Hol Saro, 27. toiskuuta 3046

Aika menetti merkityksensä nopeasti tunneleiden painostavassa pimeydessä. Lattiakivet olivat liukkaat heidän jalkojensa alla, ja pisaroiden ajoittainen tipahtelu seisovaan veteen kuulosti moninkertaisesti kovemmalta heidän korviinsa kuin tavallisesti. Pieninkin ääni sai sotilaat tiukentamaan otettaan aseistaan kuin odottaen väijytystä, mutta käytävät jatkuivat jatkumistaan tyhjinä ja elottomina.

He olivat kulkeneet niin monet portaat yhä syvemmälle Hol Saron alapuolelle, ettei kaupungin kaaoksesta voinut kuulla hiiskahdustakaan. Jopa hälytyskellojen kilkatus oli jäänyt taakse. Ren’i ei voinut olla miettimättä mitä kasarmilla tapahtui; oliko heidän katoamisensa huomattu? Pitivätkö portit vai taisteltiinko muurien sisäpuolella elämästä ja kuolemasta?

Ajatus sai hänet voimaan pahoin. Kasarmin asukkaat olivat suurimmaksi osaksi alokkaita, vasta aikuisuuteen astuneita nuoria kishalaisia, vailla kokemusta oikeista taisteluista.

He kommunikoivat vain kuiskien, ja vain silloin, kun tie haarautui tai muutti suuntaan. Ared kulki joukon edellä, Ren’i hänen kättään puristaen: akheripäällikkö oli heistä ainoa, joka näki ympäristöstä muutakin kuin ääriviivat. Silloin tällöin he ohittivat haaran, jossa vain ikivanhat, sammalpeitteiset kaiverrukset seinillä kertoivat, missä päin he olivat.

”Ghialassete-Nerva’i,” Ared luki hiljaisella äänellä, haparoiden vanhanaikaisten kirjainmerkkien kanssa.

Ren’i kirosi. ”Olemme melkein vanhan Galasen alueella.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”Kapinalliset pitävät hallussaan sen viereistä kaupunginosaa, Menushea. Olen kuullut juttuja, että he käyttävät viemäriverkostoa liikkuakseen alueiden välillä.” Ren’i värisi. Kylmännihkeä ilma meni vaatteiden alle yhtä varmasti kuin hyytävä merituuli. ”Palataan aiempaan liittymään. Ei oteta sitä riskiä, että meidät nähdään.”

He joutuivat palaamaan omia jälkiään, kun liittymän toinen haara paljastui lukituksi. Raskaat kalterit kulkivat lattiasta kattoon, erottaen käytävän valtavasta, yläasentoon nostetusta sulkuportista, jonka alta norui tasaisena virtana vettä. Virtaavan veden kohina kuului voimakkaampana, ja Ren’i arvasi, että he olivat lähellä yhtä niistä monista pääliittymistä, joiden kautta kevään tulvavedet johdettiin vuosittain.

Ajatus sellaisten vesimassojen tielle jäämisestä oli karmiva; hänestä tuntui yhtäkkiä siltä kuin olisi voinut tuntea koko kaupungin painon yläpuolellaan, valmiina romahtamaan niskaan hetkenä minä hyvänsä. Hänen ihonsa oli kananlihalla, kun he kulkivat hiipien pitkin Galasen vanhaa pääliittymää ja saapuivat paljon aiempia suurempaan tunneliin.

Vaikkei hän nähnyt kunnolla, äänistä pystyi päättelemään, että tila oli valtava. Katto kohosi korkeuksiin heidän yläpuolellaan, tukipylväitä oli tasaisin väliajoin, ja kapea kulkuväylä, jota he noudattelivat, kulki pitkin tunnelin toista seinää. Vastapäisellä seinällä kulki identtinen, korotettu kulkuväylä; niiden välillä oli syvä pudotus, jonka pohjalla vesi virtasi vuolaasti kohisten kuin joki.

Yhtäkkiä pimeydestä erottui etäinen valonpilkahdus. Ren’i jähmettyi paikoilleen ja veti Aredin itseään vasten vaistomaisesti.

”Mitä nyt?” Ared kysyi kuiskaten.

Ren’i laski sormen huuliaan vasten ja osoitti valon suuntaan.

Soihtu, hän arveli nähdessään kuinka liekki värisi ilmavirran mukana. Sen kajo oli liian kaukana, jotta valo olisi yltänyt kammion toiselle puolelle asti, mutta sotilaat painautuivat seinää vasten ja kyykistyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Valo katosi hetkeksi näkyvistä ja ilmestyi sitten uudestaan kuin tyhjästä vain kadotakseen taas.

Pitkät sekunnit kuluivat – Ren’i laski mielessään viiteenkymmeneen uskaltamatta liikahtaa. Näkyviin pilkahti pian toinen soihtu, sitten kolmas, neljäs. Ne kulkivat rivissä noudatellen samaa reittiä kuin ensimmäinen, kunnes nekin katosivat näkyvistä.

Kun minuutit kuluivat eikä uusia tullut, Ren’i antoi käsimerkin ja he jatkoivat matkaa hiipimällä entistä varovaisemmin.

Vannuil kannatteli Meiqäliä edelleen, auttaen tätä raahautumaan eteenpäin loukkaantuneen jalkansa kanssa. Marsalkka oli ollut vaitonainen siitä lähtien, kun he olivat poistuneet selliosastolta, ja Vannuil yllättyi, kun tämä viimein avasi suunsa.

”Vaikuttaa siltä, että teillä on Liqariaakin isompia ongelmia.” Kun Vannuil ei vastannut, hän jatkoi, ”mistä lähtien Kishassa on kapinoitu?”

”Keskittykää te vain kävelemään.”

”Älkää komennelko minua. Voin puhua ja kävellä samanaikaisesti.”

Vannuil oli tyytyväinen, ettei kukaan nähnyt hänen pyöräyttävän silmiään. Jokin naisen äänensävyssä ärsytti häntä suunnattomasti, kuten se oli tehnyt jo vuosia sitten, kun he olivat joutuneet ensikerran vastakkain sotatantereella. Meiqäl oli noussut arvoasteikossa niistä ajoista ja asenne oli noussut sen mukana.

”Hyvä on,” Vannuil sanoi. ”Kysykää sitten, jos sieluparkanne ei muuten saa rauhaa. Mitä haluatte tietää?”

”Kaiken.”

Veden kohina peitti keskustelun äänet alleen, eikä Ren’i erottanut kuin sanan sieltä, toisen täältä.

He saivat kulkea monta minuuttia ennen kuin käytävä haarautui uudestaan. Kapea kivisilta oli joskus muinoin johtanut toiselle puolelle kammiota. Se oli sortunut monen metrin matkalta, ja pudotus, joka alapuolella odotti, näytti loputtomalta. Vasen haara johti heidät kierreportaikkoon, ja he löysivät itsensä samanlaiselta tasanteelta kuin se, jota pitkin olivat kulkeneet kerrosta alempana. Meiqäl piteli kylkeään puuskuttaen päästyään portaiden yläpäähän. Vannuilin avustamanakin ponnistus oli vienyt häneltä kaksi kertaa kauemmin kuin toisilta.

’Missä hitossa me oikein olemme?’ Kerrinin äänettömät ajatukset kantoivat Ren’in mieleen.

Ren’i pudisti päätään, vastaten, ’en tiedä. Olen menettänyt suuntavaistoni tässä sokkelossa jo ajat sitten.’

Keskustelu lakkasi äkisti, kun värisevä liekki ilmestyi näkyviin kerrosta alempana kammion toisella laidalla. Sen kantaja juoksi; askeleet jättivät onton kaiun jälkeensä, joka kantoi veden yli. Ren’i seurasi kulkijaa otsa rypyssä, muttei uskaltanut koota ashaytaan. Asarien valoherkät silmät näkivät pimeässä vielä akhereitakin paremmin, ja kapinallisten joukossa oli aina ollut paljon asaritaustaisia, mutta kaikki eivät suinkaan olleet tyhjäverisiä.

”Ylhäisyys,” Vannuil sanoi, kun valo oli kadonnut näkyvistä. ”Marsalkka tarvitsee lepoa.”

”Enkä tarvitse,” Meiqäl sihahti yhteenpurtujen hampaiden välistä, välittämättä hikikarpaloista, jotka valuivat kasvoja pitkin.

”Taidamme tarvita sitä kaikki. Etsitään joku suojaisa alkovi ja vedetään henkeä.” Ren’i kuivasi viitalla otsaansa ja lisäsi, ”tästä eteenpäin jokainen peittää ashaynsa läsnäolon. Emme ole täällä yksin.”

He tekivät työtä käskettyä, jopa Meiqäl, vaikka tämän ilme kieli vastahakoisuudesta.

Kammion perältä lähti aiempaa kapeampi tunneli poispäin kammiosta, joka vaimensi veden äänet nopeasti. Ren’i, Vannuil ja Jen’ei, joukon pisimmät, joutuivat kulkemaan kumarassa, sillä katto oli matalalla. He löysivät puolisen tuntia kuljettuaan tunnelin, jonka alapuolella virtaava vesi sai lattian tärisemään, mutta ilma tunnelissa oli kuivempaa kuin aiemmissa liittymissä. Tunnelista johti useita ovia sivuhuoneisiin. Ovien metallilaattoihin kaiverretut numerot eivät antaneet mitään osviittaa siitä, mihin tarkoitukseen niitä käytettiin, mutta Ren’i arveli heidän osuneen yhteen niistä lukuisista huoltotunneleista, joista käsin sulkuportteja operoitiin. Sen puolesta puhui se seikka, että lukoissa ei näkynyt merkkiäkään ruosteesta.

”Ylhäisyys,” Suwa kuiskasi käytävän toiselta puolelta. Hän veti oven auki, eivätkä saranat päästäneet ääntäkään. ”Tämä huone ei ole lukossa. Voisimme ehkä levätä täällä.”

Huone vahvisti Ren’in epäilykset. Yhtä seinää peitti monimutkainen hammasrattaiden viidakko, jonka suojana oli paksu lasikupu. Sen vierellä oli numeroituja vipuja, joiden operoimiseen tarvittiin avaimia. Huoneen perällä oli ikkuna, josta aukesi samantapainen näkymä kuin Meiqälin eristyssellistä – hämärä jätevesitunneli, jonne vettä valui lukuisista putkista tasaisena virtana. Ren’i yritti olla hengittämättä liian syvään tajutessaan viimein, missä he olivat.

”Tämän täytyy olla osa puhdistuslaitoksen käyttämiä tunneleita,” hän sanoi ääneen. ”Emme voi olla kaukana Torushiesta.”

Jen’ei ja Kerrin jäivät ovelle vahtiin sillä aikaa, kun toiset ahtautuivat huoneeseen ja kävivät istumaan. Huoneessa oli yksi ainoa tuoli, jonka Meiqäl varasti itselleen sumeilematta. Vannuil häälyi hänen takanaan juroin ilmein, muttei sanonut mitään. Ren’i levitti viittansa yhteen nurkkaan istuinaluseksi, ja hän ja Ared istuutuivat vierekkäin.

Ren’i lepuutti päätään seinää vasten. ”Tämä ei tosiaankaan ollut se tapa, jolla olisin halunnut esitellä kotikaupunkiani sinulle.”

”Sanoit itse, että olisin paremmassa turvassa palatsissa. Otin tietoisen riskin.” Ared kohautti olkiaan ja tunsi kuinka jotakin varisi hupun taitteista kauluksen alle. ”Agal kyllä varoitti minua, että pohjoisessa on levottomuuksia.”

”Konsuli Agalko? Missä sinä hänet näit?”

”Satuinpahan kulkemaan Meril-Anin kautta tullessani.”

”Minusta tuntuu, että meillä on paljon puhuttavaa. Saat kertoa koko jutun, kun tämä sotku on selvitetty.” Ren’i suki hiuksiaan, saaden ne vain entistä pahempaan sotkuun. Mitä lyhyemmät hänen hiuksensa olivat, sitä enemmän ne menivät minne itse halusivat. Hän epäröi ja sanoi hiljaa, ”sanoit, että tiedät miten voimme auttaa Haukkaa.”

”No, en tietenkään voi olla täysin varma ennen kuin testaamme sitä käytännössä,” Ared myönsi. ”Se on enemmänkin teoria.”

”Kerro.”

Vaikka Ared oli miettinyt asiaa viikkokausia ollessaan tien päällä, hän oli silti hetken hiljaa pohtiessaan miten parhaiten asettelisi sanansa. Hänen oli aina ollut helpompi ajatella jaloillaan – neuvoston kokouksissakin hän tapasi seisoi puhuessaan – ja hän naputti huomaamattaan lattiaa jalallaan.

”Ne unet, joita sinä ja Haukka olette nähneet oikeastaan antoivat minulle ajatuksen. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmempi olen, että hän nukkuu.” Hän puri alahuultaan. ”Kuinka paljon oikeastaan tiedät akhereista?”

”Ennen Syrjämaille tuloani en tiennyt paljon mitään,” Ren’i myönsi. Hän huomasi pystyvänsä tunnustamaan asian nolostumatta, toisin kuin vielä vuosi sitten. ”Toki Hol Sarossakin asuu pieni akherivähemmistö, mutta he pysyttelevät pitkälti omissa oloissaan.”

”Tiedätkö nimistämme?”

Hän nyökkäsi. ”Onniar kertoi minulle. Hän sanoi, että akherilla on kaksi nimeä, kutsumanimi ja henkinimi – tosinimi.”

”Sanotaan, että henkinimi on akherin todellinen minä, vähän niin kuin teikäläisten luonto. Meillä on paljon vanhoja tarinoita siitä, että muinaiset esivanhempamme ajattelivat unimaailmaa toisena todellisuutena – todellisena paikkana, jossa joidenkin oli mahdollista kulkea. Unet ovat vain yksi osa kudelmaa.” Ared pyyhki tomuista lattiaa kengällään. ”Akherilla on yksi sielu. Sama sielu kulkee valvemaailmassa ja unissa, eikä se voi olla kummassakin yhtä aikaa. Emme voi uneksia ja olla valveilla samanaikaisesti.”

Ren’istä tuntui kuin jotain kylmää olisi valunut selkää pitkin. ”Tarkoitatko… Että Haukan sielu on…”

”Unimaailmassa? Niin, niin minä luulen.”

Kaikki ne yöt, jotka hän oli kuluttanut ikimielen kanssa tuskaillen, nousivat mieleen yhtenä ryöppynä. ”Mitä teemme?”

”Emme me. Sinä.”

”Minäkö?”

”Kuka muukaan?”

”Miten? En minä ole akheri.”

”Et, vaan jotain paljon parempaa. Olet hänen sielunkumppaninsa.” Ren’in yllätykseksi Ared hymyili niin, että tummat silmät tuikkivat, ja Ren’i tunsi punastuvansa ystävänsä tietäväisen katseen edessä. ”Tiedät jo mistä löydät hänet. Nimi on akherin sielu. Kutsu ja hän vastaa kyllä.” Ared pukkasi häntä kyynärpäällään. ”Olen varma, että hän on kertonut nimensä sinulle.”

”Me… Ei hän… Ei se ole…” Ren’i takelteli. ”Mistä sinä sen voit tietää?”

Ared iski silmää omahyväisesti virnuillen. ”Hän on parantumaton romantikko, vaikka yrittääkin uskotella muuta.”

Hän ei ehtinyt sanomaan enempää, kun Suwa ponnahti jaloilleen miekkaansa tapaillen. Muutkin sotilaat valpastuivat; metalli helisi Jen’ein ja Kerrinin asettuessa valmiuteen oven ulkopuolella.

”Mitä nyt?” Ared kysyi kuiskaten.

Ren’i laski etusormen huuliaan vasten. ”Joku tulee.”

Tunne katosi yhtä ripeästi kuin oli tullutkin, mutta siitä ei ollut epäilystäkään; joku tutkiskeli ympäristöä ajatuksillaan kuin etsien jotain, tai jotakuta. Myös Ren’i nousi seisomaan. Hän tunsi kuinka jokin hipaisi ajatuskilpeä ohi mennen, sitten toistamiseen. Vaikka kosketukset olivat kevyitä, ne tulivat liian pian toistensa jälkeen, että se olisi voinut olla vahinko.

Tulija liikkui äänettömästi maanalaisten tunnelien pimeydessä, mutta taivashin kimppuun oli vaikea hiipiä, jos hän osasi odottaa väijytystä.

”Tule esiin, kuka lienetkin!” Jen’ei komensi. Hänen äänensä kaikui kumeasti tunnelin seinistä. ”Tiedämme, että olet siellä!”

”Laskekaa aseenne,” ääni vastasi. ”En halua teille pahaa.”

Kerrin ja Jen’ei astuivat lähemmäs toisiaan. ”Ota huppu pois päästä, jotta näemme kasvosi.”

Hetken aikaa oli hiljaista. ”Te olette kunniakaartista, ettekö olekin? Onko hänen ylhäisyytensä kanssanne?”

”Huppu pois,” Jen’ei toisti komennon.

”Juu, juu. Ihan rauhallisesti, kaverit.” Ääni kuulosti ikävystyneeltä, aivan kuin pyyntö olisi ollut kohtuuton, ja Ren’i tajusi äkkiä tuntevansa puhujan. ”No niin, onko näin parempi?”

Sotilaat jähmettyivät paikoilleen tunnistaessaan hänet ja laskivat sitten aseensa. ”Tekö? Mitä pirua te täällä teette?”

”Voisin kysyä samaa teiltä. No, onko hän täällä?”

”Täällähän minä, Lula,” Ren’i vastasi, saaden molemmat sotilaat hätkähtämään, kun nämä huomasivat hänen astelleen suoraan taakseen. Ren’i puski heidän ohitseen ja katsoi Lulaa suoraan silmiin. ”Olette viimeinen henkilö, johon kuvittelin törmääväni täällä.”

”Kiittäkää onneanne, että löysin teidät ennen ketään muuta,” Lula vastasi. Hän näytti kantamansa lyhdyn valossa epätavallisen kalpealta. ”Ylhäällä on kuulkaas aivan tuomiopäivän meininki. Palatsi on kaaoksessa, isänne on huolesta suunniltaan ja kapteeninne on huutanut sotilaillenne siitä lähtien, kun he palasivat palatsiin ilman teitä. Häneltä lähtee tätä menoa ääni lopullisesti, tai ainakin toivon niin. Saisimme vihdoinkin paljon kaivattua hiljaisuutta.”

Ren’i tukahdutti helpotuksen huokaisun. ”Kuinka osasitte etsiä meitä?”

”En osannutkaan,” Lula sanoi äänensävyllä, joka kertoi, että asian olisi pitänyt olla itsestäänselvä. ”Isänne lähetti minulle viestin kesken kaiken – ja säikäytti minut pahanpäiväisesti, sen voin kertoa – ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Olin lähettyvillä, joten päätin tehdä tarkastuskierroksen, ihan vain varmuuden vuoksi.” Hänen nenänpäänsä nytkähteli. ”Miten edes päädyitte tänne? Galase-Tyrei on kapinallisalueella.”

”Kasarmin vankityrmistä kulkee vanha huoltotunneli maan alle.”

”Sekö? Luulin koko roskan jo luhistuneen kasaan.” Lula ryhdistäytyi. ”Tiedän reitin ulos kaupungista. Vesi on matalalla talvisaikaan, joten pystymme kulkemaan sitä kautta kastelematta jalkojamme turhaan.”

”Ulos kaupungistako?”

Lula vakavoitui. ”Senaatin päätös. Hol Saro ei ole enää turvallinen keisariperheelle. 5. legioona on tietoinen asiasta ja valmiina saattelemaan teidät ja sotilaanne pois kaupungista turvalliseen paikkaan. Isänne liittyy joukkoonne. Hän on parhaillaan tekemässä järjestelyjä—”

”En minä voi lähteä,” Ren’i keskeytti hänet. ”Tämä on kotini. Hol Saro tarvitsee minua!”

”Toistin vain sen, mitä isänne kertoi minulle,” Lula sanoi. ”Tulkaa. Mitä kauemmin odotamme, sitä suurempi riski, että meidät löydetään.”

”Ei. Minun on päästävä ensin palatsiin.”

”Ymmärrän tunteenne, ylhäisyys, mutta—”

”Sulhaseni on edelleen palatsissa.” Ren’i tarttui häntä hihasta ja Lula säpsähti. ”En voi jättää häntä sinne.”

”Ylhäisyys…”

”Minun on haettava hänet,” Ren’i sanoi ponnekkaasti. ”Viekää minut palatsiin. Olkaa kiltti.”

Lula nuolaisi huuliaan. Hän hypisteli tunikansa helmaa toisella kädellä ajatellessaan kuumeisesti, mutta Ren’i ei päästänyt irti eikä hoputtanut häntä. Lopulta Lula huokaisi.

”Quan, armahda. Mihin minä vielä joudun teidän kanssanne?” hän mutisi päätään pudistellen. ”Hyvä on, hyvä on. Muistakaakin, että on teidän syynne, jos isänne hermostuu. Tämä ei ollut minun ajatukseni.”

”Kiitos tuhannesti, Lula.”

”Älkää kiitelkö minua.” Hän katsahti sotilaisiin, jotka seisoivat Ren’in takana valmiudessa. ”No, mitä me odotamme? Lähdetään sitten, jos kerran on lähdettävä. Ja muistakaakin pitää pienempää suuta.”

Huone tyhjeni alta aikayksikön. Lula ei peitellyt hämmästystään nähdessään Vannuilin raahavan Meiqäliä mukanaan, muttei sanonut mitään. Hän veti hupun takaisin päähänsä, kun he lähtivät liikkeelle, johdattaen heitä määrätietoisin askelin pois Ren’in ja toisten tulosuunnasta. Kun he kääntyivät kahden risteyksen jälkeen vasemmalle, hän sammutti lyhdyn. Ren’i tunsi hyrskähdyksen mielessään, kun Lula kokosi ashaynsa ja lähetti ajatuksensa liikkeelle. Tämän ilme muuttui hetki hetkeltä jurommaksi.

”Isänne odottaa teitä mausoleumissa,” hän sanoi monen minuutin hiljaisuuden jälkeen vetäessään ajatuksensa takaisin. ”Pidetään kiirettä.”

Loppumatka taittui hiljaisuudessa, jonka rikkoivat vain pisaroiden ajoittainen tipahtelu lätäköihin ja kaukainen vedenkohina.

Kirjoittajan löpinät: Pakko sanoa, että ajatus minkäänlaisista luolista tai maanalaisista tunneliverkostoista laittaa aina ihon kananlihalle, minua ei saisi maanalaiseen Hol Saroon kirveelläkään. D: No, paitsi ehkä Haukan takia.