Hol Saro, 3. toiskuuta 3046

Pilvet olivat väistyneet ja kaksi päivää jatkunut navakka tuuli oli laantunut. Päättyvän kaamoksen ensimerkit erottuivat taivaalla, kun Ren’i saapui Sava ja Linnee selustassaan tallipihalle. Suorin reitti Kolmen miekan aukion kautta oli suljettu kaikilta, myös keisarillisen perheen jäseniltä, ja reitti itäsiipeen ja sitä kautta palatsialueen laitamilla sijaitseville talleille oli tavanomaista pidempi.

Tallirakennuksia oli kolme, joista keskimmäinen toimi päärakennuksena. Niiden takana odottivat laitumet ja ratsastuskentät. Tallipiha oli lumesta huolimatta siisti, eikä suuria kinoksia oltu päästetty syntymään minnekään. Pakkasesta välittämättä kahden tallirakennuksen välissä huhki työntekijöitä lapioimassa lunta pois kulkuväylältä.

Tallien pääovet pidettiin talvella suljettuina. Linnee avasi oven ja piteli sitä auki, jotta Ren’i ja Sava pääsivät astumaan sisään. Molemmat sotilaat kumarsivat, kun ovi oli sulkeutunut heidän takanaan.

”Odotamme teitä toimistossa,” Sava sanoi. ”Viipykää niin kauan kuin haluatte.”

Tallissa oli hiljaista. Aamupäivän askareet oli saatu päätökseen ja monet karsinoista seisoivat tyhjillään niiden asukkien jaloitellessa kentillä tai laitumilla. Kaikkialla tuntui voimakkaana nahan ja tuoreiden olkien tuoksu, joka oli ominaista kaikille talleille maailmassa. Etäinen puheensorina kertoi, että satulahuoneessa oli palvelijoita työssään, mutta käytävillä ei näkynyt ketään.

Ren’i oli kuluttanut monet kesistään talleilla, myös sen jälkeen, kun oli kohonnut ylipäällikön virkaan, eikä hänellä ollut vaikeuksia muistaa missä varusteita ja ruokatarvikkeita säilytettiin. Hän kulki toimiston ohi, poikkesi ruokintahuoneeseen ja tarkisti ruokintaohjeet tottuneesti. Hän sujautti taskuunsa omenan ja paineli tallin perälle, kävellen harkitun rauhallisesti ollakseen häiritsemättä asukkeja.

Ne hevoset, jotka eivät olleet jaloittelemassa, pälyilivät häntä uneliaasti pilttuistaan. Hän oli ollut melko varma, ettei Vasama olisi tarhassa muiden kanssa, ja orin tuttu pää pilkistikin pilttuun oven yli hänen lähestyessään. Ren’i tunsi syyllisyyden piston rinnassaan, kun Vasama hirnahti tunnistaessaan hänet, korvat suoraan häntä kohti sojottaen.

”Hei poika,” hän tervehti ja ojensi kätensä turpaa kohti, jotta Vasama sai haistella häntä rauhassa. Hän silitti hevosen otsaa hellästi, kun se puski päänsä lähemmäs. ”Anteeksi, etten ole käynyt katsomassa sinua aiemmin. Sinulla on varmaan ollut tylsää.”

Vasama hörähti. Se yritti kurkottaa kohti Ren’in taskua, sieraimet värähdellen sen tunnistaessa omenan tuoksun. Ren’i avasi pilttuun oven ja astui sisälle. Hän ojensi omenaa Vasamalle, joka nappasi sen hampaisiinsa yhdellä innokkaalla haukkaisulla.

”No, ei sinun ruokahalussasi ainakaan ole vikaa.” Ren’i melkein hymyili orin rouskuttaessa herkkuaan ja taputti sen kiiltävää kaulaa. Siitä oli selvästi huolehdittu hyvin. Harja ja häntä olivat moitteettoman siistit, ja ne naarmut, joita ori oli saanut sodan aikana, olivat jo peittyneet tumman karvan peittoon. Ren’i tunsi Vasaman hamuilevan hihaansa saatuaan omenan syötyä. ”Minullakin oli ikävä sinua.”

Hän oli polvillaan tunnustelemassa Vasaman jalkoja, kun kevyet askeleet tulivat pilttuuta kohti ja pysähtyivät sen ulkopuolelle.

”Teitä ei ole hetkeen näkynyt, teidän ylhäisyytenne.”

Ren’i vilkaisi olkansa yli. Tutut kasvot virnuilivat pilttuun oven yli hänen suuntaansa. ”Dhaor. Pitkästä aikaa.”

Virne leveni. Tulija oli lyhyt taivashinuorukainen, jolla oli ruskeat silmät, erittäin tumma iho, lyhyt sänki ja tarttuva hymy. Hän oli melkein yhtä laiha kuin akheritähyäjät: terävät poskipäät erottuivat voimakaspiirteisistä kasvoista selvästi. Dhaor ojensi kätensä Vasamalle ja rapsutti oria korvan takaa, kun se kurkotti haistelemaan häntä.

”Vasama vaikuttaa virkeältä. Onko se toipunut hyvin?” Ren’i kysyi kömpiessään takaisin jaloilleen. Hän puisteli enimmät korret housuistaan.

”On toki. Revähtänyt jänne parani levossa ja olemme ulkoiluttaneet sitä päivittäin viimeisen parin viikon aikana.” Dhaor hymähti, kun hevosen turpakarvat kutittivat hänen ihoaan. ”Ei mitään rasittavaa, tiedättehän, kevyitä kävelylenkkejä vain laidunalueen ympäri riimussa.”

”Joko se on ollut tarhassa?”

”Muutamaan otteeseen. Näillä pakkasilla emme uskalla pitää niitä ulkona pitkiä aikoja.”

Ren’i nyökkäsi hyväksyvästi. ”Luuletko, että voisin juoksuttaa sitä liinassa?”

”Taatusti. Sille voisi tehdä hyvää päästellä vähän höyryjä.”

Kuin myös, Ren’i ajatteli itsekseen, muttei sanonut sitä ääneen. Hän oli varma, että Dhaor arvasi mitä hän oli jättänyt sanomatta – tallipoika osasi lukea muitakin kuin pelkkiä hevosia –, mutta jos arvasikin, hän piti asian omana tietonaan. Hän kumarsi kevyesti, kun Ren’i astui ulos pilttuusta.

”Äh, älä viitsi,” Ren’i huokaisi. ”Ei täällä ole ketään katsomassa.”

”Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa.” Ren’i pyöräytti silmiään hänen äänensävylleen. ”Haen riimun ja juoksutusliinan.”

”Viitsisitkö samalla tuoda harjatkin?”

”Mitä, eikö minun työni jälki miellytä teitä?”

”Dhaor.”

Hän nauroi. ”Kunhan vitsailen, ylhäisyys. Tulee tuota pikaa.”

Vasama virkistyi silmin nähden, kun Ren’i talutti sen käytävälle harjattavaksi, ja Ren’i sai puhua orille rauhoittavin äänenpainoin saadakseen sen pysymään aloillaan samalla, kun Dhaor veti riimun sen päähän ja kiinnitti riimunnarut molemmin puolin. Vasaman korvat heiluivat edestakaisin sen kuopiessa lattiaa etukavioillaan. Siitä paistoi päältä, että sillä oli energiaa purettavaksi.

”Kylläpä herralla nyt on menohaluja,” Ren’i totesi, taputtaen sen selkää. Orin karva kiilsi jo entuudestaan Dhaorin huolenpidon jäljiltä, mutta hän kävi silti sen kupeet huolellisesti läpi. Vasama hörähteli tyytyväisenä, kun harja irrotti irtokarvaa kohdista, joiden Ren’i tiesi olevan taipuvaisia kutisemaan.

Dhaor istui varustelaatikon päällä ja katseli hänen työskentelyään. Hän ei ollut ainoa, joka Ren’iä oli opettanut käsittelemään hevosia, mutta toisin kuin monet muut, Dhaor oli edelleen talleilla töissä, eikä osoittanut mitään merkkejä muualle siirtymisestä. Hän oli sitä tyyppiä, joka tuntui viihtyvän parhaiten eläinten seurassa. Hän korjasi harjat talteen, kun Ren’i oli saanut työnsä päätökseen, ja seurasi Vasaman toisella puolella, kun Ren’i talutti orin kohti ulkotarhaa.

”Voitte juoksuttaa sitä ihan reippaasti tänään, jos pakkanen ei tästä kiristy,” Dhaor sanoi.

”Katsotaan nyt. Aikani on tänään kortilla, enkä usko, että ehdin jäädä pesemään sitä juoksutuksen jälkeen,” Ren’i vastasi.

”Aivan, teillä on se seremonia tänä iltana.”

”Mistä ihmeestä sinä sen tiedät?”

Dhaor hymyili. ”Kuulin sedältäni. Hän ei ole kuulkaas vieläkään tottunut ajatukseen, että viette hänen lähimmän työtoverinsa.”

”Sedältäsi?” Ren’i katsoi Dhaoria tarkasti. Tavallisesti tämä piti kiharia hiuksiaan lyhyinä, mutta oli antanut niiden kasvaa viimeisen parin vuoden aikana sen verran, että oli saanut ne lyhyille, päänahkaa myötäileville leteille. Uusi kampaus teki tehtävänsä. Virneestä huolimatta yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei Ren’i ymmärtänyt kuinka se oli jäänyt häneltä huomaamatta aikaisemmin. ”Quanin nimeen! Oletko sukua konsuli Qelille?”

”Hän on isäni kaksoisveli.” Dhaor nauroi hänen ilmeelleen. ”Kertokaa terveisiä, kun satutte näkemään häntä.”

”Teen sen.”

Vasama kiskoi riimunnarua innoissaan, kun Dhaor avasi portin ja astui syrjään, että Ren’i pääsi taluttamaan sen tarhaan. Sen korvat taipuivat taaksepäin, kun se kuunteli Ren’in komentoja, ja innokkuudestaan huolimatta se seisoi kiltisti paikallaan Ren’in vaihtaessa riimunnarun juoksutusliinaan ja vetäessään hanskat käsiinsä. Hän antoi Vasaman kulkea reipasta käyntiä muutaman minuutin ennen kuin maiskautti kieltään ja kannusti hevosen raviin. Se syöksähti liikkeelle kuin tykinkuula kuin lukien hänen ajatuksensa.

Ren’i ei käyttänyt koskaan ratsupiiskaa ratsastaessaan eikä juoksuttaessaan. Kishalaiseen ratsastustyyliin ei kuulunut piiskan käyttö, eikä siihen ollut tarvettakaan; Vasama ymmärsi häntä jo äänensävystä ja ruumiinkielestä. Hän oli kouluttanut oriin itse, totuttanut sen päitsiin ja satulaan sekä ratsastajan painoon alusta pitäen omin käsin. Eron huomasi. Kaikki hänen aikaisemmat ratsunsa olivat toisten kouluttamia ja valitsemia, ja vaikka hän osasi käsitellä hevosia temperamentista huolimatta, hän oli silti vihdoin halunnut tehdä koulutustyön itse oppiakseen tuntemaan työparinsa kunnolla. Sitä hevonen loppujen lopuksi ratsusotilaalle oli – työpari. Se ei ehkä ymmärtänyt puhetta, mutta se oli yhtä lailla hänen kumppaninsa kuin kunniakaarti ja kapteeni Hamr olivat.

Ilma höyrysi Vasaman laukatessa ympyrää Ren’in ympärillä, pitkä, hopeinen häntä ilmavirrassa hulmuten. Sen elekielestä näki, ettei se ollut päässyt kunnolla juoksemaan sodan jälkeen. Ren’i tunsi kuinka osa hänen omasta jännityksestään purkautui katsellessaan sen menoa, ja kun he lopettivat, hän tunsi paidan liimautuneen selkään kiinni takin ja viitan alla. Vasaman karvapeitteessä oli hikilaikkuja, ja Dhaor veti loimen sen päälle ennen kuin he lähtivät viemään sitä takaisin talliin.

”Huolehdin sen pesemisestä ja kuivaamisesta,” hän lupasi ottaessaan riimunnarun Ren’iltä.

”Kiitos, Dhaor. En tiedä minne joutuisin ilman sinua.”

”En tiedä teistä, mutta Vasamalla olisi luultavasti huomattavasti tylsemmät oltavat.” Dhaor vakavoitui, ja Ren’i tunsi tämän katselevan punaista suruviivaa aprikoiden. Maali peitti alleen huonosti nukuttujen öiden jättämät varjot, mutta mikään ei pystynyt peittämään Ren’in verestäviä silmiä tai kuopalle painuneita poskia. ”Oli mukavaa nähdä teitä taas, ylhäisyys. Viime kerrasta oli liian kauan aikaa.”

Ren’in onnistui pakottamaan itsensä hymyilemään, vaikka kasvolihakset vastustivat ankarasti. ”Niin oli.” Hän taputti Vasamaa vielä kerran. ”Tulen taas katselemaan miten täällä jaksellaan heti, kun pystyn.”

”Onnea seremoniaan.”

Ren’i poikkesi tallimestarin toimistolla hakemassa Savan ja Linneen ennen kuin suuntasi takaisin palatsialueelle. Hänellä oli aavistus siitä miten kaksikko oli kuluttanut joutoaikansa: toimistossa tuoksui kaakao, ja tallimestari puhua pajatti täyttä häkää jokakesäisestä Hol Saron-Trimainen reitin matkaratsastuskilpailusta, kun Ren’i koputti oveen.

Lyhyt päivänvalon pilkahdus, joka oli valaissut taivaan ilta-auringon värein alle puoleksi tunniksi oli jo tiessään ja taivas jälleen tähtikirkas, vaikka iltapäivä ei ollut edes puolessavälissä. Kiristyvän pakkasen tunsi ilmassa, ja Ren’i veti viittansa turkishupun hiestä kosteiden hiusten suojaksi.

Seremonia alkaisi illalla, kaksi tuntia Merenoksen nousun jälkeen. Se jätti hänelle runsaasti aikaa peseytyä, vaihtaa vaatteita ja antaa Ruanin hössöttää peilipöydän edessä sydämensä kyllyydestä. Tilaisuus oli muodollinen ja hän tiesi jo etukäteen, että Ruan halusi kaiken olevan kohdillaan viimeistä yksityiskohtaa myöten.

”Tulemme hakemaan teitä puoli tuntia ennen seremonian alkua,” Linnee sanoi, kun he saattelivat Ren’in tämän huoneistoon. He kumarsivat hänelle lähtiessään.

Yö oli täydellisen tyyni eikä taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan. Ren’in hengitys höyrysi valkeana. Hän kiristi vaivihkaa asevyötään ja laski käden Pihlajamiekan (sillä nimellä hän oli alkanut kutsumaan isältä saamaansa miekkaa) kahvalle. Suojaloitsu ei ollut heikentynyt sen langettamisen jälkeen ollenkaan, mikä oli poikkeuksellista. Taikuudella oli aina rajansa, eikä voimakkainkaan loitsu kestänyt ikuisesti, olivatpa loitsijan kyvyt kuinka suuret hyvänsä.

Mitä ikinä Vannuil ja Qel olivatkaan loitsulle tehneet, jokin piti sen käynnissä kuin nuotion, joka ei koskaan palanut loppuun. Mitä, sitä Ren’i tiennyt. Se oli yksi kohta lisää pitkällä listalla asioista, joita Ren’in oli ollut tarkoitus kysyä Vannuililta pitkän syksyn ja talven aikana.

Kaipa minulla on pian siihen runsaasti tilaisuuksia, hän ajatteli kuivasti.

Suuri kokko paloi keskellä pihaa, heittäen aika ajoin kipinöitä ilmaan. Sen hehku lämmitti heidän kaikkien kasvoja pitkän matkan päästä ja ajoi osan yön kylmyydestä tiehensä. Kapteeni Hamr ja keisarillisen kunniakaartin yhdeksäntoista sotilasta olivat paikalla seremoniallisessa asussa, jota he kantoivat tehtävissään ani harvoin. Koristeelliset puolihaarniskat olivat tiessään. Niiden tilalla jokainen sotilas kantoi pitkää, mustaa viittaa, syvän purppuranväristä puoleen reiteen ulottuvaa tunikaa, jota koristivat kultakirjailut, tummia ihonmyötäisiä housuja, ja polvipituisia nahkasaappaita. Tunika jätti vasemman käsivarren paljaaksi kylmyydestä huolimatta, paljastaen kantajansa jokaisen tatuoinnin. Kultaiset epoletit heijastivat Merenoksen kylmää valoa, jossa koko sisäpiha kylpi. Ren’in oma asu oli samankaltainen, mutta hänen viittansa oli punainen, ja hän kantoi vyötäisillään miekkaa.

Keisarillisen perheen virkaanastujaisseremoniat suoritettiin Kolmen miekan aukiolla Kishan kansan silmien alla, mutta kunniakaartin vihkijäiset olivat luonteeltaan erilainen tapahtuma. Seremonia oli yksityisempi, eikä ylimääräisiä katsojia juurikaan kutsuttu todistamaan sitä. Paikaksi Ren’i oli valinnut saman paikan, jossa muutkin kaartilaiset oli vihitty tehtäväänsä: Syreeniaukion.

Se oli palatsin sisäpihoista suurin ja ainakin perimätiedon mukaan vanhin. Kesäisin siellä oli vain yksinkertaisia niittykukkia ja vihreää nurmea, jonka annettiin kasvaa pitkäksi kuin metsäkedolla. Syreeniaukio ei kaivannut koristeita, sillä keskellä pihaa kasvoi suuri syreenipuu, jonka rinnalla millaiset istutukset tahansa kalpenisivat.

Puu oli ikivanha ja vänkkyräinen, sen runko niin paksu, että kaksikymmentä aikuista taivashia olisi voinut seistä ringissä sen ympärillä. Se oli suurin puu, jonka Ren’i oli koskaan nähnyt; hän ei uskonut, että koko Melkemissä oli sitä suurempaa elollista olentoa. Kevään taittuessa kesäksi puuhun puhkesi valtavia, huumaavasti tuoksuvia purppuraisia kukintoja, joiden tuoksu kantoi kauas palatsialueella.

Oerei oli Chujan kertoman mukaan kantanut hänet puun juurelle hänen ollessaan vielä sylilapsi, laskenut hänen kätensä sen karhealle rungolle ja sanonut, ”tässä on poikani, Ren’i. Hän tulee huolehtimaan sinusta aikanaan.”

Sanottiin, että Hol Saron palatsissa oli kasvanut syreenipuu jo itsensä Quanin aikoina, kun ensimmäisen linnoituksen rakennustyöt olivat vielä käynnissä. Puu, joka aukiolla nykyään kasvoi, ei ollut se sama, jonka Quan oli istuttanut, mutta aina, kun salama, tuli, myrsky tai mikä tahansa muu syy oli kaatanut syreenipuun, oli sen siemenistä istutettu toinen sen tilalle tismalleen samaan paikkaan. Edellisen kerran niin oli käynyt Ren’in isoisän ollessa vielä nuori kruununperillinen. Kaatuneelle puulle oli pidetty hautajaisseremonia, jossa ylös kaivetut juuret poltettiin, ja tuhka sekoitettiin istutusmultaan, kun uusi siemen istutettiin paikoilleen. Verqur’ei oli elänyt lähes kolmetuhatta vuotta, eikä puu näyttänyt tuntevan pitkien elinvuosiensa painoa vieläkään. Se kantoi lumikuormansa arvokkaasti, ja oksilta roikkuvat lyhdyt värjäsivät ympäröivän hangen sinisen ja vihreän eri sävyin.

Ajatus siitä, että lukemattomat sukupolvet Quanin verilinjan jälkeläisiä olivat laskeneet kätensä alkuperäisen puun ja sen jälkeläisten rungolle, samoin kuin Ren’i ja hänen isänsä olivat, veti Ren’in hiljaiseksi. Hän ei ollut koskaan tavannut isovanhempiaan – nämä olivat kuolleet vuosisatoja ennen hänen syntymäänsä –, mutta ajatus siitä, että jokin pieni osa edesmenneistä sukulaisista, joita hän ei ollut koskaan tuntenut eli ikivanhan puun muistoissa tuntui jostain syystä lohdulliselta. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, eikä Verqur’ei olisi tunnustanut puoliveristä pojanpoikaansa verilinjan todelliseksi jatkajaksi, mutta puun oksien alla hän tunsi olevansa osa jotakin, jolle ei keksinyt nimeä.

Kapteeni Hamr korjasi ryhtiään Ren’in vasemmalla puolella, ilme valpastuen. ”He tulevat,” hän sanoi.

Ren’i nyökkäsi. Hänkin tunnisti lähestyvän ashayn hehkun.

Palatsin eteläsiiven suuret puuovet aukesivat. Vannuil näytti hyvin kalpealta Merenoksen viileässä valossa astuessaan oviaukkoon. Hänellä ei ollut tavanomaista haarniskaansa, vaan kishalaisen alokkaan koruton valkoinen asu, jonka ainoat koristeet olivat läpikuultava vasen hiha, musta viitta, ja kultaiset epoletit. Hänen takanaan tulivat Qel ja Oerei, ainoat Ren’in kutsumat todistajat. Vannuil kääntyi alimmalla portaalla katsomaan valkoisiin haarniskoihin sonnustautuneita sotilaitaan, jotka jäivät seisomaan ovien ulkopuolelle vasen nyrkki rintaa vasten. He kävivät toisen polven varaan ja kumarsivat entiselle konsulilleen yhtenä rintamana. Vannuil toisti saman eleen, käsi 5. legioonan miekan kahvalla leväten.

Sotilaat vetivät ovet kiinni, kun hän suoristautui ja kääntyi saattajiaan kohti. Hän veti syvään henkeä ja nyökkäsi merkiksi siitä, että oli valmis. He lähtivät kolmisin astelemaan portaita pitkin. Toinen puoli kaartista seisoi muodostelmassa Ren’in oikealla, toinen vasemmalla. Qel ja Oerei johdattivat Vannuilin keskelle lumipeitteistä sisäpihaa, kunnes ottivat paikkansa kaartilaisten rinnalla.

Kapteeni Hamr astui Vannuilin eteen ja lausui muodollisesti, ”Vannuil Norvalainen. Olette saapuneet tänne tänään keisarillisen Kishan 5:n legioonan konsulina, mutta tulette lähtemään täältä hänen keisarillisen korkeutensa, kruununprinssi Ren’i mar Oereinenin kunniakaartin täysivaltaisena sotilaana.” Vannuil kuunteli häntä keskeyttämättä, kasvot yhtä vakavina kuin aina. ”Ennen vihkivalaa sotilas, olipa hänen entinen arvoasemansa mikä hyvänsä, jättää hyvästit edelliselle elämälleen, kuten te olette jättäneet sotilaillenne. Konsuli Vannuil, olkaa hyvä.”

Vannuil irrotti vyöltään roikkuvan huotran ja ojensi sen kapteenille molemmin käsin, taipuen syvään kumarrukseen. Hän oli kumartuneenakin tätä pidempi. Kapteeni otti miekan häneltä.

”Tämän miekan mukana olette täten riisuneet konsulin arvoaseman ja velvollisuuden,” Hamr jatkoi. Hän antoi miekan Qelille. ”Se, joka tänään astuu kunniakaartin palvelukseen, ei ole Vannuil, 5:n legioonan konsuli, vaan Vannuil Norvalainen, vapaa sotilas.”

Vannuil suoristautui. Jen’ei ja Suwa laskivat rumpukapulan vasten kahta suurta rumpua, joita he kantoivat olkahihnassa, ja alkoivat soittaa. Rytmi oli hidas ja kumea, kuin levolliset sydämenlyönnit, rummun sointi kaikuen estoitta ympäröivän linnoituksen seinistä.

Ennen seremoniaa Ren’i ei ollut ollut lainkaan varma pystyisikö keskittymään omaan rooliinsa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen mielensä oli kristallinkirkas ja tyhjä kaikesta muusta. Tottumus otti vallan, kun hän käveli Hamrin ja Vannuilin luo. Hän oli tehnyt saman toistakymmentä kertaa, lausunut samat sanat ja toistanut samat eleet jokaisen sotilaan kohdalla, joka eli hänen palveluksessaan. Vannuil oli jo antanut hänelle valansa Akherin autiomaan tyhjyydessä; sen vahvistaminen todistajien edessä oli vähintä, mitä Ren’i saattoi tehdä hänelle.

Kishalaisen sotilaan kunnia ei ollut pelkästään sitä, että sotilas elää, taistelee ja kuolee korkeamman kutsumuksen puolesta. Se oli myös annettujen lupausten kunnioittamista, uskollisuuden palkitsemista ja vastalahjojen antamista niille, jotka olivat sen ansainneet. Kunniakaartin sotilas ei palvellut armeijaa eikä valtaistuinta; hän oli vastuussa vain rubiinivaltaistuimen kruununperilliselle, eikä hänen yläpuolellaan ollut ketään kapteenin ja kruununperillisen lisäksi. Paikka kunniakaartissa merkitsi vapautta, sellaista vapautta, jollaisesta tavallinen sotilas saattoi vain haaveilla.

Ren’i kääri hihansa ylös ja ojensi oikean kätensä kohti Hamria. Vannuil teki samoin vasemman kätensä kanssa. Hamr kaivoi taskustaan kullan- ja purppuranvärisillä langoilla punotun nauhan, jonka hän solmi heidän ranteidensa ympärille kahdeksalla solmulla. Vannuilin kasvot pysyivät täysin ilmeettöminä, mutta Ren’i tunsi hänen värähtävän, kun Ren’i otti hänen kätensä omaansa.

”Jättäkää taaksenne mennyt,” Hamr sanoi, kun rumpujen tahti kiihtyi. ”Voitot, tappiot, velvollisuudet. Niistä kaikista teidän on päästämän irti kahdeksan jumalan edessä. Niiden kaikkien on palaman kahdeksan jumalan tulessa.”

Käsi kädessä, rumpujen määrätessä rytmin Ren’i ja Vannuil lähtivät astelemaan kohti kokkoa samantahtisesti. He rytmittivät automaattisesti askeleensa toistensa tahtiin – se tuli selkärangasta kaikilta kishalaisen sotilaskoulutuksen saaneilta. Tuli hohkasi kuumana jo monen metrin päästä, ja Ren’i tunsi sen polttavan ihoaan, kun he lähtivät kiertämään kokon ympäri.

Kahdeksan kierrosta, kahdeksan jumalaa, kahdeksan mahdollisuutta päästää irti menneestä. Vannuil kuuli Ren’in lausuvan ne puoliääneen, tunsi omien huuliensa liikkuvan tämän sanoja tapaillen.

”Mashoer’an, portinvartija. Najdur, lempeäsilmä. Ahnin, alkumerten äiti. Kauarin, Tuonelan vartija.”

Vannuil sulki silmänsä. Hän näki mielessään sodat, rauhanajat, unettomat yöt, piiritykset, lumikenttiä, sankkoja metsiä, aavikkoa, merta. Rynnäkköjä ja kaksintaisteluja. Jotkut niistä olivat piirtyneet mieleen niin selvästi, että hän pystyi yhä näkemään vastustajansa kasvot kuin muisto olisi vasta tunteja vanha, kuten Meiqälin, joka oli säilynyt hänen muistossaan samanlaisena kuluneista vuosista huolimatta. Joidenkin kohdalla kaikki oli sumuista – hän tiesi olleensa paikalla, mutta yksityiskohdat olivat haihtuneet jo kauan sitten, ja kaikki, mitä hän kuvitteli muistavansa tapahtumista, oli vain mielen toisintoa toisilta kuulluista kertomuksista.

Hän muisti päivän, jolloin vannoi sotilasvalansa satojen muiden alokkaiden rinnalla, muisti hetken, jolloin polvistui ensikerran Verqur’ein valtaistuimen eteen kenraalina, muisti Musharin hautajaissaattueen ja Ghalais-Miren portaat loputtomassa lumituiskussa. Hän palautti ne mieleen yksi kerrallaan ja päästi niistä sitten irti, yhtä lukuun ottamatta. Hänen muistoissaan Norvan kylä oli vitivalkoinen ja liikkumaton lumivaipan alla, ja äänet, jotka tervehtivät häntä hänen astuessaan vanhan hirsitalon ovesta sisään, olivat iloisia ja vailla murhetta tulevasta.

”Tari, kaipauksen isä. Khuus, runouden herra. Merenos, suuri ja vaiettu,” Ren’i lausui niin hiljaa, että vain Vannuil kuuli hänen sanansa. Vannuil puristi hänen kättään viimeisen kierroksen alkaessa. ”Quan, sielun tuli.”

Seremonia oli samantapainen kuin kishalaisissa häissä. Ajatus sai polttavan tunteen nousemaan Ren’in kurkkuun. Kaartin sotilaat vihittiin yhtä suurella vakaumuksella osaksi suojeltavansa elämää kuin aviopuolisot, mutta punaisen sijaan heidän kätensä sidottiin kullalla ja purppuralla. Kullalla uskollisuuden, purppuralla yhteisen kutsumuksen merkiksi. Kun he olivat suorittaneet kaikki kahdeksan kierrosta loppuun asti, he astuivat seisomaan kapteenin, todistajien ja kunniakaartin eteen. Ren’i piteli edelleen Vannuilia kädestä kääntyessään häntä kohti.

”Vannuil Norvalainen,” hän sanoi. Hän ei voimistanut ääntään loitsulla, mutta se kantoi silti estoitta kaikkien kuulijoiden korviin rumpujen kuminasta huolimatta. ”Kahdeksan kierrosta, kahdeksan jumalaa olet kohdannut rinnallani. Kun tämä vala on vannottu loppuun, sitä ei voi särkeä kukaan, ei kuolevainen, ei kuolematon, ei valtaistuin eikä yksikään jumalista. Oletko siitä huolimatta valmis sen vannomaan?”

”Olen, ylhäisyys.”

”Ja hyväksytkö tämän uskollisuuden siteen välillämme siihen päivään saakka, kunnes käskynhaltijasi sinut tehtävästä vapauttaa, tai kuolema sinut Tuonelaan johdattaa?”

”Hyväksyn, ylhäisyys.”

Kapteeni Hamr astui heidän luokseen veitsi kädessään. Ren’i ja Vannuil päästivät kätensä kirpoamaan, kun Ren’i otti veitsen käteensä ja viilsi sillä vasemman kämmenensä auki. Hän antoi veitsen takaisin Hamrille veripisaroiden tihkuessa tuoreesta haavasta.

”Polvistu, Vannuil,” Ren’i sanoi. Sanoista huolimatta se ei ollut käsky, vaan pyyntö. Jokainen osa seremoniasta oli suoritettava vapaaehtoisesti, sillä kunniaa ei voinut pakottaa ottamaan vastaan.

Heidän käsiään yhdisti edelleen pitkä nauha, kun Vannuil kävi polvilleen, silmät koko ajan Ren’in silmissä. Hänessä ei ollut merkkiäkään epäröinnistä tai pelosta, vain täydellinen varmuus, ja Ren’i tunsi tämän silkan läsnäolon rauhoittavana.

”Tällä verellä minä maalaan sinut kunniakaartin sotilaaksi, Vannuil Norvalainen.” Ren’i kastoi oikean käden etusormen omaan vereensä ja piirsi pitkän, pystysuoran viivan Vannuilin vasempaan poskeen. ”Tällä verellä todistan, että kutsumus on vapaaehtoisesti otettu ja omasta tahdosta hyväksytty.” Hän piirsi toisen viivan Vannuilin oikeaan poskeen.

Vannuil sulki silmänsä, kun Ren’i laski käden hänen päälaelleen ja jatkoi, ”Vannuil Norvalainen, Kishan tytär, kunniakaartin sotilas. Otatko tämän valan vastaan kanssani ja sidot itsesi tähän tehtävään?”

”Otan, ylhäisyys,” hän vastasi epäröimättä. ”Omasta vapaasta tahdostani ja täydestä sydämestäni.”

He lausuivat yhtä aikaa, ”elämäni elämäsi rinnalla, itseni itsesi rinnalla, luontoni luontosi rinnalla.” Ren’i kumartui häntä kohti ja suuteli hänen otsaansa kerran, niin kevyesti, että se olisi voinut olla vain lämpimän tuulen kosketus Vannuilin ihoa vasten, mutta Vannuil tärisi silti silmin nähden.

”Näiden todistajien edessä ja hänen keisarillisen korkeutensa antamalla mandaatilla vahvistan täten tämän valan pitäväksi,” kapteeni Hamr sanoi. ”Nouskaa, Vannuil, kunniakaartin sotilas.”

Vannuil nousi. Hänen silmänsä kiilsivät kosteudesta, Ren’i huomasi, kun he kumarsivat kevyesti toisilleen. Rummut alkoivat lyödä uutta, rauhallista rytmiä, ja Jen’ei puhkesi lauluun syvällä bassoäänellä, joka tuntui nousevan linnoituksen kivistä asti. Ensimmäisen säkeistön jälkeen Suwa, Tyreil ja Linnee liittyivät lauluun eri sävelkorkeuksilla. Ren’i ei tiennyt sanojen merkitystä, vaikka oli kuullut laulun monta kertaa aikaisemminkin. Vanhaa demonikieltä ei oltu puhuttu Kishan kamaralla sitten ensimmäisten jumalten aikaa seuranneiden aikakausien, eikä daqaneesissa ollut jäljellä kuin kaikuja muinaiskielestä, jota kaikki kahdeksan jumalaa olivat puhuneet.

”Onko kaikki hyvin?” Ren’i kysyi hiljaa.

Vannuil nyökkäsi. Ren’i kaivoi housujensa taskusta nenäliinan ja ojensi sen hänelle, esittäen katsovansa muualle sillä välin, kun Vannuil kuivasi silmänsä. Laulun loputtua sisäpihalle lankesi hiljaisuus, jonka rikkoi vain liekkien loimu kokossa. Kaikki yhdeksäntoista sotilasta kumarsivat Ren’iä kohti. Ren’i antoi merkin Savalle, että heillä oli lupa poistua.

Kapteeni Hamr oli ottanut paikkansa Oerein vierellä laulun aikana. He olivat jo syventyneet keskusteluun Qelin kanssa, kun kunniakaarti poistui paikalta rumpuineen päivineen, puhuen liian hiljaisin äänenpainoin, että Ren’i olisi saanut selvää sanoista.

”Kapteeni esittelee uudet majoitustilanne teille heti vapauduttaan,” Ren’i sanoi. ”Saatte uniformunne ja miekkanne huomenissa. Puolihaarniska tehdään mittatilaustyönä, kuten konsulina tiedätte, joten joudutte toimimaan ensimmäiset viikot tehtävässänne uniformussa.”

Vannuil hymähti. ”Siinä tapauksessa toivon, ettette suunnittele näyttäviä esiintymisiä palatsin ulkopuolella lähiviikkoina. Vartioin henkeänne kunniallani, mutta myönnän, että tekisin sen mieluiten oikein varustautuneena.”

”Siitä teidän ei tarvitse kantaa huolta. Aion ottaa tulevat viikot levon kannalta.”

”Ei huikaisevia paraateja tai edustusjuhlia siis?”

Ren’i pudisti päätään. ”Pelkäänpä, etten ole oikein juhlatuulella.”

”Ei, en ajatellutkaan, että olisitte.” Vannuil taivutti päätään kevyesti. ”Onko mitään mitä voin tehdä hyväksenne?”

”On eräs asia, josta meidän kahden olisi syytä huolehtia. Koska saatte tatuointinne?”

”Huomenna. Tatuointimestari arvioi, että saa kuvan valmiiksi yhdellä istunnolla.”

Läpikuultavan hihan läpi erotti, että tatuointimestari oli jo merkinnyt Vannuilin käsivarteen punaisella tulevan tatuoinnin kohdan. Hän saisi saman kuvan kuin muutkin kunniakaartin sotilaat, kahdeksansakaraisen tähden, heti konsulin arvoa osoittavan symbolin alle. Uuden tatuoinnin jälkeen sotilaalla oli täydet valtuudet toimia tehtävässään.

”Olkoon tämä siis ensimmäinen käskyni teille,” Ren’i sanoi. ”Järjestäkää minulle tapaaminen marsalkka Meiqälin kanssa. En usko, että meillä on tarvetta pitää hänen armoaan odottamassa enää kauemmin.”

Vannuil kosketti rintaansa vasemmalla nyrkillä. ”Niin tapahtuu, ylhäisyys. Jos sallitte, antaisin teille kuitenkin varoituksen sanan.”

”Varoituksen?”

Vannuil leukaperät kiristyivät, kun hän vakavoitui. ”En aio valehdella teille. Vankeus ei ole pehmentänyt Meiqäliä. Hän ei ole sen yhteistyöhaluisempi kuin ennenkään – luultavasti pikemminkin päinvastoin.”

”Olisin suoraan sanottuna yllättynyt, jos olisi. Sotavankeus harvemmin nostaa vangitun mielialaa.” Ren’i otti nenäliinan takaisin Vannuililta ja puristi sitä vuotavassa kädessään. ”Tulkaa hakemaan minua, kun hän on valmis tapaamaan meidät. Tiedätte kyllä mistä minut löytää.”

Vannuil kumarsi syvään myöntymisen merkiksi.