Hol Saro, 1. yhdestoistakuuta 3045

Kynttilöiden liekit värisivät niin, että koko huone näytti hetken aikaa monin verroin pimeämmältä kuin se todellisuudessa oli. Hol Saron syksy tapasi olla pitkä ja verkkainen, mutta syysmyrskyt, jotka olivat ravistelleet palatsia halki kymmeneskuun, olivat iskeneet sitä vasten poikkeuksellisella raivolla. Ellerram ei hätkähtänyt, kun palvelija veti tuuletusikkunan kiinni niin, että lasi helisi.

”Tiula,” Vasaqin sihahti yhteen purtujen hampaiden välistä. Ellerram tunsi hänen ashaynsa paisuvan. ”Ole varovaisempi. Hänen majesteettinsa on väsynyt.”

Palvelustyttö lehahti punaiseksi suippoja korviaan myöten ja kumarsi mekaanisesti, kuin pakotettuna, katse kainosti maahan luotuna. Hän tärisi näkyvästi.

Puoliverinen, Ellerram totesi itsekseen, vilkaisten tyttöä silmäkulmastaan.

Vasaqin veti ashaynsa takaisin, tuhahtaen tympeästi, ja Tiula kaatui melkein nenälleen tämän otteen kirvotessa äkisti. Tyttö singahti takaisin työhön, vältellen Vasaqinin katsetta parhaansa mukaan. Hän veti toisen palvelijan kanssa paksut samettiverhot ikkunoiden eteen. Kaksi muuta taitteli päiväpeiton pois sängyltä samalla, kun vartijat kävivät läpi jokaisen vaatekaapin ja huoneesta pois johtavan kulkuväylän, nekin, joihin vain palvelusväellä ja keisarinnalla itsellään oli avain.

Ellerram käänsi katseensa takaisin peilikuvaansa ja oikaisi ryhtinsä. Täydellisessä meikissä ei näkynyt merkkiäkään pitkästä päivästä. Kullanhohtoinen huulipuna oli tasainen ja kuin vasta levitetty huolimatta tunneista senaatin edessä. Hän laski mielessään jokaisen voiman kipinän, kun vartijat kokosivat ashaynsa ja lähettivät ajatuksensa matkaan, tutkiskellen, etsien. Neljä lukkoa, neljä ovea, kahdeksan ikkunaa, kolme poistumistietä. Se oli kuin mantra, jota hän toisti itselleen iltaisin odottaessaan sitä hetkeä, kun saisi vihdoin olla omassa rauhassaan.

”Valmista, kapteeni Vasaqin,” yksi vartijoista ilmoitti, kun he saivat kierroksensa päätökseen.

Vasaqin nyökkäsi. ”Voitte poistua.”

Ellerram vilkaisi häntä olkansa yli. ”Palvelijat myös.” Vasaqin kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja Ellerram jatkoi, ”haluamme puhua kanssanne kahden kesken, Vasaqin.”

”Kuten haluatte, teidän majesteettinne.”

Palvelijat asettivat hopeanharmaan yöpaidan ja kylpytakin sängylle, kumarsivat syvään, ja poistuivat vartijoiden perässä sanomatta sanaakaan. Vasaqin kuunteli ovella, kunnes heidän askeleidensa äänet katosivat kuuluvista, ja salpasi oven.

Ellerram asteli lähemmäs peilipöytää. Hän nosti kullatun lautasen ja vilkaisi merkitsevästi Vasaqinia peilin kautta.

Karkeasta ulkomuodostaan huolimatta Vasaqin oli hellävarainen vetäessään kristallikoristeiset pinnit yksi kerrallaan irti Ellerramin hiuksista. Hän laski ne vuorotellen lautaselle, varoen sotkemasta roikkuvia kukkakoristeita keskenään. Ellerram otti hiusharjan ja alkoi selvittämään hiuksiaan Vasaqinin avatessa yhden peilipöydän lokeroista. Hän otti esiin punaisen lasipullon ja laakean maljan. Väritön neste, jonka hän valutti pullosta maljaan, värjäytyi samean vihreäksi hänen kastaessaan hiuspinnin terävän pään siihen.

Ellerram nyrpisti nenäänsä haihtuvan myrkyn kitkerälle hajulle. ”Toivoisin, että tekisit tuon jossain muualla kuin kamarissani.”

”Ja minä toivoisin, että antaisitte henkivartijoidenne tehdä työnsä,” Vasaqin tokaisi värittömällä äänellä.

”Osaan suojella itse itseäni.”

Vasaqin tuhahti. ”Siinä tapauksessa saatte kantaa käätyjänne jatkossakin.”

”En ole mikään puolustuskyvytön tytönheitukka.”

”Me olemme sodassa, majesteetti – sisäisesti ja ulkoisesti, jos saan muistuttaa. Jos ette anna sotilaidenne suojella itseänne, saatte luvan aseistautua tilanteen vaatimalla tavalla.”

Ellerram mulkaisi häntä pisteliäästi. ”Älä viitsi, Saqin. Tässä koko maassa ei ole mitään minua vaarallisempaa.”

”Pidetään huoli siitä, että asia on jatkossakin niin.” Vasaqin otti vyöltään toisen lasipullon, paljon edellistä pienemmän, korkkasi sen auki, ja ojensi sen Ellerramille. ”Juokaa.”

Ellerram muljautti silmiään, mutta otti pullon ja nosti sen maalatuille huulilleen. Vasaqin vahti, että hän joi sen viimeistä pisaraa myöten, välittämättä siitä, että hänen ilmeensä kieli äärimmäisestä vastahakoisuudesta. Vastamyrkky jätti joka kerta happaman jälkimaun suuhun, joka ei tuntunut lähtevän pois tunteihin, mutta Vasaqin oli ehdoton. Hän näki pinnien jättämät ohuet naarmut keisarinnan päänahassa, ja vaikka niiden myrkyn vaikutus oli täysiveriselle taivashille vain lamaannuttava, ei tappava, saattoi jokainen sekunti väärässä seurassa olla kohtalokas.

”Hyi olkoon,” Ellerram sanoi inhosta värähtäen ojentaessaan pullon takaisin.

Korvakorut, sormukset ja jalokiviupotuksin koristeltu otsaripa palasivat yksi kerrallaan paikoilleen peilipöydälle. Vasaqin laski jokaisen korun huolellisesti omaan rasiaansa ja lokeroonsa Ellerramin seuratessa vierestä, pieni hymynkare huulillaan. Kapteeni oli vanhemman aikakauden ammattisotilas läpikotaisin, karkea, uppiniskainen ja kovasuinen – toisin sanoen täysin epäsopiva muodollisen hovietiketin vaatimuksiin. Hän suhtautui kaikkeen samanlaisella vakavuudella, olipa kyse salamurhan estämisestä tai keisarinnan aamukaakaon toimitusaikataulusta. Se ei koskaan lakannut huvittamasta Ellerramia.

Vasaqin pesi meikin Ellerramin kasvoilta tottunein ottein, varoen koskemasta häntä suoraan. Se oli ainoa kainouden osoitus, jota Ellerram saattoi odottaa häneltä. Hän ei edes esittänyt katsovansa muualle, kun Ellerram alkoi avata takkinsa pitkää nappiriviä.

Ellerram huokaisi kuuluvasti, kun jäykän materiaalin puristus helpotti. Kuosi oli tarkoituksellisen pelkistetty – syvää viininpunaista brokadia, joka näytti lähes mustalta tietyssä valossa. Korkeaan kaulukseen ja oikeaan hihaan oli kirjailtu kullan ja hopean sävyissä tyyliteltyjä syreeninkukintoja. Läpikuultava vasen hiha paljasti tatuoidun käsivarren, jota koristi kruunu ja vanhanaikainen kahden käden miekka, jonka ympärille oli kietoutunut syreeninoksia: muinainen Kishan kuningashuoneen ja istuvan hallitsijan symboli. Sen yläpuolelle oli tatuoitu Quanin liekki ja keisarillisen armeijan vaakuna. Viivakuviot kertoivat hänen sotilashistoriansa yhdellä vilkaisulla, tavallisesta upseerista kersanttiin ja aina armeijan ylipäällikön arvoon asti, jonka symbolia myös Ren’i kantoi ihollaan. Ellerram muisti jokaisen ylennyksen, jokaisen tatuoinnin yhtä selvästi kuin olisi saanut ne eilen.

Hänen sormensa viivähtivät ylipäällikön tatuoinnilla hetkellisesti. Hän oli taistellut tiensä arvoasteikon halki, ja kantoi tatuointia edelleen samalla ylpeydellä kuin sinä päivänä, kun hänen isänsä oli nimennyt hänet virallisesti armeijansa johtoon.

Hän muisti seremoniasta isänsä jylisevän äänen, joka oli kantanut estoitta katsojien taputuksen yli, sekä Musharin hymyilevät kasvot hänen vierellään. Edes se, että Verqur’ei oli juuri nimennyt Musharin, nuorimmaisensa, seuraajakseen, kuten Kishan kruununperimysjärjestys vaati, ei ollut onnistunut himmentämään tämän iloa sisarensa puolesta. Niin paljon kuin Mushar oli tulevaa rooliaan kammonnutkin, hän oli hyväksynyt sen velvollisuutenaan, kuten Ellerram oli hyväksynyt omansa. He olisivat yhdessä, kaksi siskosta, keisarinna ja tämän ylipäällikkö, eikä heillä ollut mitään pelättävää.

Takki putosi kahisten lattialle. Polvipituinen punainen tunika ja leveä vyö tikareineen liittyivät sen seuraksi hetkeä myöhemmin. Vasaqin noukki ne saman tien ja viikkasi ne syrjään odottamaan palvelijoiden aamukierrosta.

Ellerram antoi kätensä levätä vasempaan reiteensä kiinnitetyn veitsen kahvalla ennen kuin avasi vyön ja antoi veitsen tippua hiljaa tömähtäen lattialle. Kevättanssista ja aikuistumisjuhlasta oli yli kuusi vuosisataa aikaa, mutta veitsen paino ei haihtunut lihasmuistista vieläkään, ei, vaikka hän oli kantanut sen jälkeen lukemattomia muita aseita. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se tuntui edelleen hyvältä hänen kädessään; kuin vanhan, luotettavan ystävän kosketukselta.

Ensiveitsi oli ollut nuoren kishalaisen henkivakuutus sinä vaarallisena taitekohtana lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa kauan sitten, kun maailma oli ollut levottomampi paikka ja ajatus kehollisesta koskemattomuudesta vieras. Muinaiset kishalaiset olivatkin kutsuneet veistä toisella nimellä: neitsytveitsi. Ensimmäistä aikakautta – jumalten aikaa seuranneita vuosituhansia – oli leimannut kaaos, eikä veitsi ollut aina suojannut pelkästään kantajansa henkeä. Maailma oli kehittynyt niistä päivistä, mutta tapa oli säilynyt, ja aikuistuvat kishalaiset ympäri maan saivat edelleen 26-vuotislahjaksi ensiveitsen.

”Majesteetti,” Vasaqin sanoi, ja veti hänet ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen. Ellerram levitti käsivartensa ja antoi kapteenin pukea aamutakin ylleen. Ikkunalasit ja peilipöydällä lepäävät korut helisivät, kun vaimea jyrinä sai palatsin kiviseinät vavahtelemaan. Ellerram solmi aamutakin vyön vaivautumatta katsomaan, kun Vasaqin marssi ikkunaan ja raotti verhoja. Kaukainen punertava kajo piirtyi tummaa horisonttia vasten. Ulkona vartiotornien kellot aloittivat taukoamattoman kalkkeen.

”Minne tällä kertaa?” Ellerram kysyi.

”Savu nousee Galasen suunnalta,” Vasaqin sanoi. Hän kirosi. ”Tuli leviää naapurikortteleihin, jos sitä ei saada kuriin nopeasti.”

”Antakaa sen levitä.”

”Teidän majesteettinne?”

Ellerram asteli hänen vierelleen. Hän tuijotti sateen sumentaman lasin läpi ilmeettömin kasvoin.

”Odottakaa tunti ennen kuin lähetätte apujoukkoja. Siinä ajassa palo on jo ehtinyt Menushen puolelle.” Vasaqin avasi suunsa vastatakseen, mutta Ellerram jatkoi, ”korttelin väestö on lähinnä tyhjäverisiä. Katsotaan kuinka myötämielisiä he ovat kapinallisia kohtaan sen jälkeen, kun nämä ovat polttaneet heidän kotinsa ja tappaneet heidän lapsensa.”

Vasaqin oli pitkään hiljaa. ”Luuletteko, että heitä piilotellaan Menushessa?”

”En tiedä. Jos niin on, kenties tämä käy oppitunniksi siitä, että teoilla on aina seuraamuksia.” Ellerramin ilme kiristyi. Hän laski kätensä Vasaqinin käsivarrelle, ja tämä päästi verhon valahtamaan takaisin paikalleen. ”He eivät ole kuten me, Saqin. He eivät tule koskaan ymmärtämään sitä tosiasiaa, että tämä maa hajoaisi kappaleiksi ilman kosketustamme.”

Vasaqin katsoi häntä pitkään. Keisarinnan mielialat olivat yhtä tuttuja hänelle kuin hänen omansa, olihan hän seissyt tämän rinnalla jo ennen kuin tämä oli noussut valtaistuimelle sisarensa kuoleman jälkeen. Ellerramin katse oli etäinen ja Vasaqin tiesi, että jokin painoi raskaana hänen mieltään. Melankolia ei koskaan pitänyt häntä otteessaan kauan, mutta kun se iski, häntä oli vaikea ravistella irti sen kahleista. Vasaqin otti Ellerramin käden omaansa, eikä yllättynyt, kun Ellerram astui kauemmas hänestä ja veti kätensä vapaaksi, joskin lempeästi.

”Ei. Ei tänä yönä,” Ellerram sanoi, kietoen aamutakin tiukemmin ympärilleen. Hänen kulmiensa väliin oli muodostunut ryppy, kun hän mietti. Vasaqinin silmiin hän näytti jotenkin hauraalta, aivan kuin yksi tuulenhenkäys olisi voinut hajottaa hänet kappaleiksi, mutta Vasaqin tiesi paikkansa ja tiesi milloin oli tullut torjutuksi.

Hän kumarsi. ”Voinko tehdä mitään muuta hyväksenne, majesteetti?”

”Hälytä veljeni, kun tunti on kulunut. Hän on epäilemättä jo tietoinen iskusta. Eristäkää Galasen ja Menushen kaupunginosat muusta kaupungista. Sinulla on mandaattini toimia kuten parhaaksi näet.”

”Kyllä, teidän majesteettinne.”

”Vielä yksi asia. En halua tulla häirityksi ennen aamua.” Ellerram asteli takaisin peilipöydän luo. ”Voit poistua.”

Vasaqin polvistui, kumarsi syvään vielä kerran, ja lähti huoneesta. Ellerram kuuli lukon naksahduksen hänen perässään, ja sekunnin murto-osan ajan ilma tuntui painavalta, kun Vasaqin vapautti ashaynsa ja kietoi ovea suojaavan loitsun takaisin paikoilleen. Hänen loittonevat askeleensa jättivät onton kaiun jälkeensä.

Hälytyskellot sekoittuivat sateen ropinaan ikkunoita vasten ja antoivat sille murheellisen soinnin. Ellerram sulki silmänsä, keskittyi ja kuvitteli mielessään vetävänsä verhon huoneen ja muun maailman välille. Hän teki kädellään pienen eleen vapauttaessaan ashaynsa, ja sateen ja kellojen äänet vaimenivat. Ainoat äänet huoneessa olivat hänen oma hengityksensä ja liekkien vaimea räiskähtely takassa.

Hän käveli sängyn luo, veti yöpöydälle jätetyt pitkät hanskat käsiinsä ja otti alas valkoisen sauvan, joka oli kiinnitetty koukuin seinään sängynpäädyn yläpuolelle. Kultakuvioiden tutut muodot erottuivat selvästi nahan läpi, ja jos hän antoi ajatustensa harhailla, hän saattoi melkein tuntea voiman, joka metallin alla sykki. Ellerram tunsi ihonsa menevän kananlihalle, vaikka oli käsitellyt sauvaa lukemattomat kerrat.

Kaikista kahdeksan jumalan kantamista aseista vain sauva oli säilynyt heidän päiviinsä saakka. Merenos oli ollut paitsi mystikko, myös aseseppä, ja hän oli valanut elinvoimansa valmistamiinsa esineisiin, herättäen metallin eloon ja antaen sille oman tahdon ja ymmärryksen. Elävän metallin valmistuksen salaisuudet olivat kadonneet hänen mukanaan, ja vaikka Ellerram oli tutkinut sauvaa vuosikaudet, linkittäen oman ashaynsa sauvan tahtoon sen vastustuksesta huolimatta, hän ei ollut yhtään sen lähempänä arvoituksen ratkaisua. Khuren oppineet olivat olleet oikeassa; se ei yksinkertaisesti halunnut alistua taivashin käytettäväksi.

Quan oli tehnyt yhden kohtalokkaan virheen hallintokautensa lopuilla, ja se turhautti Ellerramia. Hän oli katkeruudessaan määrännyt kaikki kuvat Merenoksesta hävitettäväksi ja niiden mukana kaiken muunkin, mikä muistutti luopiojumalasta millään tavalla. Tuho ei ollut ulottunut ainoastaan tauluihin tai patsaisiin, vaan se oli vienyt mukanaan usean kirjaston verran tietoa, joka oli nyt kadonnut ainiaaksi.

Kaikessa mahtavuudessaankin jumalat olivat yhtä sokeita omille heikkouksilleen kuin heidän jälkeläisensä, Ellerram ajatteli synkästi, yhtä itsekkäitä, yhtä turhamaisia. Merenos oli poissa, Quan oli poissa, ja heidän jälkeläisillään oli enää kipinä siitä voimasta, joka heidän esivanhemmillaan oli ollut.

Ellerram silitteli sauvaa ajatuksissaan, eikä voinut hymyilemättä tuntiessaan sen kavahtavan hänen kosketustaan. Oliko sen tietoisuus sen omaa vaiko kaikkien niiden sielujen, jotka se oli riistänyt, sitä Ellerram ei tiennyt, mutta hän oli varma yhdestä asiasta: se tiesi kuka hän oli ja kenen veri hänen suonissaan virtasi.

Niitä on satoja, Mitae oli sanonut kerran. Satoja sieluja vuosituhansien varrelta, ikuisesti sauvan tahtoon suljettuna.

Mikään muu ei ollut ikuista kuin kaipaus ja katumus. Ellerram muisti vieläkin miltä se oli tuntunut, kun he olivat linkittäneet ashaynsa yhteen kuin sormet toisen sormien lomaan. Se oli tuntunut siltä kuin he olisivat kyenneet mihin tahansa yhdessä.

”Anteeksi, rakkaani. Emme ole puhuneet viime aikoina,” hän sanoi, sivellen sauvaa verkkaisin liikkein. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; sen tilalla oli puristava tunne kurkunpohjassa ja polte silmäkulmissa. Hän saattoi lähes tuntea tutun läsnäolon hipaisevan tietoisuuttaan, niin etäisesti, ettei hän ollut varma, oliko vain kuvitellut sen. ”Sinä sanoisit varmaan, ettei siihen ole tarvetta. Että olet pitänyt lupauksen, jonka annoit minulle vuosikymmeniä sitten.”

Mitaen käsivarret hänen ympärillään, hänen pehmeä äänensä Ellerramin korvan juuressa. Hän kuuli sanat mielessään edelleen ja toivoi, ettei aika himmentäisi tämän äänen muistoa koskaan.

”En poistu viereltäsi koskaan,” Mitae oli kuiskannut, kun he olivat kiertäneet tulen ympäri kahdeksan kertaa ja vannoneet valansa hovin edessä. Sanat olivat vain Ellerramia varten, ja hän oli sulkenut ne sydämeensä ikuisesti. ”Elämäni elämäsi rinnalla, itseni itsesi rinnalla, luontoni luontosi rinnalla. Lupaan sen.”

Ellerram toisti sanat mielessään yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes uni lopulta tuli, mutta kädet hänen ympärillään olivat vain ja ainoastaan hänen omansa, ja toinen puoli sängystä oli tyhjä ja kylmä.