Aavikko

”Ren’i!”

Autiomaa jatkui loputtomiin, riippumatta siitä minne hän katsoi. Vaikkei ajalla ollut merkitystä unessa, Haukasta tuntui siltä kuin olisi vaeltanut iäisyyden alati muuttuvien dyynien halki, eikä maisema muuttunut, kulkipa hän kuinka kauas tahansa. Valon määrä pysyi samana – ei ollut aurinkoa, ei kuita, ei tähtitaivasta – mutta hän tunsi sisimmässään, että aika kului. Ei ehkä unessa, mutta jossain muualla.

”Ren’i!” hän huusi uudestaan. Ääni tuntui kulkevan kaikuna tuulen mukana, vaikkei missään ollut kallioita tai seinämiä, joista ääni olisi voinut kimmota. ”Ren’i!”

Kukaan ei vastannut. Haukka kirosi ja jatkoi tarpomistaan puolikumarassa puuskista välittämättä.

Kirottu tuuli puhalsi taukoamatta, aivan kuin Aredin runolaulun nostattama myrsky, joka oli pyyhkinyt yli Akherin autiomaan pitkien viikkojen aikana. Se kantoi mukanaan kuumaa ilmaa, joka tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta Haukan ihoa vasten. Hän oli kokenut tämän jo lukemattomia kertoja aikaisemmin, mutta silti hän tunsi aina olonsa yhtä epävarmaksi unen aavikolla. Se muutti alati muotoaan, dyynit tuulen mukana kasvaen ja hiutuen, eivätkä hänen askeleensa jättäneet hiekkaan minkäänlaisia painaumia.

Hänen ainoa kompassinsa oli tunne Ren’in läsnäolosta jossain kaukaisuudessa. Sekään ei pysynyt samana, vaan kulki kuin välähdyksinä Haukan mielessä, välillä heikentyen ja muuttaen suuntaansa. Joka kerta, kun hän kuvitteli pääsevänsä lähemmäs, Ren’i vaihtoi suuntaa. Vaikka Haukka kutsui häntä kutsumasta päästyään, hän ei saanut vastausta, eikä hän keksinyt sille kuin yhden syyn: Ren’i oli eksyksissä.

Mitä aavikolla oli tapahtunut sen jälkeen, kun Haukka menetti tajuntansa? Raivosiko hiekkamyrsky valvemaailmassa samalla voimalla kuin unessakin? Huoli puristi hänen rintaansa, mutta vaikka hän kuinka yritti pakottaa itsensä heräämään, mitään ei tapahtunut. Unet aavikosta ja tulesta olivat aina olleet sellaisia – hän heräsi vasta, kun uni päättyi, eikä missään näkynyt merkkiäkään Ren’istä, kanjonista tai tulimyrskystä.

Tuli. Haukka oli varma, että se oli avain. Unen kuului päättyä tulimyrskyyn, joka hukutti maailman heidän ympärillään liekkeihin, eikä se syttynyt ennen kuin hän löytäisi Ren’in. Hän painoi päänsä ja antoi tutun läsnäolon tunteen vetää itseään eteenpäin. Unessa ei ollut väsymystä, ei uupuneita raajoja, ei kipua.

”Löydän kyllä sinut,” Haukka sanoi ääneen, vaikka tiesi, ettei Ren’i voinut vielä kuulla häntä. ”Älä huoli.”

Hän jatkoi määrätietoisesti kulkuaan dyynien välissä, ja tuuli huhuili Ren’in nimeä loputtomasti kuiskien kuin rukousta, mantraa.

---

Hol Saro, 11. ensikuuta 3046

Heidän lähestymisensä huomattiin jo kaukaa. Vannuil ja Qel olivat tunteneet tietoisuuden etsivän heitä jo monta virstaa ennen kuin Hol Saron siluetti tuli esille lumipyrystä, eivätkä he yllättyneet, kun viestinviejät tulivat takaisin ja ilmoittivat, että heitä odotettiin.

”23. legioonan konsulit Cura’is ja Royelin toivottavat hänen ylhäisyytensä tervetulleeksi takaisin,” yksi viestinviejistä ilmoitti ratsastaessaan Vannuilin vierellä, paksukarvainen hevonen laukan jäljiltä raskaasti hengittäen. ”He avaavat portit, kun pääsemme lähemmäs.”

Vannuil ja Qel vaihtoivat katseen keskenään. Hol Saron portit seisoivat auki aina, vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. He antoivat viestinviejille luvan poistua ja lähettivät kuin yhteisestä päätöksestä tutkiskelevan ajatuksen matkaan. Ren’i ratsasti heidän takanaan poissaolevan oloisena, mutta hänenkin ilmeensä valpastui, kun hän tunsi tasangolle levittäytyneiden legioonien läsnäolon.

Savu nousi Hol Sarosta paksuina, tummina patsaina, kun he lähestyivät kaupunkia. Korkeimpien vuorten huiput olivat paksun lumivaipan alla ja pistivät kohti tummaa taivasta mahtavina, mutta Ren’in huomio ei ollut tutussa maisemassa, jota oli kaivannut poissaollessaan. Kaupunkia ympäröivä tasanko oli lumen alla, mutta sitä hädin tuskin huomasi. Sotilasleiri näytti jatkuvan horisonttiin asti – telttoja oli vieri vieressä aina satamaan asti, eikä sen läpi päässyt kulkemaan kukaan huomaamatta. Jo kaukaa erotti, että pääportit olivat kiinni.

”Mitä kaikkien kahdeksan jumalan nimeen?” kapteeni Hamr manasi ääneen.

Savun ja palaneen haju tuntui tuulessa voimakkaana, ja Ren’i tunsi palan nousevan kurkkuunsa, eikä sillä ollut tällä kertaa mitään tekemistä Haukan kanssa.

”Sanoiko viestinviejä, että viesti tuli 23. legioonalta?” Ren’i kysyi karhealla äänellä, katse vellovassa sotilasmassassa.

”Sanoi, ylhäisyys,” Vannuil vahvisti.

Ren’in kulmat vetäytyivät ryppyyn. ”Sehän kuuluu Nemerwatanin legiooniin.” Hän ja Vannuil katsoivat toisiaan synkän ymmärryksen vallassa. ”Kuinka paljon sotilaita arvelette tasangolla olevan, Vannuil?”

”Sanoisin, että viisi tai kuusi legioonaa.”

Ren’i nyökkäsi. ”Niin minäkin arvelin.”

Vannuilin katse muuttui etäiseksi, eikä Ren’i ollut yllättynyt, kun tämä sanoi muutaman minuutin hiljaisuuden kuluttua, ”meidät saatellaan suoraan Kolmen miekan aukiolle. Konsuli Cura’is huolehtii, että pääsemme kulkemaan esteettä.”

”Selvä.” Ren’i viittoili kaartilleen, ja osa sotilaallisesta ryhdistä palasi hänen olemukseensa. ”Kaikki asemiin, kuten suunnittelimme.”

”Oletteko aivan varma tästä?” Hamr kysyi.

”Olen, kapteeni.” Ren’in äänessä oli teräksinen kaiku, jollaista kapteeni ei ollut kuullut siinä koskaan aikaisemmin. Kylmä, ja täysin eloton. ”Valmistautukaa.”

Jyhkeät pääportit olivat toistakymmentä metriä korkeat, ja niiden avaaminen synnytti aina valtavasti melua, kun avausmekanismia operoivat sotilaat väänsivät vivuista ja hammasrattaat alkoivat kääntyä. Ren’i ratsasti vararatsun selässä sotajoukkonsa edellä, konsulit Qel ja Vannuil vierellään ja kunniakaarti heidän takanaan. Linnee ja Sava kantoivat ratsujensa välissä paareissa Yuraun ruumista, joka oli puettu kunniakaartin puolihaarniskaan ja viittaan. Hänellä ei ollut kypärää, ja silmien alle oli vedetty yksi pitkä, punainen viiva, joka kulki korvasta korvaan.

Heidän takanaan loput kunniakaartista saatteli vankkureita, joissa Haukan ruumis matkusti suojassa tungettelevilta katseilta. Lyhyen välimatkan päässä vankkureista tulivat jalkaväkisotilaat surusaattueessa. He kuljettivat mukanaan kaatuneiden kishalaisten ruumiita avonaisissa arkuissa, juhlallisesti sotisopaan puettuina ja suruviiva kasvoillaan.

Pääkaduille oli kerääntynyt jonkin verran katselijoita, kuten joka kerta, kun armeija palasi pääkaupunkiin minkä tahansa taistelun jälkeen, mutta Ren’i näki jo pikaisella silmäyksellä, että heitä oli paljon vähemmän kuin olisi voinut odottaa, edes talviset olosuhteet huomioon ottaen. Suurin osa katsojista oli täysiverisiä; asari-, merjil-, akheri- ja ihmiskasvot loistivat poissaolollaan. Se oli epätavallista, jopa varakkaiden asuttamissa keskuskortteleissa, joiden halki tie linnoitukseen kulki, ja epäilykset hänen sisikunnassaan vahvistuivat joka askeleella.

Kerääntyneiden katselijoiden kannustushuudot kuihtuivat ja lopulta lakkasivat kokonaan, kun he ymmärsivät näkemänsä. Niiden tilalle jäi vain ontto hiljaisuus, jonka täyttivät ainoastaan kavioiden ja sorkkien kopina katukiveystä vasten, ja tuhansien sotilaiden tasaisen marssin aiheuttama metallin kalske. Sotilassaattue ei ollut kaupungin odottama voitokkaan armeijan kotiinpaluu vaan vaitonainen punaiseen verhottu hautajaissaattue, eivätkä sotilaat saapuneet torvien toitotuksen ja voitonmarssin saattelemina. Jokaisilla kasvoilla oli haudanvakava ilme, kun he kantoivat kotiin todisteet menetyksistään, niistä hengistä, joiden uhrauksesta Hol Saro saattoi nukkua yönsä paremmin.

Saattueen etummaisena ratsasti Ren’i, punainen viiva silmiensä yli maalattuna, yhtä punainen kuin viitta, joka hulmusi kylmän tuulen mukana hänen takanaan. Samalla punaisella värjätyt kankaat peittivät vankkurien seiniä ja kaatuneiden arkkuja. Kishassa sekä rakkaus että suru pukeutuivat veren väriin – ehkä siksi, että ne olivat toistensa peilikuvia, tai siksi, että veri virtasi molemmissa yhtä vahvana. Ren’i tunsi katseet niskassaan, tunsi äänettömän kysymyksen niistä jokaisessa, kysymyksen, jota kukaan ei uskaltanut pukea sanoiksi.

Kulku kävi hitaasti. Lumi oli pakkautunut kinoksiksi rakennusten nurkkia vasten, ja paikka paikoin kiveys kiilsi mustana jäästä. Ren’i tuijotti suoraan eteenpäin, kädet ohjia kouristuksenomaisesti puristaen, mutta hänkin näki silmäkulmastaan, että moni asia oli muuttunut hänen poissaollessaan. Sotilaita legioonalaisten haarniskoissa joka kadunkulmassa ohjaamassa liikennettä. Kokonaisia sivukatuja oli tukittu, eikä savunkatku ollut peseytynyt syyssateissa pois kokonaan, vaikka missään ei ollut silmin havaittavia palojälkiä.

Pahinta oli kuitenkin jännittyneisyys. Koko kaupunki tuntui seisovan paikoillaan, kuin odotellen jotakin uskaltamatta hengittää.

Ren’i tunsi tutun sävähdyksen alitajunnassaan heidän lähestyessään linnoitusta, kun kapteeni Hamr vapautti ashaynsa.

”Hänen keisarillinen korkeutensa, kruununprinssi Ren’i mar Oereinen!” kapteeni huusi, loitsun vahvistama ääni rakennusten seinistä kimmoten. Katselijat kumarsivat, ja Kolmen miekan aukion portit avautuivat.

Tilaisuus ei olisi voinut olla erilaisempi kuin se päivä, jolloin heidät oli lähetetty matkaan juhlallisesti koko keisariperheen läsnäollessa. Aukion laidoille oli kasautunut lunta paksuina kinoksina, mutta katsomot oli purettu, eikä aukiolla odottanut kuin tyhjyys. Vaikka Hol Saro oli kaamoksen pimeyden kourissa, Ren’i tiesi katsomattakin, että jokin oli pielessä. Parvekkeella, jolla keisarinna Ellerram perheineen tavallisesti seurasi juhlallisuuksia, seisoi vain parikymmentä palatsivartioston sotilasta. Ellerramia, Oereita tai Chujaa ei näkynyt missään, ei edes keisarinnan henkivartijaa Vasaqinia, joka usein toimi keisarinnan edustajana tämän ollessa estynyt osallistumaan virallisiin tilaisuuksiin henkilökohtaisesti. Aukiolla seisoivat vain Nemerwatanin värejä – turkoosia, vihreää ja violettia – kantava sotilaspartio, joiden etunenässä seisoi kaksi pitkää taivashisotilasta samanlaisessa puolihaarniskassa, jollaista melkein kaikki kishalaiset konsulit kantoivat.

”Konsuli Cura’is,” Vannuil supatti Ren’ille, osoittaen vaivihkaa tanakkaa, vaaleaa naista, jonka punaiset hiukset olivat melkein yhtä kirkasväriset kuin Ren’in, ”sekä konsuli Royelin.”

Toinen konsuleista oli luunlaiha, ja tämän kullankeltaiset hiukset korostivat ruskettunutta ihoa.

”Mitä helvettiä täällä on tekeillä?” Qel kysyi, pitäen äänensä niin matalana, ettei sitä kuullut Vannuilin ja Ren’in lisäksi kukaan.

Cura’is ja Royelin iskivät vasemman nyrkin rintapanssaria vasten heidän lähestyessään ja laskeutuivat toisen polven varaan, katseet maahan luotuina. Heidän saattueensa seurasi heidän esimerkkiään yksissä tuumin.

”Teidän ylhäisyytenne,” he tervehtivät kuin yhdestä suusta.

Ren’i vastasi heidän tervehdykseensä lyhytsanaisesti. ”Saatte nousta.” Ennen kuin kumpikaan konsuleista ehti avata suutaan, hän jatkoi, ”järjestäkää Ghalais-Miren portit auki saattueelleni.”

Cura’is rypisti kulmiaan. ”Ghalais-Miren? Mutta ylhäisyys—”

”Kuulitte mitä sanoin. Toimikaa.”

Hän näki konsulien vaihtavan katseen keskenään. Royelin karautti kurkkuaan ja sanoi, ”hänen majesteettinsa ei ole antanut sellaista ohjetta, teidän ylhäisyytenne.”

”Ymmärsitte ehkä tarkoitukseni väärin. Kyseessä ei ole pyyntö, vaan käsky.” Ren’in ääni leikkasi ilmaa ruoskan lailla, ja molemmat konsulit hätkähtivät hänen äänensävyään silmin nähden. ”Jokainen kaatuneista antoi henkensä kotimaansa ja kansansa puolesta. He ovat ansainneet paikkansa sankarihaudassa.” Kun Cura’is ja Royelin eivät vieläkään liikahtaneet, Ren’i ärähti, ”portit auki niin kuin olisi jo, helvetti soikoon!”

Molemmat konsulit kumarsivat häthätää, ja Cura’is kiirehti sanomaan, ”oitis, teidän ylhäisyytenne!”

Aukion vasemmalla sivustalla olevat raskaat sivuportit vieritettiin auki ja Qel lähti ohjaamaan saattuetta kohti pitkiä, leveitä portaita, jotka niiden takaa paljastuivat. Ren’i laskeutui ratsailta, kun kunniakaarti avasi viimein vankkurien ovet ja kantoi Haukan ruumiin ulos samanlaisessa kannettomassa arkussa, jollaiseen muutkin kaatuneet oli aseteltu lepoon. Punainen viitta oli vedetty hänen ruumiinsa suojaksi, lukuun ottamatta kasvoja.

Ren’in katse viivähti hänessä yhden tuskaisen hetken ajan. Se, ettei elämän hehku ollut vieläkään haihtunut hänen kuparinruskealta iholtaan, väänsi jälleen kerran veistä Ren’in rinnassa, ja hän tarttui kipuun kuin hukkuva oljenkorteen. Se oli ainoa asia, joka hänellä oli Haukasta jäljellä.

”On aika,” hän sanoi Savalle, joka nyökkäsi vastaukseksi. ”Mennään.”

Kunniakaarti lähti kantamaan Haukan arkkua muun saattueen takana kohti portaita, Ren’i heti heidän kannoillaan.

Ghalais-Miren portaat olivat yksi keisarillisen palatsin vanhimmista osista, ja ne oli hakattu suoraan Korkeimpien vuorten kupeeseen, aivan palatsin länsisiiven taakse. Ne kulkivat satojen metrien matkan pitkin jyrkkää rinnettä, johon oli rakennettu tasaisin välimatkoin leveitä penkereitä. Penkereitä koristivat keisarilliset haudat vuosisatojen ja -tuhansien ajalta; keisareita, keisarinnoja, niin sankareita kuin maanpettureitakin vieri vieressä. Talven ollessa pimeimmilläänkin hautojen yllä leijui jäinen sumuhuntu, jota vuorilta puhaltava tuuli ei näyttänyt kykenevän puhaltamaan hajalle.

Kylmä viima tarttui Ren’in ja kunniakaartin viittoihin, kun he lähtivät kapuamaan portaita pitkin synkän hiljaisuuden vallitessa. Vannuil ja Hamr kulkivat hänen rinnallaan; molemmat kantoivat kypärää kainalossaan kunnioituksen merkkinä.

Ne sotilaat, jotka eivät osallistuneet kantamiseen, olivat jakaantuneet penkereille tarkkailemaan saattueen kulkua. Ren’i oli vaatinut sitä; hän halusi jokaisen armeijansa jäsenen näkevän, mikä heidän tekonsa todellinen hinta oli. Armeijassa kaatuneet pidettiin yleensä erillään elävistä, menetykset sankariuden ja maljapuheiden viittaan käärittynä, ja kuolleet jätettiin läheisten surtaviksi hiljaisuudessa, salassa, ikään kuin ne eivät koskettaisi heistä jokaista.

Suwa ojensi Ren’ille veren tahriman nuolen, jonka hän oli määrännyt tuotavaksi mukanaan Syrjämailta, ja hän nosti sen nyrkissään päänsä yläpuolelle kuin syytöksen. Hän ei löytänyt itsestään vihaa liqareja kohtaan – yksi heistä oli ampunut nuolen, joka oli ryöstänyt Haukan hengen, mutta kuolleiden veri tahrasi yhtä lailla heidän kaikkien käsiä, konsulien, rivisotilaiden, Ren’in omia. Sivustakatsojat painoivat päänsä ja kumarsivat, kun kuolleet kannettiin heidän ohitseen.

Hän oli itse tuonut sodan ja kuoleman heille kaikille. Tuonut kuoleman mukanaan maille, jotka eivät kuuluneet keisarikunnalle. Kuoleman miehelle, jota rakasti.

Hän oli Ren’i. Hän oli mies ja nuoli, kuolema ja katumus.

Sotilaat alkoivat hyräilemään surulaulua heidän kiivetessään loputtomalta tuntuvia portaita. Se kaikui aavemaisena iättömän kiven pinnasta ja kohosi kohti huippuja, jotka vartioivat kuolleiden viimeistä unta yhtä äärettöminä ja ikuisina kuin Tuonenjoki, jota pitkin sielut lipuisivat maailman viimeisiin päiviin asti. Hän kuuli Vannuilin tapailevan laulun sanoja hiljaisella äänellä hänen vasemmallaan; jokin naisen äänessä kuristi Ren’in kurkkua, ja hänen mieleensä nousi muisto hetkestä, jolloin hän ja Vannuil olivat yhdistäneet ashaynsa.

Qel kenraaleineen oli avannut mausoleumin ovet molemmin puolin keskipengertä, jota koristivat sankarihaudat ensimmäiseltä aikakaudelta. Talvellakin niiden juhlalliset istutukset erottuivat lumen alta. Ovet veivät maan alle soihtujen valaisemia kapeita portaita pitkin aina suureen kammioon asti, joka lepäsi palatsin alla. Pöly portaissa kertoi, ettei sisäänkäyntiä käytetty usein. Surulaulun soinnut saivat rappukäytävän kaikumaan koko matkan, jonka he kulkivat rinteeltä aina kellariin asti, monta pitkää, loputonta kerrosta, kunnes he saavuttivat sankarihautojen täyttämän mausoleumin. Se oli korkea, holvikattoinen tila, joka oli jaettu useaan suureen halliin, ja hautarivien välissä seisoi kivipilareita, joiden pintaa pitkin kiipeili tummaa sammalta. Arkut kannettiin halleista tyhjimpään ja aseteltiin riveihin hautajaisia odottamaan, kaikki paitsi yksi.

Tehtävänsä loppuun saattaneet sotilaat lähtivät virtaamaan takaisin kohti penkereitä ja rinnettä, mutta Ren’i, Vannuil, Hamr ja kunniakaarti kulkivat mausoleumin halki kohti tummia, tammipuisia ovia, jotka seisoivat aivan käytävän perällä. Ren’in katse lasittui hetkeksi, kun hän lähetti ajatuksensa matkaan. Ovet oli rakennettu reagoimaan vain keisarillisen ashayn läsnäoloon, ja hänen sanaton käskynsä pakotti ovet avautumaan ääntäkään päästämättä.

Palatsin alla oli kokonainen kellarien ja käytävien verkosto, jota palvelijat käyttivät kulkeakseen huomaamattomasti siivestä toiseen, ja vanhoina aikoina myös Hol Saron ja palatsin välillä. Ren’i oli nähnyt niistä vain murto-osan, mutta huone, johon he viimein saapuivat, oli tuskallisen tuttu kahden vuoden takaa. Koruttomia kiviseiniä peittivät kaiverrukset Quanista ja toisista jumalista, ja katonrajassa savuttavat soihdut syttyivät itsestään Ren’in läsnäolon tuntiessaan. Huoneen perällä oli punaisella matolla peitetty kivikoroke, jolle kunniakaarti laski Haukan arkun hellävaraisesti.

Samalla korokkeella Mitaen arkku oli seissyt keisarillisia hautajaisia odottaessaan. He olivat kaikki käyneet huoneessa hyvästelemässä hänet yksityisesti viimeistä kertaa, suojassa toisten katseilta.

Ren’i polvistui korokkeelle arkun viereen, painoi päänsä, ja sanoi hiljaa, ”kiitos teille kaikille. Voisitteko jättää minut hetkeksi yksin?”

Kaartilaiset, kapteeni ja Vannuil kumarsivat.

”Saattelemme teidät huoneisiinne, kun olette valmis,” Sava sanoi. Ren’i kuuli heidän poistuvan kerrosta ylempänä olevaan odotushuoneeseen toista portaikkoa pitkin, joka veisi lopulta suoraan palatsiin keisariperheen yksityisiin tiloihin, ja vetävän oven perässään kiinni.

Ren’i tuijotti Haukan kasvoja, otti tämän käden omaansa, ja kurkotti kohti ashayn hehkua, kuten satoja ja taas satoja kertoja aiemmin. Kun toiset saattelivat hänet palatsiin tuntia myöhemmin, hänen kasvonsa olivat kyynelten juovittamat.

---