Sumujen sola, 19. yhdestoistakuuta 3045

Ren’i heräsi huutoon ja hälytystorven äkilliseen toitotukseen. Oli säkkipimeää, eikä hänellä ollut käsitystä siitä oliko ollut unessa tunnin vai vain joitain minuutteja. Juoksuaskelten ääniä kuului joka suunnasta. Hän oli jo jaloillaan ja kiskomassa rengaspaitaa päälleen, kun teltan ulkopuolelta kuului huuto.

”Teidän ylhäisyytenne!”

Se oli Yurau.

”Olen hereillä,” Ren’i vastasi ja veti saappaat jalkaansa. ”Tule sisään!”

Sanoja seurasi lyhyt hiljaisuus. Ren’i pystyi kuvittelemaan ilmeen Yuraun kasvoilla, kun tämä yritti päättää, olisiko käskystä kieltäytyminen röyhkeämpää kuin ryntääminen kruununprinssin telttaan tämän ollessa puolipukeissa. Hetkeä myöhemmin ovikangas nostettiin syrjään ja Yurau, aseistettuna ja täysissä suojavaruisteissa, astui sisään.

”Liqarit hyökkäävät,” hän vastasi Ren’in äänettömään kysymykseen. ”Ensimmäiset joukkueet ovat jo tulleet solan läpi.”

”Kuinka monta heitä on?”

”Viitisentuhatta akherien mukaan.” Yurau epäröi. ”Lisää on tulossa.”

Ren’i alkoi kiristää rintapanssarin remmejä ja viittoili häntä lähemmäs. ”Auta minua pukeutumaan. Äh, älä viitsi näyttää tuollaiselta, meillä ei ole aikaa hukattavaksi kohteliaisuuksiin.”

Hän kiristi yhä asevyötään hölkätessään päällystön erikoisalueen halki kohti talleja. Kapteeni Hamr odotti heitä lopun kaartin kanssa. Hän ojensi Vasaman ohjat Ren’ille sanaakaan sanomatta ja punttasi hänet satulaan.

”Tämänhetkinen tilanne?” Ren’i kysyi työntäessään jalkansa jalustimiin.

”Hälytys tuli vasta hetki sitten,” Hamr sanoi. Hän otti oman ratsunsa ohjat Savalta. ”Venu ja Agal tekevät vastarintaa.”

”Vannuil?”

”Kokoamassa joukkojaan. Qel odottaa teitä.”

Ren’i ei jäänyt odottamaan, vaan upotti kantapäänsä orin kylkiin ja karkuutti leirin halki nopeassa ravissa. Tasainen kolina hänen takanaan kertoi, että kapteeni ja kunniakaarti olivat aivan hänen kintereillään.

Tähystyspartion sytyttämä varoitustuli näkyi punertavana täplänä pilvistä yötaivasta vasten. Joka puolella vasta heränneet sotilaat nousivat ratsaille ja kapteenit siirsivät joukkojaan täyttä häkää paikoilleen. Ren’i näki parilla silmäyksellä, että he olivat pahasti poissa asemista; vain ne liikkuvat partiot, jotka vartioivat solan edustaa, olivat ehtineet hätiin liqarien alkaessa tulvia solasta, ja hän näki jo kaukaa, että ne olivat kärsineet miestappiota ennen kuin Meril-Anin joukot olivat ennättäneet avuksi.

Kha’ar ja Vannuil olivat ennättäneet jo taistelukentälle, kun Ren’i kaarteineen lähti kootussa laukassa Qelin joukkojen rinnalla kohti liqareita. Ren’i läimäytti silmikkonsa alas, kokosi ohjat toiseen käteen ja veti miekan esiin yhdellä sulavalla liikkeellä. Oerein miekan tuttu paino karisti viimeisetkin väsymyksen rippeet mielestä, eikä hän ajattelut enää mitään muuta.

Tuuli nousi ja kävi raivoisasti ujeltaen hyökkääjiä kohti. Soihtujen valossa Ren’i näki vain vilauksen siellä, toisen täällä Liqarian keltamustasta vaakunasta, joka oli maalattu sotilaiden rintapanssareihin. He olivat yhtä raskaasti haarniskoituneet kuin Vannuilin sotilaat, ja jokaisen asevyöltä roikkui lyömämiekan lisäksi häijynnäköinen tappara, liqarijalkaväen erikoisuus, jota vain erikoisjoukot kantoivat.

He olivat taitavia, Ren’i myönsi, enemmän kuin vain taitavia. Ne sotilaat, joita vastaan hän oli taistellut Liqariassa, eivät vetäneet vertoja näille joukoille; heidän varusteensa olivat paremmat, heidän refleksinsä nopeammat, ja heitä virtasi tasaisena virtana solasta lisää. Kishalaissotilas Ren’in edessä kaatui koristen, kun liqarisotilas heilautti tapparaa sellaisella voimalla, että kishalaisen rintapanssari taipui sisäänpäin ja piikit upposivat suoraan metallin läpi kammottavan rusahduksen seuraamana. Ren’in miekan kärki sujahti kypärän ja panssarin väliin jääneestä aukosta ja sivalsi sotilaan kurkun auki ennen kuin tämä ehti repiä tapparan irti kuolleen sotilaan haarniskasta.

”Tämä on järjetöntä!” kapteeni Hamr karjui iskiessään toisen liqarisotilaan miekan syrjään. ”Iskeä nyt keskellä yötä vihollisleiriin tällä miesvoimalla! He eivät voi mitenkään voittaa!”

”Tiedän,” Ren’i huusi takaisin. ”Puskekaa heidät takaisin solaan! Älkää päästäkö heitä poistumaan!”

Kishalaiset tekivät työtä käskettyä, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta. Vaikka liqarit tekivät raivoisaa vastarintaa, ylivoima oli selvästi kishalaisten puolella nyt, kun he olivat saaneet joukkonsa järjestykseen. Jokaista kaatunutta kishalaista kohtaan oli neljä kaatunutta liqaria; nekin, joiden haarniska suojasi heitä kishalaisten miekoilta tunsivat muuttuneen tilanteen nahoissaan, kun nuolisade kaartui taivaan ylle ja nuolet puhkoivat pienintäkin paljasta ihokaistaletta kuin paperia. Ren’i vilkaisi olkansa yli. Hän erotti tumman massan dyynin päällä ja pienen hahmon heidän edessään, joka yhdellä käsiliikkeelle komensi uuden aallon matkaan. Nuolet tummensivat taivaan yhtä varmasti kuin veri maan.

Satunnaiset valonvälähdykset kirkastivat yön ja saivat ilman sähköistymään niin, että Ren’in niskavallat nousivat pystyyn. Vannuil oli upottanut joukkonsa keskelle hyökkäävää armeijaa ja kylvänyt täydellistä tuhoa ympärilleen. Konsulin hevonen makasi maassa liikkumattomana, lasittunut silmä yötaivasta kohti tuijottaen, mutta Vannuil oli jaloillaan. Tämän valkoinen haarniska kiilsi tummana verestä ja miekka halkoi ilmaa sellaista tahtia, että sitä hädin tuskin erotti konsulin hakatessa tiensä liqarimassan halki. Tämä kokosi ashaynsa ja vapautti sen edes hidastamatta miekaniskujaan, ja Ren’i tunsi paineaallon vavisuttavan maata hänen allaan, vaikka hän oli yli sadan metrin päässä Vannuilista. Nainen liikkui kuin myrskytuuli, kuin ukkonen itse, ja viholliset kaatuivat tämän ympäriltä kuin tinasotilaat.

Ren’i kuuli Savan voihkaisevan ääneen, kun kaikki kolme konsulia kokosivat ashaynsa samanaikaisesti, eikä hän ollut ainoa. Hetken aikaa ilma oli niin sähköinen, niin painava, että Ren’istä tuntui kuin ei olisi saanut happea kunnolla. Aika liikkui hitaammin, aistit himmentyivät, ja sitten kaikki tuli yhdessä rysäyksessä takaisin, iskuna, joka tuntui sähköiskulta suoraan jokaisen taivashin tajuntaan. Qel iski miekallaan ja lennätti kokonaisen rivin liqareja ilmaan. Ääni, jonka isku päästi tämän vapauttaessa ashaynsa, muistutti ukonnuolen jyrähdystä.

Ren’i tunsi tärisevänsä kauttaaltaan. Vaikka hän oli tavannut monia vanhempia taivasheja sotilasuransa aikana, hän ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt, miten heidän ashaynsa voima erosi muista. Sanottiin, että jumalten veri virtasi sakeammin vanhoissa sukupolvissa, ja että jokaisen uuden sukupolven myötä veren voima heikkeni. Kapteeni Hamr oli yhdeksänsataavuotias, Oerei, Chuja ja Ellerram kaikki lähellä seitsemääsataa, ja Ren’i oli nähnyt heidän tekevän ashayllaan asioita, joihin ikäisensä eivät pystyneet.

Yhdeksäntoista aikakautta erotti heidät jumalista. Yhdeksäntoista aikakautta, ja silti konsulien käyttämä ashay oli toista maata heihin muihin verrattuna, kokonaan toiselta vuosituhannelta. Ren’i ymmärsi ensimmäistä kertaa, mitä se tarkoitti, eikä voinut olla pohtimatta, miltä jumalat olivat näyttäneet muiden kansojen näkökulmasta, kun nämä olivat kävelleet Melkemin kamaralla ja särkeneet sen tahdollaan.

Sotilaita kaatui kuin heinää konsulien ympäriltä, mutta se ei saanut hyökkääjiä lopettamaan vastarintaansa. Taistelu tuntui seisovan paikoillaan. Vannuilin raskaasti varustetut soturit yrittivät pakottaa liqarijoukot hajaantumaan pienempiin ryhmiin, ajaen niitä säälimättömästi kohti Ren’in joukkoja ja akherijousimiehiä. Vannuilin ja Kha’arin väliin oli muodostunut kapea käytävä, joka oli heidän voimiensa ulottumattomissa, mutta liqarit eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. He kävivät suoraan konsulien kimppuun raivoisasti huutaen, kuin uhmaten itse kuolemaa, eikä kumpikaan sotajoukko päässyt etenemään mihinkään suuntaan.

Koko hyökkäys on itsemurhaa, Ren’i ajatteli turhautuneena. Hänen kätensä liikkui jatkuvassa kaaressa, viiltäen ja hakaten vihollisia nurin taukoamatta, ja kun auringon ensikajo värjäsi horisonttia, hän oli kauttaaltaan uupunut. Vasaman kupeet olivat vaahdon ja veren peitossa, ja ori kavahti takajaloilleen korskuen villisti, kaviot edessäolevan liqarit kypärään kumahtaen.

”Ylhäisyys! Qelin mukaan hyökkäys on tyrehtymässä!” Hamr huusi metallin kalinan ja taisteluhuutojen yli. Hän oli menettänyt ratsunsa jossain välissä ja hänen ympärillään oli hujan hajan kuolleiden liqarien ruumiita. Hän oli jaloillaan melkein yhtä vaarallinen kuin ratsailla, kuten liqarisotilaat olivat saaneet huomata.

Ren’in katse vaelsi taistelukentän ylitse ja kanjonin suuta kohti. Solasta virtasi enää satunnaisia sotilaita. Viimeisenä tuleva partio oli liikkui hitaasti, ja etummaiset kantoivat mukanaan soihtuja kasvavasta valonmäärästä välittämättä. Se oli outoa. Ren’i tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Sotilaat liikkuivat vaivalloisesti, aivan kuin kantaen jotain raskasta.

”Kapteeni!” Ren’i mylväisi ja upotti kantapäänsä Vasaman kylkeen. ”Lähettäkää tiedustelupartio solaan!”

Kapteeni huusi jotain takaisin, mutta Ren’i ei saanut sanoista selvää. Hikikarpalot vyöryivät pitkin otsaa, kun hän keskittyi ankarasti ja lähetti ajatuksensa matkaan, etsien konsuleja väkimassasta. Hänen kätensä puristi Oerein miekan kahvaa kouristuksenomaisesti, kun hän yritti ammentaa voimaa suojaloitsusta.

’Vannuil! Qel! Kha’ar!’ Hän kurkotti ajatuksensa kohti kolmikkoa ja lähetti ne matkaan. Ellerram oli käyttänyt samaa temppua monasti; Ren’i ei ollut onnistunut omissa yrityksissään kertaakaan. Hän ei voinut kuin toivoa, että suojaloitsusta lainattu voima kantaisi sanat konsuleille asti. ’Kuuletteko minua?’

’Teidän ylhäisyytenne?’ Vannuilin ääni vastasi hänelle saman tien. ’Mikä on vialla?’

Jyskyttävä päänsärky sai Ren’in näön sumenemaan, kun hän pakotti yhteyden itsensä ja Vannuilin välillä säilymään. ’Solasta tulee yksi partio lisää. Niillä on mukanaan jotain. Saatteko yhteyden tähyäjiin?’

’Oitis, ylhäisyys.’

Ren’i vavahti, kun Vannuilin tietoisuus vetäytyi hänen omastaan. Hän kirosi voipuneesti, kun loitsun vaikutus haihtui; hän tunsi itsensä hiutuneeksi, paperinohueksi, eikä uskaltanut yrittää uudestaan. Kauempana Vannuilin haarniskoitu hahmo seisoi paikoillaan tämän sotilaiden pitäessä viholliset loitolla hänestä, ja Ren’i tunsi etäisesti tämän ashayn työskentelevän. Hän kahmaisi kiinni Vasaman harjasta kannustaessaan orin raviin kohti Vannuilia.

”Ylhäisyys!” Hamr karjui hänen peräänsä. ”Minne hittoon te menette?”

”Pysykää paikoillanne! Jotain on tekeillä!” Ren’i huusi takaisin olkansa yli, muttei ollut varma kuuliko kapteeni häntä. Hän hädin tuskin katsoi minne ratsasti; veren jyskytys hänen korvissaan kirkui, että jotain oli pielessä.

Ylhäällä kanjonin päällä näkyi liikettä. Lähestyvän liqaripartion niskaan alkoi sataa nuolia, mutta he olivat selvästi varautuneet siihen, sillä kantamusta raahavien sotilaiden ympärillä kävelevät saattajat olivat nostaneet kilpensä suojaksi. Ren’i oli vain muutaman kymmenen metrin päässä Vannuilista, kun tämä huusi äänellä, joka kajahteli kivistä ja maaperästä ukkosen lailla, ”perääntykää! Perääntykää kohti leiriä!”

”Konsuli Vannuil!” Ren’i huudahti, ja Vannuil kääntyi katsomaan häntä.

”Kääntykää takaisin, ylhäisyys!” Tämän äänestä paistoi läpi tunne, jota Ren’i ei ollut siinä koskaan kuullut: pelko. Se sai hänet pysäyttämään Vasaman silkasta hämmennyksestä. ”Älkää tulko lähemmäs!”

Ren’i ei ehtinyt avata suutaan vastatakseen. Sillä hetkellä kaksi liqarisotilasta, jotka olivat suojanneet lähestyvää partiota, kaatuivat tähyäjien nuolista, ja Ren’i näki soihdun kelmeässä valossa vilauksen oudosta esineestä, jota kantamaan tarvittiin kaksikymmentä täysikasvuista sotilasta. Päälle oli kasattu olkia ja ympäröivään metallikuoreen oli maalattu kuusi pystysuoraa viivaa. Etummaisena kulkeva sotilas teki käsimerkin ja liqarit laskivat kantamuksensa maahan. Sotilaan kasvoja ei peittänyt kypärä, ja tämän kasvoilla oli jäykän halveksiva hymy, kun hänen katseensa viivähti Ren’issä. Hänen takanaan sotilaat tiputtivat soihtunsa esineen päälle ja sytyttivät oljet palamaan.

Muutaman sydämenlyönnin ajan maailma tuntui jähmettyneen paikoilleen, kun oljet kytivät. Tähyäjät lähettivät uuden nuolikuuron matkaan. Liqaripartion johtaja näytti lähes leijuvan ilmassa kaatuessaan. Hän ei ehtinyt osua maahan, kun valtava räjähdys vavisutti maankamaraa ja kadotti kaiken näkyvistä.

Ilma oli täynnä savua, tomua ja pirstoutuvan kiven kirskuntaa, joka hautasi kaiken muun alleen. Ren’i ei kuullut omaa huutoaan paiskautuessaan takaperin ilman halki. Hän tunsi vain jälkijäristykset selkänsä alla, kun maa vavahteli, tunsi kuinka jotain märkää ja tahmeaa valui käsivartta pitkin. Kun hän lopulta sai pakotettua itsensä nousemaan, oli hiljaista. Kanjonia ei erottanut paksun tomupilven läpi, jota edes tuuli ei saanut puhallettua hajalleen.

Ren’i veti kypärän päästään, yskien rajusti. Jalat vain tärisivät ja pettivät saman tien hänen altaan, kun hän yritti nousta seisomaan. Hän tajusi vain etäisesti, että rintapanssari oli niin lommoilla, että hän pystyi hengittämään vain pinnallisesti. Oerein miekka, jota hän oli puristanut kädessään, oli sinkoutunut paineaallon mukana jonnekin.

Kun tomu alkoi laskeutua, hän tajusi, että hiljaisuus oli seurausta räjähdyksen jättämästä vinkunasta, joka täytti hänen korvansa. Sitä vasten hän kuuli vain sydämensä raskaan jyskytyksen, joka tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun hänen silmänsä tottuivat hämärään ja paljastivat tuhon laajuuden. Kanjonin seinämät olivat poissa; niiden tilalla oli kiviröykkiö, josta varisi hiekkaa ja pikkukiviä vähän väliä. Seinämät olivat romahtaneet monenkymmenen metrin matkalta, tukkien solan täydellisesti. Kielekkeellä seisseistä tähyäjistä ei näkynyt merkkiäkään.

Joka puolella oli liikkumattomia hahmoja. Liqareja, kishalaisia, sotaratsuja, kaatuneita luonnottomiin asentoihin taipuneina. Osa kömpi pystyyn, jotkut vierustoveriensa avustamina, jotkut omin avuin.

Ren’i repi vieressään makaavan kuolleen liqarisotilaan kädestä peitsen, joka oli säilynyt ehjänä, ja kampesi itsensä jaloilleen sen tukemana, vaikka jalat vastustivat liikettä kaikin voimin. Vinkuna korvissa alkoi hellittää. Hän erotti tuulen ulinan ja loukkaantuneiden vaimean vaikerruksen ympärillään. Jossain hirnahti hevonen valittaen. Sen ääni katkesi metallin sivallukseen.

”Vasama,” hän mutisi yhtäkkiä ja pakotti itsensä kävelemään. Liike sai päänsäryn yltymään viiltäväksi. Hän kulki hitaasti hoiperrellen kaatuneiden välissä, hädin tuskin ymmärtäen näkemäänsä. Veri oli tehnyt maaperästä liukkaan ja petollisen, ja tämän tästä hän melkein menetti tasapainonsa astuessaan vahingossa kaatuneiden päälle.

Hän jähmettyi paikoilleen nähdessään hahmon ilmestyvän savupilvestä. Vannuil oli vetänyt kypärän päästään. Hänen haarniskansa oli yltäpäältä tuhkan likaama, viitta revennyt ja otsalta valui tummaa verta jatkuvana norona. Hän käveli vetäen Vasamaa ohjista perässään.

”Vannuil,” Ren’i henkäisi. Hän ei pystynyt parempaan. Ääni tuntui karhealta kurkussa, ja hän tuli vasta silloin tietoiseksi siitä, että panssari painoi kipeästi samaa kohtaa kyljessä, johon liqarimiekka oli jättänyt arven kuukausia sitten. Vannuil vaikutti silti kuulevan hänet. Hänen kasvojensa ilme pehmeni hänen kiirehtiessään Ren’in luokse.

”Ylhäisyys,” Vannuil sanoi, ääni värähtäen. ”Olette loukkaantunut.”

Ren’i hädin tuskin kuuli sanoja. Hän ojensi kämmenensä Vasamalle ja tunsi äkillisen helpotuksen tulvahduksen rinnassaan, kun ori hörähti tervehdykseksi tunnistaessaan hänet. Sen karvapeite oli likainen ja se aristi oikeaa etujalkaansa kävellessään, mutta pikainen tarkistus paljasti, että se johtui irronneesta kengästä. Ori oli säikky, mutta muuten vahingoittumaton. Ren’i heitti peitsen menemään, nojasi koko painollaan Vasaman kaulaa vasten ja tajusi käsiensä tärisevän holtittomasti. Ei, eivät pelkästään kädet. Hän vapisi kauttaaltaan kuin haavanlehti, ja oli äkkiä tietoinen kaikista säryistä ja kolotuksista eri puolilla kroppaansa.

”Ylhäisyys,” Vannuil yritti uudestaan, kun Ren’i ei sanonut mitään. ”Teidät on saatava parantajan luokse mitä pikimmiten. Autan teidät ratsaille, jos—”

”Pärjään kyllä.” Ren’i pudisti päätään ja katui sitä saman tien. Liike sai maailman pyörähtämään itsensä ympäri hetkellisesti, mikä sai päänsäryn pahenemaan. ”Kaikki on niin sekavaa. Mitä oikein tapahtui?”

Vannuil kääntyi katsomaan paikkaa, jossa Sumujen solan olisi pitänyt olla. ”Heillä oli jonkinlaisia räjähteitä mukanaan. Ne romahduttivat kanjonin molemmin puolin.”

”Entä tähyäjät?” Konsuli oli hiljaa, mutta Ren’i luki vastauksen hänen kasvoiltaan. Kanjonin päältä oli kymmenien metrien pudotus. ”Eikö ole mitään toivoa?”

”Ei minkäänlaista,” Vannuil vastasi värittömällä äänellä. ”Olen pahoillani.”

Ren’i kirosi ja Vasama heitteli päätään tyytymättömästi kuullessaan hänen äänensävynsä. ”Tämä on järjetöntä! Mitä helvetin peliä liqarit pelaavat?” Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. ”He tapattivat tempulla vähintään yhtä paljon omiaan kuin meikäläisiäkin.”

Vannuil huokaisi. Hän näytti yhtäkkiä väsyneeltä ja jotenkin hauraalta. ”En tiedä, ylhäisyys. En tosiaankaan tiedä.”

He tuijottivat hiljaisuuden vallitessa tomupilveä ja kivikasaa, joka oli kaikki, mitä solasta oli jäljellä, kun aurinko nousi ja toi uuden aamun taistelukentän ylle.