Suuri Akherin autiomaa, 5. kahdestoistakuuta 3045

Vasama oli yltä päältä vaahdon ja hikiläikkien peitossa, eikä Ren’i tuntenut oloaan yhtään ratsuparkaansa paremmaksi. Kuumuus oli vain pahentunut keskipäivän lähestyessä, eikä tuuli tuonut siihen minkäänlaista helpotusta. Paljaat käsivarret kiilsivät hiestä ja rautahansikkaat tuntuivat epämiellyttävän liukkailta käsissä. Kypärän kaarrokkeet olivat polttavan kuumat metallin edes hipaistessa ihoa. Hän näki kunniakaartinsa kasvoilta, että he kaikki tunsivat olosuhteiden rasitukset yhtä ankarina, jopa Hamr ja Sava, jotka etelän kasvatteina olivat tottuneita kuumuuteen. Oli selvää, että he alkoivat väsyä; ei ollut aikaa pysähtyä hetkeksikään, sillä vihollisten aalto joka suunnasta oli loputon.

Ensimmäisen sotilaspiirin joukot olivat kärsineet rankkoja miestappioita, mutta kenraalit eivät antaneet periksi. Ne olivat hiljalleen onnistuneet hivuttamaan taistelua kohti muiden sotilaspiirien vahvistuksia. Sillä ei ollut väliä kuinka raivokkaasti kishalaiset hakkasivat liqareja tieltään – liqarihevoset olivat nopeampia ja ketterämpiä ilman raskaasti haarniskoituja ratsastajia, eikä kishalaisilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää liqarit nuolenkantaman päässä samalla, kun kaksi muuta sotilaspiiriä hiipi heidän niskaansa idästä käsin. Se sai aikaan jatkuvan aaltoliikkeen, levottomana vellovan liikkuvan taistelun. Ren’i iski, iski ja iski iskemästä päästyään, kunnes kättä pakotti, mutta loppua ei ollut näkyvissä.

’Kha’ar ja Qel ovat tulossa avuksi, ylhäisyys,’ Hamrin ääni kantoi hänen mieleensä. Ren’illä ei ollut voimia yrittää vastata viestiin. Hän löysi kapteenin katsellaan ja nosti kätensä merkiksi, että oli kuullut.

”Asemiin! Puskemme heidät takaisin!” Ren’i huusi. Hän vaihtoi miekan pitkään kaksiteräiseen taistelukirveeseen, joka oli roikkunut satulanupista. Kunniakaarti teki samoin ottaessaan kuin yhtenä sotilaana paikkansa hänen ympärillään.

Linnee oli heti Ren’in vasemmalla puolella, tuikeat silmät kipinöiden. Hän oli ottanut parhaan ystävänsä menetyksen raskaasti, Ren’i tiesi sen raivokkaasta tavasta, jolla nainen torjui jokaisen Ren’iä kohtaan heitetyn iskun, jota hän itse ei ehtinyt huomata. Hän näytti päättäneen kantaa Yuraunkin vastuun harteillaan. Sitä oli vaikeaa katsoa, mutta Ren’i ei tiennyt kuinka estää Linneetä loukkaamatta tämän kunniaa.

Hamr levitti käskyä joukkueelta joukkueelle heidän molemmilla sivuillaan, vaikka siihen ei ollut oikeastaan tarvetta. Karasta Meril-Aniin jokainen kishalainen sotilas alokkaasta konsuliin tunsi taktiikan sillä sekunnilla, kun Ren’i oli vetänyt kirveen esille, sillä se oli iskostettu heille selkärankaan. He ryhmittäytyivät muodostelmaan yhdeksi tiiviiksi riviksi kilvet tanassa ja kirveet iskuvalmiina joutumatta miettimään.

Ren’i nosti kilpensä valmiuteen ja huusi keuhkojensa pohjasta. ”Hakkaa päälle!”

Liqarien vastarinta muuttui ankarammaksi, mutta muodostelma piti. Kun yksi sotilas kaatui, toiset hänen ympärillään tiivistivät rivin saman tien päästämättä ainuttakaan vihollista läpi. Vähän kerrallaan liqarien eteneminen hidastui, sitten pysähtyi. Ren’i tiesi, että muodostelmaa ei voinut pitää loputtomiin. He kärsivät yhtä pahoja tappioita kuin liqaritkin ja jokaista kaatunutta vihollista kohden oli vähintään yhtä monta kaatunutta kishalaista. Se sai kuitenkin liqarien huomion kokonaan kohdistumaan heihin. Heidän kenraalinsa heittivät kaiken mahtinsa muodostelmaa vasten, yrittäen saada sen murtumaan.

”Pitäkää rivit tiiviinä!” Ren’i karjui. ”Älkää päästäkö niitä läpi!”

Hän tiesi apujoukkojen saapuneen jo ennen kuin edes näki heitä. Yllättyneitä huutoja kohosi liqarien joukosta, kun he huomasivat konsulien ratsastaneen suoraan niskaansa ulvovan hiekkamyrskyn uumenista, mutta oli liian myöhäistä pysäyttää hyökkäystä nyt. Heillä oli Ren’i ja Meril-Anin legioonat edessään ja viides legioona takanaan. Qel ja Kha’ar ratsastivat joukkojensa kärjessä jalustimillaan seisoen kuin tuomiopäivän paholaiset valmiina iskemään, peitset kohotettuina keisarillisten lippujen liehuessa takanaan. Sotilaat ratsastivat heidän takanaan keihäsmuodostelmassa, ja konsulit olivat keihäänkärki. Se upposi liqaripaljouteen kuin veitsi lihaan ja päästi kostonhimoiset legioonalaiset irralleen suoraan ensimmäisen sotilaspiirin keskelle.

Taistelu oli lyhyt ja brutaali. Ensimmäinen sotilaspiiri veti viimeiset henkäyksensä kahden armeijan puristuksessa, ja Kha’ar roikotti liqarikenraalin päätä kypärän töyhtökoristeesta konsulien liittyessä Ren’in seuraan.

Agal oli jo täydessä vauhdissa; hän oli koonnut omat legioonalaisensa yhteen pysähtymättä edes hengähtämään ja lähtenyt paimentamaan heitä kohti toisen ja kuudennen piirin joukkoja. Venun legioona seurasi häntä uskollisesti konsulinsa menetyksestä huolimatta, ja kenraalit kuuntelivat hänen käskyjään yhtä tunnollisesti kuin ne olisivat tulleet omalta komentajaltaan.

”Ei kuulkaas yhtään hassumpi pieni taistelu,” kapteeni Hamr totesi tervehdykseksi nostaessaan kypäränsä silmikkoa.

”Tuo mies on vähättelyn maailmanmestari, ylhäisyys,” Qel sanoi Ren’ille. ”Ei teitä huvittaisi antaa häntä minulle, kun tämä on ohi? Viides legioona löytäisi kyllä käyttöä hänelle.”

”Valitan,” Ren’i vastasi virnistäen. ”Hän ei ole kaupan – toistaiseksi.”

Mulkaisu, jonka Hamr kohdisti häneen, olisi hyydyttänyt veren vähänkin aremman sotilaan suonissa.

Ren’i laski kunniakaartin sotilaat yksi kerrallaan, huojentuen todetessaan, että kaikki olivat vielä hengissä ja ratsailla. Suwan punarautias ruuna oli saanut pintanaarmuja ryntäisiinsä ja Jen’ein ori aristi oikeaa etujalkaansa, mutta muuten jopa hevoset olivat selvinneet päivästä vähin vammoin. Ren’i taputti Vasamaa kaulalle ja päätti, että ori saisi korillisen omenoita jahka he pääsisivät takaisin Hatam-Ileen.

”Juokaa vettä, jos leileissänne on jotain jäljellä,” Ren’i huikkasi kaartilleen.

Kuumuudesta huolimatta hän värisi. Tuuli piiskasi hiekkaa ja pölyä ilmaan jatkuvalla syötöllä, ja vaikka ilmavirta vain pahensi lämpötilaa entisestään, häntä kylmäsi. Keli teki levottomaksi sekä sotilaat että ratsut: oli ajoittain mahdotonta nähdä kymmentä metriä kauemmas, kun kaikki muu näytti hukkuvan kellertävään hiekkasumuun. Hänellä oli jatkuvasti sellainen olo, että jostain näkymättömistä hänen jokaista liikettään tarkkailtiin.

Kapteeni oli vetänyt kypärän päästään ja kuunteli välillä nyökytellen, kun Kha’ar ja Qel antoivat selonteon omien joukkojensa saavutuksista. Kapteenin niskamittaiset tummat hiukset olivat liimaantuneet päänahkaan hiestä. Hän oli kaivanut jostain haarniskansa syövereistä nenäliinan, jolla pyyhki kasvojaan.

”Se tekee jo kolme sotilaspiiriä siis,” hän tuumasi. ”Olemme urakkamme puolivälissä.”

”Vielä ei ole aihetta juhlia. Ei näillä menetyksillä, joita omamme ovat kärsineet tänään,” Qel huomautti.

Kha’ar murahti. ”Tämä on kurja tapa käydä sotaa.”

Kaikki kolme tekivät kunniaa, kun Ren’i ohjasti oriinsa heidän luokseen. Kha’ar kolautti rintaansa oikealla nyrkillä siitä huolimatta, että piteli siinä edelleen pirstoutuneen peitsen jäänteitä.

”Meidän on syytä koota joukkomme ja mennä Agalin avuksi niin pian kuin suinkin,” Qel sanoi Ren’ille. ”Tietysti teidän luvallanne, ylhäisyys.”

”Hänellä on kaksi legioonaa mukanaan, konsuli Qel. Tuskinpa hän tarvitsee meitä tuekseen täyslukuisena.” Ren’i mietti asiaa hetken, tehden pikaisia laskelmia. Kuumuus ei tehnyt keskittymisestä yhtään helpompaa, ja hän ajatteli kaipaavasti kylmää kylpyä Sumujen joen rannalla. ”Kha’ar, ottakaa te puolet joukoistamme. Minä ja Qel otamme toisen puolen ja joudamme akherien avuksi.”

”He ovat Vannuilin huostassa, ylhäisyys. En usko, että heillä on mitään hätää. Viidennestä sotilaspiiristä oli jäljellä vain rippeet, kun jätimme heidät huolehtimaan lopuista.”

”Emme voi olla varmoja mistään, ellemme näe tilannetta omin silmin,” Ren’i muistutti heitä. ”Olemme hajaantuneet pieniin ryhmiin aivan liian kauas toisistamme ja se on aina riski, etenkin näin haastavissa olosuhteissa. Meidän on parasta alkaa tiivistää rivejämme ja koota legioonat yhteen.”

”Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa,” Kha’ar myöntyi. Hän viskasi seipäänsä pirstaloituneet jäännökset tiehensä ja korjasi kypäränsä asentoa niin hyvin kuin yhdellä kädellä taisi.

Qel mittaili Ren’iä tutkimaton ilme kasvoillaan, mikä teki Ren’in olon jostain syystä levottomaksi. Hänen ilmeitään oli toisinaan ainakin yhtä vaikea tulkita kuin Vannuilin.

”Kakistakaa asianne ulos, Qel,” Ren’i huokaisi. ”Tiedän, että teillä on mielellänne jotain.”

”Vain ehdotus, jollei sellaisen esittäminen ole liian julkeaa.” Kun Ren’i nyökkäsi, konsuli jatkoi, ”menkää te Kha’arin mukaan. Tiedän, että läsnäolonne rohkaisee sotilaita, ja tuntisin oloni levollisemmaksi, kun tietäisin teidän olevan turvassa.”

”Niin tuntisin minäkin,” Hamr yhtyi ehdotukseen.

Ren’i rypisti otsaansa. Merkillinen olo, joka häntä oli vaivannut siitä lähtien, kun Qel ja Kha’ar olivat liittyneet heidän seuraansa, vain vahvistui. ”Paremmassa turvassa kuin teidän kanssanne? Agalilla on vastassaan viisitoistatuhatta liqarisotilasta, teillä tuskin edes kolmasosaa siitä. Missä Vannuil on?”

”Tiedätte millainen hän on. Hän pärjää kyllä.”

”En kysynyt sitä. Onko kummallakaan teistä todellista käsitystä siitä, missä hän tällä hetkellä on?” Ren’i kysyi epäileväisesti. Konsulit vaihtoivat vaivihkaisen katseen keskenään, ja yhtäkkiä Ren’istä tuntui kuin jotain kylmää olisi valunut pitkin hänen selkäänsä, kun epämiellyttävä ajatus iski hänen tajuntaansa. ”Ei kai hän ole yksin kuudennen sotilaspiirin kimpussa? Pelkkien vapaaehtoisten voimin?”

Ren’i tiesi osuneensa oikeaan, kun kumpikaan konsuleista ei vastannut heti. Hän katsoi heitä epäuskoisesti ja puuskahti, ”hyvä on, mitä helvettiä täällä on meneillään? Te kaikki tiedätte strategian, hyvä herrasväki. Me neuvottelimme ja suostuimme siihen yhteistuumin viime yönä! Sodassa ei ole sijaa sooloilulle, ellette halua tapattaa meitä kaikkia!”

Ren’i oli hädin tuskin korottanut ääntään, mutta molemmat konsulit onnistuivat näyttämään syyllisiltä kuin pahanteosta kiinnijääneet pojankoltiaiset. Qel karautti kurkkuaan, ja sanoi lopulta, ”ajatus ei ollut meidän, ylhäisyys. Vannuil halusi hoidella Meiqälin itse.”

Ren’i tuijotti häntä kauhun vallassa. ”Meiqälin? Onko Meiqäl liittynyt taisteluun?”

Qel nyökkäsi synkeästi. ”Vannuil ei halunnut riskeerata teidän henkeänne turhan päiten. Hän on kohdannut marsalkan ennenkin.”

”Entä kuudes sotilaspiiri?”

”Marsalkan mukana.”

”Korkeimmat kirotkoon sen naisen,” Ren’i ähkäisi. Hän kokosi Vasaman ohjat ja kiepautti hevosen ympäri niin äkisti, että se korskahti hämmentyneenä ja sai molempien konsulien ratsut kavahtamaan takajaloilleen. Hän upotti kantapäänsä hevosen kylkiin ja kannusti sen pomppivaan raviin, sitten laukkaan, ennen kuin kukaan ehti reagoida.

”Teidän ylhäisyytenne! Odottakaa!” Qel huusi hänen peräänsä. Hänellä oli täysi työ pysyä satulassa ja rauhoitella hermostunutta ratsuaan.

”Meillä oli suunnitelma!” Ren’i huusi hänelle olkansa yli. ”Aion pitää kiinni siitä!”

”Sava! Linnee!” Hamr karjaisi. ”Vauhtia kinttuihin! Painukaa hänen peräänsä niin kuin olisi jo!”

Myötätuuli joudutti Ren’in etumatkaa ja hän oli jo lähes kadonnut näkyvistä siinä vaiheessa, kun koko kunniakaarti oli päässyt takaisin satulaan ja kannustanut ratsunsa liikkeelle.

Liqarijoukot kärsivät valtavia tappioita, mutta se ei paistanut läpi Meiqälistä. Hän ratsasti kaaokseen ajautuneen taistelun halki kuudennen piirin kenraalien sotilassaattueessa ylväänä kuin kuningatar, eikä luhistumisen partaalla takeltelevan hyökkäyssodan häviäjä.

Kuuma tuuli leyhytti juhlallisesti kultakirjailtua samettiviittaa, joka roikkui rintapanssarin olkasuojista. Liqarian kesät eivät olleet erityisen lämpimiä, etenkään kuudennen sotilaspiirin pääkaupungissa Mäiteressä syvällä liittovaltion sisäosissa, mutta Meiqäl piti ashayn tiukasti otteessaan kilpenä kuumuutta vastaan, eikä päästänyt henkäystäkään koskettamaan ihoaan. Hikipisaraakaan ei helmeillyt hänen kasvoillaan, ei vielä; hän odotti taistelun kuumuutta ja vertaisensa vastustajan päihittämisen hekumaa. Mikään muu kuin vihollisen veri ei ollut sotamarsalkan ulkomuodon tahraamisen arvoista, ei mikään muu kuin veri, jonka hänen miekkansa oli omin käsin vuodattanut. Sotilaansa loisivat yhden ainoan katseen häneen, kun taistelu oli ohi ja tietäisivät sanomattakin, että hän oli lunastanut heille kunnian, jollaista sotilaspiirit eivät olleet nähneet vuosisatoihin.

Kishalaiset puhuvat kunniasta ymmärtämättä siitä mitään, Meiqäl ajatteli puristaessaan ratsunsa ohjia. Mitae oli ollut sinisilmäinen, liian sinisilmäinen. Hitto vie, he kaikki olivat olleet aina sotilasneuvostoa myöten. Sen, mitä keisarinna Musharille tapahtui, olisi pitänyt riittää kertomaan heille millainen hallitsija Ellerram oli. Veren keisarinnan alaisuudessa ei voinut olla rauhaa.

Se, että kuudes sotilaspiiri oli käynyt sotaan Kishaa vastaan viimeksi kaksi aikakautta sitten, ei näkynyt jännityksenä yksilläkään kasvoilla. Kuudennella piirillä ei ollut rannikkoa, eivätkä heidän kansalaisensa olleet merenkävijöitä. He kasvoivat syvällä laaksoissa ja tasangoilla, pitkien välimatkojen ja ankarien olosuhteiden karaisemina, ja oppivat taistelemaan yhtä lailla ratsailla kuin jalkaisin, kunnes molemmat olivat kuin toinen luonto.

Toisten piirien liqarit luovivat merta, elivät ja hengittivät sitä, ja sen huomasi, Meiqäl ajatteli, heittäen halveksuvan katseen ruumiisiin, jotka kantoivat keltamustaa väritystä ja toisten sotilaspiirien vaakunoita. Kuudes piiri oli luotu tällaiseen sodankäyntiin: heissä kishalaiset saisivat kohdata vertaisensa.

Heidän kulkuaan ei häiritty, ja Meiqäl arvasi, että Vannuil tiesi hänen tulostaan. Hän oli kuvitellut tunteneensa heikkoja, tunnustelevia kosketuksia alitajunnassaan koko matkan leiristä asti. Joko Vannuil ei ollut niin taitava ashayn käyttäjä kuin esitti, tai hän halusi Meiqälin tietävän, että häntä odotettiin.

Meiqäl hymyili itsekseen. Kishalainen tai ei, Vannuilissa oli aina ollut tyyliä, hänen oli pakko myöntää se.

Myrsky tuntui kiertävän kehää sotatantereen ympärillä. Vannuil istui täydessä valkoisessa haarniskassaan panssaroidun hevosen selässä, kypärän silmikko ylös nostettuna, ja ilma hänen saattueensa ympärillä oli omituisen tyyni, kuin myrskynsilmä olisi asettunut tarkalleen hänen ylleen yhteenottoa odottaessaan. Aurinko ja hiekka värjäsivät taivaan yhtä tasaisen ruskeanharmaaksi kuin maan: sitä vasten Vannuil näytti lähes hohtavan. Hän nosti toisen kätensä pystyyn, kun Meiqälin saattue lähestyi, ja valkoisiin puetut kishalaiset sekä puolihaarniskaa nahka-asujensa päällä kantavat akherit pysyivät aloillaan, vaikka jokainen käsi lepäsi valmiudessa miekankahvalla tai jousella.

Meiqäl komensi saattueensa pysähdyksiin ennen kuin pysäytti oman ratsunsa. Hänestä poiketen Vannuilista näki, että tämä oli ollut rivisotilaiden rinnalla taistelun kiihkeimmässä tuoksinnassa. Hevosen kupeet kiilsivät hiestä, veriroiskeet tahrasivat taidokkain kaiverruksin koristeltua valkeaa haarniskaa, ja kypärän alta pilkistävät vaaleat hiussuortuvat olivat takertuneet hikiseen otsaan kuin liimattuna. Vannuilin värittömissä silmissä ei näkynyt kuitenkaan aavistustakaan uupumuksesta. Ne porautuivat Meiqälin omiin rävähtämättä, mittaillen häntä tyynen rauhallisesti katseellaan kuin he olisivat kahden, eivätkä kahden armeijan ympäröiminä.

”Vihdoinkin. Aloinkin jo ihmetellä, että mikä teitä viivytti,” Vannuil moitiskeli.

Meiqäl taivutti niskaansa kuin pilkalliseen kumarrukseen, muttei irrottanut katsettaan naisesta. ”Olen kovin pahoillani, jos olen antanut odotuttaa itseäni. Armeijan juoksevat asiat pitävät kiireisenä.”

Vannuil pudisti päätään kevyesti. ”Korkea-arvoinen sotilaskomentaja ei selittele tekemisiään kellekään, sotamarsalkka. Älkää alentako itseänne – se on minun tehtäväni.”

Toraveishin ja muiden kenraalien ilmeet kiristyivät, mutta Meiqäl hymähti. ”Näemme pian kuka alentaa ja ketä, konsuli Vannuil.”

”Toivon mukaan olette harjoitelleet ahkerasti sitten viime kerran, Meiqäl. Siitä on jo liian kauan aikaa.”

”Aivan liian kauan,” Meiqäl lähes kehräsi. Hänen silmissään kyti kylmä tuli, kun hänen ja Vannuilin katseet kohtasivat, ja hän tiukensi otettaan sapelin kahvasta lähes vaistomaisesti. ”Jos muistini ei petä minua, lupasitte minulle oppitunnin kishalaisista käytöstavoista viime tapaamisemme päätteeksi.”

Vannuil hymyili valjusti. ”Se on oppitunti, josta en odota teidän selviytyvän hengissä.”

”Tulette huomaamaan, että olen lahjakas oppilas.”

”Kenties.” Vannuil katseli marsalkkaa pitkään ja veti sitten kypärän päästään. Hän heitti sen Sinilehdelle, joka istui edelleen parinsa takana hevosen selässä tarkkailemassa tilannetta. ”Riisukaa kypäränne. Haluan nähdä kasvonne kunnolla, kun ashaynne palo sammuu lopullisesti.”

Meiqäl hymähti uudestaan. Hän napsautti sormiaan, veti kaarrokkeisen liqarikypärän päästään ja ojensi sen yhdelle kenraaleistaan. Lyhyet, kullanhehkuiset kiharat reunustivat huolellisesti ehostettuja oliivinruskeita kasvoja. Hän näytti siltä kuin olisi matkalla palatsiin eikä taistelukentälle.

Kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat naiset antoivat merkin ympärille kerääntyneille sotilailleen ja liukuivat alas ratsujensa selästä. Vannuil veti miekkansa esille, kun he kävelivät hitaasti, rauhallisesti toisiaan kohti, eikä kumpikaan heistä nähnyt enää kuin toisensa. He kiersivät kehää toisiaan vastapäätä, tarkkaillen, mittaillen toisiaan katseellaan hätiköimättä, ja hetken ajan hiljaisuus oli niin täydellinen, että itse tuuli tuntui pidättävän henkeään. Kummankin kasvoilla oli jähmettynyt ilme, kunnes hetki särkyi. Oli mahdotonta sanoa kumpi heistä teki ensimmäisen liikkeen; he näyttivät syöksähtävän toisiaan kohti samanaikaisesti.

Meiqäl tunsi vaimean hyrskähdyksen mielessään, kun Vannuil kokosi ashaynsa ja vapautti sen miekkojen kalahtaessa toisiaan vasten. Sen suurempaa varoitusta Meiqäl ei tarvinnut. Kamppailua seuranneet sotilaat vetäytyivät entistä kauemmas hevosten hirnahdellessa levottomasti, kun kahden ashayn kohtaamisesta seurannut paineaalto sumensi ilman hiekkapölyllä ja sai tantereen tärähtämään. He olivat tasaväkiset: kumpikaan ei pidätellyt voimiaan, vaan heitti kaiken toista vastaan. Meiqäl tunsi adrenaliinin jyskyttävän suonissaan. Hänellä ei ollut edes puolia konsulin vuosista, mutta silti Vannuil kohtasi hänet tasavertaisena vastustajana. Ajatus sai hänet värähtämään mielihyvästä.

Hän hymyili tahtomattaan ja näki Vannuilin vastaavan hymyyn teräksen välähtäessä. Jos koko Kishassa oli ketään, jolla oli edes hiukkasen vertaa todellista kunniaa, sen täytyi olla Vannuil.

Ajatus tämän päästä seipään nokassa ei enää tyydyttänyt. Hän veisi konsulin elävänä Kansain palatsiin, pakottaisi hänet polvilleen, ja nöyryyttäisi tätä koko Liqarian kansan edessä, jos vain pystyisi.