Hol Saro, 25. toiskuuta 3046

Jälkikäteen Ren’i ei muistanut kuluneesta kahdesta päivästä kuin välähdyksiä. Hän oli jaloillaan pitkälle yli puolenyön ja nousi tunteja ennen aamunkoittoa. Yöunista ei ollut puhettakaan; hän kulutti lyhyet, yksinäiset tunnit sängyllään istuen ja tuijottaen pimeyteen tai ikimieli käsiensä välissä, yrittäen tyhjentää mielensä ajatuksista. Se oli vaikeaa. Muistikuvat loukkaantuneista ja kaatuneista tuntuivat syöpyneen verkkokalvoille iäksi, ja ne nousivat hänen mieleensä heti, kun hän sulki silmänsä.

Julistuksen jälkeenkin pakolaisleirille vapaaehtoisesti lähteviä oli ollut tulvaksi asti. Hän oli osannut odottaa sitä. Ulkonaliikkumiskielto oli otettu vastaan ristiriitaisin tunnelmin, vaikka se oli voimassa vain iltayhdeksästä auringonnousuun. Tilannetta oli rauhoittanut se, että hän oli käskenyt 25:n legioonan konsuleineen vetäytymään kaupungista. Hän oli pitänyt puheen Miren porteilla seisoen, loitsun vahvistama ääni kantaen hiljaisen väkijoukon laitamille asti. Royelinin ja Cura’isin kasvoilta oli paistanut nöyryytys: vaikka Ren’in puhe oli ollut tiukan asiallinen, konsulit olivat osanneet lukea moitteen rivien välistä. Kapinalliset pysyivät hiljaa, mutta Vasaqinin komentoja kovaotteisesti noudattaneiden konsulien poistumisen jälkeen he vetivät barrikadinsa Menusheen johtaville kaduille, jättäen tuhoutuneen bulevardin rauhaan.

Huoli Haukasta ei ollut kadonnut minnekään. Se oli vain saanut seurakseen liudan toisia, yhtä painavia huolia, jotka repivät Ren’iä vastakkaiseen suuntaan. Käytävän kaappikello näytti aamuneljää, kun hän poistui huoneestaan, edelleen täysin valveilla. Hän oli helpottunut löytäessään kaikista kaartilaisista juuri Savan ja Linneen huoneiston pääovelta vahdista.

”Haluan vain käydä katsomassa häntä,” Ren’i sanoi heille. Hänen ei tarvinnut täsmentää, ketä tarkoitti; he ymmärsivät sen sanomattakin.

He eivät vaivautuneet herättämään kapteenia, vaan saattelivat hänet itse hautakammioon johtavien portaiden yläpäähän ja jäivät odottamaan. Heidän ei ollut tarvetta seurata mukana – itse kammion ovi aukesi vain keisariperheen jäsenille. Sen turvallisempaa paikkaa palatsista ei löytynyt.

Ren’i ei ollut odottanutkaan näkevänsä muutosta Haukan tilassa, mutta pelkkä hänen kasvojensa näkeminen oli helpotus. Hän kävi istumaan korokkeelle, piteli tätä kädestä, ja laski sydämen hitaat lyönnit yksi kerrallaan. Outoa kyllä, se rauhoitti myllerrystä, joka hänen mielessään kävi. Nukkumisesta ei tullut mitään, mutta vierailu kantoi häntä päivän pitkien tuntien läpi.

Hän noudatti tätinsä neuvoa, eikä poistunut portteja kauemmas palatsista, vaikka se tuotti hänelle henkistä tuskaa. Yöllinen vierailu Kolmen miekan aukion porteille paljasti näkymän muuttuneeseen Hol Saroon. Savun katku leijui voimakkaana kaikkialla, eikä mielenosoittajia näkynyt missään. Asuinrakennusten ikkunoissa ei pilkahdellut valoja. Kaduilla partioivat ainoastaan sotilaat, joiden askelten metallinen kaiku kuulosti oudon sopimattomalta kaupungin hermostuneessa hiljaisuudessa.

Oli kuin kaupunki itse olisi pidättänyt hengitystään, Ren’i ajatteli kylmän tuulen pörröttäessä hiuksiaan. Hän näki saman jännityksen heijastuvan kaartinsa kasvoilta.

Keisarinna saattueineen oli poistunut vähin äänin palatsista varhain aamupäivällä. Tämä oli ottanut mukaansa vain Vasaqinin, henkivartiostonsa sekä parikymmentä läheisintä palvelijaa, ja suunnannut hevosen selässä kapealle vuoristopolulle, joka kulki palatsista aina Korkeimpien vuorten korkeimman huipun rinteille asti. Taivaspalatsi – suuri, lasikattoinen ja jykevärakenteinen rakennus, joka oli tehty alkujaan tähtitorniksi – oli niin korkealla, että ilma siellä oli ohutta, eikä lämpötila kohonnut kesälläkään paljon yli nollan. Ren’i oli viettänyt siellä pari kesää ollessaan keskenkasvuinen, mutta muisti edelleen pääsalin katon lasimaalaukset, jotka värjäsivät koko huoneen väreillään, sekä tarkkailutasanteella alati tuivertavan tuulen. Se oli hiljainen, yksinäinen paikka, jossa muu maailma tuntui niin kaukaiselta, että sen olemassaolon saattoi joskus unohtaa. Hänestä oli tuntunut siellä ollessaan, ettei hänellä ollut seuranaan kuin omat ajatuksensa, eikä hän ihmetellyt, miksi Ellerram ei kaivannut sinne.

---

Hol Saro, 26. toiskuuta 3046

Oli jo aamuyö, kun kunniakaarti saatteli Ren’in takaisin huoneistoonsa. Hän peseytyi, ajeli partansa ja vaihtoi vaatteita vaivautumatta häiritsemään Ruania. Tuli oli päässyt sammumaan joskus niiden pitkien tuntien aikana, jotka hän oli viettänyt venymään päässeessä kokouksessa kaupunginvartioston päällystön kanssa, ja huoneessa oli hyytävää vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut maaniteltua tulen jälleen syttymään. Ren’i kävi nojatuoliin istumaan, kääriytyi vilttiin, ja nosti jalat rahille, uupumus silmäluomia painaen. Hän pyöritteli ikimieltä käsissään silkasta tottumuksesta.

Lunta oli tupruttanut sankasti koko kuluneen päivän. Hän toivoi, että Ellerram saattueineen oli jo päässyt taivaspalatsin suojiin. Matka ei ollut pitkä, mutta olosuhteet tekivät etenemisestä hidasta.

Tulen hehku oli käynyt niin kirkkaaksi, että se teki melkein kipeää. Ren’i päätti lepuuttaa silmiään ja antoi niiden sulkeutua, kuunnellen kuinka halot poksahtelivat tulisijassa. Viimeinen selkeä ajatus hänen mielessään oli Ellerramista, tuulesta, ja pyörteilevästä lumesta. Hän kuvitteli astuvansa sen läpi valkeaan sumuun, ja väsynyt mieli antoi viimein periksi unelle.

Niin ylhäällä ilma pysyi aina yhtä kirpeänä, vaikka alhaalla lahdenpoukamassa lumet olivat alkaneet sulamaan ja kevään lähestymisen tunsi jo. Kylmyys kipristeli ihoa ja sai posket punoittamaan. Ren’i hieroi käsiään yhteen hanskoista huolimatta. Hän ei ymmärtänyt miten Ellerram pystyi seisomaan parvella aikuisen yksihihaisessa tunikassa värisemättä, ja oli enemmän kuin tyytyväinen omaan pitkähihaiseen turkistakkiinsa.

”Rohkeasti vain,” Ellerram kannusti.

”Onko se varmasti turvallista?”

”Et sinä kaiteen läpi putoa. Ja olenhan minä tässä.”

Ren’i sai silti pakottaa itsensä astumaan lähemmäs. Parven uloin laita oli samaa paksua, läpinäkyvää lasia kuin katto, joka taivaspalatsin ylintä kerrosta peitti. Hän tunsi kuinka vatsa muljahti itsensä ympäri, kun mieli yritti käsittää alapuolella odottavan pudotuksen silkan syvyyden.

Ellerram katseli häntä huvittunein ilmein. ”No?”

”Taidan oksentaa,” Ren’i mutisi. Vuoria ympäröivässä usvassa liiteli lintujen kaukaisia hahmoja, täysin välinpitämättöminä siitä kuinka korkealla ne olivat. Hän puolestaan oli jäykkänä kauhusta jo koorin selässä, silloinkin, kun ratsasti isän tai tädin kanssa.

”Etkä oksenna.” Ellerram tarttui häntä kädestä. ”Kyllä sinä pystyt siihen. Tule tänne vain.”

Hän tunsi värisevänsä vetäessään syvään henkeä, mutta lasi jalkojen alla ei natissut tai päästänyt muitakaan huolestuttavia ääniä, kun hän astui tätinsä vierelle.

”No, huomaatko?” Ellerram tömisteli jalkojaan ja hyppäsi kokeeksi ilmaan pari kertaa. Ren’i tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. ”Kestäisi vaikka kokonaisen rykmentin.”

”Älä tee noin,” Ren’i parahti.

”Anteeksi, anteeksi.” Täti hymyili. ”Mutta pakko sinunkin on myöntää, että näköala on vaivan arvoinen.”

Se oli. Sehän koko hommasta tekikin niin ärsyttävän. Niin paljon kuin matka vuoristopolkua pitkin olikin Ren’iä hirvittänyt, hän myönsi, että paikka oli tarumaisen kaunis. Varhaisaamun auringonvalo siivilöityi utuisten pilvien lävitse ja värjäsi hetkeksi koko maailman kultaiseksi. Lumi kimalsi sokaisevan kirkkaana kuin timanttipöly, ja ikkunalasiin muodostuneet jäänorot olisivat voineet olla hienointa kristallia.

”Niin kaunis kuin Hol Saro onkin, siellä ei ole tällaisia näkymiä,” Ellerram sanoi.

”Niin kai.”

Ellerram pökkäsi häntä kyynärpäällään. ”No, päivänsankari, onko toiveita, nyt kun olemme täällä?”

Ren’i haukotteli. Täti oli vaatimalla vaatinut, että heidän piti nousta kukonlaulun aikaan vain sen kunniaksi, että Ren’i täytti kolmetoista, ja Ren’istä tuntui edelleen siltä, että oli vain puoliksi hereillä. Hän ajatteli kaipauksella upottavaa vuodettaan palatsissa. ”On. Kunnolliset yöunet.”

”Ehei, et ole menossa takaisin sänkyyn nyt, kun olet jo noussut. Hei, nyt keksin,” Ellerram sanoi sormiaan napsauttaen. ”Mitä jos sparrattaisiin yhdessä? Kunnon aamutreeni viileässä ilmassa tekee hyvää keholle ja mielelle.”

”Ehkä sinun mielestäsi. Minun kehoni ja mieleni arvostavat enemmän pitkää kylpyä ja runsasta aamiaista.”

”Pelkäät vain, ettet pärjää minulle.”

”En pärjääkään,” Ren’i tuhahti. Hän oli venähtänyt pituutta talven aikana kymmenen senttiä ja tunsi olonsa perin juurin huteraksi. Olo oli kuin pienellä varsalla ensimmäistä kertaa laitumella – hän tunsi olevansa pelkkiä laihoja kinttuja ja pattipolvia, jotka eivät totelleet kunnolla. Se, että hänen päälakensa oli jo isän harteiden tasolla, ei tehnyt hänen oloaan paremmaksi. Pituus vain korosti sitä kuinka hintelä hänestä oli tullut. ”Tiedät sen itsekin. Muistatko miten viimeksi kävi?”

Ellerram virnisti. ”Ota se kannustuksena. Saisit vähän lihaa luiden päälle.”

”Pidän luuni mieluusti juuri sellaisina kuin ne ovat, kiitos vain.”

Tädin ilmeestä näki, ettei hän aikonut kuunnella mitään mutinoita. Sellainen hän oli aina. Päätettyään jotain hän piti siitä kiinni yhtä uppiniskaisesti kuin Ren’ikin. ”Käy vaihtamassa vaatteet. Haluan nähdä sinut harjoitussalissa puolen tunnin kuluttua.”

Ren’i huokaisi. Täti pyyhkisi hänellä lattiaa kuten tavallisesti.

Oli vaatinut monta pitkää vuotta ennen kuin asetelma oli kääntynyt päälaelleen.

”Paikoilleen… Valmistaudu!”

Harjoituspeitsi lensi komeassa kaaressa Ellerramin käsistä, kun Ren’i iski häntä suoraan kylkeen.

”Hei! Tuo oli epäreilua!”

Ren’i nauroi ääneen. Hiki valui noroina pitkin otsaa ja niskaa. ”Itsepähän annoit huomion herpaantua. Sinähän se opetit minulle, ettei vastustajasta saa irrottaa katsetta hetkeksikään.”

Ellerram kirosi kavutessaan takaisin jaloilleen ja puistellessaan loskaa housuistaan. Hän harppoi pihan poikki kohti lumipenkkaa, jonne peitsi oli uponnut. Ren’i tarttui tilaisuuteen hörpätä pikaisesti vesileilistään.

Aurinko oli jo kivunnut horisonttiin ja valaissut viideskuun aamun kuulaan taivaan, mutta ilma oli höyrystä sumeana. Ren’i oli luopunut harjoitustunikastaan jo pari kierrosta sitten ja Ellerram harjoitteli pelkässä lyhyessä topissa ja pitkissä housuissa. Vaikka Ren’i oli mennyt tädistä pituudessa ohi jo reilut kymmenen vuotta sitten, tämä ei ollut helppo vastustaja. Armeijan entinen ylipäällikkö oli pitänyt itsensä hyvässä kunnossa palatsielämän vaatimuksista huolimatta.

Ellerram pyöräytti hartioitaan pari kertaa ottaessaan asennon Ren’iä vastapäätä, peitsi tukevassa kahden käden otteessa. ”No, otetaan alusta. Nyt!”

Ren’i virnisti.

He olivat molemmat hikisiä ja kuraisia harjoituksen päättyessä. Ellerram oli lentänyt uudestaan tantereeseen kahdesti, Ren’i kerran. Hän tunsi housujen takertuvan ihoon epämiellyttävällä tavalla, ja tiesi jo etukäteen, että Ruan antaisi hänen kuulla kunniansa nähdessään millaisessa kunnossa hän oli. Hän ei antanut Ellerramille sen enempää armoa kuin tämä hänelle; kaikki tittelit ja ennakko-oletukset jätettiin kenkien kanssa kehän ulkopuolelle. Sparratessaan yhdessä he eivät olleet keisarinna ja ylipäällikkö eivätkä täti ja veljenpoika, vaan kaksi kishalaisen sotilaskoulutuksen kasvattia.

Joku taputti. He molemmat kääntyivät katsomaan ja löysivät Mitaen nojailemasta pylvääseen, lyhyet ruskeat hiukset edelleen sen näköisinä kuin hän olisi noussut vasta hetki sitten.

”Ihmettelinkin, että minne sinä olit kadonnut,” hän sanoi Ellerramille, liqarikielen terävä korostus erottuen joka sanasta selvästi. ”Aamiaistakaan ei ole vielä tarjoiltu.”

”Sotilas liikkuu kevyemmin tyhjällä vatsalla,” Ellerram vastasi.

”Niin varmaan.” Mitae virnisti Ren’ille. ”Oletko antanut vaimoparalleni selkäsaunan, vai miksi hän näyttää siltä kuin olisi kylpenyt mutakuopassa?”

”Hän pisti kyllä ihailtavan ankarasti hanttiin,” Ren’i vastasi vaatimattomasti.

”Siinä tapauksessa hänellä on ehkä vielä toivoa.”

Ellerram nyrpisti nenäänsä, mutta kumartui silti miehensä puoleen ja suuteli häntä poskelle. ”Riittää jo tuo ilveily, te kaksi.”

”Ihan kuten sanot, kultaseni,” Mitae vastasi hilpeästi, ääni lauseen loppua kohti kohoten, ja karautti kurkkuaan. Hänen äänensä oli madaltunut niiden kahden vuoden aikana huomattavasti, jotka hän oli asunut Hol Sarossa, mutta aina silloin tällöin se silti särkyi ja sai hänet kuulostamaan teini-ikäiseltä. Kasvojen pyöreys oli tasoittunut sinä aikana, kun Ren’i oli tuntenut hänet; se korosti liqareille tyypillisiä kulmikkaita piirteitä entisestään.

”Mitä edes teet ylhäällä näin aikaisin?” Ellerram kysyi viedessään peitsensä takaisin varustekoriin. ”Olisit jatkanut vain uniasi.”

”Ja jättäisin näin hienon aamun näkemättä?”

”Eivät auringonnousut ole sinun unenlahjojasi ennenkään kiinnostaneet.”

Mitae huokaisi. ”Ja tällaista panettelua minun täytyy kuunnella päivät pääksytysten, Ren’i. Tässähän aivan sydän särkyy.”

Hän hyppäsi vikkelästi alta pois, kun Ellerram harppoi lähemmäs ja yritti tökätä häntä kainaloon. Ren’i puri huultaan estääkseen itseään hymyilemästä Mitaen ilmeelle.

”Saat kantaa tämän, kun kerran olet niin vitsikkäällä tuulella,” Ellerram sanoi ja heitti likaisen paitansa hänelle. ”Tarvitsen kylvyn. Saat luvan auttaa minua hiusten kanssa.”

”Minulla on aamiaispalaveri veljesi kanssa ihan tuota pikaa,” Mitae vastusteli.

”Ikävää Oerein kannalta. Olisit miettinyt sitä ennen kuin aloit soittaa suutasi.”

Ren’i purskahti nauruun. Mitae kohautti harteitaan liioitellun teatraalisin ilmein ja paineli vaimonsa perään, vinkaten Ren’ille silmää ohi mennen.

”Jos minusta ei kuulu mitään tämän jälkeen, laita vartijat perääni,” Mitae huikkasi olkansa yli, mikä sai Ellerramin muljauttamaan silmiään. ”Hyvä on, hyvä on, olen tulossa, kultaseni.”

Mitae, hymyilevänä, vitsailevana, onnellisena. Sellaisena Ren’i halusi muistaa hänet.

Hän tunsi jonkin hipaisevan ashaytaan, kuten lukuisia kertoja aiemminkin, mutta viimein hän tunnisti, mitä se tahtoi.

Se oli pyyntö. Kutsu.

’Näytä minulle.’

Oli kuin usva olisi laskeutunut. Ei, kuin paksu, valkoinen kuura, joka kasvoi maailman ylle, peittäen kaiken näkyvistä. Unessa ei olisi pitänyt olla lämpötilaa, mutta Ren’iä kylmäsi. Kun hänen silmänsä aukesivat, hän ei muistanut sulkeneensa niitä, eikä muistanut, miten oli päätynyt huoneeseen, jossa oli.

Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, mutta vuode oli sijattu. Kynttilät paloivat peilipöydän kynttelikössä. Hän istui vuoteen reunalla ja pyöritteli churu’yisiä toisessa kädessään. Lukemattomat vuodet ja käsiparit olivat hioneet sen pinnan sileäksi, mutta hänen sormensa löysivät etsimättäkin jokaisen pienenkin epätasaisuuden ja halkeaman.

Valo heijastui pitkien hihojen kultakirjailuista, kun hän puristi kätensä yhteen, kivi niiden välissä. Mitae sulki silmänsä ja kurkotti kohti ashaytaan tottuneesti, muttei suunnannut sitä ikimieleen.

Tyhjiö, niin Lera oli sitä kuvaillut. Sana oli osuva. Ilma sauvan ympärillä tuntui vetävän ashayta, siitä hohkaavaa elämän hehkua puoleensa kuin magneetti, mutta veto muuttui vastustukseksi sillä hetkellä, kun Mitae lähetti tunnustelevan ajatuksen sitä kohti. Suojaus sauvan ympärillä piti ulkopuoliset loitolla, mutta hän tunsi Leran kätten jäljen yhtä hyvin kuin omansa, tiesi miten tämä ajatteli, eikä vienyt aikaakaan, kun hän oli purkanut suojaloitsun kevyesti kuin lankakerän.

Ilman suojausta läsnäolon tuntu oli niin voimakas, että se sai ihokarvat nousemaan pystyyn ja väristyksen kulkemaan pitkin selkäpiitä. Se ei ollut kuten demonin ashay, tuntu elämästä, sielusta. Se tuntui kaikin puolin väärältä – elämää vailla elämää, ajatus vailla mieltä. Jotain mikä eli olematta elossa.

’Vastenmielinen’ ei sanana riittänyt lainkaan kuvailemaan sitä. Se oli jotain liian kauheaa kenenkään elävän taivashin luomaksi, ja Mitae ymmärsi nyt, mitä Lera oli tarkoittanut.

Nälkää. Se oli pelkkää kalvavaa, kaikennielevää nälkää. Tyhjiö kaipasi energiaa tullakseen kylläiseksi siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Mikään määrä ei riittänyt ruokkimaan sitä; se oli yhtä loputon kuin musta aukko kaukana avaruudessa, yhtä tyhjä ja yksinäinen.

Mitae päästi irti ja antoi vedolle periksi.

Hän oli tehnyt saman jo satoja ja taas satoja kertoja, kunnes se oli kuin toinen luonto, mutta siinä missä ikimieli oli vain kanava tai tienviitta hänen ajatuksilleen, sauva oli joki. Hän vajosi uppeluksiin ja virta imaisi hänet mukaansa niin valtavalla voimalla, ettei hän voinut pysähtyä enää kosketettuaan sitä. Kuvia, värejä, ääniä välähti ohitse yhtenä taukoamattomana tulvana, limittyen niin, ettei hän saanut niistä selvää. Sanoja, jotka alkoivat yhdellä kielellä ja päättyivät toisella, kasvoja, jotka sulautuivat yhteen ja sulivat taas muodottomaksi massaksi kuin kuviot kaleidoskoopissa, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen. Kymmeniä silmiä, korvia, ashayta. Hymy, joka venyi venymistään, kunnes suu repesi kuiluksi täynnä punaisia hampaita. Kuvio toistui, toistui, toistui.

Pahinta oli kuitenkin se, että ne olivat tietoisia hänestä. Ashayn hehkua oli mahdotonta peittää; oli kuin hänen ja sen välillä olisi ollut muuri, joka esti häntä koskettamasta sitä joka kerta, kun hän yritti. Sadat ashayt kerääntyivät hänen omansa ympärille elämän hehkun houkuttelemina. Sen läpi erottuivat yhä uudelleen ja uudelleen kasvot, jotka olivat yhtä aikaa tutut ja vieraat. Mitae tunsi ashayn linkittyvän omaansa, ja vieras ääni täytti hänen mielensä.

Sydän takoi kurkussa, kun hän repi ajatuksensa irti sauvasta yhdellä valtavalla riuhtaisulla. Hän tajusi vasta siinä vaiheessa huutavansa. Ääni katkesi kuin veitsellä leikaten, mutta kirkuna päässä ei hellittänyt.

”Mitae? Mitae!”

Ovi lensi auki, kun Ellerram ryntäsi huoneeseen. Mitae sävähti, kun tämä juoksi hänen luokseen. Hän näki kasvot mielessään uudestaan, kasvot, jotka muistuttivat Ellerramin kasvoja aivan liikaa.

”Kuulin sinun huutavan,” Ellerram sanoi. Hän yritti laskea kätensä Mitaen olalle, mutta Mitae nousi jaloilleen ja peruutti kauemmas kuin kosketus olisi polttanut. ”Kulta? Mitä on tapahtunut?”

Mitae tajusi vain etäisesti puristavansa ikimieltä kouristuksenomaisesti edelleen kädessään. Hän tunki sen taskuunsa, muttei saanut rikottua yhteyttä. Se vaati mielentyyneyttä, eikä hänellä ollut sitä.

”Mushar,” hänen onnistui henkäistä. ”Mitä helvettiä sinä olet tehnyt?” Ellerram katsoi häntä suu auki. Mitae astui askeleen lähemmäs ja toisti, ”mitä helvettiä sinä teit?”

Hän ei ollut tarkoittanut huutaa, mutta huusi silti. Ellerram tuijotti häntä kuin säikähtänyt lapsi, vihreät silmät selällään.”

”Mistä sinä oikein puhut?”

”Tiedät kyllä. Älä yritä esittää, ettet tiedä.”

Oli Ellerramin vuoro astua taaksepäin. ”Käyn kutsumassa lääkärin,” hän sanoi. ”Pysy vain rauhallisena. Tulen ihan kohta takaisin.”

Hän ei päässyt kauas, kun Mitae tarttui häntä ranteesta ja veti hänet takaisin.

”Vastaa minulle,” Mitae sanoi ääni täristen. ”Mitä sinä teit hänelle?”

”Mitae—”

”Vastaa!”

”En tiedä mistä puhut!”

”Älä valehtele! Minä näin hänet!”

Mitae näki värin pakenevan Ellerramin kasvoilta. Tämä katsoi häneen, sitten sauvaan, ja Mitae tunsi kuinka hänen ashaynsa paisui. Ovi sulkeutui itsestään ja lukko naksahti kiinni. Pelon läpikin hän tunsi kuinka Ellerram eristi huoneen muusta palatsista, ja tämä kysyi ohuella äänellä, ”ethän koskenut siihen?”

”Mitä sillä on väliä?” Mitae tarttui häntä hartioista. ”Sano, ettei se ole totta. Sano, ettet tehnyt sitä!”

”Sinä pelotat minua—”

”Sano se!”

”Minulla ei ollut vaihtoehtoa!” Ellerram huusi. Vasemman hihan läpikuultava kangas repeytyi irti, kun hän riuhtaisi itsensä irti Mitaen otteesta äkisti. He molemmat jähmettyivät repeytyvän kankaan äänen kuullessaan. Mitae tuijotti otteessaan roikkuvaa riepua samalla, kun Ellerram toisti hiljaa, ”minulla ei ollut vaihtoehtoa, Mitae.”

Hänen sanansa vetivät Mitaen takaisin todellisuuteen. Hän heitti hihanjäänteet lattialle.

”Ai ei vai?” Mitae nauroi, jos sitä nauruksi pystyi kutsumaan. Hän ei kuulostanut lainkaan itseltään; nauru oli ontto ja kylmä, ja hän tunsi paniikin jyskyttävän päässään adrenaliinin lailla. Sama pelko heijastui Ellerramin silmistä. He olivat kuin kaksi petoeläintä lukittuina samaan huoneeseen vailla ulospääsyä, kumpikin saman pakokauhun ajamia. ”Korkeimpien nimeen, Lera, miksi? Oma sisaresi—”

”Hiljaa!” Ellerram huusi kasvot punaisina. Hänen silmänsä kiilsivät kyynelistä. ”Sinä et ymmärrä!”

”En ymmärräkään!” Mitae huusi takaisin. ”Kuinka voisin ymmärtää, kun et suostu selittämään?”

Ellerram perääntyi. Hän nosti leukaansa kuningatarmaisen uhmakkaasti, vaikka kyyneleet valuivat pitkin poskia ja jättivät mustia juovia silmäkulmiin. Kun hän puhui, ääni oli keisarinnan, sametinpehmeä ja petollisen tyynnyttelevä. ”Olet selvästi poissa tolaltasi. Parempi, että nukut täällä yksin. Puhumme asiasta aamulla, kun olemme molemmat rauhoittuneet.”

Hän oli vetänyt nahkahanskat käsiinsä ja kiivennyt sängylle ennen kuin Mitae ehti ottaa puolta askelta eteenpäin. Sauva irtosi kiinnikkeistään kevyellä naksahduksella ja Ellerram hyppäsi alas pidellen sitä toisessa kädessään.

”Me puhumme nyt, Lera,” Mitae sanoi painokkaasti. ”Pistä se pois ja istu alas.”

”Ei.”

”Lera!” Hellittelynimi kuulosti lasinterävältä hänen suustaan. ”Kuuntele nyt!”

”En, kun olet tuossa mielentilassa.” Ellerram astui taaksepäin hänestä, sauva selkänsä takana kuin yrittäen suojella sitä. Se ei jäänyt Mitaelta huomaamatta.

”Mihin sinä sitä tarvitset?” hän puuskahti, ottaen askeleen kohti Ellerramin, kun tämä ei hievahtanutkaan.

”Se on minun.”

”Se on hengenvaarallinen!”

”Ja silti minun. En ole antanut sinulle lupaa tutkia sitä.”

Mitaesta tuntui siltä kuin olisi nähnyt hänet selvästi ensimmäistä kertaa. Uppiniskainen katse Ellerramin kasvoilla oli niin tuttu, että hän pystyi näkemään sen silmät kiinni, mutta nainen, joka hänen edessään seisoi, olisi voinut olla muukalainen.

”Tuo kapistusko sinulle on tärkeä? Niin tärkeä, että se oli siskosi hengen arvoinen?”

”Älä viitsi olla lapsellinen!”

”Lapsellinen?” Mitae tarttui häntä harteista kuin haluten ravistella häntä. ”Tajuatko, mitä olet tehnyt?”

”Älä—”

”Tajuatko?”

”Päästä irti!”

Mitä kovemmin Ellerram yritti riuhtoa itsensä vapaaksi, sitä kovemmin Mitae pisti vastaan. He eivät olleet koskaan riidelleet, eivät kertaakaan niiden vuosikymmenten aikana, jotka he olivat tunteneet toisensa, ja Mitae inhosi sitä jo nyt yli kaiken. Ellerram ei ollut oma itsensä; ei ollut hänkään. Se oli sauvan vika, hän näki sen nyt selvästi. Se Ellerram, jota hän rakasti, oli monenlaista, muttei koskaan sellainen. Itsepäinen, voimakastahtoinen, temperamenttinen kyllä, muttei koskaan sellainen.

Julma. Kylmäverinen. Tai murhaaja.

Ellerram horjahti pyristellessään irti ja törmäsi yöpöytään, saaden yölampun ja koriste-esineet vierimään sängyn alle särkyvän lasin äänen seuraamana. Mitae tarttui häneen vaistomaisesti, unohtaen esineen hänen käsissään yrittäessään estää häntä kaatumasta lasinsirujen joukkoon. Se sai Ellerramin kaatumaan hänen syliinsä, ja Mitae tarttui ensimmäiseen käden ulottuvilla olevaan asiaan päästäkseen taas tasapainoon.

Hänen sormensa kiertyivät sauvan ympärille.

Yhden sydämenlyönnin ajan hän tunsi kylmän metallin alla saman vedon kuin aikaisemmin, vedon, joka kulki kihelmöintinä kättä pitkin. Jos aika olisi seissyt paikoillaan, olisi viimeinen asia, jonka hän näki selvästi, ollut Ellerramin katse, kun tämän vihreät silmät hämmästyksestä selällään. Mutta aika ei seisahtunut; se oli varas, liqarisanonta sanoi, eikä siltä saanut takaisin mitään tai ketään.

Kipu iski valkohehkuisena piikkinä hänen tajuntansa halki, kun veto muuttui riuhtaisuksi. Mitae ei kuullut omaa huutoaan. Hän ei tuntenut kaatuvansa lattialle, ei tuntenut raajojensa nytkähtelevän kouristusten tahtiin kuin koko vartalo olisi anonut armoa. Se oli kipua, paitsi ettei mikään kipu maailmassa riittänyt sitä kuvailemaan; se repi hänet kahtia ja raastoi mielen irti juuriltaan kuin lihan irti luista. Sillä ei ollut alkua, ei loppua. Hän olisi ehkä toivonut kuolevansa, jos olisi kyennyt ajattelemaan, mutta maailmassa oli vain kipu, eikä sitä ennen eikä sen jälkeen ollut mitään.

Kun se lopulta lakkasi, hän maistoi suolan ja raudan suussaan, ja tunsi rintakehänsä kohoilevan työläästi. Raajat valahtivat hervottomiksi – paita oli liimautunut selkään kiinni hiestä. Hän hädin tuskin huomasi kumpaakaan.

Ashay. Tunne ashayn läsnäolosta oli poissa.

Mitae kurkotti kohti sitä, mutta tapasi pelkkää tyhjää. Ei, se oli järjetöntä. Ashay oli elämä, ja hän hengitti yhä, eikö hengittänytkin? Ashay oli yhtä kuin hän. Hän yritti uudestaan koota tahtonsa, sitten uudestaan ja taas uudestaan.

Hän ei tiennyt miten sai äänensä kulkemaan. Se kuulosti heikolta, värisevältä kuin kuolevan miehen jopa hänen omiin korviinsa.

”Missä se on?” Hän yritti uudestaan. Ja uudestaan. ”Ashay? Missä se on?”

Joku hänen lähellään nyyhkytti, lämmin käsi kosketti hänen poskeaan. Kun hän sai pakotettua silmänsä auki, Ellerramin kasvot leijuivat hänen yläpuolellaan. Kyyneleet olivat muuttaneet hänen kasvonsa turvonneiksi ja punoittaviksi.

”Kulta?” Mitae tarttui häntä kädestä. ”Ashay. En tunne ashaytani. Laske kilpi.”

”Voi rakas—”

”Laske se.”

”Mutta minä—”

”Ole kiltti,” hän aneli, puristaen Ellerramin kättä niin lujaa, että kuuli tämän henkäisevän kivusta. ”Ole kiltti, laske se. Teen mitä vain.”

”En se ole minä, rakas.”

”Ole kiltti.”

Ellerramin alahuuli värisi ja uusia kyyneliä tulvahti hänen silmäkulmistaan, kun hän nyökkäsi. Mitae näki, että hän kokosi ashaynsa – sen näki tavasta, jolla hänen silmänsä lasittuivat ja ilmeensä muuttui hetkeksi poissaolevaksi – muttei tuntenut sitä. Ashayn käyttämisestä kuului ääni, joka ei ollut ääntä, mutta hänen mielensä oli tyystin äänetön.

”Ole kiltti,” hän pyysi vielä kerran, epätoivoisesti.

”Olen jo purkanut loitsun.” Ellerram nielaisi raskaasti. ”Etkö tunne sitä?”

Mitae tuijotti häntä silmiin, niihin ihaniin keväänvihreisiin silmiin, joita rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, jotka olivat hänen maailmansa alku ja loppu, ja luki niistä sen mihin sanat eivät riittäneet. Että hän puhui totta.

”En. En tunne mitään.” Hän kurkotti kohti ashaytaan vaistomaisesti ja löysi vain tyhjyyttä. Siellä missä olisi kuulunut olla tunne hänestä itsestään, tunne Ellerramista, ei ollut mitään. Vain hiljaisuutta. ”En tunne sinua.”

Ellerram nosti hänen päänsä syliinsä ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Mitae tunsi kyynelten kastelevan hiuksensa, kun hän itki hiljaa.

”Anteeksi,” hän kuiskasi. ”Anteeksi, anna anteeksi. En tarkoittanut… Se oli vahinko…”

Mitae ei kyennyt vastaamaan.

Hän ei tiennyt kuinka kauan vain makasi paikoillaan ja tuijotti kattoa tuntematta, ajattelematta mitään. Hiljaisuus oli läpitunkevaa. Palatsi hänen ympärillään tuntui yhtä kuolleelta ja tyhjältä kuin hänen mielensäkin, yksinäiseltä kuin kolmen kuun pimeä puoli. Huolimatta Ellerramin lämmöstä, joka piteli häntä itseään vasten kuin jotain pientä ja haurasta, hän olisi voinut olla ainut elollinen olento maailmassa. Sydän löi raskaasti, aivan kuin sekin olisi tuntenut, että jotain oli pielessä.

Sauva oli vierinyt kauemmas heistä. Metalli kiilsi viattomasti kynttilänvalossa, eikä Mitae tuntenut mitään katsoessaan sitä. Hän puski itsensä istuma-asentoon ja ravisti Ellerramin kädet irti. Liike ei tehnyt kipeää, mutta hän tärisi kuin rasituksen jäljiltä, ja tajusi palelevansa.

”Kulta?” Ellerramin ääni särkyi.

”Olen kunnossa.” Hän horjahti yrittäessään nousta jaloilleen. Ellerram tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet pystyyn. Siltikin ponnistus sai sydämen takomaan rinnassa, ja Mitae kävi istumaan sängynreunalle uupuneesti. ”Kauhea sotku.”

”Istu sinä vain. Minä siivoan.”

Mitae ei jaksanut kuin nyökätä.

Siinä vaiheessa, kun huone oli palannut tavanomaiseen järjestykseensä, hän oli lakannut yrittämästä. Ashay ei vastannut, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän ei kuullut Ellerramin puhuvan, ja hätkähti, kun tämä kosketti hänen kättään.

”Kulta?”

”Anteeksi. Sanoitko jotain?” Ellerram katseli häntä edelleen pelokkain silmin, ja Mitae katui, että oli koskaan korottanut ääntään. ”Olen pahoillani, että huusin.”

”Älä nyt siitä välitä.” Ellerram pyyhkäisi hikisen hiussuortuvan hänen otsaltaan hellävaroen. ”Ehkä sinun pitäisi käydä lepäämään. Näytät kalpealta. Puhumme lääkärin kanssa aamulla, sopiiko? Hän keksii varmasti jotain.”

”Mitä ashaylleni tapahtui?”

”Sitä on vaikea selittää. Se… Se tepsii vain täysiverisiin.” Ellerram nieleskeli rajusti. ”Voin jakaa omani kanssasi.”

Mitae antoi hänen ottaa kätensä omaansa. Ashay hehkui kultaisena hänen silmissään, kun hän kokosi sen, mutta mitään ei tapahtunut. Ellerramin huulet liikkuivat äänettömästi, maanitellen, komentaen, mutta oli kuin heidän välilleen olisi kohonnut muuri. Lopulta hänen oli pakko antaa periksi.

”Lääkärit osaavat varmasti korjata asian,” hän sanoi päästäessään irti ashaystaan. ”He keksivät jotain. Usko pois.”

Mitae huokaisi. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista uupumusta, uupumusta, joka painoi lyijynraskaana jokaista raajaa ja lihasta. ”Hyvä on.”

Kevyt sadekuuro rummutti ikkunaruutuja vasten, kun Ellerram peitteli hänet sänkyyn ja sammutti kynttilät. Hän ei ollut vaivautunut vaihtamaan vaatteita, ja kääntyessään kyljelleen hän tunsi ikimielen painavan kipeästi lonkkaansa vasten. Hän kaivoi sen ulos taskustaan, tuijottaen lasittunein katsein sen huurteiseen sydämeen. Kiven jäinen pinta tuntui lähes lämpimältä hänen kylmää ihoaan vasten.

Patja liikahti, kun Ellerram kömpi peiton alle. Hetken kuluttua tämä kiersi kätensä hänen ympärilleen, pidellen häntä itseään varten tiukasti. He eivät puhuneet pitkään aikaan.

”Lera?”

”Niin?”

”Siskosi… Mitä hänelle oikein tapahtui?”

Ellerram silitti hänen hiuksiaan hitain liikkein, eikä vastannut heti. ”Se ei ole sitä, mitä luulet. Hän…” Huokaus sai hänen koko kehonsa vapisemaan. ”Hän tiesi. Se oli yhteinen sopimuksemme. Kerron sinulle kaiken huomenna.”

”Lupaatko?”

”Lupaan.” Hän kurkotti suutelemaan Mitaen poskea. ”Rakastan sinua.”

”Niin minäkin sinua.”

Suudelma, jonka he vaihtoivat, maistui suolaiselta. Hän näki hämärässäkin kuinka Ellerramin silmät kiilsivät kosteudesta, ja kosketti hänen poskeaan hellästi.

Hän oli koko maailma, Mitae ajatteli, kaikki sen auringot, tähdet ja kuut.

”Yritä nukkua,” Ellerram kuiskasi. ”Olen tässä vieressä, jos tarvitset jotain.”

Mitae kuuli hänen hengityksensä muuttavan rytmiä, kun hän viimein vaipui uneen. Ulkona sade oli laantunut tihkuksi. Mitae upposi syvemmälle täkin alle, väristen, vaikkei tuntenut itseään sen paremmin kylmäksi kuin lämpimäksikään. Ilman Ellerramin lämpöä hän oli turta kuin ikimieli tyynyn vieressä. Ruumis tuntui liikkuvan jäykästi, kun hän veti jalat rintaansa vasten ja käpertyi kerälle.

Ashay oli poissa. Sydän löi niin raskaasti, että se teki melkein kipeää, kun ajatus upposi tajuntaan ja hän tajusi, mitä se todella tarkoitti. Kädet tärisivät, kun hän nosti ikimielen käsiinsä ja painoi sen otsaansa vasten.

Luomet kävivät liian raskaiksi pitää auki. Hän sulki silmänsä, antaen periksi väsymykselle. Jos hän olisi voinut, hän olisi astunut takaisin muistoihinsa ja kulkenut levollisten unien maailmassa aamuun. Sekin portti oli nyt häneltä suljettu. Hän kuuli Ellerramin huokaisevan, kun tämä kääntyi kyljelleen toisella puolella sänkyä, ja kaipasi tämän ihon lämpöä omaansa vasten.

Hän oli niin kaukana. Mitae kuvitteli kääntyvänsä ympäri ja pitelevänsä häntä kädestä, mutta vartalo oli käynyt niin raskaaksi liikuttaa. Jos hän vain nukkuisi. Nukkuisi vain.

Aamu vain tuntui niin kovin etäiseltä.

Hän ei ollut varma, tulisiko se lainkaan.

Hän päästi ikimielen kirpoamaan otteestaan, rintakehä kohoillen hitaasti, hitaasti. Sydän oli käynyt niin painavaksi rinnassa, että hänen täytyi keskittyä hengitykseen. Tärinä sentään oli lakannut. Missä vaiheessa hän oli lakannut tuntemasta kylmää? Mitae hymyili. Sen täytyi olla Ellerram. Hän oli huomannut. Hän oli lähellä, Mitae tiesi sen, vaikkei tuntenut kosketusta väsymyksen verhon läpi.

Lera, hän kutsui, mutta huulet eivät liikkuneet.

Lera.

Suu ei jaksanut totella.

Hän tunsi nimen kielensä kärjellä. Kipuna sydämenlyönneissä.

Jos hän olisi saanut sanotuksi yhden sanan vain.

Lera.

Yhden ainoan sanan.

Jos.

Mutta häntä väsytti niin.

Jos.

Väsytti.

Jos—

---

Ikimieli putosi kolahtaen lattialle. Ääni sai Ren’in hätkähtämään ja melkein hyppäämään ylös nojatuolistaan. Hän kurkotti automaattisesti kohti ashayta, paniikki suonissa tykyttäen, ja rojahti velttona takaisin tuolille silkasta helpotuksesta tuntiessaan sen läsnäolon.

Se tuska, jumalat, sellaiselle tuskalle ei ollut sanoja millään Melkemin kielistä. Hän hautasi kasvot käsiinsä, kun muistikuva toisti itseään aivoissa kerta toisensa jälkeen ja repi ashayn irti hänestä uudestaan ja uudestaan.

Ren’i ponkaisi jaloilleen ja tajusi tärisevänsä kauttaaltaan. Hän maistoi tuhkan rutikuivassa suussaan. Hän ehti juuri ja juuri avata takaoven säpistä, rynnätä käymälään ja käydä polvilleen ensimmäisen näkemänsä astian ääreen ennen kuin antoi ylen kovaäänisesti kakoen. Kipu ei ollut hänen, mutta hän tunsi sen silti kehossaan. Oli kuin hänet olisi piesty; kehossa ei ollut ainuttakaan paikkaa, jota ei särkenyt. Kesti aikansa ennen kuin vatsa rauhoittui ja hän sai taas henkensä kulkemaan kunnolla.

”Quanin nimeen,” Ren’i henkäisi. Hän konttasi seinän viereen ja rojahti istumaan selkä seinää vasten. ”Mitae. Voi Merenos ja Quan ja kaikki yhdeksän kuuta. Mitae, Mitae.”

Silmiä poltti, mutta hänessä ei ollut jäljellä kyyneliä; hänen teki mieli vain huutaa huutamasta päästyään. Hän kuuli mielessään Ellerramin itkun ja tunsi vatsaansa vääntävän uudestaan.

”Voi helvetti. Helvetin helvetti. Mitä minä nyt teen?” hän kuiskasi, kuin toivoen, että seinät osaisivat vastata hänelle.

Hän kumosi kolme lasillista vettä kurkusta alas yhteen soittoon, mutta mikään määrä vettä ei huuhtonut tuhkan makua suusta.

---

Kirjoittajan löpinät: Voi Mitae. 🙁