Hatam-Ile, 26. ensikuuta 3046

Sade hakkasi vasten vanhimpain talon ikkunoita samalla ankaruudella kuin kuluneina viikkoina, sumentaen ulkopuolisen maailman niin täydellisesti, ettei lasin läpi erottanut juuri mitään. Ared veti shaalin tiukemmin laihojen harteidensa suojaksi. Valkeasta huolimatta kokoushuoneessa oli koleaa ja hän tunsi ihonsa nousevan kananlihalle.

Vuodenkierto Syrjämailla noudatti aina samaa tuttua kulkuaan, riippumatta siitä kuinka kauas autiomaan ote oli levittäytynyt tuulten puhaltaman hiekan mukana. Sateet alkoivat kahdeksaskuun lopuilla ja väistyivät vähitellen ensikuun viimeisen viikon aikana. Ilma lämpeni ja kuivuus palasi vähitellen takaisin kolmaskuun alkuun mennessä. Vuodenvaihteen tienoilla sateet olisivat normaalisti laantuneet kevyeksi tihkuksi, joka piti ilman ja viljelykset kosteina aina kuivuuden alkuun saakka, mutta laantumisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Sumujen solaa piiskannut hiekkamyrsky oli viimein hellittänyt liqariarmeijan kukistuttua. Sen mukana seurannut epätavallinen kuumuus oli jatkunut kaksi Kauarinin kuunkiertoa ja näivettänyt ensimmäisen sadon pelloille ennen kuin sateet olivat vihdoin palanneet. Se oli ollut kova isku kuivuuden jäljiltä tyhjentyneisiin ruokavarastoihin, ja ilman kishalaisten apua heidän ahdinkonsa olisi ollut vielä suurempi.

Mitä muita vaikutuksia heidän puuttumisellaan luonnon tavanomaiseen kiertokulkuun vielä olisi, sitä heistä kukaan ei tiennyt, mutta Ared ei voinut kuin toivoa, että se oli ollut sen arvoista.

Aavikon yllä jyrähti ukkonen juuri, kun Ared käänsi kasvonsa takaisin kohti liekkejä. Niiden lämmössä ei ollut mitään lohdullista; ne näyttivät hänelle toistuvasti samoja kuvia, joilta hän olisi mieluummin sulkenut silmänsä ja mielensä. Hänestä tuntui kuin olisi kuluneina kuukausina nähnyt monen akheri-iän edestä kuolemaa ja kärsimystä, mutta se ei riittänyt. Hänelle oli punottu kudelmaan tehtävä, joka oli kokonaisen eliniän mittainen, eikä hänen osansa ollut vielä lähelläkään valmis. Tulenlukija ei hylännyt kutsumustaan, vaatipa se kuinka kovia veroja hyvänsä.

Hän tunsi silmäluomiensa käyvän raskaaksi mitä kauemmin tuijotti tuleen. Liekkien loimussa näkyi varjoja, kuin heijastuksia veden pinnassa. Hän näki hiekkamyrskyn, ukonilman; hän näki itsensä ja vanhimmat nostattamassa aavikon voimat avukseen; näki sodan, kuoleman ja kaatuneiden meren, jonka he kantoivat rinta rinnan, kishalaiset ja akherit, kohti maata ja lepoa. Ared värähti, kun Haukan kasvot kohtasivat hänen omansa, ja sai pakottaa itsensä kohtaamaan tämän katseen.

Mitä oikein yrität sanoa minulle? Ared ajatteli kuumeisesti, mutta kuvajainen ei vastannut.

Ne eivät koskaan puhuneet, eivätkä selittäneet mitään. Vaikka Ared oli tottunut siihen, se oli silti raivostuttavaa, niin raivostuttavaa, että hänen teki joskus mieli huutaa ääneen. Ilman selitystä kuvat olivat hänellekin vain kuvia, ja hän tunsi olevansa yhtä eksyksissä kuin likimain kaksisataa vuotta sitten, kun nimi Ared oli kuulunut vain hänelle itselleen ja hän oli nähnyt tulessa liikettä ensikertaa ymmärtämättä sen tarkoitusta.

Tuli värjyi, ja Haukan kasvoista tuijottivat toiset, kalpeammat silmät. Hänen piirteensä sekoittuivat Ren’in piirteisiin, kunnes Aredista tuntui kuin olisi nähnyt ystävänsä ilmielävänä edessään. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut miettiä kuvajaisen merkitystä. Siinä missä oli ennen ollut yksi, olikin nyt kaksi. Näky oli pysynyt itsepintaisesti samana kaikki ne kuukaudet.

Se Ren’i, jonka Ared näki tulessa, oli vain varjo itsestään. Hänen takanaan aukeni suunnaton, kivimuurein suojattu kaupunki pimeyden keskellä. Kaupunki oli isompi kuin yksikään akheri olisi koskaan voinut kuvitella – se näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Muurit olivat paksut ja korkeat, kuin rakennettu pitämään asukkaat yhtä varmasti niiden sisäpuolella kuin viholliset ulkopuolella, ja hän tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin sitä katsellessaan.

Salama valaisi huoneen äkisti ja Ared räpäytti silmiään. Liekit keinahtelivat ilmavirran mukana, mutta kuvat tulessa olivat kadonneet, ja hän tiesi kokemuksesta, ettei saisi niitä pakotettua tulemaan takaisin. Hän venytteli kankeuden jäsenistään ja huokaisi syvään.

”Näittekö mitään uutta?” Kha’ar kysyi.

Ared pudisti päätään. Ukonnuolen iskua seurannut jyrinä tuntui ravisuttavan talon perustuksia. ”En mitään mainitsemisen arvoista.”

”Kaikki on mainitsemisen arvoista, päällikkö hyvä,” Kha’ar sanoi ja puhalsi ilmoille savupilven. Hän istui tulisijan toisella puolella akherityyliin koristeltu puupiippu huulillaan. Savun makea katku leijui huoneessa sitkeästi, vaikka ikkunat olivat apposellaan. Konsuli oli tarkkaillut häntä tulenluvun aikana tyynin ilmein, mutta piipun rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta Ared oli varma, ettei se himmentänyt konsulin järkeilykykyä mitenkään.

”Näin taas serkkuni. Ja Ren’in.” Ared huokaisi uudestaan. ”Sekä suuren kivikaupungin vuorten juurella.”

”Kuvailkaa kaupunkia.”

Ared teki niin, mikä ei ollut vaikeaa. Hän näki paikan mielessään yhtä selkeästi kuin olisi asunut siellä itse, ja Kha’ar nyökytteli tunnistaessaan päällikön yksityiskohtaisen kuvaelman.

”Kuvailette Hol Saroa yhtä tarkasti kuin kuka tahansa paikallinen,” konsuli sanoi ja tyhjensi piippunsa tuhkat tulisijaan. Se sai yrttien katkun voimistumaan huoneessa. ”Ette ole sattumoisin koskaan käyneet pohjoisessa?”

Ared hymyili valjusti. ”Ennen sotaa en ollut koskaan poistunut Veremiä kauemmas. Päällikön pitää olla kansansa käytettävissä kaikkina aikoina.”

Kha’ar pyöritteli tyhjää piippua hetken sormissaan ennen kuin tunki sen takaisin taskuunsa. Hänen äänensä oli vaitonaisempi, kun hän kysyi, ”entä kruununprinssi? Miten hän voi?”

”Vaikea sanoa. Näyt eivät puhu, eikä pelkistä kuvista pysty aina päättelemään paljon, mutta hän näytti paljolti samalta kuin erotessamme. Väsyneeltä. Riutuneelta.”

”Ja serkkunne?”

”Ei mitään muutosta.”

He kuulivat kuinka vanhimpain talon etuovi aukesi naristen ja ylimääräinen ilmavirta sai tulisijan liekit värjymään puolelta toiselle. Ovi käytävään oli poikkeuksellisesti avoinna. Vanhimpain neuvosto oli istuntotauolla pitkän, väsyttävän kesän ja syksyn päätteeksi, ja Nemekeniä lukuun ottamatta vanhimpia ei juuri ollut näkynyt talossa kuluneen parin viikon aikana. Ovenkarmiin koputettiin ja Shala astui oviaukkoon.

Hän karautti kurkkuaan. ”Hei Ared.” Hän ei näyttänyt yllättyneeltä nähdessään Kha’arin tämän seurassa. ”En kai häiritse?”

”Et tietenkään,” Ared vastasi. ”Olimme juuri lopettelemassa. Tule toki sisään.”

”Tulehan,” Shala sanoi jollekulle vilkaistessaan olkansa yli. Yölaulun kasvot ilmestyivät hetkeksi näkyviin, kun he molemmat pysähtyivät jättämään kenkänsä kokoushuoneen ulkopuolelle.

Molempien lahkeet olivat polveen asti märät. Jatkuva sade oli muuttanut monet kaduista kuravelliksi, ja aukiolla Yhdeksän kuun kehää peitti syvä lätäkkö, joka näytti päivä päivältä suuremmalta. Shalan pitkät, hopeanvaaleat hiukset olivat kolmella letillä, kuten ne olivat nykyään aina. Hän oli aluksi ujostellut tyyliä ja tuntenut olonsa vaivaantuneeksi uteliaiden katseiden takia, mutta oli tottunut siihen nopeammin kuin Ared oli olettanut. Tapa oli vanha akheriperinne, joka eli kaikista akherialueista enää ainoastaan Hatam-Ilessä: päällikkö ja tämän oppipoika pitivät hiuksiaan kolmella letillä julkisena merkkinä työstään.

Ared kohotti kulmiaan, kun Shala vilkaisi vielä kerran käytävän päästä päähän ja veti sitten oven säppiin. Yölaulu ei seurannut heti hänen perässään, vaan jäi epävarmana seisomaan oven luokse.

”Kulta,” Shala sanoi ja ojensa kätensä häntä kohti. ”Kerro hänelle sama, minkä kerroit minulle.”

”Onko jotain vakavaa sattunut?” Ared kysyi.

Yölaulu kokosi itsensä henkisesti ja pakotti itsensä vetämään syvään henkeä. ”Minulla on jotain kerrottavaa Haukasta.”

”Mitä kerrottavaa?” Aredista tuntui kuin jotain kylmää olisi valahtanut vatsanpohjaan. ”Tarkoitatko, että näit hänet—”

”En, en. En ole nähnyt häntä unissani, jos sitä pelkäät.”

Kha’ar kohensi ryhtiään ja nousi polvilleen. ”Jätän teidät kolmistaan.”

”Ei, jääkää. On luultavasti parempi, että joku teikäläisistä kuulee tämän.” Yölaulu näki konsulin kysyvän ilmeen ja jatkoi, ”se liittyy myös Ren’iin. Asia on vähän arkaluontoinen, mutta…”

”Huuleni ovat sinetöidyt, neiti. Kishalaisen kunniasanalla.” Kha’ar laski oikean käden rinnalleen ja kumarsi kevyesti hänen suuntaansa.

Yölaulu nappasi yhden monista huoneen seinustaa varten kasatuista istumatyynyistä ja istuutui Shalan viereen. Hän harvemmin antoi sen näkyä kasvoiltaan, mutta Ared osasi lukea siskonsa kehonkielestä, että tämä oli yhtä väsynyt kuin hänkin. Yölaulu oli ollut Haukan loukkaantumisen jälkeen melkein yhtä hysteerinen kuin Ren’i, eikä mikään, mitä kukaan heistä oli yrittänyt sanoa hänelle, ollut saanut häntä rauhoittumaan.

”Sinun piti suojella häntä! Hänenhän piti olla turvassa sinun kanssasi!” Yölaulu oli huutanut, kasvot kyynelten juovittamina. Hän oli tarttunut Ren’iä paidan rintamuksista kuin ravistaakseen häntä. ”Me luotimme sinuun! Kuinka sinä saatoit?”

Ren’i ei ollut tehnyt elettäkään estääkseen häntä, ja lopulta he olivat itkeneet yhdessä, Yölaulu hänen kaulastaan roikkuen. Ren’in lähdettyä armeijansa kanssa Yölaulu oli ollut hiljainen ja vetäytynyt, ja Ared tiesi hänen pysytelleen huoneessaan puhumatta juuri kellekään ensimmäiset viikot. Se, ettei Haukka ollut vieraillut heidän unissaan kertaakaan, oli kai lopulta saanut Yölaulun uskomaan, että Ared ja Mineha olivat puhuneet totta.

Yölaulu vaihtoi katseen Shalan kanssa ja puristi tämän kättä omassaan. Shala nyökkäsi rohkaisevasti. Yölaulu hengitti syvään, ja sanoi viimein, ”minun oli tarkoitus kertoa tästä jo aikaisemmin, mutta se on ollut niin vaikeaa. Pelkäsin, että suuttuisit.”

”Miksi minä sinulle suuttuisin?” Ared kysyi kulmat kurtussa.

”Kun en estänyt häntä. Me kävimme lähteellä – muistatko sen pähkinälehdon ja metsälammen täältä luoteeseen? Menimme sinne, minä ja Haukka, päivää ennen kuin hän lähti leiriin. Jos olisin tiennyt… Jos en olisi päästänyt häntä lähtemään…” Yölaulu puri alahuultaan sanoja haeskellessaan. Hän oli pyöristynyt ja silmien alla oli syvät varjot huonosti nukuttujen öiden merkkinä, mutta kyyneleiden tilalle oli tullut teräksinen päättäväisyys. ”Hän kertoi minulle jotain tärkeää, ja minä kehotin häntä menemään Ren’in luokse.”

Hän sanoi sen tietyllä tavalla uhmakkaasti, kuin yllyttäen heitä haastamaan hänet tai suuttumaan. Hän oli tehnyt samaa jo lapsena, kun he olivat kolmistaan jääneet kiinni jostain pahanteosta. Siinä missä Haukka ja Ared olivat vältelleet vanhempiansa katseita ja yrittäneet esittää olevansa syyttömiä, Yölaulu oli aina katsonut heitä suoraan silmiin sävähtämättä, häpeämättä, vaikka olisi jäänyt kiinni itse teossa. Sellainen Yölaulu oli ollut aina – uppiniskainen, rohkea ja suoraselkäinen –, niin kauan kuin Ared jaksoi muistaa, eikä hän muistanut elämää ilman siskoaan. Yölaulu oli häntä viisi vuotta vanhempi, ja nuorempana sisko oli ollut hänen elämänsä keskus, jonka ympärillä kaikki muu tuntui pyörivän. Niin oli ollut vielä silloinkin, kun Ared oli kutsunut tätä veljeksi ja Yölaulu häntä siskoksi.

Se oli edelleen heidän pieni kahdenkeskinen vitsinsä.

”Yölaulu,” Ared sanoi lempeästi ja vastasi hänen katseeseensa. ”Kukaan ei syytä sinua mistään. Haukka teki… tekee omat päätöksensä. Olemme kaikki aikuisia, emmekä voi estää toisiamme, vaikka kuinka haluaisimme.”

Yölaulu päästi pienen, värisevän huokauksen. ”Niin. Olet varmaan oikeassa.” Hän oli lähes sentilleen yhtä pitkä kuin Haukkakin, mutta sillä hetkellä hänen onnistui näyttää oudon pieneltä ja hauraalta.

”Sanoit, että menitte lähteelle. Mistä te puhuitte?”

”Pääasiassa tunnustuksesta. Minusta tuntui, että Haukka oli sen kanssa edelleen aika hukassa. Hän sanoi nähneensä outoja unia.”

”Unia?”

”Samanlaisia, toistuvia unia. Eikä siinä kaikki. Hän sanoi, että Ren’i oli nähnyt samaa unta kuin hänkin.”

He kuuntelivat keskeyttämättä Yölaulun kertomusta, ja kun hän lopetti, huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoivat vain sateen äänet kattoa ja ikkunoita vasten. Kaikki raukeus oli kadonnut Kha’arin silmistä; hän siveli vahattuja viiksiään toistuvasti, kasvot epätavallisen vakavina.

”Enneunia,” hän sanoi. ”Se kuulostaa uskomattomalta.”

”Niin minustakin,” Ared myönsi. Hän tunsi päätään pakottavan, kun ajatukset kohisivat mielessä valtavalla voimalla, kaikki samanaikaisesti. ”Kha’ar, näin teidän ja kollegoidenne käyttävän ashayta useasti sodan aikana. Onko kyvyllänne mitään yhteyttä tämäntapaiseen taikuuteen?”

”Tämä on meillekin poikkeuksellista. Jo yksin ajatus siitä, että kaksi henkilöä kykenisi kulkemaan samassa unessa…” Kha’ar ravisti päätään. ”Arvelen, että sisarenne teoria ei kuitenkaan ole täysi mahdottomuus, joskin sen todistaminen saattaa osoittautua vaikeaksi.”

”Minun on myönnettävä, etten ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä kolmisieluisuudella tarkoitetaan, vaikka olen kuullut mainintoja siitä joskus.”

”Yritän selittää asian lyhyesti.” Toinen puoli Kha’arin viiksistä jäi sojottamaan ylöspäin, kun hän lopulta päästi siitä irti. ”Taivashilla sanotaan olevan kolme sielua, tai tarkemmin ottaen sielulla on kolme eri aspektia. Ensimmäinen niistä on henkisielu, joka on elinvoima, ruumiillinen puolemme. Toinen on itse, eli tietoisuumme, persoonamme. Kolmas on luonto – henkikaksonen, jollainen meistä jokaisella on. Fyysinen minä ei voi astua unten maailmaan, siihen pystyy ainoastaan luontosielu. Ashayn sanotaan syntyvän luontosielusta, koska se on yhteydessä todelliseen minäämme.”

”Se ei silti selitä Haukan läsnäoloa unessa.”

”Päinvastoin, päällikkö hyvä, se saattaa selittää enemmän kuin luulemmekaan.” Kha’ar hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. ”Te kerroitte minulle, että tunnustus on sitä, että sielut on punottu yhteen maailmankudelmaan. Jos se pitää paikkansa, kaikessa tässä muussakin alkaa vihdoin olla järkeä. Jahka vain pääsen käsiksi keisarillisen kirjaston arkistoihin…”

”Oletko kertonut hänelle tunnustuksesta?” Yölaulu kuulosti pöyristyneeltä.

Ared nyökkäsi. ”Pääpiirteittäin.”

”Miksi?” Yölaulu tiukkasi. ”Emme ole ennenkään jaelleet salaisuuksiamme muukalaisille. Ren’in vielä ymmärrän, mutta miksi hänen tarvitsee tietää mitään?”

”Täytyyhän minun tietää mihin olen pääni panemassa, neiti hyvä,” Kha’ar huomautti. ”Keisarillisen perheen verilinjaa vaalitaan Kishan puhtaimpana. Vaikka prinsseillä ja prinsessoilla on ennenkin ollut rakastajia muistakin lajeista – älkää näyttäkö tuollaisilta, ei se ole mikään salaisuus –, historiamme ei tunne ainuttakaan tapausta, jossa kruununperillinen olisi avioitunut muun kuin toisen demonin kanssa. Kruununprinssin aikeet tulevat nostattamaan skandaalin, jollaista aikakautemme ei ole nähnyt sen jälkeen, kun keisarinna Ellerram avioitui liqarin kanssa, ja se tulee näyttämään pieneltä tämän rinnalla. Jos aiomme tukea kruununprinssiä valtaistuimelle siitä huolimatta, meidän on tiedettävä pienimmätkin yksityiskohdat.”

Shala kohotti kulmiaan. ”Ja aiotteko te, konsuli Kha’ar?”

Kha’ar vastasi hänen katseeseensa arkailematta. ”Totta helkkarissa. Annoin hänelle siitä sanani, ja olen tatuointini mittainen kishalainen, vaikkei tatuoinnistani paljoa olekaan jäljellä.”

”Keisarinna tuskin ilahtuu aikeistanne.”

”Tuskin,” Kha’ar myönsi.

”Entä jos hän vastustaa? Saatatte kaikki päästä hengestänne.”

”Kuulkaas neitiseni, meidät leimataan kapinallisiksi ja Kishalla on käsissään sisällissota, jos keisarinna nousee vastarintaan. Siinä vaiheessa kyseessä on paljon suuremmat asiat kuin muutaman sotilaan henki. Uskokaa minua, kruununprinssi tarvitsee kaiken mahdollisen sotilasmahdin taakseen voidakseen vastustaa keisarinnan tahtoa.”

”Mutta teillä on jo nyt turvattu asema armeijassa. Miksi haluaisitte ehdoin tahdoin riskeerata sen yhden miehen takia?”

Kha’ar oli hetken hiljaa. ”Koska Kisha on polviaan myöten seisovassa vedessä, ja keisarikunnan jalkojen juuressa maailma näivettyy. Syrjämaat ovat siitä vain yksi esimerkki. Olen palvellut keisarillisen armeijan riveissä yli kaksituhatta vuotta, ja se on pitkä aika kelle tahansa katsoa kuinka mikään ei muutu. Ellerram nojaa vanhoihin valtarakenteisiin, kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä.” Hänen kätensä puristui nyrkkiin. ”Kruununprinssistä voisi tulla vahva, oikeamielinen keisari. Prinssi Oerein kautta hänellä olisi senaatin mandaatti. Hänen voi luottaa pitävän poikansa puolia, jos saamme käsiimme vallanperimyskiistan.”

”Keisari, jolla olisi akheripuoliso,” Yölaulu huomautti hitusen purevasti. ”Taivashiväestö ei hyväksyisi tyhjäveristä keisarin prinssipuolisoksi ikimaailmassa. Teillä olisi täysi työ pitää heidät hengissä edes kruunajaisiin asti.”

”Eikö se olisi silti sen arvoista?”

”Te puhutte serkkuni hengestä, konsuli Kha’ar.”

”Ei, ystävä hyvä. Kysymys ei ole enää serkkunne eikä edes kruununprinssin hengestä, vaan jostain paljon suuremmasta.”

”Mistä sitten?”

”Toivosta. Sellaisesta toivosta, jollaista Kisha ja koko Melkem ei ole nähnyt aikakausiin.”

Ared oli noussut jaloilleen ja alkanut käyskentelemään edestakaisin toisten kinastellessa, yrittäen saada jotain selkoa ajatuksistaan. Hänen teki puolittain mieli hätistää toiset ulos huoneesta, että saisi istuutua takaisin tulen ääreen. Toinen puoli taas halusi pistää tanssiksi. Sama merkillinen ilontunne, joka oli vaivannut häntä kekrin aikaan oli tehnyt paluunsa. Hän tunsi sen kuplivan vatsanpohjassaan.

”Ared, istu nyt hyvänen aika alas,” Yölaulu sanoi ärtyneesti. ”Teet minut hulluksi tuolla jatkuvalla haahuilulla.”

Ared ei kuunnellut häntä. Hän muisteli kuumeisesti keskustelua, jonka oli käynyt Ren’in kanssa kekritanssin päivänä, ja sitä tunnetta, joka hänet oli vallannut nähdessään tämän poistuvan Haukan kanssa. Tunnetta siitä, että jotain oli juuri loksahtanut paikoilleen.

”Ared, hei—”

Jokaisen seinäryijyn eteen oli ripustettu kangas, joka oli yhtä harmaa kuin taivaankantta peittävät pilvet. Se oli surun merkki – samanlaisia kankaita roikkui pitkin Hatam-Ileä ja muita akherikaupunkeja, kun he surivat kaatuneitaan. Hän repäisi yhden niistä alas, sitten toisen ja taas toisen, kunnes löysi haluamansa. Ilmattaren ja Vedenemon sormien välissä risteili värikkäitä lankoja; maailmankudelma. Jokainen sielu oli siihen kudottu, jokainen tunnustus, jokainen elämänpolku ja kohtalo, jokaisen akherin henki ja henkinimi.

Henkinimi, tosinimi. Akherin todellinen minä. Aivan kuten demonin luonto.

”Tietysti,” Ared sanoi ääneen. ”Tietysti. Siinä se!”

”Ared?”

Hänen kasvoilleen oli noussut leveä virne. ”Taisin ratkaista arvoituksemme. Kha’ar, kuinka nopeasti täältä Hol Saroon ratsastaa?”

Konsuli räpäytti hitaasti silmiään. Hän karautti kurkkuaan ja sanoi, ”tuota, se riippuu muutamasta seikasta. Kuten siitä, että ratsastaako hevosella vai koorilla, millainen sää on, ja kuinka kova kiire asialla on.”

”Erittäin kova kiire, konsuli hyvä, äärimmäisen kova.”

”No, koorilla matka taittuu yleensä nopeiten, jos eläimen voimia ei juuri säästele, eikä tien päällä tule viivytyksiä. Yksittäinen ratsukko pääsee liikkumaan huomattavasti ripeämmin kuin armeija marssii.”

Ared nyökkäsi tyytyväisenä. ”Erinomaista. Luuletteko saavanne minut Hol Saroon kuukaudessa, jos lähden heti huomenaamuna?”

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus oli täydellinen. He tuijottivat häntä kuin mielipuolista.

”Nyt se vihdoinkin tapahtui,” Yölaulu sanoi. ”Olet vinksahtanut lopullisesti.”

”Päinvastoin. En ole aikoihin tuntenut oloani näin mainioksi.” Hän napsautti sormiaan ja kääntyi Shalan puoleen. ”Joudut tuuraamaan minua jonkin aikaa, mutta vanhimmat kyllä auttavat sinua. Sinulla on mandaattini toimia omantuntosi mukaan, jos jotain isompaa tapahtuu. Jos Verem ja Om-Var yrittävät vedättää meitä taas jossain, käske heidän painua helvettiin. Jos se ei toimi, Nemeken kyllä huolehtii heistä.”

”Ared!” Yölaulu kiljaisi äänellä, joka kantautui luultavasti parin korttelin päähän. ”Sinä olet päällikkö! Et voi lähteä noin vain!”

”Vau, hän tosiaan on seonnut,” Shala sanoi ihastellen. Ared vastasi hänen virnistykseensä. ”Saanko viittasi lainaan?”

”Minun puolestani. Taidan tarvita vähän paksumpaa vaatetta pohjoisessa.”

”Ared!” Yölaulu korotti ääntään uudestaan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

”Vai että kuukaudessa Hol Saroon asti?” Kha’ar kysyi kulmiaan kohottaen.

Ared ojensi kätensä hänelle ja veti hänet jaloilleen välittämättä siitä, että mies reagoi äkilliseen kosketukseen samoin kuin kaikki muutkin kishalaiset. ”No, konsuli, mitä sanotte? Onko se mahdollista?”

”Luulisin, joskaan matkanteosta ei tule miellyttävää, ja lepo jää vähälle,” Kha’arin onnistui vastata. ”Voisitteko edes selittää mistä on kyse?”

”Minun on saatava puhua Ren’in kanssa kasvotusten niin pian kuin mahdollista.” Aredin hymy leveni. ”En tiedä mitä serkulleni tarkalleen ottaen tapahtui, mutta taidan tietää kuinka saamme hänet hereille.”

Kha’ar tuijotti häntä ja ravisti kätensä irti Aredin otteesta. ”Olisitte heti sanoneet. Laittakaa tavaranne kasaan. Lähdemme aamunkoitteessa.”

”Kha’ar! Aiotteko tekin mennä mukaan tähän hullutukseen?” Yölaulu puuskahti.

”No, ei kai häntä nyt voi yksinkään matkaan päästää?”

Ared läimäisi konsulia olalle. ”Selitän teille kaiken matkalla. Lähdetäänpäs pelastamaan serkkuni.”

He painelivat ulos yhtenä miehenä ennen kuin toiset ehtivät tulla väliin. Yölaulu hautasi kasvot käsiinsä, kun Shala kaatui lattialle selälleen ja purskahti hersyvään nauruun.

”Kuristan teidät kaikki omin käsin, kun tämä on ohi,” Yölaulu mutisi. ”Miksei tässä perheessä voi kukaan olla normaali?”

Shala vain nauroi lujempaa.