Suuri Akherin autiomaa, 22. yhdestoistakuuta 3045

Tapaamisen päätyttyä Haukka ja Ren’i saateltiin takaisin Ren’in teltalle. Haukan yöpymispaikasta ei oltu keskusteltu. Kaikki näyttivät päätyneen samaan, sanattomaan yhteisymmärykseen, että hän majoittuisi yhdessä Ren’in kanssa, ellei kruununprinssi muuta määräisi.

Oli säkkipimeää, eikä keli osoittanut parantumisen merkkejä. Mineha oli jo lähtenyt sotilassaattuessa takaisin lääkintätelttoja päin, mutta Ared seurasi Ren’iä ja Haukkaa päällystön alueen halki, neljä sotilasta viidennen legioonan vaaleassa haarniskassa heidän selustaansa turvaten. Toiset neljä kulkivat heidän edellään myrskylyhtyjä kantaen ja käsi valmiiksi miekan kahvalla.

”Minä en sitten ota vastuuta pakomatkastasi. Saat itse pyytää anteeksi Yölaululta, kun palaamme kotiin – ja ottaa vastaan höykytyksen yksinäsi,” Ared sanoi synkeästi serkulleen.

”Hän tietää. En lähtenyt varoittamatta,” Haukka virkkoi täysin tyynesti.

”Niin varmaan,” Ared vastasi. Äänensävystä paistoi läpi epäuskoisuus. ”Kerroitko Onniarille?”

”Hän olisi vain yrittänyt estää minua.”

Ared huokaisi kärsivän kuuloisesti. ”Ren’i, minulla olisi yksi pyyntö.”

Ren’i vilkaisi häntä kulmat koholla. ”Kerro toki.”

”Kun tämä on ohi, ole hyvä ja vie serkuntyperykseni mukanasi pohjoiseen ennen kuin rikon päällikön valani ja lyön häntä.”

Ren’i purskahti nauruun.

He erosivat Ren’in teltan ulkopuolella. Ared taputti Haukkaa olalle jokseenkin kovakouraisesti ja lähti sitten sotilaiden saattelemana omaa telttaansa kohti, pää pystyssä ja kolme lettiä tuulessa liehuen. Sava ja Linnee kumarsivat Ren’ille ja Haukalle ja vetivät ovikankaan syrjään.

”’Teidän armonne’?” Haukka toisti Vannuilin sanat sillä hetkellä, kun kangas oli vedetty kiinni heidän takanaan.

Ren’i hymyili. ”Keisarillisen perheenjäsenen puolisoa puhutellaan siten. Sinuna yrittäisin totutella asiaan, sillä et tule pääsemään siitä eroon pitkään aikaan.”

”Arvelinkin, että he vaikuttivat tietävän meistä.”

”Hermostuttaako?”

”Vähän,” Haukka myönsi. ”Mutta olet oikeassa, meidän on totuttava tähän ennemmin tai myöhemmin. Voimme kai yhtä hyvin aloittaa nyt.”

Pöydälle oli heidän poissaollessaan tuotu kaksi tarjotinta. Lautaset oli peitetty posliinikuvuin. Ilmaan tulvahti keitetyn lihan ja juuresten tuoksu, kun Ren’i nosti toisen kuvuista syrjään.

”Sana kulkee täällä nopeasti,” Ren’i totesi silmäillessään tarjoiluja. ”Syödään. Sinulla on varmaan nälkä.”

Vaikka Haukka tunsi olevansa nälkäinen, hän hädin tuskin kiinnitti huomiota siihen, mitä söi tai joi koko aterian aikana. Hän varasti katseen jos toisenkin Ren’in suuntaan, ja huojentui tämän hymyillessä.

”Minullakin oli ikävä sinua,” Ren’i sanoi suupalojen välissä, kun Haukka oli istunut tyhjän tarjottimen ääressä häntä katsellen joitain minuutteja.

Haukka pudisti päätään. ”Olen pahoillani. Ilmestyä nyt ilmoittamatta…”

”Älä turhaan pyytele anteeksi. Olen iloinen nähdessäni sinut.” Ren’i tyhjensi teekuppinsa. ”Miksi tulit? En suostu uskomaan, että ratsastit tänne asti vain ilmoittautuaksesi vapaaehtoiseksi.”

Haukka oli pitkään hiljaa. Hänellä oli ollut kolmen päivän pitkän ratsastuksen aikana runsaasti aikaa ajatella asiaa, eikä osannut perustella sitä edes itselleen kunnolla. Epämääräinen levottomuuden tunne, joka oli vainonnut häntä armeijan lähdöstä lähtien, oli kasvanut kuluneiden päivien aikana sietämättömäksi, mutta hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki.

”Et ollut unessa moneen yöhön,” hän sanoi lopulta. ”Luulin, että jotain pahaa oli tapahtunut.”

”Unessa?”

”Näin taas sitä samaa unta, monta yötä peräkkäin. Sama aavikko, sama myrsky, mutta olin siellä yksin. Odotin kauan, muttet tullut koskaan.”

Ren’i suki mietteissään tukkaansa ja sai sen vain entistä pahempaan sotkuun. ”Totta puhuen en ole juuri saanut unta pariin yöhön. Ensin se hyökkäys herätti koko leirin, ja sen jälkeen olen lähinnä torkahdellut.” Hän piti tauon. ”En ole koskaan tätä ennen ajatellut asiaa, mutta meidän molempien on ilmeisesti oltava unessa samaan aikaan.”

”Siltä vaikuttaa.”

”Mutta luulin, että unet olisivat loppuneet jo. Kuvittelin niiden liittyvän tunnustukseen.”

”Niin minäkin.”

Loppuaterian Ren’i vain leikitteli ruoallaan. Hänellä oli yhä enemmän kysymyksiä, eikä yhtään ainutta vastausta, vaikka hän miten käänteli asiaa mielessään.

”Tiedän erään, joka saattaisi tietää jotain,” hän pohti puoliääneen. ”Lucarla. Hän on Merenoksen kansaa, mutta luotan häneen – no, ainakin niin paljon kuin mystikoiden puheisiin voi yleensä luottaa. Itse Merenoksen sanotaan tutkineen unia jumalten aikana.”

”Asuuko hän Hol Sarossa, tämä Lucarla?”

Ren’i nyökkäsi. ”Palatsissa.”

”Sitten meidän lienee parasta puhua hänelle.”

”Meidän?”

Haukka kosketti hänen kättään. ”Kuulit mitä Ared sanoi. Tulen mukaasi.”

Ren’i tuijotti häntä ja tunsi kuinka äkillinen villi jännitys kupli vatsan pohjassa. Se sai ihon kihelmöimään. ”Oletko varma?”

”En voi vastustaa päällikköni käskyä,” Haukka sanoi totisena, mutta Ren’i näki hänen silmistään, että hän vitsaili.

”Minusta tuntuu, että te kaksi keksitte näitä sääntöjä omasta päästänne.”

Illallisen jälkeen Haukka purki vähät tavaransa, eikä niitä tosiaan ollut mainittavasti. Hän oli lähtenyt lyhyellä varoitusajalla ja reppuun oli päätynyt vain vaihtovaatteita, puukko, vähän kuivamuonaa sekä jousi nuolineen. Hän kaivoi vaihtovaatekerran laukusta ja nousi takaisin seisomaan. Hän oli yhtäkkiä tietoinen haalistuneesta, huonosti istuvasta ratsastusasusta, joka lemahti hevoselta ja kuivuneelta hieltä, ja tunsi olonsa jokseenkin kiusaantuneeksi. Hän ei ollut pysähtynyt edes harkitsemaan sopivampaa asua ennen kokousta. Oli ihme, ettei Ared ollut läksyttänyt häntä enempää.

”Anna minun,” Ren’i sanoi, kun Haukka alkoi avaamaan takkinsa nyörejä. Ren’in kädet olivat lämpimät hipaistessaan Haukan käsiä, ja näppärät sormet avasivat solmun kerrallaan, kiirehtimättä, lähes viivytellen. Hän auttoi takin Haukan harteilta, laski sen tuolille ja siirsi huomionsa pellavapaitaan, joka oli solmittu molemmista kainaloista. Haukka seisoi hiljaa pakoillaan ja antoi hänen työskennellä. Ren’i kävi toisen polven varaan, auttoi hänet ulos saappaistaan ja irrotti nahkaisten jalkasuojien remmit.

”Oletko varma, että voin yöpyä täällä?” Haukka kysyi. Hän värisi tahtomattaan hihattomassa aluspaidassa ja lyhytlahkeisissa housuissa, joita oli pitänyt ratsastushousujen alla.

Ren’i hymyili veitikkamaisesti. ”Enpä taida haluta laskea sinua pois nyt, kun olet täällä.”

Hän sammutti kaikkien muiden lyhtyjen liekit paitsi yhden, joka paloi sängyn vierellä. Hän nosti kädet viittansa kiinnikkeille, mutta pysähtyi kesken liikkeen nähdessään Haukan ilmeen.

Haukka astui lähemmäs, kunnes oli niin lähellä, että olisi voinut laskea kesakot Ren’in poskilla ja kysyi, ”saanko?”

Hän oli ennenkin kysynyt lupaa kosketukseen, mutta täällä, Kishan keisarillisen armeijan mahdin sydämessä, yksi ainoa sana tuntui tavallista merkityksellisemmältä, painavammalta. Hol Sarossa hallitsijaperheen ja tavallisen kansan välillä oli muuri, joka ei ollut pelkästään fyysinen. Keisariperheen jäseniin ei koskenut kukaan, ja palvelijatkin poimivat heidän vaatteensa vasta, kun ne olivat pudonneet lattialle. Haukka avasi hopeakiinnikkeet ja painava samettiviitta valahti maahan.

Hänen sormensa siirtyivät metallisoljelle, joka piti takin kauluksen suljettuna Ren’in kurkun päällä, ja kumartui painamaan suudelman tämän poskelle, niin kevyesti, että Ren’i tunsi vain hänen sänkensä raapivan ohi mennen ihoaan. Kauluksen solki aukesi, ja Haukka jätti toisen suudelman iholle, joka kankaan alta paljastui. Ren’i sulki silmänsä hänen siirtyessä vähä vähältä alemmas, lämmin hengitys, lämpimät huulet jokaista paljastuvaa ihokaistaletta kutkutellen. Vaatekappale kerrallaan liittyi viitan kanssa samaan kasaan.

Sanaakaan ei vaihdettu. Haukka kuunteli vain Ren’in raskasta hengitystä, keskittyi vain hänen ihonsa tuoksuun ja käsiensä painoon harteillaan. Haukan katse viivähti mustelmissa, jotka kirjavoittivat Ren’in kylkeä, kun Haukka riisui aluspaidan hänen yltään.

Ren’i veti Haukan mukanaan kaatuessaan selin sängylle. He riisuivat toisensa loppuun asti kaikessa rauhassa, sillä autiomaan pitkä yö oli heidän ja aamu yhtä etäinen kuin nukkuva aurinko, eikä heillä ollut enää ajatuksissa sijaa kuin toisilleen.

Hengitys höyrysi kylmässä ilmassa. Ren’i katseli yläpuolellaan kaartuvaa vartaloa vain puoliksi avonaisin silmin. Haukka näytti jumalaiselta hämärässä, tumma iho kosteudesta kiiltäen, mustat hiukset olan yli virraten kuin vesiputous. Hänen huulensa kulkivat pitkin Ren’in vatsaa, jättäen rivin kuumia suudelmia jälkeensä, ja jokainen kosketus sai Ren’in värähtämään.

”Älä anna minun odottaa,” Ren’i kuiskasi ja veti hänet käsivarsilleen. He molemmat henkäisivät kuuluvasti, kun iho painautui ihoa vasten ja ajoi kaikki muut ajatukset pois mielestä.

Hiki helmeili iholla, kun he rakastelivat. Se sai yön kylmyyden tuntumaan entistä purevammalta. Ren’in vahvat käsivarret Haukan kaulan ympärillä, Ren’in vaativat huulet Haukan huulia vasten. Niitä vasten hän vaimensi voihkaisunsa, niitä vasten kuiskaili Ren’in nimeä, ja vaikka akherit eivät rukoilleet sen enempää kuin taivashitkaan, Haukan korviin nimi kuulosti rukoukselta. Se poltti hänen suussaan kuin palanen jotain pyhää ja unohdettua, kuten se oli tehnyt kauan sitten, ennen kuin heistä kumpikaan oli hyväksynyt toisiaan.

Hän löysi itsensä Ren’in kainalosta myöhemmin, kun he olivat kääriytyneet tiukasti saman peiton alle kylmyyttä pakoon. Tämän hengitys kutitti hänen kuivuvaa ihoaan. Haukka värähti tuntiessaan kuinka jotain viileää ja metallista osui ihoa vasten, ja huomasi, että Ren’illä oli kaulassaan se sama hopeariipus, jonka Haukka oli nähnyt hänellä monta kertaa aikaisemmin. Riipus oli aina vaatteiden alla piilossa, ja tavallisesti Ren’i riisui sen vaatteidensa mukana. Koskaan aikaisemmin Haukka ei ollut välittänyt tarkastella sitä tarkemmin.

”Onko se tarkoituksella linnunsiiven muotoinen vai piditkö sitä varta vasten tänään minun vuokseni?”

Hän kuulosti sen verran omahyväiseltä, että Ren’i pukkasi häntä kyynärpäällään.

”Äh, unohdin ottaa sen pois.” Ren’i katseli, kun Haukka pyöritteli riipusta sormillaan. ”Eikä se sitä paitsi esitä linnunsiipeä.”

”Se on kylmä,” Haukka kummasteli. Riipus pysyi kumman viileänä, aivan kuin se ei olisi ollut vasten lämmintä ihoa koko päivän, ja painoi enemmän kuin niin pienen esineen olisi pitänyt.

”Sen kuuluu ollakin. Se on efeiyi.”

”Efeiyi? En ole ikinä kuullutkaan sellaisesta.”

”Ne ovat linnunhahmoisia jumalolentoja, joita palvottiin ennen muinoin Khuren vuoristoseuduilla. Täkäläiset kantavat tällaisia amuletteja, koska silloin efeiyi suojelee kantajaansa, tai niin ainakin väitetään. En tiedä itsekään paljon. Isä kertoi, että äitini kansa uskoo niihin.”

Hiljaisuus. Haukan silmät kiiluivat hämärässä, kun hän silitteli korua Ren’in rintakehää vasten.

”Äitisi kansa,” hän toisti hitaasti. Ren’i tiesi, että hän oli ymmärtänyt sen, mitä Ren’i oli jättänyt sanomatta.

Ren’i nielaisi. Hän ei ollut paljastanut salaisuuttaan kellekään, ei koskaan, tietäen alitajuisesti, että mikään ei olisi koskaan ennallaan sen jälkeen. Haukka katseli häntä aprikoiden ja Ren’i luki aavistuksen hänen silmistään. Sanat ryöppysivät Ren’in suusta kuin murtuneesta padosta, kun hän lopulta sai äänensä kulkemaan.

”Hän on luultavasti jo kuollut kauan sitten. En tiedä ihan varmasti. Näin hänet viimeksi vauvana, eivätkä heikäläiset elä kovin kauan.” Hän naurahti, vaikkei tilanteessa ollut mitään hauskaa. ”Isäni rakasti häntä. Hän sanoi aina, että äiti oli kaunein hänen tuntemansa nainen.”

”Kuolevainen. Khuresta.” Haukka kuulosti tyrmistyneeltä. ”Ihminenkö?”

Ren’i nyökkäsi.

Haukka oli pitkään hiljaa. Hän tutkaili uusin silmin Ren’in kasvojen piirteitä, huulia, poskipäitä, kulmia, korvien muotoa, kaikki niin tuttuja, että Haukka näki ne helposti mielessään sulkiessaan silmänsä. Ren’i näytti samalta kuin ennenkin. Mikään hänen ulkonäössään ei viitannut äitinsä verenperintöön, ja jo siinä itsessään oli jotain pakahduttavan surullista, jotain katkeraa, mitä vuodet eivät kyenneet pesemään pois.

Haukka kosketti hänen poskeaan hellävaroen ja sanoi, ”meille on hoettu vuosituhansia, että Quanin huoneessa virtaa Kishan puhtain demoniveri. Että korkeimman huoneen rubiinivaltaistuimella voi istua vain täysiverinen demoni.”

Ren’i hymyili vaisusti. ”Teille on kerrottu paljon muutakin paskaa, kuten hyvin tiedät.”

”Sinä olet puoliverinen.”

”Nyt olet isäni lisäksi ainoa, joka tietää.”

Haukan sormenpäät koskettivat hänen huuliaan, niitä samoja, kuumia huulia, jotka sopivat hänen omiaan vasten kuin valettu. Ren’i veti hänet itseään vasten ja Haukka suuteli häntä niin, että se teki melkein kipeää. Ja sitten hän suuteli Ren’iä uudestaan ja uudestaan, kunnes he molemmat hengittävät taas raskaasti. Ren’i tunsi itsensä vielä paljaammaksi hänen edessään kuin koskaan aiemmin, mutta hänen katseensa oli vakaa ja häpeämätön, kun hän katsoi Haukkaa silmiin.

“Korkeimman huoneen kruununperijä,” Haukka sanoi vakavana. “Keisarinnan Rautanyrkki.”

Tittelit eivät kuulostaneet kunnioittavilta Haukan suusta; eiväthän ne koskaan. Hän vain lausui ne kuin toteamuksen, ilman tunnetta tai tuomitsevaa katsetta, ja Ren’i oli siitä kiitollinen.

”En täällä,” Ren’i sanoi ja hymähti tahtomattaan. ”Ne ovat vain tyhjiä sanoja, vailla merkitystä.”

Haukka oli hetken hiljaa. Hänen silmiinsä nousi oudon etäinen katse, kun hän mietti kuulemaansa, uniaan, kaikkea. Koko tuon ajan hän pyöritteli edelleen hopeakorua sormissaan kuin huomaamattaan. Hän madalsi ääntään, vaikka tiesi, etteivät sotilaat teltan ulkopuolella voineet kuulla heitä, ja sanoi, ”nimeni on Khaeron.”

Ren’i ponnahti istumaan ja tunsi äkisti sydämensä takovan nopeammin ja kiivaammin kuin ennen. Hän tuijotti Haukkaa silmät selällään.

”Et voi kertoa sitä minulle!” hänen onnistui henkäistä, vaikka kurkkua kuristi. ”Olen ulkopuolinen. Onniar sanoi, että nimi kuuluu sinulle – vain sinulle.”

Haukkakin nousi istumaan. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, kun hän sanoi, ”kelle sen kerron on minun itseni päätettävissä.” Hän otti efeiyiriipuksen tiukasti nyrkkiinsä ja puristi sitä. ”Tunnen sinut, Ren’i mar Oereinen. Haluan sinunkin tuntevan minut.”

”Minähän tunnen jo.”

Haukka ei hymyillyt. Hän päästi riipuksen kirpoamaan otteestaan, otti Ren’in kasvot käsiensä väliin ja nojautui häntä kohti. Hänen hengityksensä kutitti Ren’in huulia lämmöllään.

”Tunnen nimesi, Ren’i, ja kannan sitä aina sydämessäni,” Haukka sanoi. ”Ja nyt sinä tunnet minun.”

”Tunnen nimesi,” Ren’i toisti hiljaa.

”Sano se.”

”Khaeron.”

Hänen äänensä oli niin hiljainen, että se oli hädin tuskin muuta kuin kuiskaus, mutta Haukka tunsi nimen kulkevan koko olemuksensa läpi hänen lausuessaan sen, ja tiesi sisimmässään, että se, mitä kohti unet olivat heitä johtaneet, nivoutui jollain tärkeällä tavalla juuri tähän hetkeen.

”Kun kutsut minua, löydät minut. Kutsu minua ja tulen luoksesi, olinpa missä tahansa.” Haukka ei tiennyt mistä sanat tulivat, mutta hän tarkoitti niistä jokaista. ”Jos etsit minua, sano nimeni. Sieluni löytää tiensä kotiin, sinun luoksesi.”

”Aina?”

”Aina. Lupaan sen.”

He suutelivat pitkään. Kun he makasivat pimeässä tuulta kuunnellen, Ren’i ei pelännyt enää mitään. Sinä yönä kumpikaan heistä ei nähnyt unia, ja he heräsivät aamuun kädet yhteenliitettyinä.