Hol Saro, 27. ensikuuta 3046

Kun Ren’i heräsi, hän tunsi tulen loimotuksen kasvojaan vasten. Huoneessa oli miellyttävän lämmintä ja hiljaista. Hän oli käpertynyt nukkuessaan tiukalle kerälle ja tunsi kroppansa valittavan sillä sekunnilla, kun yritti vaihtaa asentoa ja venytellä. Kun hän viimein avasi silmänsä, hän löysi itsensä makaamasta toisella Oerein kirjastohuoneen sohvista paksu viltti yllään. Tulisijassa paloi edelleen valkea ja joku oli sytyttänyt lyhdyt palamaan, mutta huoneessa oli siltikin hyvin hämärää. Hän ei tiennyt missä vaiheessa oli nukahtanut, mutta isä ei ollut selvästikään hennonut herättää häntä.

Hän nousi hitaasti istumaan. Viitta ja takki roikkuivat naulakossa oven luona. Tarjotin pannuineen olivat poissa, eikä Oereista näkynyt merkkiäkään.

”Isä?”

Kukaan ei vastannut.

Iho silmien ympärillä oli punoittava ja arka nyt, kun Ren’i oli vihdoin itkunsa itkenyt. Hän ei tiennyt kuinka kauan Oerei oli pidellyt häntä ja kuunnellut hänen vaikerrustaan. Kirjastohuoneessa ei ollut ikkunoita, ja vaikka olisi ollutkin, ajan kulumista ei voinut päätellä mistään kaamoksen aikana.

Ren’i kokeili varovasti silmäkulmia hihallaan. Ruan oli tehnyt työnsä hyvin: juovan maali ei ollut valunut tai halkeillut lainkaan, eikä se jättänyt punaisia rantuja kankaaseen.

Hän jätti viltin sohvalle ja nousi jaloilleen, työntäen muistikuvat unesta mielestään. Niissä rypeminen ei auttanut. Uni oli aina sama, ja hän heräsi aina sisuskalut solmulla ja sydän riekaleina, kun menetyksen tuska palasi uudestaan hänen mieleensä. Sillä ei ollut väliä kuinka lyhyeksi ajaksi hän nukahti, sillä unet tuntuivat piileskelevän alitajunnassa jatkuvasti, odottaen vain seuraavaa hetkeä käydäkseen hänen kimppuunsa. Levosta ei ollut tietoakaan, eikä hän tuntenut oloaan yhtään virkeämmäksi. Pikemminkin päinvastoin.

Ehkä hän vierailisi sairastuvalla ja pyytäisi hoitajilta jotain, mikä auttaisi häntä nukkumaan ilman unia. Ajatus ei miellyttänyt häntä. Lääkkeestä seurasi vieläkin pahempi huimaus kuin humalasta, mutta ainakin hän voisi olla muutaman tunnin tajuton tuntematta tai ajattelematta mitään. Se olisi tervetullutta vaihtelua nykytilanteeseen.

Ren’i kierteli itsekseen hyllyjen seassa, pysähtyen silloin tällöin vetämään kirjan tutkittavakseen. Hyllyt olivat saaneet runsaasti täydennystä hänen poissaollessaan. Ne olivat paremmassa järjestyksessä kuin yleensä, ja hän aavisteli, että Oerei oli vihdoin laskenut Lulan ja tämän tarkat silmät kokoelmansa kimppuun. Ren’i muisti yhtäkkiä kirjan, jonka oli saanut isältään lainaan sotaretkelle, ja tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Kirja oli ryvettynyt matkalla niin perusteellisesti, ettei sitä kehdannut palauttaa, ja Ren’i päätti ostaa uuden kappaleen sen tilalle.

Hän katsahti ylös pitelemästään niteestä (Karan vuoristoseudun kootut kartat 17. aikakaudella), kun takaovi aukesi.

”Ai, olet jo ylhäällä,” Oerei sanoi astuessaan huoneeseen kaakaopannu toisessa kädessä ja iso muki toisessa. ”En kai herättänyt sinua?”

”Et.”

”Voit mennä huoneeseeni lepäämään, jos haluat jatkaa uniasi.”

Ren’i pudisti päätään. ”En usko, että saan enää unta.”

”Jos olet varma.” Oerei laski pannun ja mukin teepöydälle. ”Jaa, odotas. Haen sinullekin mukin.” Hän kiiruhti uudestaan huoneesta ulos ja jätti pannun höyryämään pöydälle.

Ren’i ei ollut kertonut isälle aivan kaikkea. Haukka oli uskonut nimensä hänelle, ja hän varjelisi sitä sydämessään aarteena, joka se oli, aivan yhtä varmasti kuin Haukka oli varjellut hänen salaisuuttaan. Unet, jotka olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, tuntuivat vähintään yhtä merkityksellisiltä kuin nimi. Ne kuuluivat vain heille kahdelle, ja Ren’istä tuntui, että menettäisi taas yhden osan Haukasta, jos jakaisi ne kenenkään muun kanssa.

Ajatus nosti palan uudestaan kurkkuun, ja hän pyyhki silmäkulmiaan istuessaan takaisin sohvalle.

Hetken päästä Oerei palasi toisen mukin kanssa ja sulki takaoven perässään. Hän huomasi saman tien Ren’in ilmeen ja sen, että tämän hengitys kulki katkonaisesti, kun tämä yritti koota itseään. Oerei täytti toisen mukeista hänelle ja työnsi sen Ren’in käsiin.

”Juo,” hän sanoi hiljaa.

Ren’i joi. Kesti kauan ennen kuin hän pystyi muodostamaan sanoja. ”Anteeksi, että jouduit näkemään minut tällaisena.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Olin itse samassa tilassa silloin, kun äitisi…” Oerei jätti lauseen kesken. Hänen katseensa oli muuttunut etäiseksi, mutta Ren’i ei yrittänyt ravistella häntä ulos muistoistaan. Hän vain odotti, kunnes Oerei hätkähti palavan halon päästämää ääntä tulisijassa, ja palasi takaisin todellisuuteen. ”Anteeksi. Kertomasi palautti mieleen asioita.” Hän huokaisi syvään. ”En olisi koskaan halunnut, että joudut kokemaan saman kuin minä. Rakkauden pitäisi olla siunaus, ei tuskan ja surun lähde.”

Ren’i ei pystynyt estämään itseään kysymästä asiaa, joka oli painanut hänen mieltään siitä yöstä lähtien, kun hän oli jakanut salaisuutensa Haukan kanssa. ”Kuule, isä… Luuletko, että äiti on vielä elossa?”

Oerei pudisti päätään. ”Hän oli neljänkymmenen, kun me saimme sinut. Hän pakotti minut vannomaan, etten palaisi Khureen enää hänen aikanaan.” Oli ilmeistä, että sanat tuottivat hänelle tuskaa, ja Ren’iä kadutti, että oli kysynyt. ”Kun viimein vierailin siellä viitisentoista vuotta sitten, löysin vain hänen veljenpoikansa lapsineen. Hän näytti minulle haudan.”

He olivat molemmat pitkään hiljaa. Ren’i heitti lisää polttopuuta takkaan ja kohensi tulta hiilihangolla, tuntien tulen lämmön leimahtavan uudestaan ja lämmittävän kasvojaan.

”Joskus toivon, että muistaisin edes jotain hänestä,” Ren’i sanoi laittaessaan hiilihangon takaisin telineeseensä. ”Kasvot. Äänen.”

”En usko, että se on mahdollista. Olit pelkkä sylilapsi, kun toin sinut Hol Saroon.”

”Millainen hän oli? Äiti?”

Hän oli kysynyt samaa useasti vuosin varrella, mutta hänen helpotuksekseen Oerei ei koskaan maininnut sitä, vaan vastasi kuin kysymys olisi ensimmäinen laatuaan. Niin hän teki nytkin.

”Jääräpäinen ja kipakka. Jos hän ei halunnut tehdä jotain, ei häntä saanut siihen pakotettuakaan.” Oerei naurahti muistolle. ”Se oli kai suojakuori. Kisha ei useinkaan tee tyhjäveristen elämää helpoksi, mutta vuoriston ihmisille vieläkin vähemmän. Hän ei päästänyt herkästi ketään lähelleen, mutta kun me opimme tuntemaan toisemme…” Hän huokaisi uudestaan. ”Hän olisi sinusta ylpeä, tiedätkös.”

”Enpä tiedä.” Ren’i tuijotti tuleen lasittunein silmin, ja toivoi, että pystyisi näkemään liekeissä jotain kuten Ared. Muistoja. Toiveita. Asioita menneisyydestä, jotka olivat liian etäisiä hänen muistettavakseen. ”Ehkä hän oli oikeassa. Toisinaan ainoa palvelus, jonka voit tehdä rakastamillesi, on lähettää heidät pois.”

”On parempi rakastaa ja menettää kuin olla rakastamatta lainkaan.” Oerei oli laskenut kätensä Ren’in polvelle ja puristi sitä ohi mennen. ”Jos saan kysyä… Mitä Haukalle oikeastaan kävi?”

Kyynelten jäljiltä Ren’i tunsi itsensä ontoksi, kuten joka kerta, ja vaikka Haukan ajatteleminen teki kipeää, väsymys vaimensi siitä osan. Ainakin sen verran, että hän pystyi ajattelemaan. ”Häntä ammuttiin. Haavan ei olisi pitänyt olla kuolettava. Luulen… Luulen, että nuolessa oli myrkkyä.”

”Myrkkyä?”

”Yksi seppämestareista tutki samanlaisen nuolen, ennen viimeistä yhteenottoa. Siinä oli myrkkyä – tamalas-juurta, ja jotain muuta. Hän ei ollut varma millaisesta yhdisteestä oli kyse.”

”Säilyttikö joku nuolen?”

Ren’i nyökkäsi raskaasti. ”Se on huoneessani. Minun oli tarkoitus selvittää millaiseen aineeseen kärki oli kastettu, mutta…” Hän huokaisi värisevällä äänellä. ”En vain ole pystynyt.”

Oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet häneltä hoitamatta. Ensimmäistä kertaa viikkoihin hän ajatteli Meiqäliä, ja tajusi, että marsalkka oli vangittuna Hol Sarossa. Minne Vannuil oli hänet vienyt, sitä Ren’i ei tiennyt, mutta hän oli varma, että Vannuil oli huolehtinut asiasta. Naisten välillä vallitsi jokin henkilökohtainen juopa, niin syvä, ettei Ren’i uskaltanut edes arvailla sen alkuperää, mutta hän luotti Vannuiliin, ja oli täysin varma, että tämä huolehtisi marsalkan hyvinvoinnista.

Minun on puhuttava Meiqälin kanssa, Ren’i ajatteli. Ajatus ei ollut miellyttävä, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos jollakulla oli vastauksia niin hänellä.

Hän ei ollut hennonut kertoa Oereille Meiqälin nimeä tai sitä, että tämä oli sukua Mitaelle. Totuus tulisi ennen pitkää ilmi, mutta hän säästäisi isäänsä ylimääräiseltä tuskalta niin pitkään kuin pystyisi.

”Myrkkyä,” Oerei mutisi. ”Myrkkyä? Mutta eihän siinä ole mitään järkeä.”

”Sitä Ared ja minäkin mietimme.”

Oerein kasvoilla oli etäinen ilme, kun hän tuijotti mukiinsa ja mietti kuumeisesti. Lopulta hän ryhdistäytyi uudestaan ja sanoi, ”vilkaisisin nuolta mieluusti itse, jos et pane pahaksesi.”

”En tietenkään.”

Oerei laski mukin takaisin pöydälle. Ren’i värähti tahtomattaan, kun tämä päästi huonetta ympäröivän loitsun hellittämään – se sai ilman tuntumaan raskaalta puolen sekunnin verran, ja hänestä tuntui siltä kuin sydän olisi muutaman sykäyksen ajan joutunut tekemään ankarammin töitä lyödäkseen. Hän tunsi isänsä ashayn työskentelevän uudestaan.

Muutaman minuutin kuluttua kirjaston oveen koputettiin. Tulija oli liikkunut niin hiljaa, etteivät Ren’in korvat olleet erottaneet tämän askelten ääniä lainkaan ennen kuin tämä oli suoraan oven takana.

”Ylhäisyys, minä täällä,” soinnikas ääni sanoi.

”Tule sisään,” Oerei vastasi.

Ovi aukesi ja Lula, Oerein henkilökohtainen kamaripalvelija jo tämän nuoruusvuosilta, astui sisään. Ren’i oli pudottaa mukinsa nähdessään tämän olemuksen. Lula oli aina ollut pyylevä ja taivashiksi lyhyt, mutta vaikka tämän kasvot olivat yhtä tyynet kuin aina, hän näytti Oerein tapaan oudon riutuneelta. Kasvot olivat menettäneet osan luontaisesta pyöreydestään ja kapeiden ruskeiden silmien alla oli huonosti nukutuista öistä kielivät varjot.

”Kruununprinssi Ren’i,” Lula sanoi ja kumarsi syvään. ”On mitä suurin ilo nähdä teidät jälleen Hol Sarossa.” Hän suoristautui ja kääntyi Oereita kohti. ”Te kutsuitte minua, ylhäisyys.”

”Pojallani on eräs esine huoneistossaan, josta olemme juuri keskustelleet. Voisitko käydä hakemassa sen?” Oerei ei antanut suoria komentoja, eikä juuri koskaan korottanut ääntään. Sitä Ren’i ihaili isässään eniten: hänen tapaansa kohdella kaikkia puhekumppaneita samanarvoisina, turvautumatta arvoasemaansa.

”Tietysti,” Lula sanoi. ”Mistä esineestä on kyse?”

”Liqarityylisestä nuolesta. Metallikärki ja melkein kaksi kyynärää pitkä varsi,” Ren’i kuvaili. ”Se löytyy makuukamaristani, senkin ylimmästä laatikosta.” Hän muisti yhtäkkiä livahtaneensa tiehensä kertomatta asiasta kellekään, ja lisäsi, ”jos näet Ruania, voisitko samalla kertoa hänelle missä olen?”

”Ilman muuta.” Lula kumarsi uudestaan. ”Palaan pian, ylhäisyydet.”

Hän veti kirjaston oven kiinni perässään ja poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

”Hänestä olisi tullut erinomainen vakooja. Edes kokeneimmat sotilaani eivät liiku yhtä hiljaa,” Ren’i ihmetteli ääneen. Lula osasi häivyttää ashaynsa hehkun täydellisesti; tunne hänen läsnäolostaan oli kadonnut sillä sekunnilla, kun ovi hänen takanaan oli sulkeutunut. ”En ymmärrä miten hän tekee sen.”

”Lula on monella tapaa lahjakas.”

Hälytyskellot alkoivat soida uudestaan. Niiden ääni kuulosti Oerein asuinhuoneiston perällä vaimealta, mutta monen tusinan jalkaparin töminä ulkokäytävää pitkin kantautui kirjastohuoneeseen asti, kun sotilaat siirtyivät puolijuoksua paikasta toiseen.

”Taasko?” Oerei huokaisi. ”Olin toivonut, että edes talvi laittaisi hyökkäyksille pisteen.”

”Mille hyökkäyksille?”

Hän katsoi Ren’iä kummeksuen. ”Eikö tätisi ole kertonut sinulle?”

”Tuota… Totta puhuakseni en ole puhunut hänen kanssaan paluuni jälkeen,” Ren’i myönsi. ”En ole juuri poistunut huoneistani.”

”Eikö hän ole kutsunut sinua luokseen?”

”On.”

Kaikki väsymys karisi Oerein olemuksesta sillä sekunnilla. Hän oli hetken hiljaa, ja kun hän puhui, hän valitsi sanansa huolella. ”Kuuntele tarkasti, Ren’i. Tilanne pääkaupungissa – ja ympäri Kishaa – on räjähdysherkkä. Huomasit varmasti tullessasi, että Hol Saroon on kutsuttu vahvistuksia?”

”Huomasin. Mitä Nemerwatanin legioonat tekevät täällä?”

Oerein ilme oli haudanvakava. ”Ellerram veti läntiset legioonat takaisin suojelualueelta vahvistamaan Hol Saron puolustuksia. En tiedä paljonko näit matkallasi kaupungin halki, mutta Galase on kärsinyt toistuvista iskuista siitä lähtien, kun lähditte marssille. Menushe on edelleen eristyksissä: legioonat vartioivat kaikkia kulkuväyliä, eivätkä päästä ketään poistumaan tai kulkemaan sisälle. Edes asukkaiden perheenjäseniä ei päästetä tarkastuspisteistä läpi.”

Ren’i tuijotti häntä, kylmät väreet selkäpiitään pitkin kulkien. ”Eristyksissä? Entä ruokahuolto? Vesi? Hehän nääntyvät, jos ruokajakelulla ei ole pääsyä sinne.”

Menushen historiallinen kaupunginosa oli yksi Hol Saron kauneimmista ja samalla köyhimmistä, ja suurin osa sen asukkaista oli tyhjäverisiä. Se sijaitsi kaupungin itäosissa, vailla suoraa kulkuyhteyttä satamaan tai kauppiaskortteleihin, ja talvisin kapeat kadut kävivät toisinaan niin vaikeakulkuisiksi, että ruokatavarat oli kuljetettava Menusheen käsipelillä, sillä kaduilla ei pystynyt työntämään edes kottikärryjä. Hän oli itse ollut omien sotilaidensa kanssa mukana organisoimassa ruokahuoltoa kaupunginosan ja Galasen välillä pahimpina talvina, ja sen mutkittelevat kadut olivat tulleet hänelle liiankin tutuiksi.

”Legioonia on ohjeistettu pitämään menushelaiset erillään muusta kaupungista. Konsulit olettavat, että kapinallisia piileskelee Menushessa, ja he ovat saaneet käskyn odottaa, kunnes paikalliset ovat yhteistyöhaluisempia.” Oerei piti äänensävynsä harkitun neutraalina, mutta Ren’i näki hänen ilmeestään, mitä mieltä hän oli käskystä.

”Käskyn keneltä?”

”Kapteeni Vasaqinilta.”

”Sehän on järjettömyyttä,” Ren’i puuskahti. Hän tunsi käsiensä tärisevän. ”Mitä helvetin peliä hän kuvittelee pelaavansa? Jo perustuslaki määrittää, että ruoka on kansalaisten perusoikeus. Hehän tapattavat kokonaisen kaupunginosan nälkään tällä menolla!”

”Hän näkee sen pienempänä riskinä kuin kapinallisten jalansijan vahvistamisen Hol Sarossa.” Oerei veti syvään henkeä ja jatkoi, ”siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Yhteydet Karaan ja Nemerwataniin ovat olleet poikki kahdestoistakuusta lähtien.”

”Mitä?” Ren’i nousi jaloilleen niin äkisti, että läikytti kaakaota housuilleen. ”Nemerwatanhan on Kishan suojeluksessa!”

”Meidän tietojemme mukaan kapinalliset pitävät läntisiä valtateitä hallinnassaan,” Oerei sanoi. ”Senaatin nemerwatanilaisedustajat ovat matkustuskiellossa.”

Aivan toisenlainen raivo kuin se, joka oli ajanut Ren’iä kuluneet päivät ja viikot, korvensi hänen suoniaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta kuin avata suunsa, kun oveen koputettiin uudestaan, ja hän ja Oerei vaihtoivat pikaisen katseen keskenään. Oerei kosketti huuliaan etusormella merkitsevästi, ja Ren’i istui takaisin alas, yrittäen päästä tunteidensa herraksi.

”Se olen minä, ylhäisyydet,” Lulan ääni sanoi. ”Saanko tulla sisään?”

”Tule ja sulje ovi perässäsi,” Oerei vastasi. ”Sehän kävi nopeasti.”

”En vaivautunut ilmoittamaan itsestäni vartijoille, heillä kun vaikutti olevan kädet täynnä työtä muutenkin,” Lula sanoi olkiaan kohauttaen astuessaan sisään. ”Puolet palatsia tuntuu olevan liikekannalla.”

”Löysitkö etsimäsi?” Ren’i kysyi.

Lula virnisti. ”Totta kai löysin.” Hänellä oli yksihihainen punamusta takki palatsiasunsa yllä. Hän kurkotti oikeaan hihaansa, veti teatraalisin elein esille tyynynliinaan käärityn pitkulaisen esineen ja asetti sen pannun viereen pöydälle. ”Teiltä oli myös jäänyt jotain muuta jälkeen, ylhäisyys,” hän sanoi Ren’ille.

”Ai jaa?”

Hän kaivoi taskustaan esille pienen harmaan kangaspalan, joka näytti siltä, että oli repeytynyt irti jostain suuremmasta kappaleesta. ”Olitte onnekas, että minä löysin tämän ensin. Muuten palvelusväen käytävät olisivat kuhisseet sotilaita etsimässä teitä.”

Ren’i otti kangaspalan häneltä ja irvisti tunnistaessaan sen samanlaiseksi villakankaaksi, josta hänen viittansa oli tehty. Hän vilkaisi viittansa, joka roikkui naulakosta ja löysi melkein heti repeytyneen kulman.

”Sillä lailla,” hän huokaisi. ”Alan käymään huolimattomaksi. Hyvin huomattu, Lula.”

Lula kumarsi sulavasti. Ele ei täysin peittänyt omahyväistä ilmettä tämän kasvoilla. ”Teidän ylhäisyytenne on liian ystävällinen.”

Oerei kääri tyynynliinan auki, paljastaen metallikärkisen liqarinuolen. Ren’i ei pystynyt katsomaan sitä, vaan piti katseensa visusti toisaalla. Nuolenkärki ja sen puinen varsi olivat edelleen kuivuneen veren tahrimat.

”Malli on hyvin erikoinen jopa liqareille,” Lula sanoi astuessaan lähemmäs. ”Noin pitkää vartta harvemmin näkee käsikäytössä, ja se on painavakin kuin mikä. Käsittelijän pitää olla pitkäraajainen ja tarkka, tai hän ampuu vain itsensä hengiltä, jos nyt edes saa koko jousta jännitettyä.”

Oerei nosti nuolen tyynynliinan avulla, varoen visusti koskemasta siihen paljain käsin. Hän nuuhkaisi metallikärkeä varovasti. ”Lula, sinä tiedät myrkyistä enemmän kuin minä. Poikani arvelee, että kärki on mahdollisesti kastettu myrkkyyn. Erotatko mitään epätavallista?”

”Itse asiassa otin asiakseni tutkia sitä hiukan jo ennen kuin toin sen tänne,” hän sanoi pahoitellen. Oerei kohotti kulmiaan. ”Teidän ylhäisyytenne tietää, että uteliaisuus on helmasyntini. En voinut vastustaa kiusausta.”

”Olisi pitänyt arvata. Ja mitä sait selville?”

”Tamalas-juuri on jättänyt metalliin tyypillisen pistävän hajun, jonka se muodostaa vain jouduttuaan kosketuksiin veren kanssa. Siihen on sekoittunut jotain muutakin – jotain imelää. Sen näkee veren väristä, huomaatteko? Jokin aineessa on värjännyt sen sinertäväksi.” Lulan pieni nappinenä värähti. ”Seos on joka tapauksessa luokattoman huonolaatuinen. Tamalas on suurina määrinä taivashillekin tappava, mutta yhdistettynä toisiin aineisiin – ja näin pieninä määrinä – se korkeintaan halvaannuttaa alaraajat muutamaksi tunniksi. Ehkä vie puhekyvyn, jos osuma tulee yläkroppaan, mutta siinä vaiheessa on suuri riski tapattaa kohde. Se olisi keltä tahansa ammattilaiselta ammattitaidottomuuden merkki.”

”Nuolella ei ammuttu taivashia, vaan akheria,” Oerei sanoi.

Lula räpäytti silmiään. ”Millaista haaskausta.” Ren’i mulkaisi häntä niin pahasti, että hän kiirehti sanomaan, ”tarkoitan vain sitä, ylhäisyys, että tyhjäverisen tappaa yhtä helposti tavallisella nuolella. Yhdisteet ovat kalliita, jopa huonolaatuiset. Ne lohkaisisivat sievoisen summan keisarillisesta kassasta, jos niitä jaeltaisiin rivisotilaiden käyttöön.”

”Pystyisikö tällainen yhdiste tappamaan akherin?” Oerei kysyi.

Lula siveli leukaansa mietteliään näköisenä. ”Ehkä. Todennäköisemmin siihen olisi kuitenkin syyllisenä ampumahaava tai valmiiksi heikko sydän.” Hän mietti hetken. ”Tuntematta yhdisteen koko ainesosalistaa on kuitenkin vaikea antaa varmoja vastauksia. Jos haluatte tarkemman selonteon, joudutte valitettavasti kääntymään joko seppämestarin tai ammattimyrkyttäjän puoleen.”

”Niin arvelinkin.” Oerei kääri nuolen takaisin tyynynliinaan ja ojensi sitä Lulan suuntaan. ”Vieläkö Galase-Tyrein kautta on mahdollista kulkea satamaan?”

”Kyllä kai. Suurin osa viemäriverkostosta on pakkasen takia kulkukelvoton, mutta lämmin vesi pitää tietyt alueet sulina talvellakin.” Lulan silmät laajenivat. ”Tarkoitatteko, että minä… Voi korkeimmat.” Hän naurahti hermostuneesti. ”Ylhäisyys, legioonat ovat kiristäneet otettaan tavanomaisista reiteistä poissaollessanne. En suosittele sitä missään tapauksessa, ellei asia ole äärimmäisen tärkeä.”

”Se on, Lula,” Oerei sanoi painokkaasti. ”En pyytäisi tätä sinulta, ellei se olisi välttämätöntä.”

Lula nielaisi ottaessaan nuolen vastaan, mutta hän tointui shokistaan nopeasti, sillä hänen ääneensä oli palannut sen tavanomainen ammattimainen kaiku. ”Kaikki tavanomaiset?”

Oerei nyökkäsi. ”Ota selville se mitä pystyt. Pieninkään yksityiskohta ei ole liian mitätön.”

”Teen parhaani.” Hän sujautti nuolen takaisin hihaansa. ”Oliko vielä muuta?”

”Älä jää kiinni.”

Lulan suu venyi pieneen virneeseen. ”En unelmoisikaan siitä. Hol Saron tyrmät ovat epämiellyttäviä talvisaikaan.” Hän kumarsi vielä kerran oven luona ja lisäsi, ”ette ehkä kuule minusta muutamaan päivään. Palaan niin pian kuin mahdollista.”

”Onnea matkaan.”

Kun hän oli poistunut, Ren’i kääntyi isänsä puoleen.

”Galase-Tyrein kautta?” hän toisti epäuskoisena. ”Miten ihmeessä sinä tiedät siitä?”

Galase-Tyrei oli vanha, maanalainen osa Hol Saroa, jonka parhaiten tunnetut sisäänkäynnit sijaitsivat Galasen kaupunginosan perustusten alla, lähellä Tyrein haaraa viemäriverkostossa, joka kattoi koko kaupungin nykymuodossaan. Perimätiedon mukaan vanhimmat maanalaiset rakennelmat olivat kahdeksannelta aikakaudelta, tosin historioisijat eivät uskoneet, että niin vanhat rakennukset voisivat kestää nykyisen Hol Saron painoa mitenkään. Asiaa oli vaikea tutkia virallisesti, sillä käytävät olivat pitkin vuotta tulvaveden alla Korkeimpien vuorilta virtaavan sulamisveden vuoksi.

Oerei hymähti. ”Olen joutunut tekemään yhteistyötä monenlaisen väen kanssa. Joskus koko totuuden selvittämiseksi on päästävä puheille sellaisten kanssa, joita ei näe edustettuna senaatissa.”

”Koko verkostohan tukittiin edellisen kapinan aikaan.”

”Ehkä ne kulkuväylät ja sisäänkäynnit, joista sinä ja legioonat tietävät. Maanalaiset alueet ovat melkein yhtä laajat kuin nykyinen Hol Sarokin, Ren’i. Kukaan ei pysty tutkimaan niitä kokonaan, sen paremmin kuin itse kaupunkiakaan.”

”Opin sinusta kaikenlaista uutta.” Ren’i vakavoitui. ”Se, mitä sanoit aikaisemmin… Onko tilanne Karassa pahentunut taas?”

”Olet ollut poissa kauan. Liian kauan.” Oerei laski käden hänen olalleen ja puristi sitä tiukasti. ”Kara on kapinallisten hallussa. Viralliset yhteydet kaupungin ja Hol Saron välillä ovat katkenneet.”

”Siksikö olit Karassa? Viemässä vahvistuksia?”

Oerei ei vastannut heti. Niin paljon oli tapahtunut Ren’in poissaollessa, ettei hän edes tiennyt mistä aloittaa. Ellerram oli kieltänyt viestinviejien lähettämisen Syrjämaille, peläten, että tiedot pohjoisen levottomuuksista häiritsisivät Ren’in keskittymiskykyä ja vaarantaisivat tehtävän onnistumisen. Se oli keisarinnan päätöksistä ainoita, joista Oerei oli ollut samaa mieltä.

”Ren’i.” Hän ei päästänyt irti pojastaan puhuessaan. ”Mitään vahvistuksia ei ole. Karaan ei ole pääsyä. He päästivät minut sisään vain siksi, että tulin yksin, vaikkei mitään neuvoteltavaa ole. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, ettei senaatti halua kuulla heidän vaatimuksiaan.”

”Mutta Karan legioonat—”

”Ovat kapinallisten käsissä.”

Ren’i tuijotti häntä kuin tämä olisi äkkiä kasvattanut siivet selkäänsä. ”Että mitä?”

”Karan legioonat ovat hylänneet keisarinnan. Ne eivät vastaa enää rubiinivaltaistuimen kutsuun.”

”Entä Chuja? Ja Nahere? Ovatko he kunnossa?” Jokin isän ilmeessä sanoi, ettei hän ollut kertonut aivan kaikkea, ja se sai pelon tulvahtamaan Ren’in mieleen. Hän tunsi sen puristavan kurkkuaan kuristusotteessa. ”Hyvä tavaton. Eivät kai he palanneet Karaan?”

Oerei nielaisi, leukaperät kiristyen, ja hänen äänensä tuntui takertuvan kurkkuun hänen puhuessaan. ”Emme ole nähneet kumpaakaan kesän jälkeen. Emme tiedä missä he ovat. Eikä siinä kaikki.” Hän näki Ren’in valahtavan kalpeaksi, ja puristi tämän olkaa niin tiukasti, että se teki luultavasti kipeää. ”Et ehtinyt kuulla julistusta ennen lähtöäsi. Ren’i, Chuja odottaa lasta. Sinä saat serkun.”

Ulkona vartiotornien hälytyskellojen ääni voimistui, kun savupatsas kiemurteli kohti tummaa taivasta Hol Saron yllä ja peitti alleen revontulten väreilyn.