Suuri Akherin autiomaa, 27. yhdestoistakuuta – 3. kahdestoistakuuta 3045

Tuuli tuntui vaihtavan suuntaa monta kertaa päivässä. Oli kuin ilmavirrat niemen yllä olisivat jääneet kiertämään yhtä ja samaa loputonta kehää, mutta Haukka tunsi muutoksen ilmassa heti herätessään. Taivas oli yhtä samean hiekkapilven peitossa, mutta sen läpi pääsi tihkumaan kellertävää päivänvaloa, ja ilma, joka hänen ihoaan pieksi, oli lämmin.

”Seuraavista päivistä taitaa tulla kohtuullisen epämiellyttäviä,” hän mutisi tihrustellessaan taivaalle ovikankaan alta. Kuivuus ja lämpö keskellä sadekautta tiesivät aina ongelmia, sen tiesi jokainen aavikolla kasvanut akheri.

Ennustus kävi toteen jo seuraavana päivänä. Muutaman viikon kestänyt epätavallinen sateeton jakso oli haihduttanut sadekauden miellyttävän viileyden ilmasta, ja tuuli, joka suomi myrskyn kourissa räpistelevää leiriä, oli muuttunut kuumaksi ja tukalaksi. Haukka hikoili toisten vapaaehtoisten rinnalla jokapäiväisissä harjoituksissa ja näki toisten kasvoilta, että olosuhteiden muutos rasitti heitä yhtä paljon kuin häntäkin. Rintapanssari tuntui kaksi kertaa painavammalta, nahkahihnat hiersivät hikistä ihoa kipeästi joka liikkeellä aluskerraston läpikin, eikä tuuli tuonut helpotusta. Se alkoi ajaa hajalle hiekkaverhoa, joka oli ollut läpäisemätön jo monta viikkoa, ja sen välistä pilkahteli ajoittain vaaleita kumpupilviä.

Kolme päivää myöhemmin, kun päivä oli vasta puolessa, konsuliteltassa oli jo tukahduttavan lämmintä. Hiki helmeili Qelin tummalla iholla, kun hän kuunteli Kha’arin ehdotusta joukkojen siirtämiseksi lähemmäs rannikkoa, kun myrsky laantuisi riittävästi. Kha’ar ei ollut antanut vamman vaikuttaa rutiineihinsa. Hän oli muitta mutkitta alkanut kantaa miekkaa vasemmalla puolellaan ja vaihdattanut sotilastunikansa yksinkertaisempaan malliin, joka jätti vasemman olan kokonaan paljaaksi. Avustaja auttoi häntä pukemaan rintapanssarin ylleen ja nousemaan satulaan, mutta muista toimista hän näytti selviytyvän omin avuin vallan mainiosti. Ren’i oli nähnyt hänet johtamassa viidennen legioonan harjoituksia toissapäivänä ja todennut, että konsuli oli miekkamiehenä yhtä vaarallinen molemmilta puolilta.

”Siinä ei ole mitään järkeä,” Qel intti vastaan. ”Olemme nyt juuri sen verran kaukana rannasta, että leiriä ei havaitse mereltä asti.”

”Ja samasta syytä mekään emme näe täältä merelle,” Kha’ar vastasi kuivasti. Hänen viiksistään roikkui hikipisaroita. ”Se saattaa olla virhe. Liqarien ainoa looginen maahyökkäysreitti on tukittu, joten joko he opettelevat lentämään tai etsivät vaihtoehtoisen tavan päästä kimppuumme.”

”Tai sitten he romahduttivat kanjonin sulkeakseen meiltä hyökkäysreitin heidän niskaansa.”

”Minä en jaksa uskoa, että he näkivät kaiken sen vaivan vain lopettaakseen sodan. Siihen on diplomaattisia keinoja, jotka ovat monin verroin tehokkaampia, eivätkä verota armeijan rivejä yhtä rajusti.”

”Mitä te sitten ehdotatte?” Qel kysyi. ”Että he tuovat sotilaansa yli lautoilla?”

”Mahdollisesti.”

Qel pudisti päätään. ”Sehän on järjetöntä.”

”Niin oli kanjonin romahduttaminenkin. Kuka ikinä heidän armeijaansa johtaa, hän ei ajattele kuten tavallinen sotilaskomentaja.”

”Meillä on tähystyspartioita pitkin rannikkoa yllätyksiä varten, Kha’ar—”

Ren’i hieroi ohimoaan, muttei puuttunut keskusteluun. Sama asia oli tuotu esille kerran aiemmin, mutta se oli jätetty toteuttamatta, sillä myrskysää ei ollut mahdollistanut joukkojen laajempaa siirtelyä. Kha’ar ei selvästikään ollut unohtanut asiaansa, vaan oli kuluttanut toipilasaikansa suunnitellen ehdotustaan tarkemmin, vastoin Minehan ohjeita.

Kina keskeytyi, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja lähestyviä juoksuaskelia. Joku puhui ulkona seisovien vartijoiden kanssa kiihtynein äänenpainoin. Molemmat konsulit kääntyivät katsomaan teltan suuta ilmeisen paheksuvasti, kun ovikangas työnnettiin syrjään ja toinen vartijoista kurkisti sisään pelokas ilme kasvoillaan.

”Ylhäisyys, arvon konsulit. Olen pahoillani keskeytyksestä,” hän sanoi ja kumarsi hätiköidysti.

”Minähän sanoin, ettei meitä saa häiritä kuin äärimmäisessä hädässä,” Kha’ar vastasi, hypistellen viiksiään.

Sotilas kumarsi uudestaan. ”Niin, no, katsokaas… Tähyäjillä on viesti hänen ylhäisyydelleen.”

”Niin?”

Sotilas nielaisi. Hän oli silmin nähden kalvennut. ”On ehkä parasta, että kuulette sen heiltä itseltään.”

Ren’i astui lähemmäs otsa rypyssä. Hän vaiensi konsulien vastaväitteet yhdellä katseella ennen kuin he ehtivät tehdä muuta kuin avata suunsa ja sanoi, ”laskekaa heidät sisään.”

”Oitis, ylhäisyys.”

Sisään astui kaksi tuulentuivertamaa akheria tähyäjien ruskeasävyisessä asussa. Molempien iholla kiilsi hiki pitkän juoksun jäljiltä, mutta kumpikaan ei hengittänyt erityisen työläästi. Toisen heistä Ren’i tunnisti kasvoista; Nopsajalka, yksi kanjonin tähystyspartion jäsenistä, jonka hän oli tavannut lyhyellä vierailullaan.

”Merellä on havaittu liikettä,” Nopsajalka sanoi ennen kuin ovikangas oli edes ehtinyt pudota takaisin paikoilleen.

Ren’i tuijotti häntä. ”Merellä?”

Nopsajalan vierellä seisova akheri nyökkäsi synkästi. Hän oli yhtä laiha ja pitkäraajainen kuin toiset tähyäjät. ”Tomen-Kherin tähystyspiste vahvistaa havainnon. Näkyvyys ei ole hyvä, mutta jokin lähestyy rannikkoa etelästä.”

Sanoja seurasi hyytävä hiljaisuus.

”Teidän on parasta tulla heti,” Nopsajalka sanoi tiukin huulin, rikkoen hiljaisuuden.

Ren’i otti viitan, jonka oli viikannut tuolin selkänojalle. ”Näyttäkää tietä.”

Kunniakaarti toi Vasaman valmiiksi suitsittuna ja satuloituna, ja Ren’i kapusi oriin selkään saman tien. Kummallakaan akherilla ei ollut ratsua. He pyrähtivät juoksuun heti, kun Ren’i oli saanut ohjat käsiinsä, ja hän ymmärsi mistä Nopsajalka oli saanut nimensä. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikeutta pysytellä laukkaavan hevosen edellä. Ren’i seurasi heitä ulos leiristä ja kohti korkeaa Tomen-Kherin dyyniä, joka sijaitsi virstan päässä solasta aavikon korkeimmalla kohdalla. Selkeällä säällä sieltä oli suora näkymä merelle, ainakin akherien mukaan. Ren’in takana ratsastivat kapteeni Hamr ja loput kunniakaartista.

Dyynin laella tuuli puhalsi navakasti. Heitä odotti Ared muun tähystyspartion seurassa. Konsulit Venu ja Agal olivat jo saapuneet paikalle omien viestinviejiensä kanssa. He seisoivat hiukan muista erillään ja tihrustivat merelle kaukoputken kanssa. Ren’i ehti hädin tuskin liukua alas hevosen selästä, kun vakavailmeinen Ared ojensi hänelle kiikarit.

Aluksi hän ei erottanut mitään. Tuuli sai silmät vetistämään ja hiekansekaisen udun läpi näkyi vain korkeiden, vaaleanharmaiden pilvien valli, joka kohosi korkeuksiin. Ren’i siristi silmiään. Pilvet liikkuivat eri suuntiin. Myrskytuuli ajoi suuria kumpupilviä syvemmälle etelään valtavalla voimalla. Niiden alla liikkui jotain valkoista vastakkaiseen suuntaan, niin hitaasti, että Ren’i ei heti edes huomannut sitä. Sitten pilviä vasten piirtyi tumma, korkea tanko, sitten toinen, kolmas, kokonainen puunrunkojen meri valkoisten pilvien alla, ja kiikarit melkein kirposivat hänen käsistään. Kun ne tulivat lähemmäs hän erotti purjeisiin kudotun keltamustan vaakunan.

Laivoja. Sydän jätti lyönnin välistä.

”Mitä näette, ylhäisyys?” Hamr kysyi hänen vierellään.

Ren’i antoi kiikarit hänelle. Sekunnit kuluivat. Hamr kirosi hiljaa. Hänen kätensä tärisivät hienoisesti, kun hän laski kiikarit, niin vähäisesti, että kukaan muu kuin Ren’i ei luultavasti huomannut sitä. Katse, jonka he vaihtoivat, oli paljonpuhuva. Ren’i ei ollut koskaan nähnyt kapteenia peloissaan, mutta tämän leukaperät olivat kiristyneet ja silmissä oli piikiven kova katse. Kiikareita kierrätettiin sotilaalta toiselle ja jokaisilla kasvoilla oli synkkä ilme, kun he tajusivat saman kuin toiset.

”Odotus on siis vihdoin päättynyt. Mitkä ovat käskynne, ylhäisyys?” Agal kysyi.

Ren’i vaihtoi katseen Aredin kanssa. ”Kuinka syvä tuo lahti on? Kuinka lähelle rantaa he pystyvät tuomaan laivansa?”

”Rantaviivan kohdalla he joutuisivat jättämään laivansa ainakin puolen virstan päähän, ehkä kauemmaksikin,” Ared sanoi epävarmasti. ”Kyseisellä kohdalla oli asutusta ennen merenpinnan nousua ja ranta jatkuu matalana satoja metrejä. He joutuisivat joka tapauksessa lähettämään joukkonsa maihin soutuveneillä. Jos he aikovat maihin, heidän olisi viisainta tehdä se viitisenkymmentä virstaa pohjoisempana.”

”Mitä siellä on?”

”Kolmoisniemen kielekkeet. Lahti on syvimmillään kielekkeiden kohdalla. Merivirrat tekevät alueesta hengenvaarallisen, mutta taitava kapteeni pystyisi periaatteessa luovimaan aivan kielekkeiden eteen ja ankkuroimaan niiden väliin. Silloin heidän ei tarvitsisi soutaa joukkojaan maihin. He voisivat vain laskea laskusillan ja antaa sotilaiden marssia ulos.”

”He olisivat hulluja, jos ryhtyisivät siihen,” Nopsajalka puuttui keskusteluun. ”Kielekkeiden luona on voimakas ristivirtaus ja Merenos on nousussa. He eivät ikinä selviytyisi siitä.”

”Te ette tunne liqareja kuten me. Heillä on merenkäynti veressään,” Ren’i vastasi. Häntä kylmäsi tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä tuulen kanssa. Hän vaihtoi katseen Agalin ja Venun kanssa. ”Meidän on pakko olettaa, että he yrittävät sitä ja onnistuvat. Kuinka nopeasti saatte joukkonne marssille?”

”Tunnissa, jos tarve vaatii,” Venu sanoi. Hän kasvoillaan ei näkynyt enää hymynhäivettäkään.

”Kyllä se vaatii. Konsuli Agal, konsuli Venu, palatkaa heti leiriin, kootkaa joukkonne ja valmistautukaa taisteluun,” Ren’i kuuli äänensä sanovan. Hän marssi takaisin Vasaman luokse ja alkoi kavuta satulaan. Molemmat konsulit tekivät kunniaa ja kumarsivat. Kun he kääntyivät palatakseen ratsujensa luokse, Ren’i ojensi kätensä Aredille ja sanoi, ”tarvitsemme sinua leirissä, Ared. Nouse kyytiin, Vasama jaksaa kyllä kantaa meidät molemmat.”

Ared nyökkäsi. Hän tarttui Ren’in käteen ja antoi toisen tähyäjistä puntata itsensä hevosen selkään Ren’in taakse.

”Lähetän Qelin tueksenne ensitilassa,” Ren’i sanoi, kun konsulit olivat nousseet omien ratsujensa selkään. ”Kaikki lisäaika, jonka pystytte järjestämään meille, tulee tarpeeseen. Älkää päästäkö heitä etenemään sisämaahan. Polttakaa laivat, jos vain pystytte.”

Molemmat konsulit kumarsivat uudestaan, niin syvään kuin rintapanssari antoi myöten.

”Kulkekoot Quanin tuli teidän kanssanne, teidän ylhäisyytenne,” Agal sanoi vakavasti. Hän veti kypärän päähänsä ja laski silmikon, ja konsulit lähtivät ratsastamaan rinnastusten täyttä laukkaa sotilassaattue kannoillaan takaisin Meril-Anin legioonien leiriä kohti.

Ilma oli paksuna pölystä, kun Ren’i karkuutti pomppuista ravia takaisin pääleiriin Aredin puristaessa häntä vyötäisiltä hukkuvan miehen lailla. Hän kuuli päällikön jupisevan itsekseen painokelvottomuuksia jokaisella tömähdyksellä, eikä uskaltanut kannustaa Vasamaa laukkaan, peläten Aredin putoavan kyydistä, jos vauhti kiihtyisi.

Kapteeni Hamr oli selvästi toipunut järkytyksestään ja päässyt taas itsensä herraksi, sillä tämän kasvoilta paistoi enää silkka teräksenluja päättäväivyys. Hän ratsasti hiljaa Ren’in rinnalla koko matkan ja veti torven vyöltään, kun he lähestyivät leiriä. Hän puhalsi ilmoille kaksi lyhyttä törähdystä ja karjaisi äänellä, joka muistutti ukkosenjyrähdystä, ”tehkää tietä! Tietä hänen korkeudelleen!”

Päivittäisillä askareillaan olleet sotilaat luikkivat äkisti alta pois ja jättivät leiriin karauttaville ratsuille leveän kulkuväylän. Ren’i ei hidastanut tahtia. He ravasivat erillisalueelle asti täyttä vauhtia ja Hamr puhalsi torveensa aina, kun tielle osui lisää sotilaita. Heidän saapumisensa oli saanut aikaan yleisen hämmingin, kun upseerit ja kapteenit juoksentelivat edestakaisin ja yrittivät arvailla, mitä oli meneillään, eikä Ren’i yllättynyt, kun Vannuil, Qel ja Kha’ar olivat heitä vastassa teltan ulkopuolella.

”Mitä uutisia, ylhäisyys?” Qel kysyi heti, kun Ren’i veti ohjista ja pysäytti Vasaman.

Ren’i tiesi, että he aavistivat jo mistä oli kyse. Oli aavemaisen hiljaista. Koko leiri oli hiljennyt kuin taikaiskusta, ja kaikkialla teltta-alueen ympärillä sotilaat arvoasemasta riippumatta olivat pysähtyneet kuuntelemaan. Ren’i korjasi ryhtiään, veti syvään henkeä ja sanoi, ”he ovat tulossa. Liqarit tuovat joukkonsa yli laivoilla.”

Vannuil reagoi ensimmäisenä. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja totesi, ”siitä siis on kyse. Räjähdys oli pelkkä harhautus, jotta he saisivat meidät pois asemista. Miten etenemme?”

”Agal ja Venu ovat valmistautumassa marssille. Heidän legioonansa ottavat vastaan liqarien etujoukot, toivottavasti heti, kun ne pääsevät maihin. Konsuli Qel, te olette heidän vahvistuksensa. Haluan teidät marssille kahden tunnin sisällä.”

Qel kumarsi. ”Kuten haluatte.”

”Kha’ar, Vannuil, te tulette minun kanssani. Qel, Venu ja Agal pitävät huolen, etteivät liqarit pääse etenemään Kolmoisniemeltä kohti sisämaata. Puskekaa heidät mereen, jos teidän on pakko.” Ren’i katsoi vuorotellen vakavista kasvoista toisiin, kosketti kaulaansa ohi mennen sormenpäillään ja vapautti ashaynsa. Hänen ei tarvinnut korottaa ääntään, sillä loitsu kantoi sen kuuntelevien sotilaiden korviin estoitta. ”Haluan, että kaikki läsnäolijat ymmärtävät, että tämä taistelu ei tule olemaan kuin aikaisemmat. He käyvät kimppuumme täysivoimaisesti, joten me teemme saman. Heitämme kaiken voimamme heitä vastaan ja teemme lopun tästä sodasta.”

Leiri oli kaaoksessa. Joukkojen ryhmittely ja saattaminen marssivalmiuteen vei koko iltapäivän, ja viestinviejät juoksivat osastojen välillä jatkuvasti, toimittaen väliaikatietoja valmistelujen etenemisestä. Rivisotilaiden telttoja ei ehditty purkaa; kaikki saatavilla olevat kuormakoorit otettiin lääkintäosaston käyttöön, ja he lähtivät karkuuttamaan ravia Qelin legioonalaisten perässä heti, kun kaikki tarpeellinen oli saatu pakatuksi. Vain pari hoitajaa jäi huolehtimaan kourallisesta loukkaantuneita, jotka eivät olleet toipuneet tarpeeksi osallistuakseen taisteluun.

Ared valvoi akherivapaaehtoisten valmistautumista jonkinlaisen tuikean päättäväisyyden vallassa. Hän jakeli epätavallisen tiukkasanaisia käskyjä ja vahti vierestä, kun varanuolia lastattiin vankkureihin tynnyrilasteittain. Tieto lähestyvästä taistelusta oli levinnyt halki leirin kulovalkean lailla, ja kapteenien jaettua käskynsä joukkueilleen sotilaiden keskuuteen oli laskeutunut odottava, jännittynyt hiljaisuus. Juuri kukaan ei puhunut, aivan kuin sanat saattaisivat särkeä tuon jaetun keskittyneisyyden.

Haukka puki suojavarusteet ylleen Ren’in tyhjässä teltassa, sormet jo tottuneesti remmejä kiristäen, ja liittyi sitten toisten joukkoon miekka uumalle vyötettynä ja jousi nuoliviineineen olalta roikkuen. Hänet valtasi sama tunne kuin kuukausia sitten Liqariassa, kun he olivat kulkeneet vihollisalueen halki tiedostaen, että ensikohtaaminen vihollisen kanssa, tapahtuipa se missä tai koska hyvänsä, lähestyi vääjäämättä heidän tietämättä tarkkaa aikaa ja paikkaa.

Se ei ollut jännitystä; siinä oli outoa levollisuutta, tunnetta siitä, että pitkä, hermostuttava odotus oli tulossa päätökseensä. Hän näki Savan ja Linneen kulkiessaan päällystön erillisalueen halki kohti akherisotilaiden aluetta. He katsoivat toisiaan ohi mennen ja nyökkäsivät toisilleen, he kolme, jotka olivat nähneet ja kokeneet saman, ja Haukka tiesi heidän ajattelevan noita pitkiä viikkoja Liqariassa hänen laillaan.

Hän näki Ren’in vain vilaukselta, eikä ollut varma, että tämä oli nähnyt hänet. Armeijan ylipäällikköä tarvittiin sadassa paikassa samanaikaisesti, ja Ren’i viettikin pääosan päivästä ratsailla, kulkien osastolta toiselle konsulien, luutnanttien tai kapteeni Hamrin perässä. Kiireen keskelläkin hän oli sormenpäitään myöten keisarillisen arvovallan tunnuskuva, pitkä punainen viitta liehuen majesteettisesti tuulessa hänen takanaan.

Kun he vihdoin lähtivät marssimaan kohti Kolmoisniemeä, etujoukon lipunkantajat nostivat ilmaan verenpunaisten lippujen meren, jotka hulmusivat tuulenvireen mukana. Rautanyrkin hopean- ja mustankirjava symboli liehui keisarinnan syreenivaakunan rinnalla ja sotilaat tekivät kruununprinssilleen kunniaa tämän ottaessa paikkansa heidän edellään. Akherisotilaat eivät kumartaneet, mutta Haukka kosketti rintaansa nyrkillään kevyesti, kenenkään huomaamatta, kun Ren’i ratsasti hänen ohitseen.

Vannuil, Kha’ar, Ared ja Hamr ratsastivat rinta rinnan Ren’in kanssa, ja Vannuilin parintuhannen raskaasti varustautuneen ratsuväkisotilaan osasto kulki heti kruununprinssin takana valkoisissa haarniskoissaan. Kelmeä päivänvalo heijastui metallista, saaden sotilaat lähes hohtamaan. Heidän suuret, lähes kavioihin asti haarniskoidut sotaratsunsa heittelehtivät korskahdellen päitään, aivan kuin nekin olisivat odottaneet tulevaa kamppailua yhtä innokkaasti kuin isäntänsä.

”Meillä on vain kolme tuntia päivänvaloa jäljellä, Ren’i,” Ared huomautti. Hän oli pukenut silmukkapaidan vaatteidensa ylle ja jokaiseen kolmeen lettiin oli punottu viininpunaisia nauhoja. Paksut tummat rajaukset oli maalattu hänen silmiensä ympärille, ja viitta, joka hänen hartioiltaan roikkui, oli yhtä hohtavan viininpunainen kuin hiusnauhatkin. Vaikka hän noudatti uskollisesti päällikön valaansa, eikä itse kantanut asetta, hänestä hehkui samanlaista auktoriteettia kuin rinnallaan ratsastavista kishalaisista.

Ren’i huokaisi. ”Asiaa ei voi auttaa. Seuraavaan auringonnousuun selviytyminen saattaa hyvinkin olla kansasi silmien varassa.”

Hymy, jonka Ared väläytti hänelle, oli synkkä. ”Siitä sinun ei tarvitse kantaa huolta. Se, mikä teille on pimeyttä, on vain lempeämpää valoa meille.”

”Toivon totisesti niin,” Ren’i sanoi yrmeästi. ”Vihaan yötaisteluja.”