Suuri Hol Saron ikimetsä, 16. kolmaskuuta 3046

Lumi pöllysi, kun Meiqäl lensi kaaressa hankeen. Hän suolsi liqarinkielisiä kirouksia kavutessaan salamana takaisin jaloilleen, housut polviin asti märkinä ja silmät kipinää iskien.

”Lakatkaa pelleilemästä ja taistelkaa tosissanne, tai tämä jää tähän!” Vannuil komensi. Hänen uniformunsa oli loskasta yhtä kostea kuin Meiqälin, ja kasvot kiilsivät hiestä. ”Olen harjoituttanut lahjakkaampia alokkaitakin!”

Meiqäl näytti valmiilta räjähtämään. Hän sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä syöksähtäessään uudestaan Vannuilin kimppuun, eikä mennyt aikaakaan, kun molemmat naiset saivat kamppailun rytmistä uudelleen kiinni.

Kuluneiden päivien aikana päivittäisistä harjoituksista oli tullut rutiini. Meiqäl oli kyllästynyt lopullisesti toipilaana oloon, ja oli myös ilmaissut asian hyvin selväsanaisesti. Erään ikimuistoisen riidan päätteeksi, joka oli ollut niin kiihkeä, että kolmen mökin jokainen asukki oli kuullut sananvaihdon seinien läpi, oli Vannuil nostanut kädet pystyyn ja antanut periksi. Hänen armonsa sotamarsalkka oli pitkästynyt, joten Vannuil oli päättänyt järjestää hänelle viihdykettä. Meiqälin mieliala ei ollut silti mainittavasti parantunut; hän oli saanut selkäänsä toistuvasti siitä lähtien, kun Vannuil oli alkanut sparraamaan hänen kanssaan.

Haukka oli katsellut heitä päivittäin, ja hänen oli myönnettävä, ettei se johtunut Meiqälin kyvyistä. Nainen oli nopea ja täysin häikäilemätön ilman asettakin, ja Vannuil sai tosissaan tehdä töitä pitääkseen tämän käden etäisyydellä. Jos Meiqälin loukkaantunut jalka ei olisi ollut pitkästä levosta jäykkä, naiset olisivat olleet tasavertaiset. Sitä oli huikaisevaa katsella nyt, kun kumpikaan ei taistellut tappaakseen, vaikka Meiqälin ilmeestä olisi voinut päätellä aivan muuta.

Ren’in ennustus sään suhteen oli käynyt toteen. Lunta satoi harva se päivä, mutta lämpötila oli noussut yli nollan, ja lumi oli muuttunut sohjoksi, joka kasteli kengät ja ulkovaatteet hetkessä. Järven jäähän oli alkanut muodostua sulia kohtia, ja oksista tipahteli partioivien sotilaiden niskaan kylmää vettä, eikä kukaan heistä näyttänyt erityisen kuivalta vahtivuoronsa päätyttyä. Haukka tunsi muutoksen ilmassa, ja uskoi vihdoin, että pohjoisen viipyilevä kevät oli jo nurkan takana.

Meiqäl astui viime hetkellä alta pois ja iski Vannuilia kylkeen niin nopeasti, ettei Vannuil ehtinyt reagoida ajoissa. Vaikka hän oli paljon Meiqäliä pidempi, siitä ei ollut hänelle etua, pikemminkin päinvastoin. Meiqäl liikkui ilman suojavarusteitaan petollisen nopeasti, väistellen hänen iskujaan kuin olisi kyennyt lukemaan ajatuksia, eikä arkaillut hyödyntää vastustajansa pienintäkin virhettä.

Vannuil horjahti liukkaalla maalla, ja Meiqäl potkaisi häntä polvitaipeeseen sellaisella voimalla, että Haukka irvisti tahtomattaan. Vannuil menetti tasapainonsa vain sekunniksi, mutta se riitti; Meiqäl oli hetkessä kaatanut hänet maahan. Naiset painivat loskassa ähisten ja kiroillen, mutta lopputulos oli jo selvä. Meiqäl oli saanut kiedottua jalkansa Vannuilin kaulan ympärille, puristaen reisillään, kunnes tämän kasvot punoittivat, ja lopulta Vannuil lakkasi pyristelemästä vastaan. Hän löi maata nyrkillään kolmasti luovutuksen merkiksi.

”Joko tunnustatte tappionne?” Meiqäl huohotti. Hänen rintakehänsä kohoili yhtä raskaasti kuin Vannuilin.

”Tunnustan, tunnustan,” Vannuilin onnistui kähistä vastaukseksi. ”Päästäkää jo irti!”

Meiqäl näytti mairealta kuin hiiren pyydystänyt kissa katsellessaan tämän punoittavia kasvoja, ja hetken aikaa hän näytti siltä, kuin olisi tosissaan harkinnut halusiko sittenkään päästää Vannuilia otteestaan.

Lopulta hän hellitti ja kierähti pois Vannuilin päältä, hymyillen ensimmäistä kertaa miesmuistiin, kun tämä jäi maahan haukkomaan henkeään ja hieromaan kaulaansa.

”Voi sentään,” Meiqäl virkkoi. Äänestä kuuli, että hän nautti olostaan täysin rinnoin. ”Tarvitsetteko kenties apua, Vannuil?”

Hän ojensi pilkallisin ilmein kätensä Vannuilille, kun tämä nousi istumaan. Vannuil läpsäisi käden syrjään ja kapusi jaloilleen omin avuin. Se sai Meiqälin hymyilemään entistä omahyväisemmin.

Harjoitusta seuranneet sotilaat kiirehtivät palaamaan omiin tehtäviinsä Vannuilin ilmeen nähdessään. Meiqäl ravisteli lumet hiuksistaan ja marssi tiehensä niskojaan nakellen, pysähtyen mökin portailla varastamaan vielä yhden katseen Vannuilin suuntaan.

Sava vilkaisi pikaisesti Haukkaa ja käänsi sitten huomionsa takaisin jouseensa, teeskennellen olevansa kiinnostunut jänteen kiinnityksistä.

He olivat pystyttäneet aukealle kotitekoisia maalitauluja tekemisen puutteessa, mikä oli antanut Haukalle hyvän tilaisuuden verrytellä jäykkiä lihaksiaan. Se oli myös tarjonnut hänelle sopivan tavan tutustua uusiin kaartilaisiinsa päivittäisten askareiden lomassa. Melkein kaikki heistä osasivat käsitellä jousta yhtä tottuneesti kuin kishalaisten suosimaa yhden käden miekkaa, ja hän oli harjoittelun varjolla ehtinyt tehdä runsaasti havaintoja heistä.

Linnee viihtyi seurassa, vaikkei puhunut paljon. Hän ei tuntenut tarvetta täyttää hiljaisuutta tarpeettomalla rupattelulla, ja avasi yleensä suunsa vain, jos hänellä oli oikeasti jotain sanottavaa. Sava oli ystävällisen ulkokuorensa alla tarkkasilmäinen, reilu, ja velvollisuuksiinsa vakavasti suhtautuva, ja muut sotilaat kunnioittivat hänen auktoriteettiaan sumeilematta. Kerrin, Ferei ja Vyetar olivat puheliaita ja helposti lähestyttäviä, Faeter taas oli kaksostaan syrjäänvetäytyvämpi, eikä yleensä osallistunut keskusteluun ennen kuin oli tarkkaillut tilannetta sivusta jonkin aikaa.

Luwai ja Miresh olivat kishalaisen pidättyväisiä, melkein naurettavuuteen asti muodollisia, Tyreil ja Eruwai taas yhtä hiljaisia kuin Haukka itse. Hän ei aistinut heidän hiljaisuudessaan pahansuopuutta. He tarkkailivat häntä kohteliaan välimatkan päästä, aivan kuten hänkin heitä, eikä hän enää tuntenut oloaan kiusaantuneeksi heidän seurassaan.

Muutaman metrin päässä Savasta Tyreil jännitti jousen harkituin liikkein ja päästi nuolen lentoon, osuen keskelle maalitaulua ilmeenkään värähtämättä. Haukka nyökkäsi hyväksyvästi, ja Tyreil nyökkäsi takaisin.

Koirat haukkuivat haa’assa levottomasti, ja puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten. Haukka tunsi miksi jo ennen kuin Kerrinin ajatus kantoi hänen mieleensä.

’Saamme seuraa, teidän armonne.’

”Luwai, ilmoita hänen ylhäisyydelleen,” Haukka sanoi, ja Luwai lähti kiireesti mökkiä kohden.

Sava veti miekan valmiuteen samalla, kun Tyreil ja Ferei jännittivät jousensa. Sava liittyi Vannuilin seuraan, kun tämä marssi tulijoita vastaan kiinnittäen asevyötä paikoilleen, ja pian Haukka erotti lähestyvien ratsukoiden hahmot puiden välissä. Tulijoita oli puolisen tusinaa; pienikokoinen ratsastaja harmaassa, hupullisessa viitassa, tuntematon pitkätukkainen nainen samettileningissä, sekä kishalaista haarniskaa kantavia sotilaita 5. legioonan väreissä. Etummaisena ratsastavan demonin pyöreissä kasvoissa oli jotain etäisesti tuttua, ja Haukka rentoutui heidän tullessaan lähemmäs.

”Hän oli Oerein seurassa, kun poistuimme palatsista,” Haukka sanoi Tyreilille, katse etummaisessa ratsukossa. ”Kuka hän on?”

”Lula, hänen korkeutensa kamaripalvelija,” Tyreil vastasi. Kaartilaiset olivat laittaneet aseensa pois; ilmapiirin jännittyneisyys kaikkosi lopullisesti, kun Vannuil käveli tulijoita vastaan ja kopautti rintaansa nyrkillä.

”Onpa mukavaa nähdä teidät taas, Vannuil,” yksi haarniskoiduista sotilaista tervehti, kun he ratsastivat pihamaalle.

”Kersantti Grennen,” Vannuil vastasi. ”Mikä teidät tänne lennätti?”

”Mestari Lulalla ja hänen seuralaisellaan on uutisia hänen ylhäisyydelleen kruununprinssille. Konsuli Qel kieltäytyi lähettämästä heitä yksin matkaan,” Grennen vastasi olkiaan kohauttaen. Haukasta tuntui, että oli kuullut tämän äänen sodan aikana, vaikkeivät kasvot olleet jääneet mieleen. ”Tiedättehän te millainen hän on. Hän olisi lähettänyt koko pataljoonan mukaamme, jos mestari Lula ei olisi laittanut hanttiin.”

Lula pyöräytti silmiään. Hänen lyhyet hiuksensa olivat ratsastuksen jäljiltä pörrössä, ja reissussa rähjääntyneestä olemuksesta näki, että hän oli ollut tien päällä jonkin aikaa. ”Arvon konsuli ei tunnu hahmottavan sellaista käsitettä kuin ’huomaamaton’. On varsin vaikeaa livahtaa tiehensä keräämättä ylimääräistä huomiota epäystävällisiltä tahoilta, jos kintereillä parvelee sotilaita.”

”Hän tekee vain työtään, mestari Lula,” kersantti huomautti purevasti.

”Ja saisi antaa minun tehdä omani,” Lula heitti takaisin. Hän kiillotti sormenkynsiään takkinsa etumustaan kyllästyneesti. ”Sotilaat ovat varmaan ihan ammattitaitoista väkeä, mutta he pitävät valtavasti meteliä liikkuessaan. Sellainen kalinahan kantaa naapuripitäjään saakka.”

Mökin ovi aukesi ja Ren’i astui ulos. Hän näytti siltä, että Luwai oli herättänyt hänet kesken päiväunien. Tukka oli kampaaton, sänki oli ajamatta, ja paidan etumusta oli niin täynnä ryppyjä, että Haukka arvasi tämän pukeneen ylleen ensimmäiset löytämänsä vaatteet.

Lula liukui sulavasti satulasta ja taipui teatraaliseen kumarrukseen. ”Ylhäisyys. Olen täyttänyt velvollisuuden, jonka annoitte minulle viimeksi nähdessämme.”

”Ja paljon nopeammin kuin osasin odottaa. Olette totta vie kiitoksenne ansainneet,” Ren’i vastasi. Hän asteli komean ruunikkotamman vierelle, taputti hevosta kaulalle, ja kumarsi satulassa istuvalle naiselle kohteliaasti. ”Lucarla. Olen iloinen, että pääsitte tulemaan.”

Lucarla hymyili niin, että pyöreisiin poskiin ilmestyi hymykuopat. ”Ilo on minun puolellani. Aamu siis koitti viimeinkin?”

”Koitti, aivan kuten silloin sanoitte.”

”Oliko se yön pitkien tuntien arvoinen?”

”Enemmän kuin osaatte kuvitellakaan.” Ren’i otti ohjat häneltä ja auttoi hänet satulasta alas.

Naisesta näki heti, ettei hän ollut kishalainen. Raskaan mekon leikkauslinja oli erikoinen ja peitti molemmat käsivarret, mutta molempiin kämmenselkiin oli tatuoitu valkoisella geometrisiä kuvioita. Ne näyttivät hehkuvan lämpimän ruskeaa ihoa vasten.

Lucarlan katse porautui suoraan Haukkaan, kun hän sanoi, ”ja tämä tässä on sulhasenne, eikö vain?”

”On.” Ren’i viittoili Haukkaa tulemaan lähemmäs ja tarttui häntä kädestä. ”Haukka on aavikon kansaa – Hatam-Ilen akheri.”

”Ja te kuulutte Merenoksen kansaan,” Haukka sanoi Lucarlalle, joka hymyili edelleen. Tämän silmät olivat niin pikimustat, ettei pupilleja erottanut lainkaan.

Lucarla niiasi viehkeästi. Sanat, jotka hän lausui paksulla awalaiskorostuksella, eivät olleet daqaneesia, mutta Haukka tunnisti ne silti, vaikkei ollut koskaan kuullut niitä lausuttuina.

”Kuinka te osaatte akherikieltä?” hän kysyi.

”Unohdatte ehkä, että muinaisilla saarilla asui kansaanne jo ennen erotusta. Sukulaisianne elää saarillamme edelleen vielä tänä päivänäkin.”

”Luulimme kielen jo sammuneen.”

Lucarlan hymy syveni, kun hän näki hämmennyksen Haukan kasvoilla. ”Ei Awassa. Sukulaisenne puhuvat sitä edelleen. Ja oma kielemme on saanut paljon vaikutteita akherikielestä niiden vuosituhansien aikana, jotka olemme eläneet eristyksissä alapuolella asuvista serkuistamme.”

Haukka vaihtoi pitkän katseen Ren’in kanssa.

Kersantti Grennen karautti kurkkuaan ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää. ”Pahoittelen keskeytystä, ylhäisyys, mutta meillä oli teille ja isällenne uutisia konsuli Qeliltä.”

”Lepo, kersantti,” Ren’i sanoi. ”Voimme keskustella siitä tarkemmin, kun kaikki ovat paikalla. Viekää ratsunne hakaan lepäämään ja antakaa sotilaidenne vetää hetki henkeä.”

Kersantti nyökkäsi, hyppäsi satulasta, ja viittoili sotilaitaan seuraamaan esimerkkiään.

Ren’i kääntyi Lulan puoleen, kun he riisuivat varusteet ratsuiltaan, ja kysyi, ”mistä on kyse? Onko tilanne Hol Sarossa muuttunut?”

Lulan kasvoilla oli epätavallisen vakava ilme. ”Keisarinna on lähtenyt taivaspalatsista. Hän on palaamassa kaupunkiin.”

---

Mökin oleskeluhuone oli niin tupaten täynnä, ettei pöydän ympäri mahtunut kulkemaan. Osa kaartilaisista oli ahtautunut istumaan parvelle, ja jokainen istumakelpoinen paikka alakerrassa ikkunalautoja ja tiskipöytää myöten oli varattu.

Ren’i istui nojatuolilla pöydän toisessa päässä, Haukka hänen vierellään tuolin käsinojalla. Oerei, Lula, Ared ja Lucarla olivat ahtautuneet yhdelle ruokapöydän pitkistä penkeistä, kersantti Grennen, kapteeni Hamr ja Sava taas toiselle. Etuovi kävi Vannuilin astuessa sisään Meiqäl vanavedessään, eikä liqarimarsalkan kasvoilla näkynyt enää häivähdystäkään aiemmasta ylimielisyydestä.

”Mitä hän täällä tekee?” Hamr vain puoliksi kuiskaten, ja Ren’i tiesi kapteenin vähät välittävän siitä, jos Meiqäl – tai kukaan lähellään istuvista – kuuli.

”On kaikkien edun mukaista, että Liqarian edustaja on selvillä nykytilanteesta,” Ren’i vastasi viileästi. ”Se, että marsalkka on sotkeutunut tapahtumiin, on sitä paitsi osittain oma vikamme.”

Lukko päästi pienen naksahduksen, kun Vannuil veti oven säppiin. Huoneessa ei ollut enää istumapaikkoja, joten Meiqäl jäi Vannuilin kanssa nojaamaan ovenpieleen. Meiqäl kohtasi jokaisen kysyvän katseen viileän itsepintaisesti, kuin heittäen äänettömän haasteen heille kaikille, mutta Hamr tai kukaan muukaan ei sanonut enempää hänen läsnäolostaan.

Oerei nousi seisomaan. ”Kaikki ovat paikalla, joten aloitetaan.” Hän oli omaksunut sen vakaan, rauhallisen äänen, jota käytti puheenvuoroissaan senaatissa, ja jokainen katse kiinnittyi automaattisesti häneen. ”Kersantti Grennen, olkaa niin hyvä.”

Kersantti risti kätensä pöydälle. ”Kuten kerroin jo tiivistetysti hänen ylhäisyydelleen, keisarinna on ilmoittanut aikeistaan palata Hol Saron linnoitukseen. Viestinviejän tiedoksianto saavutti meidät eilen. Vuorisola on edelleen lumen vallassa, eikä etenemisestä tule helppoa. Keisarinna tiedostaa ongelman, ja viestin mukaan hän on palaamassa yksin kapteeninsa Vasaqinin seurassa.”

”Koska hänen majesteettinsa voidaan olettaa ehtivän takaisin palatsiin?” Oerei kysyi.

”Ehkä neljässä päivässä, jos sää suosii. Hol Sarossa kahlataan nilkkoihin asti loskassa, mutta talvi viipyilee vuorilla viikkoja vielä senkin jälkeen, kun Pohjanlahti on alkanut sulamaan. Jos sateinen sää jatkuu, hänellä saattaa mennä matkaan viikon päivätkin.”

”Entä tilanne Hol Sarossa?”

Kersantti otti hörpyn juomastaan ennen kuin vastasi. Olut jätti vaahtotahran hänen tuuheisiin viiksiinsä. ”5. ja 2. legioona ovat pitäneet läntiset legioonat toistaiseksi loitolla kaupungista ilman verenvuodatusta, mutta tieto hänen majesteettinsa paluusta on saavuttanut heidätkin, eikä konsuli Qel usko, että yhteenottoa voi enää välttää kovin kauaa. Jännitteet ovat kasvaneet. Konsulit Royelin ja Cura’is ovat valmiudessa marssimaan kaupunkiin keisarinnan tueksi heti, kun tämä sitä pyytää, ja ainakin puolet Nemerwatanin legioonista on ilmoittanut seuraavansa heidän esimerkkiään.” Lasi helähti, kun Grennen tömäytti sen takaisin pöydälle. ”Olemme auttamattomasti alakynnessä, teidän korkeutenne.”

”Entä 4. legioona?” Vannuil puuttui keskusteluun. ”Pääkaupungin legioonilla on velvollisuus tukea toisiaan, ja konsuli Tiyel tuntee Qelin. He palvelivat molemmat Trimainessa 15:n legioonan johdossa vuosikymmeniä.”

”Konsuli Tiyel on kuollut,” kersantti sanoi raskain ilmein. ”Tiedustelijamme löysivät hänen päänsä nemerwatanilaisen seipään nokkaan ripustettuna puolitoista virstaa leiristä. Konsulit Vryn ja Aihana olivat ymmärrettävästi varsin järkyttyneitä.”

Vannuilin ilme oli piikiven kova. ”Eli he ovat päättäneet antaa periksi läntisten legioonien painostukselle ja olla tekemättä mitään?”

”He pelkäävät, Vannuil,” Grennen sanoi.

”Se ei tarkoita, että heillä on oikeus livetä velvollisuudestaan.”

”Konsuli Qel on muistuttanut heitä asiasta, mutta laihoin tuloksin.”

Vannuilin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei sanonut mitään.

”Kaikki läsnäolijat varmasti ymmärtävät, mitä tämä tarkoittaa,” Oerei sanoi, kun kukaan muu ei rikkonut syntynyttä hiljaisuutta. ”On vain ajan kysymys, koska väkivaltaisuudet siirtyvät Hol Saron muurien sisäpuolelle. Nemerwatanin legioonat ovat tehneet selväksi, että ne vastaavat, kun kapteeni Vasaqin kutsuu, ja tunnen hänet tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei hän aio haaskata aikaansa neuvottelemalla kapinallisten kanssa. Kun Vasaqin ja keisarinna palaavat palatsiin, heille uskolliset legioonat yrittävät tunkeutua kaupunkiin – hinnalla millä hyvänsä.”

Ren’i vaihtoi vaivihkaisen katseen isänsä kanssa, muttei sanonut mitään. He olivat puhuneet asiasta toistuvasti pakoa seuranneiden viikkojen aikana, ja Ren’i tiesi kysymättäkin isänsä olevan oikeassa, vaikka ajatus korvensi sisikuntaa. Haukka laski käden hänen olalleen ja puristi sitä äänettömästi.

”Vaihtoehdot ovat vähissä,” kapteeni Hamr murahti. ”Meitä on liian vähän. Paras mahdollisuutemme pitää tilanne hallinnassa on luovuttaa 5. ja 4. legioona keisarinnan alaisuuteen ja—”

”Ei, kapteeni.” Ren’i suoristautui. ”Kapinalliset eivät suostuisi siihen koskaan.”

”Kaikella kunnioituksella, ylhäisyys, mutta keisariperhe ei voi – eikä sen pahemmin keisarillinen armeijakaan – antaa pahaisten rikollisten sanella pelisääntöjä. Tämä konflikti ei ratkea kuin voimankäytöllä, jommaltakummalta puolelta, ja soisin sen olevan mieluummin meidän eikä heidän.”

”Jos voimankäyttö olisi ratkaisu, olisimme jo huomanneet sen aikoja sitten.” Ren’i ei korottanut ääntään missään vaiheessa, mutta Haukka kuuli teräksenkylmän vivahteen sanojen takana hänen puhuessaan. ”Sama kuvio toistuu vuosisadasta ja aikakaudesta toiseen. Eikö se saa teitä kysymään itseltänne, miksi?”

”En antaisi painoarvoa terroristien sanoille, ylhäisyys—”

”He ovat omia kansalaisiamme, kishalaisia kuten te ja minä ja suurin osa läsnäolijoista tässä huoneessa.” Nyt Ren’ikin nousi seisomaan. ”Eikö valtaistuimen kuulu kuunnella kansalaistensa sanoja ja toimia heidän äänenään? Eikö kishalaisen sotilaan kuulu suojella tavallista kansaa, jottei heidän tarvitsisi tarttua aseisiin itseään puolustaakseen?”

”Muistan velvollisuutemme yhtä hyvin kuin teidän ylhäisyytennekin,” Hamr sanoi astetta kalseammalla äänellä.

”Ja mikä on sotilasvalan mukaan niistä tärkein?”

”Nostaa miekkansa kansaansa suojatakseen, eikä koskaan heitä vastaan.”

”Juuri niin. ’Ei koskaan heitä vastaan’,” Ren’i toisti. ”Nemerwatanin legioonat ovat hylänneet valansa ja rikkoneet velvollisuuksiaan kansaansa kohtaan tavalla, jota armeijan ylipäällikkö ei voi jättää huomioimatta.”

Hamrin ohimolla tykytti suoni, kun hän kohtasi Ren’in kylmänviileän katseen, mutta kapteenin ääni oli tasainen, kun hän vastasi. ”Meillä ei ole keinoja pakottaa keisarinnaa tai senaattia neuvottelemaan kapinallisten kanssa. Edes ylipäälliköllä ei ole mandaattia siihen.”

”Hänen majesteettinsa oli ylipäällikkö ennen minua ja ymmärtää valan velvoitteet. Hän ei ehkä ole halukas kuulemaan kapinallisia, mutta hän kuuntelee minua – jos ei muuten, niin velvollisuudentunnosta.”

”Ja jos hän ei halua kuunnella? Millä ajattelitte saada hänet taipumaan?” Hamr istui kädet puuhkassa tavallistakin vakavammin ilmein, eikä Ren’i kyennyt päättelemään hänen äänestään mitään. ”Hänellä on tukenaan ainakin kuusi legioonaa, teillä vaivaiset kaksi.”

”Itse asiassa kolme,” Ared lisäsi. ”Konsuli Agalin legioona on leiriytynyt päivämatkan päähän Hol Sarosta. He ovat valmiita vastaamaan hänen ylhäisyytensä kutsuun koska tahansa.”

Hamr räpäytti silmiään kerran, sulatellen kuulemaansa, mutta hän tointui yllätyksestä nopeasti. ”Ilahduttavaa kuulla, mutta keisarinnalla on silti huomattava ylivoima. Lukumääräisesti emme pärjää hänen joukoilleen mitenkään.”

Joku huokaisi tuskastuneesti, ja jokainen pää huoneessa kääntyi oven suuntaan. Saappaiden korot kopisivat lattiaa vasten, kun Meiqäl otti pari askelta heitä kohti, ja pyyhkäisi puolipitkät, kullanvaaleat kiharat otsaltaan puolihuolimattomasti.

”Olin kuvitellut Kishan armeijan päällystöllä olevan enemmän selkärankaa,” hän sanoi. Hän kuulosti lähes pettyneeltä.

Hamrin silmät siristyivät vaarallisesti. ”En muista kenenkään kysyneen liqarikomentajan mielipidettä.”

”Harmi. Saatte sen silti.” Meiqälin katse kiinnittyi Ren’iin. ”Ette ole tässä tilanteessa ensimmäistä kertaa. Ylipäällikkönne kävi samanlaisessa tilanteessa armeijaani vastaan, ja onnistui kääntämään tapahtumien kulun teidän eduksenne, miesalivoimasta huolimatta.”

Hän vilkaisi olkansa yli kuin ohi mennen Vannuilia, joka katseli häntä rävähtämättä. ”Joukossanne on kokeneita sotilaita, jotka ymmärtävät puolustussodankäynnin realiteetit. Teillä on käytössänne samat legioonat kuin ennenkin, eikö totta?” hän kysyi, kohdistaen sanansa suoraan Ren’ille, joka nyökkäsi. ”Hyödyntäkää sitten niitä. Konsuleillanne ja kersanteillanne on tuoreessa muistissa edellinen sota ja siitä jäänyt taktinen osaaminen. Täällä pohjoisessa teillä on kotikenttäetu ja suotuisat olosuhteet.”

”Kapteeni on silti oikeassa eräässä asiassa, marsalkka. Heitä on kaksinkertainen määrä meihin verrattuna,” Ren’i vastasi tyynesti.

Meiqäl huitaisi kädellään ilmaan. ”Mitä siitä? Ette yritä voittaa sotaa, vaan pelata tarpeeksi aikaa. Lopullinen kamppailu on teidän ja keisarinnan välinen, eikä sitä ratkaista miekoin vaan sanoin. Unohtakaa miestappiot ja ajatelkaa päämääräänne.” Hän asteli pöydän luokse, pyyhkäisi kapteeni Hamrin kolpakon muitta mutkitta syrjään ja nojautui tutkailemaan pöydälle levitettyä Hol Saron karttaa. Hän naputti pääportteja etusormellaan. ”Viekää legioonanne kaupunkiin, sulkekaa portit, ja pitäkää vihollinen niiden ulkopuolella. Kaupungin puolustukseen ei tarvita samanlaista päälukua kuin avoimeen sodankäyntiin.”

Hamr mulkaisi häntä murhaavasti. ”Vaikka se onnistuisikin, emme voi pidätellä heitä loputtomiin.”

”Mutta se saattaa juuri ja juuri riittää takaamaan meille riittävästi aikaa siihen, mitä yritämme tehdä,” Ren’i sanoi. Hän siveli leukaansa, katse tiiviisti kartassa. ”Ovatko satama ja kasarmialue edelleen kapinallisten hallussa, kersantti Grennen?”

”Kyllä, teidän ylhäisyytenne.”

”Entä länsiportit?”

”Reitti hautausmaan kautta on käytännössä kulkukelvoton ennen neljäskuuta. Pakolaisleiri on heti sen ulkopuolella – sitä kautta ei pysty kuljettamaan kokonaisia legioonia.”

”Siinä tapauksessa meidän huoleksemme jää vain yksi sisäänkäynti: pääportit.” Ren’i vaihtoi katseen Meiqälin kanssa ja hymyili kunnolla ensi kertaa moneen päivään. ”Yritys on uhkarohkea, mutta marsalkan ehdotuksessa saattaa olla järkeä.”

”Se on silti vaarallista,” Vannuil huomautti. Hän oli kuin huomaamattaan astellut Meiqälin taakse kädet puuhkassa ja otsa rypyssä. ”Saimme teidät muilutettua kaupungista palatsiin kerran, muttemme voi tuudittautua sen varaan, että sama temppu onnistuisi toistamiseen. Tunneleihin on alkanut virrata sulamisvesiä, eikä kukaan osaa sanoa kuinka syvälle verkostoon kapinallisten läsnäolo ulottuu.”

”Palatsiin on muitakin reittejä kuin viemärit,” Ren’i sanoi. Hän vilkaisi Hamriin ja kysyi, ”kuinka nopeasti saamme mökit tyhjennettyä ja itsemme lähtövalmiuteen, kapteeni?”

”Ylihuomiseen mennessä, jos tarve vaatii,” kapteeni vastasi.

”Silloin siis. Ottakaa vain välttämättömät tavarat. Matkustamme niin kevyesti kuin suinkin.”

Ren’i vakavoitui, kuljettaen katsettaan kasvoista toisiin, ja tunsi syvällä sisimmässään, että jokin oli pysyvästi muuttunut. Paluuta entiseen ei enää ollut; kun he seuraavan kerran kohtaisivat, kuinka monet kasvoista olisivat kadonneet joukosta lopullisesti?

”Haluan painottaa kaikille läsnäolijoille, ettei tämä sota ole kuin edelliset. Emme tiedä mitä tulee tapahtumaan, enkä voi taata kenenkään turvallisuutta sittenkään, jos pääsemme Hol Saroon ja palatsiin asti.” Hän katseli kaartilaisiaan tuskallisen tietoisena siitä, mitä oli heiltä pyytämässä, ja talletti heidän kasvonsa viimeistä piirtoa myöten muistinsa sopukoihin, kuin toivoen, että jokin osa heistä olisi siellä ikuisesti turvassa sellaisena, kun hän heidät halusi muistaa. ”Jos epäonnistumme, olemme maanpettureita. Olette antaneet valanne ja tiedän, mitä olette sen nimissä luvanneet minulle, mutten uskonut koskaan joutuvani pyytämään teitä nousemaan valtaistuinta vastaan, enkä aio pakottaa teistä ketään siihen vastoin tahtoanne. Jos haluatte perääntyä, nyt on sen hetki. Vapautan teidät valastanne ja eroamme ystävinä, ja jos jumalat niin suovat, kenties tapaamme vielä uudestaan, kun kaikki tämä on ohi.”

Huoneessa oli hipihiljaista, kunnes Sava viimein nousi seisomaan.

”Meillä oli tilaisuus kääntää teille selkämme jo kauan aikaa sitten, ylhäisyys,” hän sanoi ja katsoi Ren’iä suoraan silmiin. ”Valani on teille, eikä valtaistuimelle. Kishan laki määrittää, että kunniakaartin uskollisuus kuuluu kruununperilliselle – vain ja ainoastaan kruununperilliselle. Sen yläpuolella ei ole ketään eikä mitään, ei keisarinnaa eikä valtiota, ja minun valani pitää.”

Myös Linnee nousi jaloilleen. ”Samoin omani.”

”Ja minun,” Vannuil sanoi.

He kaikki nousivat yksi kerrallaan, kapteeni Hamr viimeisten joukossa, ja iskivät nyrkillä rintaansa komentajalleen. Ren’i vastasi tervehdykseen toistamalla eleen.

”No, töihin sitten, joka iikka,” kapteeni ärähti. ”Tiedätte tehtävänne! Ja katsokaakin, ettette tuota minulle häpeää!”

Sava virnisti Ren’ille, kun sotilaat alkoivat virrata ulos mökistä yksittäin ja kaksittain kapteenin äyskiessä tavanomaisia komentojaan heidän peräänsä. Grennen sotilaineen oli jo syventyneenä keskusteluun Oerein kanssa samalla, kun Ared kuunteli vierestä tutkimattomin ilmein. Meiqäl oli edelleen kumartuneena Hol Saron kartan ylle, Vannuil selkänsä takana häälyen, kun Ren’i lähestyi häntä.

”Järjestän tänne henkilökuntaa huolehtimaan tarpeistanne ennen kuin poistumme,” Ren’i sanoi. ”Jos tilanne Hol Sarossa pahenee, he huolehtivat teidät Meril-Aniin ja siitä edelleen Liqariaan.”

”Ei,” Meiqäl vastasi.

”Ei?” Ren’i toisti.

Meiqäl nuuhkaisi epäileväisin ilmein oluen jäänteitä Hamrin tuopissa ja huuhtoi ne lopulta kurkustaan alas. ”Tulen mukaanne.”

”Tämä konflikti ei kosketa teitä, marsalkka.”

”Kyllä se koskettaa. Luulisin teidänkin tajuavan sen.” Meiqälin silmistä puuttui se lämpö, joka Mitaen silmissä oli ollut, mutta niiden väri ja muoto olivat niin identtiset, että Ren’in teki mieli katsoa muualle. ”Te aiotte siis viimein haastaa keisarinnan?”

Ren’i pakotti itsensä nyökkäämään.

”Siinä tapauksessa autan teitä niin kauan, kuin se minua hyödyttää. Saatteko järjestettyä minulle audienssin keisarinnan kanssa?”

”Jos selviämme molemmat hengissä palatsiin asti.”

Meiqälin hymy oli hyytävä kuin kaamoksen pimeimmät tunnit. Hän oli kaunis, Ren’i myönsi sen, kaunis sillä tavalla kuin villipeto tai rajumyrsky oli kaunis, ja yhtä arvaamaton. ”Uhkapelin viehätys piilee sen riskeissä, ylhäisyys.”

Hän kosketti rintaansa oikealla kädellään, taivutti kevyesti päätään, ja poistui korkojen kopinan saattelemana.

---

Kirjoittajan löpinät: Tämän luvun myötä jäämme lyhyelle päivitystauolle, luku 25 ilmestyy 4. joulukuuta. Olen jäänyt mm. hahmoesittelyjen ja sanaston päivityksen kanssa pahasti jälkeen, joten aion ottaa pienen hengenvetotauon ja laittaa sivuston kuntoon. Asiaan vaikuttaa myös se, että aloitin uudessa työssä alkukesästä ja opiskelen täysipäiväisesti samaan aikaan, joten vapaa-aika on ensi viikosta lähtien kortilla. :’)

Tarina ei siis ole jäämässä kesken: olen kirjoittanut koko trilogian valmiiksi jo aikaa sitten, ja työstän parhaillaan useampaa novellia, jotka sijoittuvat aikaan kolmoskirjan jälkeen. Tulevaisuudensuunnitelmista, taustatyöstä ja muista kuriositeeteista voi lukea lisää uudelta Usein kysytyt kysymykset -sivulta, jonka julkaisin tänään.

Kiitos kaikille, jotka ovat roikkuneet mukana tähän asti, en olisi jaksanut päivittää tätä romaania näin monta vuotta ilman teitä. Mukavaa alkavaa syksyä, joulukuussa jatketaan!