Hatam-Ile, 18. yhdestoistakuuta 3045

Sateet olivat saaneet metsän kukoistamaan. Sanajalat kasvoivat rehevinä, lähes aikuisen akherin korkuisina hämärän suojassa, ja peittivät tututkin polut näkyvistä. Haukka oli kulkea harhaan useampaan otteeseen paikoissa, missä päivänvalo ei päässyt siivilöitymään lehvästön läpi, vaikka oli tehnyt matkan moneen otteeseen kuluneina vuosina. Ilma oli sakeanaan kielojen makeaa tuoksua. Kasteen kimaltaessa niiden kukat näyttivät pieniltä kristalleilta vihreiden lehtien viidakossa.

Haukka asetteli jalkansa harkiten liukkaiden juurien ja sammalpeitteisten mättäikköjen lomaan. Oksien ajoittainen napsahtelu kertoi, että Yölaulu oli pysynyt hänen tahdissaan. Hän pysähtyi hetkeksi, katsoi ympärilleen ja lähti määrätietoisesti vasempaan. Puut kasvoivat siinä osassa metsää niin tiheästi, että oli yhtä pimeää kuin aurinko olisi jo laskemassa, mutta hän tunnisti puiden välistä kulkevan metsäkurjenpolvien täplittämän polun. Purppuranväriset kukat viihtyivät vain syvällä metsässä, auringolta piilossa paikoissa, jossa kosteutta oli vuoden ympäri.

Tuuheiden kuusenoksien takaa erottui valoa. Haukka pyyhkäisi matalalla roikkuvan oksan syrjään ja siristi silmiään. Metsän pitkän hämärän jälkeen aukio näytti tavallista kirkkaammalta, vaikka puiden latvat peittivät taivaan näkyvistä. Hän päästi irti oksasta vasta, kun hän ja Yölaulu olivat molemmat astuneet aukiolle.

”No mutta, lopultakin,” Yölaulu huokaisi. ”Aloin jo kuvittelemaan, että olit erehtynyt tiestä.” Haukka kohotti toista kulmaansa, muttei sanonut mitään. Yölaulu kohautti harteitaan. ”Olen käynyt täällä viimeksi neljä vuotta sitten. En muistanut, että matka on niin pitkä.”

Oli tyyntä, mutta hopeapajujen lehdistä tipahteli ajoittain pisaroita, jotka saivat lähteen pinnan väreilemään. Vesi oli peilinkirkasta. Yölaulu kahlasi varpujen, metsätähtien ja oravanmarjan valkeiden kukkien halki lähteelle ja polvistui sen eteen vesileili kädessään. Haukka kiersi lähteen toiselle puolelle, tunnustellen maata varovasti ennen kuin uskalsi astui koko painollaan mihinkään. Metsän pohjoisosissa oli entisaikoina ollut paljon metsälampia ja suomaastoa, ja vaikka kuivuus oli haihduttanut niistä suurimman osan, Onniar oli opettanut hänet varovaiseksi paikoissa, jotka olivat kaukana asutuksesta.

Vesi valui pitkin Yölaulun leukaa. Hän pyyhkäisi enimmät hihaansa ja kierrätti katsettaan aukion laidasta laitaan. ”Tällaisissa paikoissa aika tuntuu seisovan paikoillaan. Kuuntele.”

Haukka löysi istumapaikan suuren pähkinäpuun juurelta, missä maa oli vähemmän vettynyt kuin muualla. Hän nojautui runkoa vasten ja sulki silmänsä. Tuuli humisi vaimeasti puiden latvuksissa, oksista tippuvat pisarat laskeutuivat heinikkoon ja vedenpintaan kuin kevyt iltapäiväkuuro. Jossain kaukana satakieli lauloi sydäntäraastavasti.

”Ihan kuin silloin, kun olimme lapsia,” Yölaulu sanoi, silmät edelleen kiinni. ”Shala kosi minua täällä, tiedätkös. Se oli sadepäivä rajuilman jälkeen, juuri sellainen kuin tänään. Kyhjötimme puiden suojassa ja kuuntelimme ukkosen jyrinää.”

Pajun oksat heilahtivat, kun kottaraisparvi pyrähti sirkuttaen lentoon. Yölaulu veti kengät jaloistaan, kääri lahkeet yli polvien ja upotti jalkansa lähteeseen. Veden kylmyys sai hänen ihonsa kananlihalle.

”Myee,” Haukka sanoi, rikkoen hiljaisuuden. Yölaulun silmät rävähtivät auki. ”Tuntuuko se erilaiselta? Nyt kun kaikki tietävät puolisosi nimen?”

Yölaulu näytti kummastuneelta. ”Olet viimeinen henkilö, jonka olisin kuvitellut kysyvän tuota. Mehän olemme samassa veneessä, sinä ja minä.” Hän huljutti jalkojaan edestakaisin. ”Sinun olisi pitänyt tuoda Ren’i tänne. Se sinun mökkisi ei ole erityisen romanttinen pakopaikka.”

Haukka kurtisti kulmiaan. Yölaulu huokaisi nähdessään hänen ilmeensä.

”Hyvät hyssykät. Sinä otat kaiken aina niin vakavasti.” Hän huokaisi uudestaan. ”Shala on edelleen puolisoni. Ei sillä ole väliä, mitä nimeä hän käyttää. Rakastan häntä yhtä paljon kuin ennenkin.”

”Se on iso muutos.”

”Me kaikki muutumme koko ajan. Ei se silti tarkoita sitä, että me lakkaamme olemasta omia itsejämme. Hän on sama kuin ennenkin, niin kuin silloin, kun hän oli vielä… no, tiedäthän.” Yölaulu vaikeni. Vanhaa nimeä ei lausuttu enää koskaan ääneen sen jälkeen, kun akheri vaihtoi nimeä, oli syy siihen mikä tahansa. ”Eihän tämä oikeastaan liity minuun tai Shalaan, vai kuinka?”

Oli Haukan vuoro huokaista. Hän pyyhkäisi letistään karanneet suortuvat korviensa taakse ärtyneesti, aivan kuin jokainen niistä olisi henkilökohtaisesti loukannut häntä. Yölaulu veti jalkansa ylös lähteestä, nousi seisomaan ja nosti saappaat nurmelta. Hänen askeleensa olivat lähes äänettömät, kun hän käveli Haukan luo ja istahti tämän viereen.

”Kasvosi jäävät vielä tuollaisiksi,” Yölaulu sanoi hiljaa. Hän kosketti Haukan otsaa hellästi. ”Ajattelet taas häntä.”

Haukka hymähti. ”Onko se niin itsestäänselvää?”

”Et kysyisi, jos näkisit ilmeesi.”

Haukka kiersi kädet polviensa ympäri ja hengitti sateen raikastamaa ilmaa keuhkot täyteen hitaasti, kunnes pakottava tunne rinnassa vähä kerrallaan helpotti. Se ei ollut hänen ja Ren’in välisen etäisyyden aiheuttamaa pakotusta; tämän poissaolo oli laantunut epämääräiseksi ikäväksi, odotuksen tunteeksi, mutta se ei tehnyt enää kipeää, kuten silloin, kun Haukka oli yrittänyt taistella sitä vastaan.

Yölaulu laski käden Haukan olkavarrelle. ”Kerro.”

Haukka avasi suunsa, sitten sulki sen uudestaan. Hän haki sanojaan kauan, eikä Yölaulu tehnyt muuta kuin odotti kärsivällisesti.

”Näen hänestä unta joka yö. Samaa unta, joka ainoa kerta.” Hän veti henkeä ja kertoi kaiken, mitä unista muisti. Aavikon, hiekkamyrskyn, tulen, kutsuhuudot tuulessa. Yölaulu istui hänen vieressään ja kuunteli keskeyttämättä.

Ensimmäiset unet olivat alkaneet jo edeltäneenä syksynä. Aluksi niitä oli tullut niin satunnaisesti, ettei niihin ollut kiinnittänyt huomiota, eikä Haukka ollut muistanut niistä paljon mitään herättyään. Toisinaan unia oli ollut peräkkäisinä öinä, toisinaan saattoi kulua monta viikkoa ilman ainuttakaan. Kun tieto liqarien liikehdinnästä saavutti Syrjämaat, hän oli kuvitellut unien olevan varoitus. Myöhemmin, paljon myöhemmin, hän oli kuvitellut niiden olevan tunnustuksen oire, että ne olivat johdattaneet häntä ja Ren’iä toistensa luo. He olivat hyväksyneet tunnustuksen, mutta unet eivät silti olleet lakanneet.

Yölaulun huulet olivat mutrussa, kun hän mietti. Hän oli kuunnellessaan kieputtanut hiussuortuvan sormensa ympäri niin moneen otteeseen, että se jäi kiharaksi, kun hän lopulta päästi siitä irti.

”Oletko puhunut Aredille?” hän kysyi. Oli alkanut tihuttaa uudestaan, ja sadepisaroiden ääni lehtiä vasten sai hänen äänensä kuulostamaan vaimealta.

Haukka pudisti päätään. ”En ole kertonut Ren’in lisäksi kellekään. Näitkö koskaan unia Shalasta silloin, kun te tunnustitte?”

”No, tavallaan, mutta voin lyödä pääni pantiksi, etteivät ne olleet enneunia.” Hän virnisti niin omahyväisesti, että Haukka tajusi heti, mitä hän tarkoitti, ja katui, että oli kysynyt. ”Luulen, että olet oikeassa. Unet liittyvät varmaan tunnustukseen jotenkin.”

”Tietäisinpä vain miten.”

Yölaulu potkiskeli maata kantapäillään. ”Minusta tuntuu, että Ren’i, tai se osa hänen sielustaan, joka kulkee unissa, kutsuu sinua jostain syystä. Muistatko, mitä vanha Tamal kertoi meille?”

”Akherilla on yksi sielu,” Haukka vastasi, lainaten entisen päällikön sanoja. Tämä oli tavannut toistanut itseään viimeisinä vuosinaan tämän tästä, ja kyseinen lause oli ollut tämän suosikkeja. ”Sama sielu kulkee niin valvemaailmassa kuin unissakin.”

”Muistan sen kevään, kun äiti ja isä ja sinun vanhempasi…” Yölaulu nieleskeli rajusti. Hän räpytteli silmiään tuntiessaan niiden kostuvan. ”Kun he olivat poissa, näin unta heistä, ja minusta tuntui kuin he olisivat tulleet hyvästelemään. Typerää, eikö vain? On ihan normaalia nähdä unta läheisistä, jotka ovat äskettäin kuolleet. Mutta hautajaisviikon jälkeen en ole nähnyt heistä unta kertaakaan, en, vaikka kaipaan heitä koko ajan. Ajattelen joskus, että vanhoissa tarinoissa on ehkä jotain totuuden jyvää. Että kuoleman jälkeen sielumme jäävät vielä hetkeksi unimaailmaan ja siirtyvät eteenpäin vasta sitten, kun me palaamme maahan.”

Haukka muisti tarinan etäisesti. Se oli niitä vanhan kansan uskomuksia, joita toisteltiin aina jonkun kuollessa, sellaisia, joihin kukaan ei oikeasti uskonut, niin kuin tarinat jumalattarista tai maailmankudelmasta tai muusta vastaavasta hölynpölystä. Kun Ared oli lausunut sen ääneen heidän vanhempiensa hautajaisissa, Haukka oli hädin tuskin kuullut häntä surultaan. Tarinoilla lohdutettiin niitä, jotka jäivät suremaan rakkaitaan, ja hänen surunsa oli ollut niin syvää, ettei mikään määrä sanoja ollut taittanut siltä terää.

”Demonit ovat erilaisia,” Yölaulu jatkoi. ”Tarinat kertovat, että heillä on kolmiosainen sielu. Se osa heistä, joka vaeltaa valvemaailmassa, on eri kuin se, joka kulkee unimaailmassa. Jos akherin sielu jää unimaailmaan, hän ei herää enää tosimaailmassa. Demoneilla on toisin. Heidän luontonsa – unisielunsa – voivat kulkea muusta sielusta irrallaan rajoituksetta. Se on kuulemma heidän todellinen minänsä, siksi sitä kutsutaan luonnoksi.”

”Uskotko siihen?” Haukka kuulosti rauhallisemmalta kuin miksi tunsi itsensä. Hän tunsi ajatustensa kulkevan tuhatta ja sataa, ja pakottava lähtemisen tarve täytti hänet yhtäkkiä.

Ren’i oli puhunut mereshimystikoista, kudelman ja unten tutkijoista, jotka asuivat palatsissa. Jos kukaan pystyisi antamaan Haukalle vastauksia, kenties pohjoisen oppineet pystyisivät.

”Jos olisit kysynyt tuota viime vuonna, olisin vastannut ei. Se kuulostaa sadulta. Sellaiselta, joita meille kerrottiin pienenä, missä demonit sytyttivät meren tuleen ja nostivat uusia mantereita aalloista niin kuin lapset näkinkenkiä Sumujen joesta.” Yölaulu kohautti harteitaan toistamiseen. ”Mutta viime kuukausina on tapahtunut paljon sellaista, mitä en olisi uskonut todeksi vielä vuosi sitten.”

Haukka oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut painelevansa puolijuoksua, ennen kuin Yölaulu joutui huutamaan saadakseen hänet havahtumaan, kun he lähtivät takaisin kohti Hatam-Ileä. Hän hengitti epätavallisen raskaasti odottaessaan, että Yölaulu sai hänet kiinni. Maisemasta – ja maitohapoista – päätellen hän oli vetänyt heitä ennätystahtia useamman virstan matkan vaihtelevassa maastossa. Yölaulun tukka oli hiestä märkä, kun hän rojahti polvilleen vetämään henkeä.

”Hiljennä nyt vähän,” hän puuskutti. ”Päivänvaloa on vielä monta tuntia jäljellä.”

Haukka tyytyi ojentamaan vesileilinsä hänelle vastaukseksi.

Hän ei jaksanut vastustella, kun Yölaulu vaatimalla vaati, että hän viettäisi yön kaupunkitalossa sen sijaan, että palaisi mökilleen omaan rauhaansa. Tihutus oli muuttunut kunnon kaatosateeksi kahden viimeisen virstan aikana, ja he olivat molemmat likomärkiä sekä polveen asti kuraisia.

Ukkonen sai talon seinät tärisemään, kun Haukka upposi otsaa myöten saippuaiseen veteen ja yritti saada ajatuksensa kasaan. Ammeen kylpyvesi oli viilentynyt huomattavasti siinä vaiheessa, kun hän lopulta nousi ylös ja kuivasi itsensä.

Myrsky ei näyttänyt liikkuvan lainkaan, vaan se raivosi Hatam-Ilen yllä täydellä voimalla kuin heidän ja autiomaan välille olisi kasvanut vuorijono, jonka yli ilmavirtaukset eivät päässeet puhaltamaan. Haukka veti kaikki ikkunat säppin. Sade lankesi lähes vaakasuoraan ja vesinorot valuivat ikkunankarmeja pitkin lattialle. Ulkona maaperä ei enää jaksanut imeä vettä, vaan talojen välille oli alkanut muodostumaan syviä lätäköitä.

Hän makasi hereillä pitkälle aamuyöhön, sama levottomuus sisikuntaa jäytäen. Ren’i oli lähtenyt kaksi viikkoa sitten. Leiristä ei ollut kuulunut mitään yli kahdeksaan päivään, jolloin viimeinen viesti oli saapunut purppurajuovahaukan mukana, kertoen, että armeija oli asemissaan. Kun Haukka lopulta nukahti, hän lähti liikkeelle automaattisesti, antaen myrskytuulen työntää itseään eteenpäin. Mutta autiomaa oli tyhjä; kukaan ei odottanut häntä, ja riippumatta siitä kuinka pitkälle hän juoksi maisema ei muuttunut lainkaan, eikä hiekkapilvien takana häämöttävä valtava varjo tullut koskaan lähemmäs.

”Ren’i! Ren’i!”

Tuuli nieli hänen huutonsa. Kun aamun kalpea valo herätti hänet, heräsi hän sydän jyskyttäen ja paita selkään kiinni liimaantuneena.