Suuri Akherin autiomaa, 5. kahdestoistakuuta 3045

Vasaman harja piiskasi Ren’in kasvoja hänen kumartuessaan orin kaulan ylle ja lähettäessään tunnustelevan ajatuksen matkaan. Hiki valui noroina pitkin otsaa silkasta rasituksesta. Ashayn kokoaminen liikkeessä oli moninkertaisesti vaikeampaa, ja hän tunsi päänsäryn kulkevan aaltoina ylitseen.

’Vannuil! Vastatkaa, Vannuil!’ Hän lähetti ajatuksensa matkaan jo ties kuinka monetta kertaa, mutta vastauksena oli hiljaisuus. Ren’i kirosi ääneen, pyyhkäisi kasvojaan ja yritti uudestaan huolimatta kivusta, joka porautui piikin lailla ohimolta ohimolle ja sumensi hetkeksi näkymän.

Vannuilin täytyi olla kauempana kuin hän kuvitteli, tai sitten hän etsi tämän tietoisuutta väärästä suunnasta. Se oli ainoa järkevä selitys: ei ollut mahdollista, että Vannuil olisi poissa. Ei järkkymätön, lannistumaton, kuolematon Vannuil. Hänen kaltaisensa eivät kaatuneet liqaripaskiaisten kynsissä.

Aurinko oli korkealla taivaalla, mutta hiekkamyrsky oli verhonnut maan sakean hiekkasumun alle, ja jokainen udusta ilmestyvä ratsukko tai ruumis sai hänet hätkähtämään. Hän ehti juuri ja juuri antaa Vasamalle pohkeita, että ratsu ehti hyppäämään kaatuneen sotilaan ja tämän hevosen yli kompastumatta. Ren’i ei kuullut enää Savan ja toisten ääniä takaataan, muttei uskaltanut vilkaista taakseen nähdäkseen seurasivatko he vielä häntä.

Joka ilmansuunnasta kuului kaikuina vaimeita huutoja, kavion kopsetta, metallin kalketta metallia vasten, haavoittuneiden ja kuolevien valitusta. Hän päästi voipuneena irti ashaysta ja tunsi jalkansa melkein luiskahtavan irti jalustimesta. Hän pakotti itsensä ajattelemaan. Väsymyksestä huolimatta hän tunsi Haukan läsnäolon alitajunnassaan, tunsi, mistä etsiä, ja kuin itsekseen otti kurssin kohti häntä. Se kelpasi lähtöpisteeksi. Qel oli sanonut, että akherit olivat Vannuilin mukana, joten luultavasti niin oli Haukkakin.

Liqarit olivat hajaantuneet pitkin niemelle johtavaa tasankoa, aivan kuin hekin, sen Ren’i joutui toteamaan hidastaessaan Vasaman raviin. Hän piti kilpeä suojanaan ratsastaessaan yhä tihenevään hiekkasumuun. Myrsky vaimensi kaikki äänet oudolla tavalla, tehden etäisyyksien arvioinnista vaikeaa. Hän puristi ohjia rystyset valkoisina ja lähetti vielä yhden äänettömän kutsun matkaan, vaikka se tuntui rutistavan viimeiset energian rippeet hänestä.

Vasta vetäessään ajatuksen takaisin hän tuli tietoiseksi laukkaavien kavioiden jyskytyksestä, joka tuli lähemmäs kahdesta suunnasta. Sekunnin sadasosan ajan hän kuvitteli Savan saavuttaneen hänet; sitten hän kuuli tulijoiden huutavan jotain toisilleen. Liqarikielen särähtävästä aksentista ei voinut erehtyä edes ulvovan tuulen läpi.

”Voi paska,” Ren’i mutisi tajutessaan virheensä, ja upotti kantapäänsä uudestaan ratsunsa kylkiin.

Sumusta ilmestyi ensin kaksi, sitten viisi ratsukkoa täydessä laukassa. Ren’in ei tarvinnut kuin vilkaista heidän hevosiaan tunnistaakseen heidät liqareiksi. Vasama puuskutti ja korskui Ren’in kannustaessa sen neliin, mutta ratsukot saavuttivat silti uupunutta oria vääjäämättä. Ren’i näki silmäkulmastaan yhden sotilaista lähestyvän vasemmalta ja nosti miekan iskuvalmiuteen. Tilaisuutta ei koskaan tullut. Vasama kiljaisi läpitunkevasti ja Ren’i tunsi kuinka jotain osui häneen takaapäin. Hetkeä myöhemmin hän tömähti metallisen kalinan saattelemana tantereeseen niin voimalla, että se pakotti kaiken ilman ulos keuhkoista.

Hän ei voinut muuta kuin maata maassa haukkoen henkeään rintapanssarin painaessa kipeästi selkää. Hänet satulasta syössyt liqarisotilas riisti miekan hänen kädestään: kilpi oli kadonnut jonnekin ilmalennon aikana. Loput liqarit vetivät ratsunsa pysähdyksiin samalla, kun yksi heistä ratsasti Vasaman kiinni ja nappasi kiinni irrallaan roikkuvista ohjista.

Ren’i yritti epätoivoisesti pakottaa lihaksiaan tottelemaan, yritti kurkottaa kohti ashayta, mutta mieli vastusti yhtä äänekkäästi kuin ruumis. Mikä pahinta, hän ei tuntenut ashayn läsnäoloa lainkaan; oli kuin ajatusten ympärille olisi pystytetty muuri, jonka läpi ei voinut murtautua. Hän oli kokenut vastaavan vain kerran aikaisemmin, lukemattomia vuosikymmeniä sitten alokasaikoinaan, mutta tunne sai sydämen hakkaamaan paniikin ajamana saman tien.

Arpikasvoinen sotilas hänen yllään hymyili vinosti. Hän haukahti jotain tovereilleen, ja hetkessä Ren’i oli vedetty istuma-asentoon, kädet selän taakse taivutettuina. Yksi sotilaista keräsi hänen miekkansa ja kilpensä talteen. Toinen leikkasi Vasaman satulavyön ja suitset irti ja läimäisi oria lautasille ohjilla, kannustaen jo valmiiksi säikyn hevosen juoksemaan etäämmälle. Maisema Ren’in ympärillä pyöri inhottavasti, kun sotilaat sitoivat hänen kätensä.

”Te ymmärtä mitä minä sano?” arpikasvoinen liqari kysyi voimakkaasti murtaen.

Ren’i nyökkäsi vaivalloisesti. Hän sai pakottaa katseensa keskittymään tähän.

”Me nosta kilpi,” sotilas jatkoi ja napautti ohimoaan. ”Tänne. Te ei yritä enää käyttä ashay. Nyt tulla meidän mukaan.”

”Minne?” Ren’in onnistui kähistä. Kuvotuksen tunne, jolla ei ollut mitään tekemistä tömähdyksen kanssa, oli asettunut tukevasti hänen vatsanpohjaansa.

Sotilas virnisti. ”Leiri. Te odotta siellä. Marsalkka viedä teitä mukaan Zlarovein.”

Ren’i tunsi kuinka sotilaat kiskoivat hänet jaloilleen kovakouraisesti, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä.

He olivat käyttäneet omaa ashaytaan ja muodostaneet ajatuskilven hänen ympärilleen. Temppu oli aikakausia vanha, yhtä vanha kuin taivashikansa ja itse jumalat. Niin tehden he olivat katkaisseet hänen yhteytensä ashayhin täysin. Muinaisaikoina demonikansan lapsilla oli vielä ollut voimaa katkaista se lopullisesti ja murtaa toisen mieli omallaan; nykyään siihen ei kyennyt kukaan, vaan kilpi oli sidoksissa tekijänsä keskittymiskykyyn. Ajatus ei ollut Ren’in nykytilassa mitenkään lohduttava.

Hän ei löytäisi ketään, eikä kukaan löytäisi häntä kilven ollessa paikoillaan. Ren’i kompuroi turtana eteenpäin kahden sotilaan taluttaessa häntä sakenevaan myrskyyn, loppujen seuratessa ratsailla, jännitetyt jouset koko ajan häntä kohti osoittaen.

Matka tasangon poikki tuntui loputtomalta. Liqarisotilaat tönivät häntä aina silloin, kun hän käveli heidän mielestään liian hitaasti. Puolihaarniska painoi epämiellyttävästi ihoa vasten epäluonnollisessa kävelyasennossa, ja tiukalle vedetty köysi ranteiden ympärillä hankasi ihon rikki vähän kerrallaan, jokainen pienikin väärä liike kiristäen solmuja entisestään. Ren’i ei pysynyt perillä siitä kuinka monta kertaa hän putosi polvilleen sotilaiden tuuppiessa häntä tai silkasta tasapainon puutteesta, mutta jatkuva kirvely riitti kertomaan, että iho rikkoutui joka kerta enemmän.

Liqarit puhuivat keskenään tarkoituksellisen hiljaa, eivätkä ajoittaisen tönimisen lisäksi kiinnittäneet häneen mitään huomiota. Se sopi Ren’ille: hänen keskittymiskykynsä meni täysin pystyssä pysymiseen ja ympäristön tutkimiseen niin tarkasti kuin pystyi kaappaajiensa huomaamatta.

Tuuli, joka oli ollut hänen puolellaan taisteluissa, teki tarkkailusta vaikeaa. Oli lähes mahdotonta paikantaa mistä taistelun äänet tulivat, ja hän sai siristellä silmiään vihmovaa hiekkaa vastaan. Maa ja taivas sulautuivat toisiinsa saumattomasti, ja tuuli kantoi mukanaan kaukaisia ääniä, jotka kuulostivat oudon aavemaisilta. Se muistutti Ren’iä elävästi siitä toistuvasta unesta, jonka hän oli jakanut Haukan kanssa, mutta dyynit jatkuivat loputtomiin muuttumattomina, eikä tulipatsasta, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa unessa, ollut missään.

Haukka, hän ajatteli synkeästi ja tunsi piston rintakehässään. Saisiko tämä koskaan tietää mitä Ren’ille oli tapahtunut? Jäisikö selittämätön katoaminen vaivaamaan tätä loputtomiin, jos hän kuolisi matkalla Liqariaan? Ren’in kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän yritti vetää ne vapaaksi, vaikka tiesi, että se oli turhaa.

Ajatus Haukasta oli kuin veitsen vääntämistä haavassa. Olisi pitänyt nukkua hänen vieressään vielä viimeinen yö, eikä tuhlata aikaa sotastrategian puimiseen. Olisi pitänyt suudella häntä vielä viimeisen kerran. Olisi pitänyt kertoa, mitä Ren’i tunsi häntä kohtaan.

Liqarisotilas, joka oli syössyt hänet satulasta, veti ratsunsa ohjista ja sähähti jotain tovereilleen. Ren’iä taluttavat sotilaat pysähtyivät niin äkisti, että Ren’i olisi kaatunut suoraan naamalleen, elleivät he olisi pidelleet häntä niin tiukasti. Partio pälyili ympärilleen ja arpikasvoinen sotilas nosti kätensä ilmaan, kuunnellen tarkkaavaisesti. Ren’in sydän jyskytti rinnassa kiihkeämmin, ja hän tajusi tutun läsnäolon olevan lähempänä kuin ennen, tunsi sen jo ennen kuin edes erotti laukkaavien hevosten äänet.

Arpinen liqarisotilas veti miekkansa esiin ja karjaisi komennon tovereilleen vain hetkeä ennen kuin ratsukot ilmestyivät kuin tyhjästä hiekkapilven takaa.

Yksi liqareista putosi satulasta nuoli kaulasta törröttäen ennen kuin kukaan hänen tovereistaan ehti edes tähdätä tulijoita. Ilma oli hetkessä sakeanaan eri suuntiin lentäviä nuolia ja liqarien kiroilua. Ren’i kaatui koko pituudelta tantereeseen, kun sotilaat päästivät hänet irti ja kiirehtivät vetämään aseet esiin. Hän erotti teutaroivien hevosten jalkojen välistä ratsukoiden nostattaman tomupilven ja kaatuneita liqareja. Sydän jätti lyönnin välistä, kun hän tunnisti nuolet akherinuoliksi.

Kun Ren’in viimein onnistui kiemurrella selälleen, taistelu oli jo ohi. Liqarijoukkoa johtanut arpikasvoinen nainen makasi luonnottomassa asennossa puoliksi kaatuneen hevosensa alle jääneenä, kaksi nuolta kaulaan uponneena. Veri oli mustannut hänen huulensa, joille oli jäänyt pysyvästi yllättynyt ilme. Pakottava tunne Ren’in päässä oli helpottanut, ja hän tunsi ashayn tutun sykkeen kurkottaessaan sitä kohti mielessään.

”Tutkikaa lähialue!” tiukka ääni komensi, ja Ren’i virnisti automaattisesti nähdessään Denaen haarniskoidun kishalaishevosen selässä. Tämä näytti siltä, että nautti uudesta johtoasemastaan täysin siemauksin. ”Niitä voi olla lisää.”

Kolme ratsukkoa – yhtä ratsasti kishalainen sotilas yhdessä akheriparinsa kanssa, kahta muuta akherijousimies – pyrähti matkaan. Ne kiersivät laajassa kehässä alueen ympäri jouset jännitettyinä ja katosivat pian hiekkapölyn sekaan. Sinilehti ja Haukka laskeutuivat yhtä aikaa hevosen selästä ja kiiruhtivat Ren’in luokse.

”Osasitte tosiaan tulla kreivin aikaan,” Ren’i totesi, kun Haukka veti vyöltään puukon ja polvistui hänen viereensä.

Köydet katkesivat yksi kerrallaan, ja Ren’i hieroi vereslihalle hiertyneitä ranteitaan helpottuneena. Sanaakaan sanomatta Haukka veti hänet tiukkaan, yksikätiseen syleilyyn, eikä päästänyt heti irti.

Ren’i taputti hänen selkäänsä tyynnytellen ja sanoi hiljaa hänen korvaansa, ”olen kunnossa, ihan totta.”

Loput kolme ratsukkoa karauttivat takaisin paikalle juuri, kun Haukka veti hänet jaloilleen. Sinilehti katseli heitä huvittuneesti. Hänen kasvonsa olivat lian tummentamat ja nahkainen ratsastusasu oli saanut kuivuneita veriroiskeita sinne tänne, mutta hän oli säilynyt yhtä ehjänä kuin toverinsa. Kahta akhereista Ren’i ei tuntenut, mutta valkohaarniskaisen kishalaissotilaan takana istui Aamukaste, pidellen kiinni paristaan sen näköisenä kuin pelkäisi putoavansa hetkenä minä hyvänsä.

”Kuinka edes osasitte tulla etsimään minua?” Ren’i kysyi hämmästyneenä, katsahtaen kasvoista toisiin.

”Kysy häneltä,” Aamukaste tokaisi ja kopautti pariaan nyrkillä olkasuojaan. ”Se kaliseva kapteenisi sai hepulin ja porukkaa parveilee siellä täällä etsimässä sinua.”

Sotilas nyökkäsi vakavana. ”Kunnianarvoisa kapteeni Hamr lähetti viestin viidennelle legioonalle, että olitte tulossa luoksemme, ja että kunniakaarti oli joutunut teistä erilleen matkalla.” Ren’i piti kasvonsa visusti peruslukemilla, vaikka tunsi korviaan kuumottavan. ”Hänen armonsa sanoi, että osaisi luultavasti paikantaa teidät, joten lähdimme hänen mukaansa. Tunsin ashaynne katoavan yhtäkkiä, kun aloimme lähestymään liqarialuetta, mutta hänen armonsa sanoi, että tunsi läsnäolonne edelleen. Ei ollut vaikeaa arvata sen perusteella, mitä oli tapahtunut.”

Ren’i tuijotti sotilasta ja kääntyi sitten hitaasti katsomaan Haukkaa. ”’Hänen armonsa’?” Haukka kohautti harteitaan. Ren’i huokaisi. ”Kerrassaan mahtavaa. Tietävätkö täällä kaikki?”

Sotilas yskähti hämillisen näköisenä. ”Vilpittömät pahoitteluni, jos sanoin jotain epäsopivaa, ylhäisyys.”

”Antaa olla,” Ren’i sanoi ja pudisti päätään. ”Olisi pitänyt arvata, ettei salaisuuksien säilyttämisestä armeijassa tulisi mitään.”

Aamukaste kopaisi parinsa haarniskaa uudestaan kärsimättömän näköisenä. ”Turhat löpinät sikseen. Meidän on kiirehdittävä takaisin.”

”Parini on oikeassa, ylhäisyys,” kishalaissotilas sanoi, vakavoituen. ”Konsuli Vannuililla on vastassaan Meiqälin oma sotilaspiiri. Teidän on parasta tulla meidän kanssamme ensitilassa.”

Sotilaan äänensävy kertoi Ren’ille heti, ettei aikaa ollut hukattavaksi, ja hän nyökkäsi. ”Lähdetään sitten. Voitte kertoa minulle loput matkalla.”

Ren’i otti varusteensa takaisin kaatuneilta liqareilta ja kapusi Sinilehden avustamana Haukan taakse suuren sotaratsun selkään.

Vasama parka, Ren’i ajatteli synkästi ratsunsa kohtaloa. Hän ei voinut kuin toivoa, että ori löytyisi hengissä taistelun päätyttyä.

He lähtivät karkuuttamaan pomppivaa ravia, ja Ren’i sai pidellä henkensä kaupalla kiinni Haukan vyötäisiltä ollakseen putoamasta.

”Aamukaste,” Ren’i huusi heidän vierellään ratsastavalle ratsukolle, ja Aamukaste kääntyi katsomaan häntä. ”Mikä Vannuilin tilanne on?”

”En tiedä,” Aamukaste huusi takaisin. ”Mutta sen voin sanoa, ettei hänellä ole tarpeeksi sotilaita tuhoamaan kuudetta piiriä yksin.”

”Entä Meiqäl?”

”Oli lähestymässä saattueineen, kun lähdimme.”

Ren’i kirosi ääneen. ”Eikö tähän eläimeen saa enempää vauhtia?”

Haukka vilkaisi häntä olkansa yli kulmat koholla ja upotti sitten kantapäänsä hevosen kylkiin. Ren’i kirosi uudestaan, kun hevonen vaihtoi äkisti askellajia ja pidensi askeliaan ensin laukkaan, sitten päätähuimaavaan neliin. Toiset ratsukot seurasivat heidän esimerkkiään yksitellen. Kavioiden jyly katosi tuulen huminan alle, eikä liqarisotilaiden viimeistä leposijaa enää erottanut, kun Ren’i lopulta uskaltautui katsomaan taakseen.