Hol Saro, 27. toiskuuta 3046

Kiven kirskunta kiveä vasten kuulosti luonnottoman kovalta tunnelien pitkän hiljaisuuden jälkeen Ren’i vapauttaessa ashaynsa. Ovi tunnisti keisarillisen veren läsnäolon, kuten hautakammion ovet, ja väistyi hitaasti hänen tieltään. Oli selvää, ettei reittiä oltu käytetty miesmuistiin. Ilma haisi ummehtuneelta, lattiaa peitti pölykerros, ja ovimekanismi voihki ja valitti vetäytyessään tuskallisen hitaasti seinän sisään.

”Tätä tietä, ylhäisyys,” Lula kuiskasi, puikahtaen Ren’in ohi, ja elehti häntä seuraamaan.

Käytävä oli kapea, mutkitteleva ja epämääräisen tuttu, vaikkei Ren’i saanutkaan mieleensä koska oli kulkenut sen kautta, ei ennen kuin Lula työnsi seinäpaneelin syrjään ja laski heidät suureen, himmeästi valaistuun kammioon. Avonaisten arkkujen meri odotti paikoillaan haudan lepoon pääsyä, kasvot punaisten viittojen peitossa. Suojaloitsusta huolimatta kalman haju oli voimakas ja iski kasvoja vasten niin vahvana, ettei Ren’i yllättynyt kuullessaan jonkun yökkäävän.

Ared puristi hänen kättään lujasti, muttei sanonut mitään, kun he pujottelivat kaatuneiden välistä kohti huoneen toisella laidalla odottavia jyhkeitä ovia. Ren’i vapautti ashaynsa uudestaan ja ovet aukesivat vavahdellen.

Jen’ei kosketti nyrkillä rintaansa. ”Odotamme teitä täällä, ylhäisyys.”

Ren’i nyökkäsi hänelle ja kääntyi Vannuilin puoleen. Tämä piteli rasituksesta huohottavaa Meiqäliä pystyssä ilmeisesti silkan tahdonvoiman turvin, sillä Meiqäl ei tehnyt elettäkään nojatakseen häneen. ”Vannuil, te ja marsalkka voitte tulla mukaan.”

”En haluaisi tungetella,” Vannuil empi.

”On parempi, jos hän pääsee hetkeksi istumaan. En tiedä kauanko tässä kestää.”

Ovet sulkeutuivat heidän takanaan. Keisarillisessa hautakammiossa paloivat jo soihdut, ja Ren’i näki isänsä seisomassa portaiden alapäässä pitkässä villakangasviitassa ja turkistakissa. Hän näytti tavallistakin kalpeammalta kelmeässä tulenkajossa.

”Ren’i,” Oerei henkäisi. Ared astui syrjään, kun Oerei kiirehti heitä vastaan ja kaappasi Ren’in tiukkaan halaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan, Ren’i tajusi.

”Olen kunnossa,” Ren’in onnistui pihistä.

Oerei puristi häntä niin lujasti, että se oli rutistaa ilmat hänen keuhkoistaan. ”Korkeimpien kiitos. Pelkäsin jo pahinta, kun kuulin.”

Ren’i ei voinut tehdä muuta kuin taputtaa Oerein selkää, kunnes tämä viimein päästi irti. Häntä nolotti nähdä kuinka isän silmät olivat kostuneet, ja vieläkin enemmän, kun tämä suukotti hänen otsaansa yhtäkkiä kuin hän olisi taas pikkulapsi.

Ren’i karautti kurkkuaan ja elehti epämääräisesti seuralaistensa suuntaan saadakseen tekosyyn salata hämmennyksensä, kiusallisen tietoisena siitä, että he seurasivat jälleennäkemistä uteliain silmin.

”Luulen, että pikaiset esittelyt ovat paikallaan,” hän sanoi. ”Marsalkka, Ared, minulla on kunnia esitellä teille isäni, senaattori ja keisarillisen huoneen prinssi Oerei. Isä, tämä tässä on Ared, Hatam-Ilen päällikkö ja Akherinmaan päälliköiden päällikkö.”

Ared katseli Oereita peittämättömän uteliaasti, kun tämä kumarsi hänelle muodollisesti. Oerei katsoi melkein yhtä uteliaasti takaisin. Ren’i ei epäillyt lainkaan, etteikö isä olisi kuluttanut vapaailtojaan etsien tietoa akherikulttuurista sen jälkeen, kun Ren’i oli lähtenyt Syrjämaille, ja oli lähes varma, että tämä paloi halusta päästä jututtamaan Aredia tilaisuuden tullen.

Ren’i luki mielessään pikaisen rukouksen kelle tahansa kahdeksasta jumalasta, joka sattui olemaan kuulolla, ja kääntyi Meiqälin puoleen. ”Ja tämä puolestaan on Liqarian kunnianarvoisa sotamarsalkka Meiqäl vyl Tavane, Zlavyshin huoneesta.”

Oerei piti kasvonsa visusti peruslukemilla, mutta Ren’i osasi silti lukea hänen silmistään, että marsalkan näkeminen tuli hänelle yhtä suurena shokkina kuin se oli tullut Ren’ille kuukausia sitten.

Isän ääni kantoi hänen mieleensä, aivan kuten Ren’i oli odottanutkin. ’Et muistanut mainita, että marsalkka on Mitaen sukua.’

Ren’in teki mieli irvistää. ’Anteeksi, isä.’

Oerei ei vastannut. Hän kumarsi syvään Meiqälin suuntaan, molemmat kädet rinnan yli ristittynä, ja hänen äänensä oli petollisen hillitty, kun hän sanoi jotain liqarikielellä.

Ren’in yllätykseksi Meiqäl vastasi kumarrukseen ja tervehti häntä. Naisen äänensävy oli kohteliaampi kuin mikään, mitä Ren’i oli tämän suusta siihen mennessä kuullut. Niin oli ilmeisesti Vannuilinkin, sillä tämän ilme muuttui entistä jurommaksi.

”En tiennyt teidän ylhäisyytenne osaavan liqaria,” Meiqäl sanoi daqaneesiksi suoristautuessaan.

”Taitoni ovat valitettavasti hyvin rajalliset,” Oerei myönsi. ”Mitaen onnistui opettaa minulle kielen alkeet, mutta myönnän, ettei minulla ole hänen kielipäätään.” Hän huokaisi. ”Toivottavasti uskotte minua, kun sanon, että olen vilpittömästi pahoillani tapahtuneesta. Me kaikki kaipaamme häntä.”

Meiqäl ei sanonut mitään. Hän vilkaisi sivusilmällä Ren’iä, ja Ren’i osasi lukea kysymyksen hänen silmistään. Ren’i pudisti päätään niin minimaalisesti, että sen pystyi hädin tuskin tunnistamaan pudistukseksi, mutta Meiqäl vaikutti ymmärtävän, sillä Ren’in helpotukseksi hän pysyi vaiti.

Ared oli astellut poispäin toisista. Hän rikkoi syntyneen hiljaisuuden sanomalla, ”tuollako hän on?”

Hänen katseensa oli kiinnittynyt korokkeeseen, jonka päällä lepäsi arkku punaiseen verhottuna. Ren’i tuli hänen vierelleen ja he vaihtoivat yhden ainoan katseen. Sanoille ei ollut tarvetta. He astelivat arkun luokse ja kävivät polvilleen Haukan molemmin puolin. Ren’i siirsi viitan varovasti syrjään.

”Tiedätkö mitä tehdä?” Ared kysyi.

”Luulisin.” Ren’i laski käden Haukan viileää poskea vasten. Hän oli antanut tämän odottaa kauan, niin kauan. Pelko kouraisi hänen sisintään, eikä hän voinut olla miettimättä oliko jo liian myöhäistä. ”En ole koskaan yrittänyt nukahtaa käskystä.”

”Kha’ar sanoi, että ashay syntyy demonin luonnosta.”

”Niin väitetään.”

Hän tunsi yllätyksekseen jonkun ashayn hipaisevan omaansa. Ääni, joka hänen mieleensä kantoi, oli kuitenkin viimeinen, jonka oli odottanut kuulevansa.

’Luonto vastaa kantajalleen,’ Meiqäl sanoi. ’Päättäkää, mitä haluatte ja tehkää se.’

’Teidän armonne?’

’Kuulin mitä puhuitte päällikön kanssa aiemmin. Tämä on se mies, jonka takia kannatte tuota suruviivaa, eikö olekin?’ Nainen oli hetken hiljaa. ’Osasitte käyttää churu’yisiä. Ei tämä eroa siitä mitenkään.’

’En tiedä, ymmärränkö.’

Ren’i pystyi melkein kuulemaan kuinka Meiqäl muljautti silmiään. ’Luonto on osa teitä. Se vie teidät minne haluatte, kunhan vain päätätte haluavanne. Kai te haluatte auttaa häntä?’

’Enemmän kuin mitään maailmassa.’ Ren’i vaikeni, epäröiden. ’Miksi te autatte minua?’

Meiqäl ei vastannut, ja Ren’i tunsi tämän vetävän ajatuksensa takaisin.

Ren’i veti syvään henkeä ja otti Haukan käden omaansa. Hän tunsi sydämensä lyövän raskaasti, mutta mieli oli kristallinkirkas, kun hän laski päänsä Haukan rintaa vasten ja sulki silmänsä.

Yö.

Aavikko.

Tuuli.

Päätä, mitä haluat ja tee se.

Hän kurkotti kohti ashayta, kohti Haukkaa, ja muodosti sanat mielessään. ’Khaeron. Haluan nähdä Khaeronin.’

---

Hiekka vihmoi paljasta ihoa vasten armottoman tuulen mukana. Ilma oli lämmin ja kantoi mukanaan aavistuksen siitä kuumuudesta, joka autiomaata kuritti kuivan kauden pitkien kuukausien aikana.

Maisema oli sama kuin aina ennenkin, kun Ren’i avasi silmänsä. Tuulessa värjyvät ja muuttuvat dyynit, jotka jatkuivat loputtomiin. Pimeä, tähdetön taivaankansi. Pyörteilevät hiekkaverhot, jotka sumensivat maailman hetkittäin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi seissyt paikoillaan vuosisatoja kuin puu, mutta jalat olivat kevyet kantaa, kun hän antoi tuulelle periksi ja lähti liikkeelle.

Sydän löi nopeasti. Hän tunsi sen, tunsi, vaikka oli pelännyt menettäneensä sen iäksi. Vedon, joka johdatti häntä eteenpäin kuin näkymätön opas maailmassa vailla teitä tai polkuja.

”Khaeron!” hän huusi tuuleen, ja kuuli kuinka se tarttui nimeen ja kantoi sen mukanaan. ”Khaeron. Khaeron!”

---

Etäisyydet tuntuivat merkityksettömiltä, kun Haukka juoksi yli dyynien kevyesti kuin höyhen tuulen mukana. Maisema oli alkanut muuttua. Kaukaisuudessa häämöttävä sola, kaupunki, rakennelma näkyi varjona hiekkamyrskyn läpi, tullen vähitellen lähemmäs. Siitä ei saanut selvää; se tuntui muuttavan muotoaan joka kerta, kun hän yritti kohdistaa katseensa siihen.

”Ren’i!” hän huusi. Tunne Ren’in läsnäolosta poltti rinnassa, iholla. Hän oli lähellä, lähellä. ”Ren’i! Missä olet?”

Haukka kuuli tuulen kuiskailevan nimeään, puskien hiekkapilviä hajalle, luoden hänelle polun, jota seurata. Hän ei miettinyt; oli vain pakottava tarve vastata kutsuun. Hän oli kulkenut loputonta yötä niin kauan, mutta vasta nyt, kun tuuli kantoi hänen nimeään, autiomaan tyhjyys sai muodon, merkityksen, tien, jota seurata. Hän tiesi mitä se tarkoitti, oli tuntenut sen niin monta kertaa aiemmin unessaan, ettei hänen tarvinnut edes miettiä.

Niin monta kertaa aiemmin hän oli tuntenut Ren’in läsnäolon jossain kaukaisuudessa, vain tunteakseaan kuinka se katosi tyhjyyteen kuin vesi sormien välistä ennen kuin hän ennätti tarpeeksi lähelle. Ei sillä kertaa; tunne vahvistui vääjäämättömästi joka askeleella.

”Ren’i!”

Tuuli vastasi kaukaisuudesta, kaikuen.

”Khaeron?”

Haukka tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Ei, ei se ollut tuuli.

”Khaeron!”

Dyynin laelta aukesi näkymä hiekkamyrskyn runtelemaan solaan. Ruskeaa utua vasten piirtyi pieni hahmo, joka ei sulautunut maisemaan, hahmo, joka seisoi tismalleen myrskyn sydämessä kuin odottaen häntä.

”Ren’i,” Haukka henkäisi. Hän ei ollut edes yrittänyt kohottaa ääntään, mutta siltikin se kimposi kaikuina solan seinämistä.

Haukka juoksi niin kuin ei ollut juossut koskaan, tuuli polttaen ihoaan, ja niin juoksi Ren’ikin. Ilma oli sakeanaan tuhkaa, mutta sen läpikin hän erotti hiukset kuin tulimeren ja keväänvihreät silmät, eikä saanut enää katsettaan irti niistä.

He kurkottivat kohti toisiaan yhtä aikaa molemmin käsin. Ren’in iho poltti hänen omaansa vasten, mutta vaikka ilma oli painostava, odottava, missään ei näkynyt tulta.

”Olen etsinyt sinua,” Haukka kuuli sanovansa.

Ren’i katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen suunsa ei liikkunut, mutta Haukka kuuli hänen äänensä mielessään yhtä selvästi kuin tämä olisi puhunut hänen korvansa juuressa.

’Olet ollut unessa pitkään,’ Ren’i sanoi. ’Nyt on aika herätä. Et voi olla täällä ikuisesti.’

Haukka pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan, puristaen hänen käsiään omissaan. ”En tiedä kuinka.”

’Muistatko miten uni päättyy?’

”Tuleen.”

’Niin, tuleen.’

Hän piteli Ren’iä kädestä niin lujasti, että sen täytyi tehdä kipeää, mutta tämä ei sävähtänyt. ”Miksei mitään tapahdu?”

’Se ei synny tyhjästä. Olen vihdoinkin ymmärtänyt sen.’ Quanin tuli paloi niin kirkkaana ja valkohehkuisena Ren’in silmissä, että se häikäisi. Haukka näki sen kerääntyvän hänen käsiinsä, saaden suonet hehkumaan ihon alla. ’Se on ollut vastaus kaiken tämän ajan, enkä nähnyt sitä kuin vasta nyt.’

”Ashay?”

’Niin, ashay.’ Hän oli hetken hiljaa Haukan mielessä. ’Se on sinun, jos vain huolit sen.’

Haukka tunsi lämmön sykkivän ihoaan vasten. Se ei ollut kutsu, hän tajusi, vaan kysymys. Kysymys, johon kukaan muu ei pystynyt vastaamaan hänen puolestaan. ”Oletko varma?”

’Se on minun antaa kelle haluan.’

Haukka hymyili vaistomaisesti, muistaen omat sanansa kuin vuosien takaa. ”Sano nimeni.”

’Khaeron.’

Hän tiesi päätöksensä, kun Ren’in huulet painautuivat hänen omiaan vasten ja ashay virtasi heidän välillään. Haukka tunsi poltteen kulkevan käsivarttaan pitkin, näki suljettujen silmäluomienkin läpi tulen kajon, mutta kuumuus oli vain lempeää poltetta, joka kulki hänen lävitseen ja sai sydämen lyömään kiihkeämmin, lujemmin, kuin se olisi vasta tajunnut kuinka vahva olikaan. Hän maistoi tuhkan suussaan, kun uni mureni heidän ympärillään.

Ren’i kuuli jonkun henkäisevän. Kun hän avasi silmänsä, ashay kulki kultaisina lankoina Haukan käsivartta pitkin kuin verisuonet. Tämän käsi puristi hänen omaansa, eikä tämän iho ollut enää kylmä, vaan lämmin kuin itse elämä, jonka syke tuntui voimakkaana Ren’in ihoa vasten.

Ared piteli molempia käsiä suunsa edessä, kun Haukka avasi silmänsä. Ashayn kultainen hehku sai hänen pupillinsa hohtamaan omaa valoaan.

”Haukka.” Ren’in ääni oli pelkkä käheä kuiskaus, joka tuntui takertuvan kurkkuun. ”Haukka!”

Haukka nousi istumaan, katse vain ja ainoastaan Ren’issä. Jäykät lihakset vastustivat liikettä, mutta hän hädin tuskin edes huomasi sitä. Ren’i. Ei sellaisena kuin hän muisti, ei täysin, mutta hän se oli, todellisena, elossa. Kalpeiden kasvojen yli kulki punainen juova. Hiukset olivat sotkussa ja iho oli likajuovien kirjavoittama.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” Haukka kysyi. Ääni kuulosti karhealta hänen omissa korvissaankin. ”Missä me olemme?”

Ren’i ei saanut sanaa suustaan kiertäessään kätensä Haukan ympäri ja vetäessään hänet itseään vasten. Haukka tunsi hänen tärisevän kauttaaltaan. Tämän hiukset tuoksuivat ruudilta ja savulta, mutta Haukka upotti silti kasvonsa niihin, hengittäen hänen läsnäoloaan keuhkoihinsa kuin happea.

”Oletko kunnossa?” hän mutisi Ren’in hiuksia vasten. ”Ren’i?”

Ren’in kurkusta karkasi ääni, joka raastoi hänen sydänjuuriaan. ”Nyt olen.”

Haukka. Hän oli niin lämmin Ren’iä vasten, hänen sydämensykkeensä niin luja. Tuttu tunne tämän läsnäolosta työnsi viimeisetkin epäilykset Ren’in mielestä, tunne, jonka oli pelännyt unohtaneensa iäksi. Hän katsoi ylös Haukan kasvoihin ja suuteli häntä suoraan suulle välittämättä siitä, että heillä oli yleisöä.

”Luulin menettäneeni sinut,” Ren’i kuiskasi hänen huuliaan vasten, ja suuteli häntä vielä kerran.

Joku karautti kurkkuaan. Ared hymyili korvasta korvaan, vaikka hänen silmänsä olivat edelleen kosteat. ”No niin, kyyhkyläiset, etteköhän te ehdi kuhertelemaan myöhemminkin.” Hän taputti Haukkaa olalle. ”Hei, serkku. Oliko hyvät päiväunet?”

Haukka rypisti kulmiaan. ”Mitä tuo muka tarkoittaa?”

Ared virnisti. ”Aina yhtä rakastettava. Tervetuloa takaisin elävien kirjoihin.”

”Mitä sinä horiset?”

Haukka katseli vihdoin ympärilleen. Hän ei tunnistanut kammiota, jossa oli. Seiniä peittivät oudot kaiverrukset ja punaisia kankaita riippui seinäryijyjen tavoin peittämässä jyhkeitä, harmaita kiviseiniä. Sellaisia seiniä ei ollut yhdessäkään akherirakennuksessa, eikä sen puoleen valtavaa holvikattoakaan, joka hänen yllään aukesi. Hän liikahti, tuntien kuinka jotain takertui jalkojen ympärille. Punainen viitta, yhtä kirkasvärinen kuin seinäkankaat. Hän heitti sen päältään, eikä voinut olla jähmettymättä paikoilleen tajutessaan missä istui.

Arkku. Se oli ruumisarkku.

Hän tuijotti sitä pitkän aikaa, laskien käden kyljelleen, kun muisto viiltävästä kivusta palasi mieleen. Hän muisti nuolen, kuumuuden, veren, mutta iho oli ehjä, eikä kohtaa edes kihelmöinyt. ”Mitä minulle oikein tapahtui?”

”Se on pitkä juttu,” Ared vastasi. ”Sota on ohi.”

”Ohi?”

”Sanotaan nyt vaikka näin, että olet nukkunut melkoisen tovin. Sinulta on jäänyt yhtä sun toista välistä.”

Koko rakennus tuntui vavahtavan ennen kuin Haukka ehti saada suutaan auki. Katosta varisi tomua, mutta mistään ei kuulunut ääntäkään.

”Ren’i,” vieras ääni sanoi huoneen toiselta puolelta. Vasta silloin Haukka huomasi, että huoneessa oli muitakin. Puhuja oli pitkä, laiha demonimies, jolla oli lähes yhtä vitivalkoiset hiukset kuin Vannuililla. ”Meidän on mentävä.”

Ren’i nousi jaloilleen ja tarttui Haukkaa kädestä. ”Pystytkö seisomaan?”

Ren’i tuki häntä, kun Haukka nousi huterasti jaloilleen. Koko kroppa tuntui jäykältä kuin hän olisi maannut paikoillaan päiväkausia liikkumatta, ja hän sai astella varovasti päästäkseen alas korokkeelta. Ared nappasi lattialle valahtaneen viitan ja veti sen muitta mutkitta Haukan harteiden ympärille, vaikka joutui seisomaan varpaillaan ylettyäkseen.

”Siellä minne olemme menossa on paljon kylmempää,” Ared sanoi Haukan kysyvän ilmeen nähdessään.

Vannuil oli jo jaloillaan, kun Ared, Ren’i ja Haukka ehättivät toisten luo. Hän kumarsi kohteliaasti ja lausui, ”teidän armonne. Olen iloinen nähdessäni teidät taas luonamme.”

Haukka nyökäytti päätään hitaasti. ”Siitä on ilmeisesti jonkin verran aikaa, kun viimeksi puhuimme, konsuli.”

Vannuil hymähti. ”Entinen konsuli. Olen hänen ylhäisyytensä sotilas tätä nykyä.”

Haukan katse viivähti naisessa, jonka Vannuil auttoi seisomaan. Vaikka tämän hiukset olivat kasvaneet ja kasvot laihtuneet, voimakkaista liqaripiirteistä ei voinut erehtyä. Sotamarsalkka, jonka kanssa Ren’i oli taistellut viimeksi, kun Haukka oli tämän nähnyt. Se, että nainen oli hengissä ja nykyisessä seurassaan kummastutti häntä.

Valkohiuksinen mies vapautti ashaynsa ja kammion ovet aukesivat. Se sai Haukan sävähtämään. Ashay ei päästänyt ääntäkään, mutta silti hänestä tuntui kuin olisi kuullut pikemminkin kuin tuntenut voiman hyrskähdyksen päässään. Ren’i kiersi käden hänen vyötäisilleen, kun he astuivat oviaukosta huoneeseen, jonka haju sai Haukan nyrpistämään nenäänsä.

Heitä vastassa oli sotilaita kunniakaartin uniformuissa. Haukka tunnisti heistä suurimman osan kasvoista, vaikkei tuntenut heidän nimiään. Etummaisena seisova tummahiuksinen sotilas virnisti nähdessään Haukan.

”Huomaan, että teillä oli onnea, ylhäisyys,” hän sanoi Ren’ille. Ääni oli tuttu, ja Haukka oli melko varma, että hänen nimensä oli Suwa. ”Oletteko valmiit lähtemään?”

Ren’i vastasi hymyyn. ”Valmiimpi kuin ennen.”

Kun he suuntasivat takaisin kohti tunnelia, josta olivat tulleet, Ren’i kokosi ashaynsa ja sanoi äänettömästi Lulalle, ’minulla on yksi pyyntö.’

---

Kirjoittajan löpinät: Olen lähimmässä nurkassa rauhoittumassa ja kuivailemassa silmiäni, jos joku kaipaa minua.

Asiasta kukkaruukkuun, hyvää juhannusta! Haukkakin kerkesi juuri sopivasti juhliin mennessä takaisin joukkoon.