaisi akatemialle, että heitä kiersi vielä neljä kuuta lisää.

Ren’i kulki portaat toisen kerroksen parvelle. Merenoksen sinertävää kuunvaloa virtasi sisään kattoikkunoista ja sai varjot hyllyrivien välillä näyttämään sysimustilta. Hän käveli hyllyltä toiselle sivellen kirjojen selkämyksiä hajamielisesti, tietämättä itsekään, mitä haki.

Nuorempana hän oli viettänyt niin monet unettomat yöt kirjastossa, että jalat olivat kuljettaneet hänet sinne kuin itsestään. Oerei oli aina ollut yövalvoja ja isä olikin löytänyt hänet moneen kertaan lukunurkasta aamuyön hiljaisina tunteina. Hetken ajan Ren’in ajatukset viivähtivät tämän kutsussa, pohtien mahtaisiko tämä olla vielä valveilla. Hän veti hyllystä kirjan umpimähkään ja työnsi sen takaisin melkein saman tien. Politiikkaa. Se oli viimeinen aihe, jota hän halusi ajatella keskellä yötä.

Hän tunsi sävähdyksen päässään, mikä sai hänet hätkähtämään. Ikimieli oli hyytävän kylmä hänen ihoaan vasten, kun hän veti sen taskustaan. Huurteisen pinnan alla usva pyörteili rauhallisesti.

”Älä viitsi,” Ren’i sanoi ärtyisästi, kunnes tajusi mitä oli tekemässä. Hän ravisteli itseään henkisesti. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tunsi ikimielen hapuilevan kohti ajatuksiaan kilvestä huolimatta, mutta se oli silti vain pelkkä kivi.

Se antoi hänelle ajatuksen. Hän suuntasi parven toiselle puolelle, ohi historian, tähtitieteen ja filosofian hyllyjen, etsien kuumeisesti. Yläpuolella pienoismallin kuut raksuttivat hiljaa radoillaan. Mutta miltä osastolta ikimielen kaltaista esinettä kannatti etsiä? Hänen silmiinsä ei osunut mitään sopivaa liqarihistorian tutkimuksessa, eikä sen paremmin mytologisten tekstien tai muinaisesineiden katalogeissa. Ikimieli sävähti uudestaan, ja Ren’i mutisi puoliääneen, ”joo joo, minä yritän kyllä.”

”Haloo? Onko täällä joku?”

Ren’i hyppäsi melkein ulos nahoistaan ja oli pudottaa pitelemänsä kirjan. Jonkun varjo tuli lähemmäksi ja hetken kuluttua pyylevä demoninainen koristeellisessa, sinisessä samettipuvussa kurkisti hyllyjen väliin.

”Ai, tekö? Suokaa anteeksi, ylhäisyys, en tunnistanut teitä.”

Ren’i päästi nolona irti kilvestä, jolla oli peittänyt ashaynsa läsnäolon. ”Pahoittelen, jos häiritsen. En odottanut törmääväni kehenkään tähän aikaan yöstä.”

Nainen hymyili ja astui lähemmäs. Siitä oli melkein vuosi, kun Ren’i oli viimeksi nähnyt Lucarlan, mutta nainen näytti tismalleen samanlaiselta kuin aina. Hän oli säpsähdyttävän kaunis pyöreine kasvoineen ja pehmeine piirteineen. Kuparinpunaiset hiukset liehuivat vapaina mereshityyliin, lukuun ottamatta ohimoilta lähtevää ohutta lettiä, joka kiersi koko pään ympäri. Paksun otsatukan alla Lucarlan silmät olivat kapeat ja niin tummat, että ne näyttivät kauttaaltaan mustilta.

”Olette siis palanneet kotiin turvallisesti,” Lucarla lausui täyteläisellä äänellään. ”Kaikki merkit puhuivat sen puolesta, mutta on silti huojentavaa nähdä, että ne pitivät paikkansa.”

”Tuskinpa merkeillä on sen kanssa mitään tekemistä,” Ren’i huoahti. ”Sodassa moni asia on sattumankauppaa. Se, että oma elämäni säästyi, kun monen muun ei, on tuskin muuta kuin kohtalon ivaa.”

”Teidän lankanne kudelmassa on vasta alkanut punoutua osaksi suurempaa kokonaisuutta, ylhäisyys. Älkää vaipuko epätoivoon. Jokaista yötä seuraa lopulta aamu, näyttipä taivas kuinka pimeältä tahansa.”

Lucarlan ääni oli lempeä, mutta hän lausui sanat tietyllä tapaa päättäväisesti, ja Ren’i oli varma, että tämä uskoi sanomaansa täysin. Heidän silmänsä kohtasivat ja Ren’istä tuntui kuin nainen olisi nähnyt hänen lävitseen viimeistä piirtoa myöten, mutta katseessa oli pelkkää myötätuntoa, ei kysymyksiä tai tuomitsemista. Se tuntui oudon lohdulliselta.

Ren’i huokaisi uudestaan. Hän työnsi kirjan takaisin hyllyyn. ”En ole varma onko minusta enää odottamaan aamua, Lucarla.”

”Mikä saa teidät ajattelemaan niin?”

”Jos totta puhutaan…” Hän haki sanojaan hetken. Hän luuli ymmärtävänsä vihdoin, mitä Haukka oli tarkoittanut puhuessaan siitä, kuinka vaikeaa asioita oli pukea sanoiksi. Muisto tuntui kuin osalta mennyttä elämää. ”Olen kulkenut harhaan tiestä, jota luulin oikeaksi. Paluureittiä ei ole.”

”Jokaiselta polulta on mahdollista palata, ylhäisyys. Aina.”

”Olen tehnyt liikaa virheitä, ja niin moni on maksanut niistä hengellään,” Ren’i sanoi päätään pudistellen. ”Ei sellaisesta ole ulospääsyä. Jokainen yö on jonkun viimeinen, eikä sen jälkeen ole auringonnousua.”

Ren’i hätkähti, kun Lucarla astui lähemmäs ja laski käden hänen hihalleen, sanoen, ”en usko, että teidän kohdallanne se on tämä yö. Vaatii rohkeutta uneksia aamunkoitosta silloin, kun se näyttää kaukaiselta, muttei se silti tarkoita, etteivät päivännousun värit ole todellisia.”

Ren’i hymyili väsyneesti. ”Jaksaisinpa uskoa yhtä vankasti kuin te.”

Hän tunsi ikimielen hipaisevan ashaytaan kevyesti. Se oli alkanut tekemään sitä mitä useammin Ren’i käsitteli sitä, eikä hän keksinyt sille muuta selitystä kuin, että kivi oli jollain tapaa oppinut tunnistamaan hänet. Lucarlan kasvoille nousi yllättynyt ilme ja hänen silmänsä nauliutuivat kiveen, jota Ren’i puristi kädessään.

”Hyvänen aika,” Lucarla henkäisi. ”Eihän se ole mahdollista… Onko tuo khyravis?”

”Niin mikä?”

”Khyravis,” Lucarla toisti. ”Muistojen kantaja.”

Kesti hetken ennen kuin Ren’i ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Awan kielen painotus kuului Lucarlan puheessa voimakkaana, eikä hän osannut aluksi yhdistää sanaa mihinkään. ”Siis churu’yis? On. On se. Me tosin kutsumme sitä ikimieleksi.”

”Ikimieli. Sopiva nimi.” Lucarla näytti mietteliäältä. ”Ne ovat todella harvinaisia. Mistä olette saaneet sen?”

”Tädiltäni. Tai siis, keisarinnalta. Hän sanoi, että prinssi Mitae toi sen mukanaan Liqariasta.”

”Siitä se siis johtui. Olin varma, että tunsin jonkun muun läsnäolon täällä.” Lucarlan silmät olivat pyöreät kuin lapsella, joka oli astunut ensimmäistä kertaa lelukauppaan. ”Voisinko saada katsoa sitä?”

Ren’i laski ikimielen hänen käsiinsä. Lucarla käänteli sitä puolelta toiselle uteliaasti, tunnustellen sen pintaa kuin odottaen löytävänsä jotain erityistä. Ren’i ei yllättynyt tuntiessaan tämän kokoavan ashaynsa ja lähettävän tunnustelevan ajatuksen matkaan.

”Olen kuullut vain tarinoita näistä. Sanotaan, että Tari-herra teki ensimmäisen ja sen avulla uneksi vanhasta kotimaailmastaan silloin, kun koti-ikävä kävi ylivoimaiseksi.” Ikimieli oli alkanut hehkumaan himmeää, valkoista valoaan, joka heijastui Lucarlan kullanruskeasta ihosta. ”Se on äärettömän vanha. En osaa edes kuvitella kuinka monet käsiparit ovat pidelleet sitä ja uskoneet ajatuksensa sen haltuun.”

”Miten se toimii?”

Lucarla pudisti päätään. ”Kunpa tietäisin. Meillä on sanonta, että khyravis ja unisielu kulkevat samaa polkua, mutta mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.” Hän ojensi kiven takaisin Ren’ille ja sen hehku vaimeni. ”Se on kallisarvoinen lahja. Pitäkää siitä hyvää huolta.”

”Sen teen.” Ren’i työnsi ikimielen takaisin taskuunsa.

He kulkivat rinnakkain portaita alas ja poistuivat kirjaston takaovesta käytävään, jossa seisoi vain rykelmä puoliksi purettuja kirjalaatikoita. Ovi ei päästänyt ääntäkään, kun Ren’i sulki sen heidän takanaan.

Lucarla kokosi pitkän mekkonsa helmat ja kumarsi viehkeästi niin, että hiukset ryöppysivät hartioiden yli kuin putous. ”Olen iloinen, että saimme tilaisuuden puhua, ylhäisyys.”

”Ilo on minun puolellani,” Ren’i sanoi, ja huomasi yllätyksekseen tarkoittavansa sitä. ”Ja, tuota, kiitos.”

”Mistä hyvästä?”

”Kaikesta. Annan arvoa sille, että jaksoitte kuunnella minua.”

”Kaikki me tarvitsemme joskus jonkun toisen uskoa huomispäivään, kun omamme on hukassa. Ette ole koskaan yksin, joten älkää yrittäkö kantaa kaikkea omilla harteillanne.” Lucarla hymyili. ”Nukkukaa hyvin, ylhäisyys.”

Kello näytti aamuneljää, kun Ren’i palasi makuuhuoneeseensa. Hiillos takassa oli päässyt sammumaan hänen poissaollessaan, mutta huoneessa oli edelleen lämmin, eikä hän yrittänyt sytyttää valkeaa uudestaan. Hän rojahti selälleen peiton päälle makaamaan, pyöritellen Lucarlan sanoja päässään uudestaan ja uudestaan. Joskus nuorempana mereshien tapa puhua kielikuvin oli hämmentänyt häntä, mutta hän uskoi ymmärtäneensä, mitä Lucarla oli yrittänyt sanoa.

Hän mietti Alaraa, Maralia ja muita ystäviään haaremissa, yhtä vailla tietoa perheensä kohtalosta kuin hän itse Chujasta ja Naheresta, ja teki päätöksensä. Oli hänen vuoronsa olla heidän tukenaan, kun he tarvitsivat häntä.


Haaremissa oli aamupäivisin hiljaista, kun suurin osa asukeista oli oppitunneilla tai harjoituksissa. Suurten tammiovien vieressä oli tavanomainen rykelmä satoja kenkäpareja, kaikennäköisiä ja -kokoisia, ja naulakot pullistelivat takkeja ja viittoja. Ren’i riisui kenkänsä vierailijoille tarkoitettuun kenkähyllyyn. Valoisan eteisaulan pöydät olivat tyhjiä, mutta lasitetulla parvekkeella istui pari nuorukaista maalaamassa kirpeänkylmästä ilmasta välittämättä. He istuivat selkä häneen päin, eivätkä huomanneet häntä.

Ren’i oli lähettänyt vastausviestin Alaralle aamupalan jälkeen, eikä ollut yllättynyt siitä, että häntä odotettiin. Hän pyyhkäisi samettiverhon syrjään ja astui lukuisten tulisijojen lämmittämään kodikkaaseen oleskeluhuoneen, joka oli täynnä pieniä, matalia pöytiä, divaaneja, lattiatyynyjä ja mitä erilaisimpia työvälineitä maalaustarvikkeista soittimiin ja nuottivihkoihin. Lapsenkasvoinen asari, joka näytti hädin tuskin täysi-ikäiseltä, nousi ylös Ren’in nähdessään ja kiiruhti hänen luokseen. Kishalainen lukuvuosi alkoi ensikuusta, ja Ren’i oli varma, että tämä oli vasta aloittanut opintonsa.

”T-tuota, Alara lähetti minut teitä vastaan,” asari sopersi hengästyneen kuuloisena. Hän tuijotti omia jalkojaan puhuessaan. ”Tätä tietä.”

Ren’i lähti seuraamaan häntä. Haaremisiipi oli melkein yhtä iso kuin keisarillisen perheen asuinsiipi, ja vaikka Ren’i oli oppinut tuntemaan rakennuksen varsin hyvin, oli reitti, jota hänen oppaansa noudatteli uusi hänelle. He kulkivat ohi tanssisalien suljettujen ovien, ohi luokkahuoneiden, joista kantautui opettajien ajoittaista puhetta ja hiljaista kanteleensoittoa, kunnes saapuivat kapeaan käytävään aivan siiven perällä, kaukana asuntolasta ja uteliaista korvista. Asari avasi yhden ovista, kumarsi ja pinkaisi pakoon ennen kuin Ren’i ehti edes kiittää häntä.

Ren’istä tuntui kuin jotain viileää olisi kulkenut pitkin selkäpiitä, kun hän astui huoneeseen. Hän oli sitä ennen vain lukenut Hiljaisista huoneista – tiloista, jotka oli rakennettu vaimentamaan kaikki sisältä kantautuvat äänet ja estämään ulkopuolisten kuunteluyritykset. Ashay ei päässyt tunkeutumaan sen seinien sisäpuolelle tai koskettamaan huoneessaolijoiden ajatuksia.

Huone oli pieni, mutta näyttävä. Seinät oli paneloitu tummalla, kiiltävällä puulla, ikkunoista roikkui harsomaiset verhot, eikä siellä ollut takan lisäksi muita kalusteita kuin kaksi penkkiä vastapäisillä seinillä. Alara istui ikkunan äärellä ja katseli sisäpihalla juoksentelevia asukkaita. Ren’i luuli hänen uponneen ajatuksiinsa, mutta hänen päänsä kääntyi Ren’iä kohti heti, kun tämä oli astunut huoneeseen.

Alara nousi seisomaan. Hetken aikaa he vain katselivat toisiaan. Kulunut vuosi oli jättänyt jotain kylmää ja kovaa Alaran silmiin, jota Ren’i ei muistanut nähneensä niissä koskaan aikaisemmin. Tummat silmänaluset kielivät väsymyksestä ja unettomista öistä. Vaaleat kiharat laskeutuivat olkapäille asti ja lyhyt, siisti parta häivytti kasvojen poikamaisuutta. Alara levitti käsivartensa, kasvot haudanvakavina, ja Ren’i syleili vanhinta ystäväänsä lujasti.

Hän oli kehitellyt mielessään kokonaisen listan asioista, jotka olisi halunnut sanoa, mutta ne kaikki hävisivät mielestä kertarysäyksellä. Sanoille ei ollut sijaa; he olivat tunteneet toisensa niin kauan, että ymmärsivät toisiaan puolesta katseesta. Alara ei hymyillyt, kun he päästivät irti toisistaan, mutta jokin hänen katseessaan oli pehmennyt asteen verran.

”Ovatko vartijasi mukana?” hän kysyi, pitäen äänensä matalalla, vaikkei siihen ollut varsinaista tarvetta. He eivät sinutelleet tai koskeneet toisiaan kuin ollessaan kahdestaan.

Ren’i pudisti päätään. ”Tulin yksin. Kuule…” Hän epäröi. ”Olen yrittänyt saada lisätietoja sulusta, mutta edes isäni ei ole onnistunut saamaan viestejä kulkemaan Karan ja Hol Saron välillä. Jos haluat, voin yrittää vielä järjestää jotain, mutta—”

”En lähettänyt viestiä siksi. Asia koskee… Äh, en tiedä, miten sanoisin tämän. ” Alaralla oli tapana pureskella alahuulta miettiessään, ja niin hän teki nytkin. Hän huokaisi tuskastuneesti. ”Ei minua ole tehty tällaista varten, hitto soikoon. Parasta, että puhut itse hänen kanssaan. Odota täällä.”

Alara nappasi hartiahuivinsa penkiltä ja pyyhkäisi huoneesta ulos, jättäen Ren’in yksin seisomaan hämmentyneempänä kuin ennen. Kului monta minuuttia, eikä Alaraa kuulunut takaisin.

Siinä vaiheessa, kun lähestyvien askelten ääni ilmoitti jonkun tulevan, Ren’i oli odottanut vartin verran. Vain sotilaskoulutuksen iskostama itsekuri oli estänyt häntä tepastelemasta edestakaisin hermostuksissaan ja kuluttamasta uraa koristeelliseen mattoon.

Alaran ääni sanoi jollekulle, jota Ren’i ei nähnyt, ”hän on täällä. Tule vain.”

Alara astui oviaukkoon mukanaan kaunis asarinainen, jonka kasvot näyttivät etäisesti tutuilta. Maral tuli heti hänen takanaan. Kun asarinaisen katse kohtasi Ren’in, hänen nimensä palasi Ren’in mieleen. Se oli Verra. Ren’i kumarsi hänelle kohteliaasti.

”Verra-neiti,” hän sanoi. ”Mitä voin tehdä hyväksenne?”

Verra vaihtoi katseen Maralin kanssa, joka kysyi hiljaa, ”haluatko, että olemme kuuntelemassa?”

Verra nyökkäsi. Kaikki kolme astuivat huoneeseen ja Alara sulki oven heidän takanaan. Verran pitkän mekon leikkauslinja lähti rintojen alta, mutta löysä malli ei pystynyt peittämään sitä tosiasiaa, että hän oli silmin nähden viimeisillään raskaana. Hän oli jo valmiiksi lyhyt, kuten suurin osa asareista, ja kasvanut vatsa sai hänet näyttämään entistä pienemmältä. Maral tuki häntä ja auttoi hänet istumaan.

”Istukaa, ylhäisyys,” Alara sanoi. Ren’i oli ollut niin kauan sotilas, että tunnisti käskyn sellaisen kuullessaan, olipa äänensävy mikä hyvänsä, eikä hän edes miettinyt totellessaan.

Maral vaihtoi pari sanaa Verran kanssa niin hiljaisin äänin, ettei Ren’i saanut sanoista selvää. Verra huokaisi, kun Maral taputti hänen kättään, ja kääntyi lopulta katsomaan Ren’iä. Ren’i oli nähnyt hänet aiemmin vain kynttilöiden himmeässä valossa, mutta sai todeta, että Verra oli päivänvalossa aivan yhtä kaunis kuin mitä hämärät muistikuvat kaukaisesta neljäskuun yöstä väittivät.

”Muistaako teidän ylhäisyytenne minut?” Verra kysyi.

”Muistan toki.”

”Ja muistatte kuinka juhlimme lähtöänne ennen kuin armeijanne lähti marssille etelään?”

”Elävästi. Olin toki humalassa, mutta en niin pahasti, että se olisi vienyt muistini.” Ren’i pani merkille, kuinka Verra laski kätensä vatsalleen ja silitteli sitä puhuessaan, ja jatkoi, ”huomaan, että teistä tulee pian äiti. Onnittelut.”

Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Alara tuijotti seinää, kuin teeskennellen olevansa äärimmäisen kiinnostunut paneeleihin kaiverrettujen kuvioiden yksityiskohdista. Maral hypisteli neuletakkinsa helmaa, toinen käsi edelleen Verran kättä puristaen, mutta Verra katsoi Ren’iä suoraan silmiin arkailematta, ja sanoi, ”siinä tapauksessa onnittelut kuuluvat myös teille.”

”Onnittelut? Mistä hyvästä?”

Verran katse oli piikiven kova. ”Lapsi on teidän.”

Ren’i tuijotti häntä. ”Anteeksi mitä?”

”Teistä tulee isä.”

Ren’i avasi suunsa, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hän tunsi värin pakenevan kasvoiltaan, kun kukaan ei nauranut tai yrittänyt korjata Verraa. Maral ja Alara tuijottivat edelleen visusti muualle sen näköisinä kuin olisivat olleet mieluummin missä tahansa muualla. Ren’i tunsi jalkojensa tärisevän.

”Eihän se ole mahdollista,” hänen onnistui lopulta sopertaa. Pää tuntui olevan täynnä pelkkää kohinaa; hän yritti laskea kuukausia päässään, sitten sormillaan, kun sekosi laskuissa kerta toisensa jälkeen. Kädet tärisivät nyt yhtä pahasti kuin jalatkin. ”Ei. Ei voi olla. Ei vain voi.”

”Teidän ylhäisyytenne unohtaa kenties erään tärkeän seikan,” Verra sanoi hyytävällä äänellä. ”Me kannamme lapsiamme kauemmin kuin taivashit. Asarin raskaus kestää 14 Kauarinin kiertoa.”

”Korkeimpien nimeen,” Ren’i kuiskasi, ääni kurkkuun tarttuen. ”Olen varma, että otin lääkkeet sinä iltana. Voin vaikka vannoa, että otin!”

”Lääkkeet eivät ole koskaan täydellisen varmoja, kun asari- ja demoniveri kohtaavat. Minäkin otin omani,” Verra sanoi.

Ren’i oli hetken hiljaa. Hän ei tahtonut saada ajatuksistaan selkoa. Oli kuin jokainen niistä olisi huutanut täyttä kurkkua hänen päänsä sisällä. ”Ja se on varmaa? Että minä olen isä?”

”Voin vannoa sen. Teidän lisäksenne ei ole ollut muita.”

”Tietääkö teidän lisäksenne kukaan muu?”

Maral ravisti päätään. ”Vain me kolme. Ja nyt te.”

”Emme voi peitellä asiaa enää paljon kauempaa,” Verra sanoi. ”Lapsenpäästäjä sanoo, että pystyy laskemaan sydämenlyönnit 13. kuulla. Lapsen ashayn tuntee samoihin aikoihin.”

Ashay periytyi aina, olipa toinen vanhempi mitä lajia tahansa. Se oli totuus, jonka jokainen Melkemissä tiesi – ashay oli erottamaton osa taivashin verenperintöä, eikä sitä pystynyt peittelemään.

Verra kohotti leukaansa ylpeästi, mutta Ren’i näki, että tämän alahuuli värisi. ”Haluan teidän tietävän, etten kadu mitään, ylhäisyys. Olemme aikuisia, eikä tekemisissämme ole mitään hävettävää tai väärää. Kun sain tietää raskaudesta, tiesin heti, että aion pitää lapsen.”

”Ymmärrän,” Ren’i kuuli sanovansa, vaikka hänestä tuntui, että rintaa painoi kivi.

”Mutta minulla on yksi vaatimus.”

Ren’i osasi jo arvata, mikä se oli, mutta sanoi silti, ”kertokaa.”

”Ashay,” Verra sanoi, vahvistaen hänen ajatuksensa. ”Haluan ashayn. En välitä valtaistuimesta enkä kruununperimysjärjestyksestä, mutta haluan kaikki mahdolliset keinot, joilla suojata itseäni ja lastani. Tämä lapsi ansaitsee elää, ja haluan olla hänen rinnallaan, tuli mitä tuli.”

Jalat olivat pettää Ren’in alta, kun hän nousi seisomaan. Verran harmaat silmät olivat kovat ja kylmät kuin teräs, ja Ren’in oli vaikea kohdata hänen katsettaan. Ren’i kävi polvilleen hänen eteensä ja otti Verran käden omaansa, sormet tämän sormien lomaan solahtaen.

”Ashay, ashay,” Ren’i kuiskasi, ja kurkotti kohti sisintään samalla tavoin kuin oli tehnyt lukemattomat kerrat, mutta muuri, joka oli erottanut hänet ja Haukan toisistaan, oli poissa, ja tällä kertaa ashay vastasi.

Jokin osa Ren’istä oli toivonut, että vika oli hänessä, että hänen ashaynsa oli niin heikko, ettei hän kyennyt jakamaan sitä kellekään, mutta se virtasi estoitta hänestä Verraan ja repi hänen sydämensä auki vailla toivoa eheytymisestä. Vika ei ollut hänessä eikä ashayssa; Haukka oli yksinkertaisesti poissa, poissa paikassa, josta ei ollut paluuta, eikä mikään taika maailmassa voinut häntä auttaa.

Kyyneleet polttivat Ren’in silmäkulmissa, kun ashayn hehku kulki kultaisina säkeinä pitkin Verran käsivartta, kuin verisuonet olisivat alkaneet hehkua omaa valoaan tämän vaaleanharmaan ihon läpi. Verra henkäisi kuuluvasti, ja Ren’i tunsi mitä hän tunsi sillä hetkellä. Sydän löi kiihkeämmin, pumpaten verta uudella palolla kudoksiin ja raajoihin, ja jokaisen pisaran mukana ashay vahvisti otettaan. Verran sydämensykkeeseen sekoittui toinenkin syke, pienempi, vaimeampi, mutta läsnä, ja Ren’i lähetti tunnustelevan ajatuksen matkaan vaistomaisesti. Mieli, joka hänen omaansa vasten pyyhkäisi, oli syvässä unessa ja niin muovautumaton, että se eli yhä pelkkien vaistojen ja tuntemusten täyttämässä maailmassa, mutta kosketus sai silti Ren’in mielen järkkymään. Hän veti ajatuksensa äkkiä takaisin.

Ashayn hehku oli vaimentunut, kun Ren’i päästi irti Verran kädestä, mutta tämän pupillit kiilsivät edelleen kultaisina. Verra levitteli sormiaan ja kosketti kasvojaan varovasti, kuin odottaen jotain ruumiillista merkkiä muutoksesta.

”Onko kaikki hyvin?” Maral kysyi.

”Hassua,” Verra vastasi. ”Olin kuvitellut, että se tuntuisi toisenlaiselta. Että se muuttaisi minua jollain tavalla.” Hän hieroi rintakehäänsä. ”Jääkö siitä aina tällainen tunne?”

”Totut sen läsnäoloon kyllä,” Alara sanoi. ”Sitä ei lopulta huomaa sen enempää kuin sydämenlyöntejäkään.”

Verran ilme pehmeni viimein, kun hän katsoi Ren’iin. ”Kiitos, ylhäisyys. Kiitos. En voi sanoin kuvata, mitä tämä merkitsee minulle. Kun kuulin prinssi Chujasta…” Hän pudisti päätään. ”Jos edes keisarinnan veljen perillinen ei ole turvassa keisarinnan aikeilta, en uskalla edes ajatella, mitä se tarkoittaa omallemme.”

”Siitä teidän ei tarvitse kantaa huolta. Lapsi on turvassa keisarinnalta.” Ren’in ääni särähti, kun hän jatkoi, ”mutta minusta ei ole isäksi. Olen pahoillani, mutta en voi kasvattaa lasta rinnallanne.”

Ren’i painoi päänsä, molemmat kädet polvien päälle asetettuina, ja kumarsi niin syvään, että kasvot melkein pyyhkäisivät lattiaa. Hän oli varma, että kaikki kolme näkivät hänen tärisevän kauttaaltaan.

”Ylhäisyys?” Verran ääni kuulosti säikähtäneeltä.

”Olen todella pahoillani, että olen antanut tämän taakan kannettavaksenne. Lupaan teille kunniani ja henkeni kautta, ettei teiltä kummaltakaan tule puuttumaan mitään. Mitä ikinä tarvitsettekaan – kodin, ruokaa, henkivartijoita –, sen te tulette saamaan. Järjestän teille turvallisen paikan jossain kaukana Hol Sarosta.”

Verra tuijotti häntä tyrmistyneessä hiljaisuudessa. ”Tämä on minunkin kotini, ylhäisyys. En ole jättämässä sitä mistään hinnasta.”

”Uskokaa minua, lapsen on parempi kasvaa muualla, vailla tietoa syntyperästään tai sen tuomista paineista.” Ren’i kohottautui istuma-asentoon. ”Hän ansaitsee tuntea olevansa rakastettu juuri sellaisena kuin on, kokonaisena, omana itsenään, eikä olevansa vain puoliksi jotain – vain varjo siitä, mitä maailma häneltä odottaa.”

”Te ette sitä päätä,” Verra kivahti. ”Hänelläkin on oikeus tietää kuka on!”

”Se tieto ei tee häntä onnelliseksi. Miksi tuomita hänet elinikäiseen häpeään, kun hän voi elää täysipainoisen elämän muualla?”

Verra ponnahti jaloilleen niin äkisti, että Maral hätkähti. ”Häpeään? Häpeään?” Verran ääni kaikui huoneen seinistä. ”Mitä te muka tiedätte meidän asemastamme? Miten te voisitte päättää meidän puolestamme, miten meidän tulisi tuntea tai ajatella?”

”Verra-neiti—”

”Olette samanlainen kuin kaikki täysiveriset!” Verra sähähti, terävät kulmahampaat välkähtäen. ”Yritätte pakoilla vastuutanne ja esitätte tietävänne, mikä meille muille on parasta ymmärtämättä mitään oikeasta elämästämme! Minä en kasvata lastani häpeään ja epätietoisuuteen!”

”Verra,” Ren’i yritti uudestaan. Hän kapusi jaloilleen niin nopeasti, että oli menettää tasapainonsa. ”En tarkoittanut sitä—”

”Hänellä ei ole mitään hävettävää, ymmärrättekö!” Verra oli häntä päätä lyhyempi, mutta Ren’i sävähti silti tapaa, jolla tämän silmät iskivät kipinää. ”Ei yhtään mitään! Minä en aio piilottaa häntä vain siksi, että te ette kykene kantamaan vastuutanne—”

”En tarkoittanut sitä,” Ren’i toisti. Hän laski kätensä kaulukselleen, tuntien efeiyiriipuksen tutun muodon kankaan alla. ”En… En halua, että lapsi joutuu kokemaan saman kuin minä.”

Ren’i avasi kauluksen napituksen Verran syyttävän tuijotuksen edessä. Alaran silmät olivat pullistua päästä, kun hän näki riipuksen, riipuksen, jonka Ren’i oli aina jättänyt huoneistoonsa piiloon ennen vierailujaan haaremissa. Maral henkäisi, ponnahtaen saman tien jaloilleen.

”Ylhäisyys,” Alara sanoi, ääni äkkiä pettäen. ”Kuinka teillä on tuollainen?”

Verra oli jo ojentanut kätensä kohti riipusta, eikä Ren’i estänyt häntä. Hän näki naisen värähtävän tuntiessaan kylmän metallin ihoaan vasten, ja katse tämän kasvoilla kertoi, että hän tiesi, mikä riipus oli. Khure sijaitsi Karan vuoristoseuduilla, samalla alueella, jota niin asarit kuin vuoriston ihmiset kutsuivat kotiseudukseen.

”Se on aito,” Verra sanoi, kokeillen sen painoa kädessään. Hänen silmänsä liikkuivat Ren’in silmistä hänen hiuksiinsa, korviensa muotoon kuin etsien jotain, ja Ren’i luki kysymyksen hänen kasvoiltaan jo ennen kuin hän puhui. ”Efeiyi on siunauksista kallisarvoisin. Khurelaiset eivät anna sellaista kuin omilleen.”

Ren’in ääni oli karhea, kun hän sanoi, ”tiedän.”

”Miten teillä voi olla sellainen?”

Ren’i olisi halunnut kadota maan nielemänä, mutta Verra katsoi häntä suoraan silmiin heltymättä, ja hän tunsi antavansa periksi. Hän nielaisi raskaasti, avasi suunsa, muttei saanut ääntään kulkemaan. Jokin poltti kurkussa kuin tuli.

Verra otti Ren’in kädet omiinsa, nojautui häntä kohti, ja Ren’i oli varma, että tämä oli ymmärtänyt sen, mikä toisille oli jäänyt epäselväksi. Verra sanoi hiljaa, ”ei teidän ole pakko kertoa.”

”Ei,” Ren’i sai sanotuksi. Hän ravisti päätään. ”Teillä on täysi oikeus tietää.” Hän katsoi Verrasta Alaraan, sitten Maraliin. ”Haluan teistä jokaiselta valan, että se, mitä kerron teille seuraavaksi, ei poistu näiden seinien sisältä.”

Verra puristi hänen käsiään. ”Vannon sen, ylhäisyys.”

”Kuin myös,” Alara vastasi.

”Ja minä,” Maral sanoi.

Ren’i veti syvään henkeä. ”Sain riipuksen äidiltäni syntymälahjaksi. Se on ainoa muistoni hänestä.”

Kun hän alkoi puhumaan, sanat tulivat pulppuamalla, eikä niitä pystynyt enää pysäyttämään. Hän kertoi heille kaiken siitä, että Ellerram oli lähettänyt Oerein komennukselle Khureen, siitä, kuinka Oerei oli tavannut ihmisnaisen, kuinka he olivat tutustuneet, rakastuneet, eronneet. Hän kaivoi muistinsa sopukoista jokaisen tiedonmurusen äidistään, kaiken mitä Oerei oli hänelle koskaan kertonut viimeistä yksityiskohtaa myöten. Kukaan heistä ei keskeyttänyt häntä.

Alara vain tuijotti häntä kasvot kalvenneina, Maral olkaansa puristaen. Verra piteli Ren’iä kädestä koko ajan, kuunnellen tarkasti kuin imien sanoja itseensä. Lopulta Ren’i ei pystynyt enää jatkamaan. Ren’in hartiat tärisivät, ja Verra veti hänet sanattomasti itseään vasten. Ren’i silitti hänen päätään, tuntien kuinka kyyneleet imeytyivät pehmeitä hiuksia vasten.

Paljon myöhemmin, kun talven lyhyt päivä oli kääntynyt iltaan ja ensimmäiset iltatähdet olivat tulleet esiin piiloistaan, he kyhjöttivät nelistään takan edessä tyynyjen ja taljojen päällä, jotka Alara oli varastanut toisesta huoneesta. He näyttivät saavuttaneen jonkinlaisen sanattoman yhteisymmärryksen, että heidän välillään ei ollut enää arvoaseman tai syntyperän kaltaisia rajoituksia; Verra piteli edelleen Ren’iä kädestä, Alara puolestaan toisesta. Maral oli laskenut päänsä Verran syliin.

”Mikä äitisi nimi oli?” Verra kysyi, rikkoen pitkän hiljaisuuden. Hänen äänensä oli käheytynyt.

”Nineyi.” Ren’i ei ollut koskaan lausunut nimeä ääneen. Se oli niitä salaisuuksia, jotka hän oli tallettanut sydämensä syvimpään sopukkaan, jossa sitä ei voisi kukaan häneltä viedä.

Verra hymyili surullisesti. ”Perinteinen khurelainen nimi. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

”En.”

”Se tulee asarista. Nener-yeä. Kevättuulen tytär.”

Hän silitteli Maralin lyhyttä tukkaa ja alkoi hyräillä jotakin, mikä kuulosti tuutulaululta. Asarikieli oli lähes kadonnut Melkemistä, eivätkä sen sanat auenneet Ren’ille, mutta laulussa oli tunnetta, joka ylitti kielimuurin. Jotain lohdullista, sellaista, mikä tyynnytti raskasta mieltä.

Alara kohensi tulta hiilihangolla, mikä herätti liekit henkiin ja sai lämmön tulvahtamaan huoneeseen aaltona. ”Mitä aiot tehdä?”

”En tiedä. En tosiaan tiedä.” Ren’i puristi hänen kättään ja Alara puristi takaisin. ”Kaikki on muuttunut.”

”Niin olet sinäkin.” Tuli heijastui Alaran vaaleista silmistä, kun hän tuijotti liekkeihin. ”Muistan edelleen sinut sellaisena kuin olit silloin, kun näin sinut ensi kerran. Siitä ujosta pojasta ei taida olla paljoa jäljellä enää.”

Ren’i pudisti päätään. ”Taisin menettää hänet jossain matkan varrella.”

Verra liikahti ja päästi irti hänen kädestään. Hetken kuluttua Ren’i tunsi kuinka tämä suki hiuksia hänen niskassaan.

”Minulla oli koko ajan jotenkin sellainen olo, ettet tullut jäädäksesi,” Alara sanoi. ”Olet aina menossa jonnekin. Tällä kertaa se tosin taitaa olla lopullista.”

Meä vy re, eäntereh,” Verra hymisi. Hän kokosi hiussuortuvia sormiensa väliin, solmien niitä tottunein elein letille, lämmin hengitys Ren’in niskaa kutittaen. Kun letti oli valmis, Verra solmi sen yhdellä omista hiusnauhoistaan ja piilotti letin muun tukan sekaan. ”Reä vy mrre, eäntereh jo. Vykh eäntereh, vykh eäntereh, nyöst vy jeä nrre.

”Pitäkää huolta lapsesta minun puolestani,” Ren’i sanoi. Hän huokaisi raskaasti ja tunsi uupumuksen sielunsa syvimmissä syövereissä, uupumuksen, joka tuntui kokonaisen eliniän mittaiselta. ”Toivon, että hän voi jonain päivänä antaa minulle anteeksi. Ymmärtää, miksen voinut olla hänen luonaan.”

Alara katsoi häntä suoraan silmiin, ja Ren’i tiesi, että yhden viivähtävän hetken ajan he ymmärsivät toisiaan täydellisesti, kuten kauan sitten, kun Ren’i oli vielä ajatellut, että hän oli ollut koko maailman tarkoitus.

”Tulit vain hyvästelemään, etkö tullutkin?”

Ren’i painoi päänsä. ”On enää vain yksi henkilö koko maailmassa, jota rakastan, eikä hän ole enää täällä. Hän odottaa minua.” Unessa yöllinen aavikko jatkui loputtomiin, niin kuin viimeinen yö, joka lopulta vei heidät kaikki mukanaan, sen Ren’i näki sielunsa silmin. Jossain siellä Haukka oli yksin, vartoen, kutsuen. Niin kauan kuin heidän sielunsa oli punottu yhteen, niin kauan he voisivat kulkea lepoon ja rauhaan vain yhdessä. Ren’i sanoi hiljaa, ”kun kaikki tämä on ohi, aion mennä hänen luokseen.”

”Sinusta olisi tullut hyvä keisari.”

”Ei,” Ren’i sanoi. ”Keisarin on elettävä kansaansa ja Melkemiä varten, eikä minusta ole elämään kahdessa maailmassa loppuelämääni.”

Alara kumartui häntä kohti ja suuteli hänen poskeaan, huulet melkein suruviivaa hipaisten. ”En unohda sinua.”

Verra laski kätensä Ren’in olalle, sanoen, ”vykh eäntereh, löydät vielä rauhan, jota etsit.”

”Vykh eäntereh,” Ren’i toisti hiljaa. Ne olivat ainoat asarinkieliset sanat, jotka hän oli kuullut niin usein, että oli oppinut tuntemaan niiden merkityksen. Samat sanat toistuivat toiveissa, lauluissa, rukouksissa. Niin toivon.

Sanaakaan ei vaihdettu, kun he saattelivat Ren’in pääoville. Ren’i kumarsi Verralle, ja kun ovi sulkeutui hänen takanaan, oli sen äänessä lopullinen sointi.


Kirjoittajan löpinät: No nyt tipahti pommi. :’) Haukka tarvitsee tätä menoa kirjallisen selonteon kaikesta, mistä on jäänyt nokkaunien aikana paitsi…

PS. virallinen nettikauppani on nyt avattu (linkki löytyy jatkossa ylävalikosta). Kauppaa on kyselty coneissa ja muissa tapahtumissa vuosien mittaan, joten nyt sellainen löytyy. Valikoima on vielä aika suppea, lisäilen juttuja pikku hiljaa.

2

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 responses to “11: Jälleennäkemisiä”

  1. jarvis avatar
    jarvis

    Aikamoinen ylläri! :O

    1. Aura avatar

      Tuli Ren’ille vähän sulateltavaa.