Hol Saro, 12. toiskuuta 3046

Ikimieli hehkui omaa kylmää valoaan Ren’in kämmenien välissä. Hän tuijotti sen sumean pinnan syövereihin, yrittäen ajatuksen voimalla pakottaa tuulen, joka kiven sydämessä liikkui, pysähtymään ja raottamaan huntuaan sen verran, että näkisi sen taakse. Hän saattoi kuvitella tuulen huokailun mielessään, tuntea sen vihmovan ihoaan kuin sadekuuron, mutta mitään ei tapahtunut.

Ren’i haukotteli ja antoi viimein silmiensä sulkeutua, pitäen yhteyden ashayn ja ikimielen välillä auki. Siitä oli tullut tapa, jota hän harjoitti aina ennen nukahtamista, siitäkin huolimatta, ettei se ollut tähän mennessä auttanut kertaakaan. Hän tunsi ikimielen tietoisuuden hipaisevan omaansa, mutta yrittipä hän kuinka kovasti tahansa, hän ei ymmärtänyt mitä se halusi. Hän päästi kilpensä herpaantumaan, antaen periksi ajatuksilleen.

Jos hän oikein keskittyi, hän pystyi huijaamaan itseään ja kuvittelemaan peiton olevan tuttujen käsivarsien paino ympärillään. Se ei koskaan kestänyt kauaa. Hän tunsi Haukan poissaolon ammottavana haavana sisällään, tyhjyytenä, jota mikään lämpö tai kosketus ei voinut täyttää.

”Khaeron,” hän kuiskasi, painaen ikimielen rintaansa vasten. Nimi poltti kurkussa ja kielen päällä. Hän ei ollut lausunut sitä ääneen moneen Kauarinin kiertoon. ”Khaeron, rakas Khaeron.”

Sen yön muistelu oli kuin valveunta. Hän muisti pakkasilman kylmyyden ihollaan, sormet hänen sormiensa lomassa, äänen korvansa juuressa. Tutun vartalon lämpö hänen omaansa vasten, ja se tunne, että yö oli ikuinen ja vain heidän. Että he olivat turvassa toistensa sylissä, eikä hetkeä voinut särkeä mikään. Hän takertui sen tunteen muistoon, kun luomet kävivät raskaiksi, ja kurkotti ashayllaan kohti ikimieltä.

’Haluan muistaa tämän aina,’ Ren’i ajatteli. ’Auta minua.’

Hänestä tuntui, että ikimieli sykähti hänen käsissään, mutta se oli ohi niin äkkiä, että se oli yhtä hyvin saattanut olla hänen kuvitelmaansa. Kun uni tuli, hän ei kuitenkaan uneksinut aavikosta, ei siitä aavikosta, jossa Haukka häntä odotti. Yön muisto piirtyi hänen mielessään yhtä kirkkaana kuin hän olisi elänyt sen uudestaan, jokaista henkäystä, jokaista sanaa ja kosketusta myöten.

Myrskytuuli ravisti telttaa, ja tuulessa hän kuuli äänen kuin kutsun. Se oli laulua, hän tajusi, hiljaista hyräilyä. Äänessä oli jotain tuttua, ja hetken ajan hän ajatteli Verran kehtolaulua. Ei, ääni oli liian matala, liian tumma ollakseen Verran, eivätkä sanat mukailleet asarikielen karheita tavuja. Kielen laulava sointi nousi ja laski tuulen mukana toistuvasti, ja yhtäkkiä Ren’in mieleen nousivat kasvot, joita ei ollut nähnyt kahteen vuoteen.

Hän ei ollut enää teltassa, eikä tuuli, joka ikkunaruutuja ravisutti, ollut aavikon tuulta. Hän tunsi jotain pehmeää päänsä alla pidellessään ikimieltä kämmeniensä välissä, tunsi tulisijasta hehkuvan lämmön kasvoillaan, ja käden, joka silitti hänen poskeaan. Ääni, joka naurahti, oli tuttu. Hän oli kuullut äänen tuhansia kertoja, mutta kertaakaan hän ei ollut kuullut siinä sellaista lämpöä.

”Etkö saa unta?”

Hänen silmänsä avautuivat. Hän tunsi hymyilevänsä nähdessään edessään naisen kasvot, joita kehystävät punaiset hiukset olivat sotkuiset.

”Tähän hiljaisuuteen on vaikea tottua,” hän sanoi, mutta ääni ei ollut hänen omansa. Sanat olivat daqaneesia, mutta niissä oli terävä korostus, joka oli yhtä aikaa vieras ja tuttu.

Ellerram kömpi lähemmäs, kunnes hän pystyi kiertämään käsivartensa tämän vyötärön ympärille.

”Kun olin pieni tyttö, pystyin kuulemaan Hol Saron äänet huoneestani aina, jos ikkunat olivat auki. Olin niin tottunut niihin, että minun oli vaikea saada unta sen jälkeen, kun minusta tuli keisarinna ja jouduin muuttamaan tähän huoneistoon.” Ellerramin hengitys kutitti hänen huuliaan, eikä Mitae vastustanut, kun tämä kuroi umpeen etäisyyden heidän välillään ja suuteli häntä.

”Kuinka totuit siihen?” hän kysyi.

Ellerram hymähti. ”Ei minulla ollut vaihtoehtoa.”

Hänen sormensa piirsi kuvioita Mitaen rintaa vasten, myötäillen pitkää, haaleaa arpea, joka kulki rintakehän ali kyljestä kylkeen. Kishalaiset tapasivat tatuoida samanlaiset arvet, koristellen ne kuvillaan kuin koruilla, mutta Mitae ei nähnyt tarvetta siihen. Arvet olivat arpia, jälkiä eletystä elämästä, eikä hän nähnyt eroa nykyisen ja entisen itsensä välillä. Ne olivat molemmat hän, osa samaa jatkumoa, vaikka kasvot, jotka katsoivat häntä peilistä olivat muuttuneet, eikä hänen syntymänimeään, nimeä, jolla hänet oli esitelty Ellerramille vuosia sitten, ollut enää olemassa.

”Nukuttaako sinua?” Ellerram kysyi.

”Ei. Ei oikeastaan.”

Hän hymyili silmillään. Se sai aina Mitaen sydämen lyömään kiihkeämmin. Ellerram kääriytyi aina kishalaiseen pidättyväisyyteen silloin, kun he eivät olleet kahden, mutta tämän silmät eivät valehdelleet. Mitae näki lupauksen niissä, eikä voinut olla naurahtamatta, kun Ellerram työnsi peiton syrjään ja kapusi hänen päälleen yhdellä sulavalla liikkeellä.

”Valvotaan sitten yhdessä,” Ellerram kuiskasi. ”Aamu tulee sitä nopeammin.”

Hän kumartui lähemmäs ja Mitae kiersi kätensä hänen ympärilleen, antaen silmiensä sulkeutua.

Joku koputti oveen vaateliaasti.

”Teidän ylhäisyytenne!”

Ren’in silmät rävähtivät auki.

”Teidän ylhäisyytenne!” ääni toisti. Se oli Sava. ”Anteeksi häiriö, mutta teille on kiireellinen viesti!”

Ren’i pakotti itsensä nousemaan istumaan ja tunsi paidan takertuneen selkään kylmästä hiestä. Sydän takoi rinnassa kuin räjähtämäisillään. Aamupäivän kylmää valoa siivilöityi verhojen väliin jääneestä raosta. Hän puristi ikimieltä edelleen käsissään, mutta kiven kylmyys oli tiessään, eikä sen pinta ollut enää utuinen. Jotain liikkui pinnan alla, hahmoja, muotoja, värejä. Ne vaihtuivat liian nopeasti, että niistä olisi saanut selvää. Ren’i tuijotti kiven syövereihin samalla, kun Sava koputti uudestaan.

”Teidän ylhäisyytenne, oletteko siellä? Oletteko nukkumassa?”

”Olen täällä.” Hänen kurkkunsa tuntui karhealta kuin hiekkapaperi. ”Hetki vain.”

Uni – sillä sen oli pakko olla unta – oli tuntunut pelottavan todelliselta. Hän tunsi yhä kosketuksen ihollaan, muisti lämmön, ja sen äänen… Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän oli puhunut Mitaen äänellä, nähnyt tämän silmillä.

’Teitkö sinä tämän?’ hän lähetti ajatuksen matkaan, mutta ikimieli pysyi yhtä vaiti kuin aina.

Hän laski kiven yöpöydälle vastahakoisesti, yrittäen koota itsensä. Tukka sojotti pystyssä toisella puolella päätä ja vaatteet olivat unen jäljiltä rypyssä, kun hän avasi makuuhuoneen oven, mutta Sava ei vaikuttanut välittävän hänen ulkomuodostaan.

”Pahoittelen häiriötä, mutta minulla on viesti isältänne,” Sava sanoi sillä sekunnilla, kun Ren’i oli raottanut ovea. ”Hän sanoi asian olevan äärimmäisen tärkeä.”

Ren’i tunsi vatsansa muljahtavan. Kuinka kauan hän oli oikein nukkunut? Oliko häneltä jäänyt jotain tärkeää välistä? ”Onko jotain sattunut? Onko jonnekin hyökätty?”

”Ei sentään,” Sava rauhoitteli häntä. ”Prinssi Oerei sanoi, että eräs hänen asiamiehistään on palannut takaisin. Hän pyysi teitä saapumaan luokseen ensitilassa.”

Viimeisetkin unenrippeet haihtuivat Ren’in mielestä.

”Mikset heti sanonut?” Ren’i ravisteli päätään. ”Kiitos, Sava. Anteeksi, että jouduit hommiin vapaapäivänäsi.”

”Mitäs tuosta.” Sava karaisi kurkkuaan, kun Ren’i oli vetämässä ovea kiinni. ”Tuota, ylhäisyys, jos saan ehdottaa…”

”Niin?”

Hän yskähti. ”Saatatte haluta vilkaista peiliin ennen kuin poistutte.”

---

Lula oli viimeistellyt melkein koko pannun kaakaota itsekseen siinä vaiheessa, kun Oerei kuuli ripeiden askelten tulevan lähemmäs ja Ren’i syöksyi työhuoneeseen koputtamatta. Hänestä näki, että hän oli juossut koko matkan huoneistostaan: hän hengitti raskaasti ja kasvot punoittivat pakkasen jäljiltä.

”Tulin niin pian kuin pystyin,” hän puuskutti ja potki kengät jaloistaan. ”Anteeksi, jos jouduitte odottamaan.”

”Ei sinun olisi tarvinnut juosta,” Oerei tyynnytteli. Oli raastavaa nähdä, kuinka väsynyt Ren’i oli. Tämän silmät punoittivat yhtä pahasti kuin heidän viimeksi puhuessaan ja posket näyttivät painuneen entistä enemmän kuopalle. Oerei tyhjensi yhden nojatuoleista ja siirsi sitä asuttaneen hakuteospinkan lattialle, sanoen, ”istu alas. Haen sinulle juotavaa.”

Hän työnsi puhtaan mukin Ren’in käsiin ja katosi toiseen huoneeseen.

Lula tyhjensi oman mukinsa yhdellä äänekkäällä hörpyllä. Hän retkotti koko pituudeltaan sohvalla, jalat käsinojalle nostettuna ja kolme tyynyä päänsä alla. Vaikka vaatteista pystyi päättelemään, että hän oli ollut tien päällä päiväkausia, hän näytti nauttivan olostaan täysin rinnoin.

”Ei ole nemerwatanilaisen kaakaon voittanutta,” hän tuumasi, maiskauttaen huuliaan. ”Parasta nauttia siitä, kun vielä voimme. Monet luksustuotteet ovat alkaneet loppua varastosta, ja kuka tietää, kuinka kauan saamme olla ilman? Mukavaa muuten nähdä teitä taas, ylhäisyys.”

Ren’i katseli häntä kulmat rypyssä. ”Olin jo ehtinyt kuvitella, että olitte päässeet hengestänne. Missä ihmeessä te olette oikein olleet?”

”Maan alla,” Lula virkkoi. ”Kirjaimellisesti. Ette uskoisi kuinka vaikeaa tarkastuspisteiden ohitse on kulkea ilman palatsiasua – tai kuinka vaikeaa kaupunkiin on päästä takaisin sisään.”

”Voin kuvitella,” Ren’i vastasi. Se, mitä hän oli nähnyt vieraillessaan kasarmilla, oli piirtynyt mieleen liiankin elävästi. ”Onko kaupungin tilanne ollut samanlainen kesästä lähtien?”

”Pahempi.” Lula värähti. ”Loppukesästä Galasen palot levisivät Menushen puolelle. Legioonat laittoivat luukut kiinni ja eristivät muitta mutkitta molemmat kaupunginosat muusta kaupungista. Järjetöntä puuhaa.”

”Miksi he niin olisivat tehneet?”

”Vasaqin kuvittelee kai, että menushelaiset hyysäävät kapinallisia kodeissaan,” Lula sanoi olkiaan kohauttaen. Oerei tuli takaisin täyden juomapannun kanssa juuri silloin, ja Lula vilkaisi häntä tyytyväisenä, sanoen, ”erinomainen ajoitus, ylhäisyys. Olinkin juuri tyhjentänyt mukini.”

”Etköhän sinä ole jo juonut tarpeeksi,” Oerei totesi. Hän kaatoi Ren’in mukin täyteen höyryävää kaakaota, asetti pannun tarkoituksella mahdollisimman kauas Lulasta, ja kävi istumaan työpöydälleen, sillä pöydän edessä seisova tuoli oli hautautunut paperipinojen alle.

”Te olette julma mies,” Lula huokaisi kärsivin ilmein. Hän ryhdistäytyi viimein, nousi istumaan, ja laski tyhjän mukin pöydälle. Kaikki raukeuden merkit katosivat hänen kasvoiltaan, ja kun hän puhui, hän kuulosti yhtäkkiä hyvin viralliselta. ”Kas niin, käydäänpä asiaan, kun kerran olemme kaikki paikalla. Ylhäisyys, jos viitsitte?”

Oerei nyökkäsi. Hän kokosi ashaynsa ja muodosti huoneen ympärille kilven, eristäen heidän äänensä ulkomaailmasta.

”Noin on parempi,” Lula sanoi hyväksyvästi. Hän veti pöydälle levitetyn kankaan syrjään ja paljasti liqarinuolen, joka oli maannut sen alla piilossa. Kärjen metalli kiilsi puhtaana, mutta puuvarressa oli edelleen tummia veritahroja, joiden näkeminen väänsi Ren’in vatsaa. ”Kesti kauan ennen kuin onnistuin löytämään etsimäni. Monet käyttämistäni ammattilaisista olivat paenneet Menushesta, eivätkä ne, jotka ovat edelleen jäljellä, olleet erityisen yhteistyöhaluisia. Monet ovat liqaritaustaisia maahanmuuttajia, ymmärrättehän. Onnistuin kuitenkin lopulta pääsemään kosketuksiin tuntemani seppämestarin kanssa, joka suostui suorittamaan pyytämäni testit.” Hän veti taskustaan taitellun paperin, suoristi sen ja laski sen Ren’in eteen. ”Teitä kiinnostanee kenties nähdä tämä.”

Ren’i otti paperin käsiinsä. Se oli lista ainesosista, ja se oli pitkä. Tamalas-juuri oli ensimmäisten joukossa.

”Myönnän, että litku oli monimutkaisempi kuin olin odottanut,” Lula jatkoi. ”Tamalas-juuren tuoksu peittää alleen ainesosia, jotka tosiasiallisesti muodostavat myrkyn koostumuksen.”

Ren’i yritti lukea ääneen, takellellen outojen sanojen kanssa. ”Mitä nämä oikeastaan ovat?”

”Yleisiä mutta myrkyllisiä sieniä, joita kasvaa vain Liqarian länsiosissa. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta tiivistettynä: aineella on voimakkaan lamaannuttava vaikutus, muttei sillä tavalla kuin aiemmin oletimme.”

”Kuinka niin?” Oerei kysyi.

”Kaikki nämä sienet ovat voimakkaita hallusinogeenejä,” Lula selitti. ”Niiden yhteisvaikutus tamalaksen kanssa aiheuttaa yhtä sun toista viehättävää – kouristuksia, oksentelua, hallusinaatioita, sen sellaista. Kiittäkää onneanne, ettette saaneet itse tällaisesta nuolesta, sillä olisitte luultavasti nähneet unia vihreistä kooreista ja vaaleanpunaisista poneista pari viikkoa putkeen.”

”Kuulostaa tyyriiltä lystiltä,” Oerei sanoi.

Lula nyökkäsi. ”Sotilaspiirit ovat saaneet pulittaa pitkän pennin kaikista ainesosista, myrkyttäjän palveluja unohtamatta.” Hän naurahti, ilkikurinen pilke silmissään. ”Marsalkka on varmasti käärmeissään. Sotilasneuvosto tuskin osaa suhtautua epäonnistumiseen kovin filosofisesti siinä vaiheessa, kun velkojat alkavat kysellä rahojensa perään. Heidän on täytynyt käyttää armeijan vuosibudjetti suunnitelmaansa.”

”Tämä on vakava asia, Lula,” Oerei moitti. ”Liqarit aikoivat viedä poikani Zlaroveihin sotilasneuvoston eteen syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Tiedämme kaikki, mitä olisi käynyt, jos he olisivat onnistuneet. Voisitko yrittää suhtautua asiaan vähän kunnioittavammin?”

”Minähän nauran vihollisen enkä hänen keisarillisen korkeutensa kustannuksella,” Lula sanoi hilpeästi. Hän nappasi kaakaopannun ja kaatoi itselleen uuden mukillisen. Hän virnisti kohottaessaan mukin ilmaan. ”Ikävyyksiä ja sekasortoa liqareille. Sen puolesta voisin juoda parikin maljaa.”

Oerei pudisti päätään, mutta Ren’i nosti mukinsa ja kalautti sen Lulan mukia vasten, mikä sai tämän hymyn levenemään.

”No, yksityiskohdat täsmäävät sen kanssa, mitä marsalkka kertoi minulle,” Ren’i sanoi otettuaan siemauksen kaakaostaan. ”Hän halusi viedä minut elävänä Kansain palatsiin asti.”

”Kuulin, että kävit kuulustelemassa häntä pari päivää sitten,” Oerei sanoi.

”Enpä tiedä voiko sitä kutsua kuulusteluksi. Minusta tuntuu, että hän pitää meitä pilkkanaan.” Ren’i ravisti päätään. Hän näki edelleen Meiqälin ivallisen ilmeen mielessään. ”Osasiko seppämestari sanoa aineen vaikutuksista mitään tarkempaa?”

”Edellämainittujen lisäksi? Eipä juuri.” Lula pyöritteli mukia kädessään miettiessään. ”Kyllä sillä taivashin kellistäisi. Matka Zlaroveihin on pitkä hyvälläkin kelillä. He olivat ilmeisesti halunneet keittää tarpeeksi tujua tavaraa pitääkseen teidät yhteistyöhaluisena koko matkan.”

”Ei siinä voi olla kaikki.” Ren’i tuijotti listaa, mutta muutamaa tuttua kasvia lukuun ottamatta sen sisältö ei merkinnyt hänelle mitään. Toivomiensa vastausten sijasta hänellä oli vain enemmän kysymyksiä. ”Seppämestarilta on täytynyt jäädä jotain huomaamatta.”

Lulan huolellisesti trimmattujen kulmien väliin ilmestyi ajatusryppy. ”Vakuutan teille, että hän on ammattikuntansa parhaimpiin kuuluva. Hän tuntee tällaisten aineiden ominaisuudet niin hyvin kuin kukaan ylipäätään voi.”

Ren’i laski mukin pöydälle niin rajusti, että osa juomasta läikkyi yli. ”Aine oli tappava, näin sen omin silmin!” Hän tunsi kyynelten polttavan silmiään uudestaan ja iski nyrkillä pöytää silkasta turhautumisesta. ”Jos… Jos myrkky ei ole syyllinen, niin mikä hänet sitten tappoi? Miksi hän kuoli?”

”Kuka, ylhäisyys?”

Ren’in ääni värisi kuuluvasti, kun hän veti henkeä. Hän sai taistella puhuakseen. ”Akherimies, jonka tämä nuoli ampui. Olin hänen luonaan. Näin sen tapahtuvan omin silmin.”

”Kenties hänellä oli jo jokin muu ruumiinvamma,” Lula sanoi. ”Jos hän oli jo menettänyt verta—”

”Ei!” Ren’i puhui hänen ylitseen. ”Hän ei ollut… Hän ei olisi pitänyt…” Hän hautasi kasvot käsiinsä. ”En ymmärrä mitään! Miksi hänen piti kuolla? Miksi!”

Oerei ja Lula vaihtoivat neuvottoman katseen keskenään. Oerei nousi, asteli pöydän luo ja nosti nuolen käsiinsä otsa rypyssä. Hän pyöritteli sitä käsissään, tarkkaillen kuinka valo heijastui metallikärjestä.

”Näyttäisitkö sitä listaa, Lula?” hän pyysi. Lula teki työtä käskettyä. Oerein silmät liikkuivat listasta nuoleen ja takaisin, huulet äänettömästi liikkuen, kun hän luki. Ryppy kulmien välissä syveni sitä mukaa mitä pidemmälle hän pääsi. Lopulta hän laski nuolen takaisin kankaan päälle. ”Ren’i. Ren’i, kuuntele minua.”

Ren’i ei vastannut. Hän vain roikotti päätään, katse lattiassa ja hartiat täristen. Oerei kumartui hänen ylleen ja laski käden Ren’in olalle.

”Ren’i,” hän toisti. ”Toitko hänet mukanasi? Onko hän täällä Hol Sarossa?”

Kesti hetken ennen kuin Ren’i sai taas äänensä kulkemaan. ”Haukkako? Hän… Hän odottaa toisten kaatuneiden kanssa. Mausoleumissa.”

”Voisinko saada nähdä hänet?” Ren’in pää ponnahti ylös. Tuska vääristi hänen kasvojaan, ja Oerei jatkoi ennen kuin hän ehti keskeyttää, ”tiedän, että tämä on sinulle vaikeaa, mutten kysyisi, ellei asia olisi tärkeä.”

”Mitä hyötyä siitä on? Hän on poissa, isä, poissa.”

”Minulla on eräs ajatus, jolle haluan vahvistuksen. Olet oikeassa yhdessä asiassa: jokin tässä ei täsmää.” Oerei puristi hänen olkaansa tiukasti. ”Veisitkö minut hänen luokseen?”

Ren’i ei ollut astunut jalallaankaan mausoleumiin sen jälkeen, kun he olivat kuljettaneet Haukan palatsin alle lepoon, ja pelkkä ajatus sai hänet voimaan pahoin. Hän tiesi isänsä olevan tosissaan katsoessaan tätä suoraan silmiin, niihin tuttuihin ja turvallisiin, jotka tunsivat hänet läpikotaisin. Oerei jos kuka ymmärsi, miltä hänestä tuntui. Hän ei ikinä pyytäisi sellaista ilman hyvää syytä. Iäisyydeltä tuntuneen hetken kuluttua Ren’i lopulta nyökkäsi.

”Jos niin haluat.”

”Haen vain viittani,” Oerei vastasi. ”Lula, laita itsesi lähtövalmiuteen.”

---

Matka ei ollut koskaan tuntunut pidemmältä. Jalat olivat yhtä lyijynraskaat kuin mielikin, kun Ren’i johdatti Oerein ja Lulan portaikkoon, joka vei palatsista maan alle, siihen samaan, jota pitkin Sava, Vannuil ja toiset olivat saatelleet hänet monta viikkoa sitten. Jyhkeät ovet sulkeutuivat jysähtäen heidän takanaan, eikä portaikossa ollut muita ääniä kuin heidän omat askeleensa vuosisatojen sileiksi hiomia kiviä vasten. Äkillinen hiljaisuus painoi tärykalvoja vasten kuin paine veden alla.

Käytävä oli koruton lukuun ottamatta punaisia seinäkankaita, joita oli ripustettu porrastasanteille. Vain soihtujen himmeä valo valaisi heidän tietään, kun he kulkivat Ren’in perässä yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja kun he saapuivat odotushuoneen ovien eteen, sekä Lula että Oerei puuskuttivat. Vasemmanpuoleiseen oveen oli kaiverrettu Kauarinin kasvot sivuprofiilissa, oikeanpuoleiseen Mashoer’anin. Ovet olivat epätavallisen paksut, rakennettu tarkoituksella antamaan niiden toisella puolella hyvästejään jättäville omaisille tilaisuuden yksityiseen suruunsa, eikä niiden läpi voinut kuulla hiiskaustakaan. Toisella puolella olisi voinut syttyä sota, eivätkä odottajat olisi tienneet siitä mitään.

Ren’in ei enää tarvinnut miettiä kurkottaessaan kohti ashayta. Lukko aukesi hiljaa naksahtaen hänen äänettömästä komennostaan, ja odotushuoneeseen virtasi kylmää ilmaa.

Kammion soihdut syttyivät itsestään tunnistaessaan keisarillisen veren läsnäolon, kun he laskeutuivat viimeiset portaat. Paikka näytti aavemaiselta. Holvattu katto oli kymmenen metrin korkeudessa, eikä soihtujen valo yltänyt millään sinne asti, antaen sille vaikutelman, että surijoiden yläpuolella avautui vain loputon tyhjyys kuin pimeä avaruus, jonka halki Quanin sisaruksineen sanottiin matkanneen Melkemiin. Pimeys kammion nurkissa näytti läpitunkemattomalta, täynnä varjoja, jotka liikkuivat levottomasti liekkien mukana, kiipeillen seiniä pitkin ja kurkotellen kohti paikan rauhaa häiritseviä eläviä sieluja.

Hautakammion hiljaisuus oli niin syvää, että jokainen pienikin liikahdus heijastui kaikuina seinistä. Ren’i tunsi jumalkuvien katseiden seuraavan itseään kuin arvostellen, halveksuen, kun hän lähestyi koroketta, jonka päällä, keisarilliseen punaiseen verhottuna, lepäsi avonainen arkku.

Lula henkäisi, kun hänen silmänsä osuivat arkussa lepäävän Haukan liikkumattomaan hahmoon. Hän lepäsi palatsin sydämessä, niin pyhässä paikassa, että sille ei oltu koskaan laskettu ketään, jonka suonissa ei virrannut demoniveri. Lula katsoi häntä, sitten Ren’iä ja tämän käsivartta peittävää tatuointia, ja kuiskasi vain, ”nyt ymmärrän.”

Oerei vaimensi hänet yhdellä katseella.

Ren’i kumarsi arkkua kohti. Vartalon jokainen lihas tuntui vastustavan liikettä.

Oerei laski käden hänen olalleen. ”Pystytkö tähän?”

”Pystyn.” Ääni kuulosti vieraalta hänen omissa korvissaan.

Ren’i nousi askelmat korokkeelle Oerei rinnallaan, kumarsi uudestaan, ja polvistui arkun vierelle. Hän nosti samettiviittaa, paljastaen rinnan päälle ristityt kädet. Ren’i otti toisen käden omaansa, värähtäen tuntiessaan Vannuilin langettaman suojaloitsun edelleen ympäröivän Haukkaa. Tämän kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin aina. Oli kuin kuluneita kuukausia ei olisi ollut lainkaan, sillä aika ei näyttänyt koskettaneen häntä ollenkaan. Hän ei ollut menettänyt painoa, yönmustat hiukset kiilsivät huolellisesti solmitussa palmikossa, leukalinja oli pysynyt sileänä, eikä ihon lämpimän kuparinruskean sävyn tilalle ollut ilmestynyt sellaista elottoman kalpeuden sävyä, joka vainajan kasvoja tavallisesti peitti ihonväristä riippumatta.

Myös Oerei huomasi sen. Hän laski kätensä Haukan otsalle, kulmat kurtistuen. Miehen iho oli viileä, muttei sillä tavalla kuin vainajan iho oli, vaan kuin joku, joka oli nukkunut viileässä huoneessa ikkunat auki. Hän muisti yhtä elävästi kuin Ren’ikin miltä Mitae oli näyttänyt valvojaisissaan, kun he, Chuja ja Ellerram olivat istuneet tämän arkun ympärillä, Ellerramin lohduttoman itkun täyttäessä hiljaisuuden, joka oli heidän ainoa seuralaisensa ajasta iäisyyteen. Tyhjyys, jossa Mitaen ashayn tutun hehkun olisi kuulunut olla, oli ollut kuin isku vasten kasvoja, isku, joka jätti jälkeensä kysymyksiä, joihin kellään heistä ei ollut vastauksia. Tummat huulet olivat muuttuneet sinertäviksi, eikä oliivinruskealla iholla ollut jäljellä mitään siitä lämmöstä, jonka he muistivat.

Oerei kokeili pulssia Haukan ranteesta. ”Ren’i,” hän sanoi. ”Voisitko päästää hänestä irti hetkeksi?”

Ren’i laski toisen käden takaisin Haukan rinnan päälle. Oerei sulki silmänsä, eikä liikkunut moneen minuuttiin. Sanattomasti hän siirsi kätensä Haukan kaulalle, tunnustellen herkkää ihoa valtimon yllä sormillaan. Hän oli hiljaa paikoillaan niin kauan, että hänen olisi voinut kuvitella nukahtaneen, mutta toiset eivät hennoneet häiritä hänen keskittymistään. Ren’i tunsi Oerein kokoavan ashaynsa.

Viimein Oerei avasi suunsa ja sanoi hiljaa, ”Lula, tulisitko tänne?”

Ren’i teki tilaa, kun Lula nousi korokkeelle ja kävi arkun vierelle polvilleen. Oerein esimerkkiä seuraten hän tunnusteli ensin Haukan rannetta, sitten tämän kaulaa. Minuutit kuluivat, kunnes he vaihtoivat katseen keskenään, katseen, joka puhui sanattomasta yhteisymmärryksestä.

”Olette oikeassa,” Lula sanoi. ”Se on hyvin, hyvin vaimea, mutta asiasta ei ole epäilystäkään.”

Oerei nyökkäsi. ”Tunsin saman.”

Ren’i liikahti vaistomaisesti kohti arkkua. ”Tunsitte mitä?”

Ensimmäistä kertaa Oerein huulet kääntyivät hymyyn, kun hän katsoi Ren’iä, ja sanoi, ”se lyö niin hitaasti ja hiljaa, etten ihmettele, miksi armeijalääkärit eivät havainneet sitä, mutta se on silti selkeästi pulssi. Hänen sydämensä lyö edelleen.”

”Mitä?” Ren’in ääni ei ollut kuiskausta kummempi.

Lulakin hymyili. ”Ylhäisyys, tämä mies ei ole kuollut.”

Ren’i tunsi polviensa pettävän, kun hän kävi arkun vierelle istumaan. Oerei tarttui häntä kädestä ja asetteli hänen sormenpäänsä Haukan kaulavaltimon päälle. Ren’i tunsi oman sydämensä jyskyttävän hallitsemattomasti, hädin tuskin uskaltaen hengittää, ja hetken aikaa hän tunsi vain oman pulssinsa sykkeen sormissaan. Oerei piti hänen kätensä paikallaan, ja Ren’i tunsi isän ashayn limittyvän omaansa.

’Tunnetko sen?’

’En. En tunne mitään.’

’Odota.’

Pitkät sekunnit kuluivat. Sävähdys, jonka Ren’i yhtäkkiä tunsi sormenpäidensä alla, tuli niin odottamatta, että se meni melkein häneltä ohi. Oerei piti kiinni hänen kädestään eikä päästänyt häntä liikkumaan, ja lopulta Ren’i tunsi sen uudestaan. Lyönnit tulivat niin harvoin, että ne olivat kuin perhosen siiveniskuja lasia vasten, mutta hänkin myönsi viimein, että ne olivat ilmiselviä sydämenlyöntejä.

Hän tunsi iskun uudestaan odotettuaan pitkään hiljaisuudessa, sitten uudestaan, ja kurkkua poltti, kun hän henkäisi tunteesta paksulla äänellä, ”anteeksi, Haukka, anteeksi. Anteeksi, että menetin toivoni.”

”En silti ymmärrä, miksei hän herää,” Oerei sanoi. ”Hänen kehonsa on terve, mutta mieli ei vastaa. On kuin hän olisi unessa.”

Ren’i jähmettyi kuin lyötynä. ”Unessa?”

”Tai koomassa,” Lula arveli. Hän vilkaisi Ren’iä silmäkulmastaan. ”Ehkäpä kruununprinssi onkin oikeassa myrkyn suhteen. Se, mikä vaivuttaisi taivashin harhanäkyjen maailmaan, saattaa hyvinkin vaikuttaa voimakkaammin kuolevaisiin lajeihin.”

Oerei siveli leukaansa. ”Mutta millä herätämme hänet? Poikani sanoi, että lääkärit ja akheriparantaja yrittivät jo kaikenlaista.”

”Yritin jakaa ashayni hänen kanssaan,” Ren’i tunnusti. Lula ja Oerei molemmat kääntyivät tuijottamaan häntä. Ren’i pudisti päätään. ”Se ei toiminut. Mitään ei tapahtunut.”

”Sehän on itsestäänselvää,” Lula sanoi. ”Vastaanottajan täytyy itse hyväksyä ashay. Jos hän ei ole tietoinen siitä, mitä yritätte tehdä, ei hommasta tule mitään.”

Ren’in hartiat lysähtivät. ”Sittenhän tämä on toivotonta. Hänhän voi olla koomassa lopunikänsä, emmekä saa häntä heräämään, vaikka tekisimme mitä.”

”Siitä en olisi niinkään varma.” Lula nousi seisomaan. Hänen silmissään oli innostunut pilke, niin kuin aina, kun hän sai eteensä pulman, johon ei ollut näkyvää vastausta. ”Kyselen yhteistyökumppaneiltani ja selvitän onko kukaan kuullut samanlaisesta tapauksesta. Armeijalääkärit ovat taivasheja. Se, etteivät he keksineet mitään, kertoo vain, että heidän ammattitaitonsa rajoittuu oman lajimme edustajien hoitamiseen, ei muuta.”

Oerei peitteli Haukan viitalla uudestaan, jättäen vain hänen kasvonsa näkyviin, ja nousi takaisin seisomaan. Ren’i päästi otteensa kirpoamaan vastahakoisesti, ja vaikka tiesi, ettei Haukka ollut taivashi, kokosi ashaynsa ja kurkotti kohti hänen mieltään ajatuksillaan.

’Odota minua,’ Ren’i ajatteli. ’Keksin kyllä keinon auttaa sinua.’

Toiset katselivat hienotunteisesti muualle, kun hän suuteli Haukan viileää otsaa.

Lula tepasteli edestakaisin, hypistellen taas tunikansa helmaa, ja Oerei näki hänen ilmeestään, että hänen mielensä työskenteli jo ankarasti. Ren’i karaisi kurkkuaan astuessaan alas korokkeelta.

”Antaisin arvoa sille, ettei tieto Haukan tilasta leviäisi laajemmalle, hyvät herrat,” Ren’i sanoi heille molemmille.

”Yksi herra ja merjilei,” Lula korjasi. ”Älkää suotta huolehtiko, ylhäisyys. Olen ennenkin osannut pitää salaisuuksia.”

”Myös itse keisarinnalta?”

”Tarpeen vaatiessa. Osaan suojata mieleni siinä missä tekin.” Lulan ilme muuttui ovelaksi. ”Se on siis totta? Tämä akheri on siis todella sulhasenne?”

”On.”

Lula virnisti. ”Kas, kas. Tästähän on tosiaan kehkeytymässä mielenkiintoinen vuosi.” Hän kumarsi sulavasti. ”No, prinssi Oerei, sanoisin, että teillä ja minulla on tekemistä. Pidetäänpä huoli, että saamme hänen ylhäisyytensä ja hänen armonsa onnellisesti toistensa käsivarsille ennen kuin Hol Sarossa syttyy täysimittainen sota. Keisarilliset hääjuhlat ovat aina suuritöisiä ja uskoisin, että keisarinna on myötämielisempi hyväksymään liiton, jos ei joudu tekemään sitä nuolisateessa.”

Ren’i vilkaisi isäänsä. ”Voiko häneen varmasti luottaa?”

”Taatusti. Hän on räävitön ja tuppaa puhumaan liikaa, mutta luottaisin elämäni hänen käsiinsä,” Oerei vastasi.

Lula kumarsi pilkallisesti, pieni hymy suupieliään vääntäen.

Soihdut sammuivat itsestään, kun Ren’i komensi ovet sulkeutumaan heidän perässään. Hän ja Oerei poistuivat käsikynkkää Lulan kipittäessä heidän edellään.

Ren’i lähetti ajatuksensa matkaan ja sanoi isälleen, ’täti ei tule ilahtumaan, kun kuulee.’

’Tietääkö hän Haukasta?’

’Tietää. Hän ei hyväksynyt ajatusta.’

Oerei puristi hänen käsivarttaan tiukasti. ’Sinun ei tarvitse pelätä. Tuen sinua, kun sen aika tulee.’

’En halua, että tämä vaikuttaa teidän väleihinne.’

’Sitä ei voi aina estää. Joskus ne, jotka haluavat parastamme, ovat tietämättään itse sen tiellä.’ Oerei oli hetken hiljaa. ’Tätisi ymmärtää kyllä jonain päivänä. Haluan vain, että olet onnellinen.’

Ren’i tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan sanat kuullessaan, ja tunsi palan kurkussaan. ’Kiitos, isä.’

---

Kirjoittajan löpinät: Taivaan kiitos, menihän se viesti viimein perille.