Suuri Akherin autiomaa, 4. kahdestoistakuuta 3045

Tuuli oli jälleen yltynyt myrskylukemiin. Aurinko oli matalalla iltataivaalla, ja sen kelmeä valo suodattui heikosti ryöppyävän hiekan ja pölyn läpi, maalaten koko maiseman ruskean ja keltaisen sävyin. Maa ja taivas sekoittuivat toisiinsa; oli mahdotonta erottaa missä toinen alkoi ja toinen päättyi.

Kunniakaartilla oli täysi työ pysyä Ren’in lähettyvillä. Sava oli menettänyt ratsunsa ja taisteli nyt jalkasotilaana, Kerrin, Vyetar, Yurau ja Linnee puolestaan olivat joutuneet eroon toisista Meril-Anin legioonien liittyessä taisteluun. Ren’i yritti etsiä heitä ajatuksillaan tuloksetta tuhansien ja taas tuhansien sotilaiden joukosta, ja tunsi tuskanhien valuvan kasvojaan pitkin kypärän sisällä. Uuvuttava kuumuus tuntui jokaisella hengenvedolla, jokainen edellistä raskaampi ja työläämpi.

”Ylhäisyys!” Suwa, yksi hänen kaartilaisistaan, huudahti ja pyöräytti ratsunsa ympäri. ”Katsokaa!”

Ren’i erotti Liqarian keltamustan lipun juuri ja juuri sumean ilman lävitse. Lipun alla oli mustalla hevosella ratsastava hahmo lukkiutuneena kiihkeään kamppailuun kahden Kishan kunniakaartin kahdeksansakaraista tähteä kantavan hahmon välissä. Tuuli puhalsi hetkeksi tomupilven hajalleen ja Ren’i tunnisti kaksikon; Linnee ja Yurau.

”Kapteeni!” Ren’i huusi, tuntien kuinka ääni särkyi kuivuudesta.

Hän ei erottanut, vastasiko Hamr hänelle vai ei. Teräs kirskui terästä vasten joka suunnasta ja sekoittui tuulen ulvontaan, peittäen kaiken muun alleen. Ren’i kirosi itsekseen ja iski kantapäät Vasaman kylkiin niin, että ori kiihdytti laukkaan valtavalla loikkauksella.

Liqarisotilaan olkasuojuksia koristivat kuviot, jotka paljastivat tämän kolmannen sotilaspiirin kenraaliksi. Yurau ja Linnee olivat lukinneet kenraalin väliinsä, hyökäten molemmin puolin samanaikaisesti, mutta tämä piti pintansa heitä vastaan. Yurau piteli tiukasti kylkeään, kun kirkas, punainen verivana valui solkenaan tämän sormien välistä. Kilven nahkaremmit olivat irronneet käsivarresta jossain vaiheessa ja kilpi oli tiessään.

Kenraali käytti miekkaansa kuin ruoskaa, suomien iskuja puolelta toiselle hengästyttävään tahtiin, pakottaen molemmat vastustajansa puolustusasemiin. Ren’i oli vain muutaman kymmenen metrin päässä, kun kenraali kohotti toisessa kädessä puristamansa peitsen ja survaisi sen suoraan Yuraun rintapanssarin lävitse. Iskun voima pyyhkäisi Yuraun satulasta valtavan kolinan saattelemana, aivan kuin tämä ei painaisi mitään.

”Yurau!” Linnee kirkaisi. Liqarikenraalin miekka päästi helisevän äänen hipaistessaan hänen kilpeään, mutta Linneen onnistui torjua isku viime hetkellä. Hän pälyili ympärilleen epätoivoisesti, etsien ystäväänsä katsellaan. ”Yurau! Yurau! Vastaa minulle!”

Kenraali kiepautti hevosensa ympäri, kultainen viitta tuulen mukana lepattaen, miekka jo uuteen iskuun kohotettuna. Ren’i ohjasi Vasaman Linneen ja kenraalin väliin, ja teräs iski kipinöitä kahden miekan kalahtaessa toisiaan vasten. Kumpikaan heistä ei epäröinyt hetkeäkään. Kenraali ärjäisi raivoisasti Ren’in nähdessään, ja vaikkei Ren’i ymmärtänyt sanoja, niiden merkityksestä ei ollut epäilystäkään. He kohottivat aseensa yhtä aikaa ja kävivät toistensa kimppuun kuin yhteisestä päätöksestä.

Sellaista taistelua Ren’i ei ollut koskaan kokenut. Raivo, joka oli jyskyttänyt hänen suonissaan, hävisi saman tien. Se teki tietä kylmäveriselle tyyneydelle, joka pyyhki tieltään sen pelon, joka oli jäytänyt häntä Liqariassa. Kenraali oli aivan toista maata kuin sotilaat, joita vastaan hän oli taistellut aiemmin. Tämä suomi iskujaan armottomasti, väsymättä, ratsu tämän jokaista liikettä ja avua noudattaen, aivan kuin he olisivat yhtä ja samaa olentoa. Ren’illä ei ollut aikaa hengähtää tai miettiä siirtojaan; aistit ottivat otteen hänestä ja pyyhkivät kaiken muun mielestä. Maailmassa olivat vain hän ja vastustaja, ja vain toinen heistä kävelisi taistelusta pois hengissä.

Hän näki kenraalin jokaisen liikkeen, jokaisen iskun selvästi, vaistonvaraisesti vastaten niistä jokaiseen. Kenraali oli taitava miekkamies, ainakin yhtä taitava kuin Hamr, ja vaikka tyyli, jolla tämä käsitteli asettaan poikkesi kishalaisesta, sen rytmissä oli jotain tuttua, joka oli iskostettu lihasmuistiin vuosikymmenten harjoittelun myötä. Ren’in ei tarvinnut ajatella; vartalo liikkui kuin itsestään, solahtaen kamppailun rytmiin itsekseen kuin olisi syntynyt siihen.

Kenraali ei pidätellyt itseään sen enempää kuin Ren’ikään. Sillä hetkellä he ymmärsivät toisiaan täydellisesti, kaksi verivihollista. Jokainen isku olisi voinut olla viimeinen, jokainen virhe kuolettava.

Ren’i ei tiennyt kuinka kauan he olivat lukkiutuneena kaksintaisteluun, kun kenraalin hevonen kompuroi ja horjahti, törmäten suoraan Vasamaa päin. Molemmat hevoset hirnahtivat kiihtymyksestä, lähes suistaen ratsastajansa tasapainosta. Ren’i työnsi kenraalin miekan sivuun ja tämä kahmaisi ratsunsa ohjista äkillisesti, saaden ratsun kavahtamaan takajaloilleen. Ren’i ei odottanut. Hän survaisi miekkansa kenraalin kainaloon ja näki veren purskahtavan haavasta ja valuvan noroina miekan terää pitkin.

Miekka kirposi kenraalin otteesta. Hän taittui kaksin kerroin satulassa Ren’in vetäessä miekkansa irti ja putosi sotaratsunsa jalkoihin, eikä yrittänyt nousta ylös. Hän potki maata nykivin liikkein, kunnes äkisti lakkasi liikkumasta.

Linnee kaatoi liqarisotilaan, joka oli yrittänyt sännätä kenraalinsa avuksi. Sen tehtyään hän hyppäsi satulasta ja juoksi suoraan kaatuneen sotilaan ruumiin yli kohti Yurauta, joka oli jäänyt makaamaan tomuiselle tantereelle epäluonnolliseen asentoon, katkennut peitsi vierellään. Ren’i ratsasti Vasaman heidän luokseen, tuntien kuinka taistelun adrenaliini pakeni vähän kerrallaan pelon tieltä.

Yuraun lommoinen rintapanssari kohoili vaivalloisesti. Liqaripeitsen jättämästä rosoisesta aukosta pulppusi verta jokaisella sydämenlyönnillä, verta, joka imeytyi hiekkaan ja värjäsi sen ruosteenpunaiseksi hänen allaan. Se tarttui Linneen housujen kankaaseen tämän polvistuessa ystävänsä puoleen ja kootessa ashaynsa. Se vuoti hänestä valtoimenaan kuin vesi murtuneesta padosta, kun hän taisteli linkittääkseen heidän ashaynsa yhteen, mutta Ren’ikin tunsi, että se oli turhaa. Heidän välillään oli ammottava kuilu, johon ashayn voima ryöppysi kykenemättä täyttämään sitä, ja Linnee tärisi rasituksesta päästäessään mielensä kirpoamaan.

”Ei,” Ren’i kuiskasi. ”Ei, ei, ei.”

Hän laskeutui ratsailta, jalat lähes altaan pettäen, ja nosti kypäränsä silmikon. Linnee auttoi varovasti kypärän Yuraun päästä. Veri oli kastellut toisen puolen päästä, värjäten lyhyeksi leikatut siniset hiukset tummiksi. Yuraun onnistui hymyillä heidät nähdessään.

”On ollut kunnia taistella rinnallanne, ylhäisyys,” Yurau sanoi huteralla äänellä. Hän puristi Linneen kättä tiukasti. ”Muistan päivän, jona valitsitte minut kunniakaartiinne kymmenien ehdokkaiden joukosta. Sen suurempaa kunniaa ei kishalaiselle voi suoda. Olen kantanut tehtävääni ylpeydellä jokaisena päivänä, ja kannan sen nyt samalla ylpeydellä Mashoer’anin eteen.”

Yskänpuuska sai hänet tärisemään kauttaaltaan. Linnee vaihtoi avuttoman katseen Ren’in kanssa, kun veri valui noroina Yuraun suupielestä, ja he molemmat tiesivät, että tämä oli parantamisen ulottumattomissa. Ren’i polvistui Yuraun toiselle puolelle, veti hansikkaan kädestään ja laski käden naisen otsalle.

”Valitsin jokaisen teistä henkilökohtaisesti, koska te tunnette minut ja minä teidät,” Ren’i sanoi hiljaa ja tunsi palan painavana kurkussaan. ”Olen luottanut henkeni teidän käsiinne, enkä ole katunut sitä kertaakaan. On ollut etuoikeus kutsua sinua henkivartijaksi ja ystäväksi, Yurau Karalainen.”

Yurau iski vapaan nyrkkinsä rintaansa vasten, veren tahrima hymy huulillaan. ”Etuoikeus on ollut minun puolellani, ylhäisyys.”

”Mene rauhassa, Kishan tytär.”

Taistelu ei lakannut raivoamasta heidän ympärillään, mutta Ren’i tuskin kuuli tai näki sitä. Hän sulki Yuraun silmät hellästi, kun tämän rintakehä oli lakannut kohoilemasta, ja piirsi verellä viivan tämän silmien alle.

Loput kunniakaartista oli kaikessa hiljaisuudessa ryhmittynyt heidän ympärilleen kuin suojaavaksi muuriksi. Linnee nousi takaisin satulaan. Yhdessä Savan kanssa Ren’i sai Yuraun ruumiin nostettua Linneen syliin.

”Huolehdi ystävämme turvalliseen lepoon, Linnee,” Ren’i sanoi hänelle.

Linnee ei itkenyt, mutta hänen silmänsä kiilsivät kosteudesta, kun hän nyökkäsi.

Ren’i kääntyi poispäin kaartilaisistaan, pyyhkien silmiään, kun kukaan ei nähnyt. Hän oli kapuamassa takaisin Vasaman satulaan, kun Qelin ääni kantoi hänen mieleensä.

’Liqarit yrittävät vetäytyä, ylhäisyys.’

Ren’i keskittyi ankarasti säilyttääkseen yhteyden heidän välillään. Se ei ollut muuttunut yhtään helpommaksi ensimmäisen kerran jälkeen, pikemminkin päinvastoin. ’Antakaa heidän mennä ja alkakaa vetää omia joukkojamme takaisin leiriin. Päivänvaloa ei ole jäljellä tuntiakaan.’

’Kuten haluatte, ylhäisyys.’ Qel piti tauon, ja kun hän puhui uudestaan, oli hänen äänensä vaitonaisempi. ’Konsuli Venu on kaatunut. Hänen kenraalinsa pyytävät keisarillista läsnäoloanne hautajaisseremoniassa.’

Niin paljon kuolemaa. Hän näki Yuraun kalvenneet kasvot mielessään vastatessaan, ’ilmoittakaa heille, että tulen paikalle.’

’Kiitos, ylhäisyys. Nähdään myöhemmin.’

Qelin tietoisuus katosi ja äkillinen uupumuksen aalto vyöryi Ren’in yli. Päänsärky sai näkökentän sumenemaan ja hän sulki silmänsä, antaen Vasaman kulkea löysin ohjin takaisin leiriin kunniakaartin vahtiessa selustaansa. Hän veti silmikon alas saadakseen surra edes hetken rauhassa.

Hautajaiskokon liekit löivät korkealle. Niistä hohkaava kuumuus piti osallistujat turvallisen matkan päässä liekeistä, mutta lämmöstä huolimatta Ren’i tunsi yön kylmyyden viittansa läpi. Konsuli Venu oli puettu Meril-Anin värejä kantavaan uniformuun, ja hänen pestyille kasvoilleen oli maalattu yksi punainen viiva, joka kulki suljettujen silmien ali surun merkkinä. Etelän kaupunkien polttohautajaiset olivat tapa, josta Ren’i oli ennen vain lukenut, mutta hän ymmärsi vaistomaisesti niiden merkityksen nähdessään ympärille kerääntyneiden surevat kasvot. Puheita ei pidetty eikä lahjoja annettu. Valvojaisia vietettiin hiljaisuuden vallitessa, paikallaolijoiden jättäessä äänettömät hyvästit.

Venun vakavailmeiset kenraalit seisoivat toisella puolella kokkoa Vannuilin, Qelin ja Kha’arin kanssa. Kenraalien seurassa oli saapunut sotilaita kymmenennen legioonan kaikilta arvoasteikoilta rivisotilaista kapteeneihin ja kersantteihin jättämään hyvästit ylimmälle komentajalleen, ja Ren’istä tuntui, että katsoi heitä kunnolla vasta nyt. Täysiveristen joukossa oli puoliverisiä, kuolevaisia ja kuolemattomia, iättömiä kasvoja ja kasvoja, joille vuodet olivat uurtaneet merkkinsä. Taivashipiirteet sekoittuivat pyöreisiin korviin, harmaisiin asarisilmiin ja ohimoilta kasvaviin sarviin, jotka eivät olleet enää kypärän alla piilossa. Ruskean, mustan, oliivin ja hiekanvalkean ihon seassa oli merjilien turkoosiin ja violettiin vivahtavaa väriä, joka kiilsi liekkien valossa.

”Olette mietteliään näköinen, teidän ylhäisyytenne,” Agal sanoi äänellä, joka hädin tuskin kantoi tulen räiskeen yli.

”Eikö puhuminen seremonian aikana ole epäsopivaa?” Ren’i kysyi yhtä vaitonaisesti.

Agal hymyili. ”Venu viittasi kintaalla kaikelle turhalle pokkuroinnille ja kursailulle. Jos hän olisi täällä, juhlistaisimme hänen poismenoaan todennäköisesti ryyppäjäisillä, emmekä teennäisillä seremonioilla.”

”Tunsitte toisenne ilmeisen hyvin, konsuli Agal.”

”Nelisensataa vuotta, ylhäisyys. Se on pitkä aika kelle tahansa.” Hän naurahti hiljaa. ”Vuodet ovat jättäneet jälkensä minuun, mutta hän näyttää kuolemassakin täsmälleen samanlaiselta kuin sinä päivänä, kun puin alokaspuvun päälleni ensi kerran. On kohtalon oikku, että hän lähti tästä maailmasta ennen minua.”

”Te ette peittele syntyperäänne laisinkaan.”

”Miksi peitellä sellaista, mitä ei häpeä?” Agal pyyhkäisi karanneen suortuvan korvansa taakse. ”Me Meril-Anissa ajattelemme, että on sääli heittää hukkaan kokonaisten sukupolvien potentiaali pikkuseikkojen takia. Me kaikki haluamme suojalle kotejamme ja läheisiämme.”

Ren’i tarkasteli Agalin harmaantunutta tukkaa ja iän jättämiä nauraryppyjä silmien ja suun ympärillä, ja huokaisi sitten. ”Maailma muuttuu, ja minusta tuntuu, ettei keisarillinen huone pysy muutoksissa mukana. Kuvittelemme keisarillisen tahdon olevan koko kansan tahto ja teemme päätöksiä vain huomataksemme, että kansa Hol Saron ulkopuolella on elänyt aivan toisenlaista todellisuutta jo vuosisatoja.”

”Keisarillinen huone ei ole niin jähmeä kuin luulette, ylhäisyys. Tekin olette muuttuneet.” Agalin katse viivähti tietäväisesti Haukassa, joka seisoi ääneti Ren’in toisella puolella. ”Älkää suotta soimatko itseänne siitä, mikä on jäänyt tekemättä, vaan avatkaa mielenne sille mitä voitte vielä tehdä. Melkem on muuttunut jumalten ajoista lähtien, ja muuttuu yhä edelleen.”

Tuli paloi kirkkaana pitkälle yöhön, mutta yksi kerrallaan katselijat poistuivat kokon luota myrsky-yön viileyteen. Haukka oli ottanut vastaan paksun kishalaisviitan, jonka Ren’i oli tarjonnut hänelle. Se lämmitti häntä ja piti viiman loitolla, kun he istuivat kahdestaan jonkin matkan päässä kokosta keskiyötä kohti kulkevina tunteina. Kumpikaan ei ollut ehdottanut, että he yrittäisivät nukkua, aivan kuin sisäisesti tiedostaen, ettei levosta tulisi mitään.

Tuli heitti syviä, teräviä varjoja Ren’in kasvoille ja ryöväsi kaiken värin ja elämän niistä. Sama levottomuus, joka jäyti Haukan sisintä, heijastui tämän silmistä, kun tämä tuijotti lasittunein katsein liekkeihin.

Haukka näki silmäkulmastaan liikettä ja huomasi, että kapteeni Hamr lähestyi heitä Qelin ja Vannuilin kanssa. Haukka tönäisi vaivihkaa kyynärpäällään Ren’iä, ravistaen hänet hereille ajatuksistaan.

Vannuil istui Haukan viereen, viitta tiukasti ympärilleen käärittynä. Pitkä puupölli tärisi Qelin ja Hamrin istuutuessa Ren’in viereen. Jokaisilla kasvoilla oli sama ilme, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.

”Tämä päättyy huomenna, kävi miten kävi,” Vannuil totesi, kun kukaan muu ei aloittanut keskustelua.

Ren’i nyökkäsi synkkänä.

Hän tiesi, että Vannuil oli oikeassa, sen pystyi näkemään kuka tahansa. Olosuhteet olivat heitä vastaan, vaikka he olivat verottaneet liqarien lukumäärää ainakin yhtä rankasti kuin liqarit heitä. Myrsky ei osoittanut laantumisen merkkejä, ja loukkaantuneiden määrä ylitti Minehan ja lääkintähenkilöstön kapasiteetin moninkertaisesti. Kaikkialla oli sotilaita kolhiintuneissa varusteissa, kantaen pienempiä vammoja, joita lääkintäteltassa ei enää ehditty hoitamaan. Vannuil oli menettänyt joukoistaan yli puolet; Meril-Anin legioonat olivat kärsineet raskaita tappioita pyrkiessään turvaamaan Vannuilin selustan hänen vetäytyessään.

”No, eipähän tule pitkää sotaa,” kapteeni Hamr totesi kuivan asialliseen tapaansa. ”Minä sitten vihaan pitkittyneitä konflikteja, jotka venyvät venymistään.”

Qel hymyili. ”Taral-min-Vanin piiritys ei kuulune suosikkimuistoihinne, kapteeni.”

Hamr näytti närkästyneeltä. ”Kolme ja puoli kuukautta siinä rotanloukussa heittämässä kiviä kaupunginmuureja vasten, haaskaamassa aikaa ja henkiä, ja kun pääsemme lopulta sisään, kaupunkilaiset yksinkertaisesti tuikkaavat koko roskan tuleen paetessaan. Keisari Verqur’ei ei ollut mielissään.”

”Kuvailisin itse hänen edesmenneen majesteettinsa tunteenpurkausta ehkä hieman värikkäämmin sanankääntein,” Qel huomautti.

”Olkaa hyvä älkääkä muistuttako minua siitä päivästä, konsuli Qel.”

Ren’i nousi seisomaan. Hän mittaili toisia katseellaan pitkään, jälleen ajatuksiinsa vaipuneena, ja painoi kuin itsestään mieleen väsymyksen ja verenvuodatuksen merkit, jotka koristivat heistä jokaista tavalla tai toisella. Tummat silmänaluset Haukan ruskeiden silmien alla, mustelmat Vannuilin poskella, pitkä arpi, joka kulki Qelin hiusrajasta oikean kulman yli. Hän, Ren’i, oli keisarillisen armeijan ylipäällikkö, mutta muut laittoivat henkensä alttiiksi hänen vuokseen. Hänen itsensä täytyi löytää tapa saattaa taistelu päätökseen – hän oli sen heille velkaa.

”Puhun suoraan, herrasväki,” Ren’i sanoi. Hän piti äänensä sen verran hiljaisena, etteivät hänen sanansa kantaneet kokon laitamilla seisoskelevien sotilaiden korviin. ”Mitä kauemmin tämä jatkuu, sitä heikommalta tilanne näyttää meidän kannaltamme. Näin pienellä pääluvulla emme kykene pitkään vastarintaan, ja tämänpäiväinen on jo huventanut rivejämme vakavasti.”

Hamr murahti. ”Sodankäynti on usein puhdasta matematiikkaa. Se, jolla on eniten sotilaita, pakkaa voittamaan. Kun kummallakaan puolella ei ole varteenotettavaa miesylivoimaa, lopputulos jää olosuhteiden ja sattuman varaan.” Hän rahnutti lyhyttä sänkeään. ”Tällaisella pääluvulla puolustetaan linnoitusta, ei käydä sotaa, mutta onko meillä valinnanvaraa?”

”Vaihtoehtoja on aina,” Ren’i painotti. ”Tiedämme mitä liqarit haluavat, joten annetaan se heille – hopealautasella. Annetaan Meiqälin kuvitella, että he ovat niskan päällä.”

”Mitä tarkoitatte?” Hamr kysyi, toinen kulmakarva koholla.

”Haastan Meiqälin kaksintaisteluun.”

Vannuil ponnahti jaloilleen yhdellä sulavalla liikkeellä. ”Ei tule kysymykseenkään.”

”Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Liqariaa kiinnostaa vain keisarillisen huoneen rankaiseminen, eivät tavalliset sotilashenget. Ainoa tapa päättää tämä nopeasti on iskeä suoraan vihollisen sydämeen,” hän sanoi. ”Minkä tahansa sotajoukon moraali on suoraan kytköksissä sen ylimpiin johtajiin. Jos Meiqäl kaatuu, saatamme pystyä kääntämään tuulen meille myötäiseksi.”

”Se on varsin iso ’jos’, teidän ylhäisyytenne,” Qel huomautti.

”Te olette kohdanneet hänet ennenkin, konsuli Vannuil,” Ren’i sanoi. ”Onko hän niin taitava kuin sanotaan?”

”Luultavasti taitavampi. Liqaria on Kishan tapaan sotilasvaltio, ja sotilasperheiden vesat oppivat käyttämään miekkaa ennen kuin osaavat syödä lusikalla.” Vannuilin ilme oli kuin ukkospilvi ja hän astui uhkaavasti lähemmäs Ren’iä, kunnes he olivat aivan kasvokkain. ”Kuulitte Liqarian vaatimukset itse. He haluavat saada teidät hinnalla millä hyvänsä. Olette sekaisin päästänne, jos kuvittelette meidän laskevan teidät sellaiseen vaaraan.”

”Muistakaa paikkanne, Vannuil,” kapteeni Hamr ärähti, nousten myös seisomaan. Hän tapaili jo vyöllään roikkuvaa miekkaa. ”Keisarillisen valtaistuimen kruununperijälle ei puhuta noin!”

Ren’i vilkaisi kapteenia ja nosti kätensä tyynnyttelevään eleeseen. ”Rauhoittukaa, kapteeni. Ymmärrän konsulin huolen. Ehdotuksellani on riskinsä.”

”Te olette tyhmänrohkea, ylhäisyys,” Vannuil sanoi tuimasti, melkein syyttävästi. ”Liiankin kanssa. Jo taannoinen tiedusteluretkenne Liqariaan todisti sen.”

Ren’i kohtasi hänen katseensa tyynesti. Vannuil oli häntä yli puoli päätä pidempi ja ainakin yhtä harteikas. Rintapanssari päällä hän näytti jättiläiseltä, ja hän oli niin kiukkuinen, että Ren’i olisi voinut kuvitella kipinöiden sinkoilevan hänen silmistään. Vielä vuosi sitten hän, kuten muutkin vanhemmat demonit, olivat silkalla läsnäolollaan hermostuttaneet Ren’iä, mutta kuluneet kuukaudet olivat tehneet tehtävänsä. He tuijottivat toisiaan yhtä uppiniskaisesti monta pitkää hetkeä kummankaan antamatta periksi, kunnes Vannuil lopulta pyöräytti silmiään ja nosti kätensä pystyyn.

”Jumalat, olette yhtä itsepintainen kuin keisarinna,” hän huokaisi. ”Minun on silti pakko kysyä: oletteko aivan varma asiasta?”

”Täysin.”

”Hyvä on. Kuvitellaan, että saamme teidät kuljetettua ehjänä kahden armeijan ohitse ja Meiqälin eteen. Miten aiotte saada hänet ottamaan haasteen vastaan?” Vannuilin katse oli piikiven kova. ”Älkää aliarvioiko liqareja, ylhäisyys. Meiqäl on älykäs. Hän tietää, että kaksintaistelu on valtava riski teille nyt, kun tiedämme heidän päämääränsä. Olemme katkoneet heiltä pakoreitin, joten meillä ei ole mitään syytä ottaa riskejä teidän turvallisuutenne suhteen. Jos esitätte haasteen nykytilanteessa, kuka tahansa sotilaskoulutuksen saanut rivisotilaskin näkee heti, että suunnittelette jotakin.”

Ren’i hymyili kireästi. ”Huomaan, että olette ajatelleet kaikkea.”

”Konsulin kuuluu ajatella kaikkea, ylhäisyys. Me teemme ajatustyön ja suunnitelmat, jotta ylipäällikölle jää vapaat kädet toimia.”

Ren’i vilkaisi ympärilleen. Kokon luona seisoi vielä muutamia sotilaita, jotka valvoivat tulta ja heittivät aika ajoin lisää polttopuita liekkeihin, mutta ympäröivät penkit olivat tyhjenneet. Agal oli poistunut Venun kenraalien kanssa jo jonkin aikaa sitten. Leirin suunnalta kuului partioivien ratsukoiden kavioiden kopsetta, ja soihdut värisivät levottomasti tuulessa kuin virvatulet, merkiten kulkureittejä erillisaluiden välillä. Ilman kuiden kajoa yö tuntui loputtomalta.

Ren’in hengitys höyrysi yöilmassa, kun hän sanoi, ”Meiqäl on saatava uskomaan, että tilanne on niin epätoivoinen, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata hänet. Jos hän kuvittelee päässeensä voitolle, hänellä ei ole syytä kyseenalaistaa haastetta.”

Vannuil pohti asiaa, sama syvä huoliryppy kulmiensa välissä. ”Meidän on laitettava kaikki peliin, jos haluamme sen onnistuvan. Jok’ikinen sotilas reserviä myöten, myös ne loukkaantuneet, jotka kykenevät taistelemaan, jotta liqaritiedustelijat näkevät vain tyhjän leirin.” Hän vilkaisi Haukkaa ohi mennen kuin kysyen tämän mielipidettä.

”Sitä vartenhan me täällä olemme,” Haukka sanoi. Vaikka hänen puheäänensä oli luonnostaan hiljainen, kaikki muut hiljentyivät kuuntelemaan kuin itsestään, kun hän puhui. Hän kohautti harteitaan. ”En usko Aredin vastustavan. Me kaikki haluamme tämän päättyvän mahdollisimman pian.”

Ren’i väläytti hänelle kiitollisen hymyn.

”Se on vaarallista, ylhäisyys,” Hamr huomautti, mutta Ren’i näki hänen ilmeestään, että hän vastusteli vain muodon vuoksi. Kapteenin katseessa oli innostuksen pilke, jonka Ren’i osasi yhdistää lähestyvän haasteen odotukseen. Hänen kaltaisensa elivät taistelua varten, ja se kapteeni, jonka Ren’i tunsi, oli aina omimmillaan ase kädessä.

”Niin ovat vaihtoehdotkin,” Ren’i vastasi.

Qel oli kuunnellut keskustelua ilmeettömästi, aivan kuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hänen kasvojaan koristi harvinainen hymy, kun hänkin kapusi viimein jaloilleen. Hän piteli kaksin käsin kiinni viitastaan tuulenpuuskan yrittäessä riepoa sitä mukaansa ja sanoi, ”käydäänpäs herättämässä Kha’ar, Agal ja Ared. Meillä on paljon suunniteltavaa ennen aamunkoittoa, enkä usko heidän ilahtuvan, jos jätämme heidät keskustelun ulkopuolelle.” Hän kumarsi Ren’ille. ”Tapaamme teidät konsuliteltassa puolen tunnin kuluttua.”