Hol Saro, 1. toiskuuta 3046

Taivas oli kadonnut paksujen mustien pilvien peittoon iltaa kohden. Lunta satoi sakeanaan, kun Ren’i kulki aution sisäpuutarhan halki kohti Ellerramin asuinhuoneistoa, eikä yrittänyt piilottaa ashaynsa hehkua. Puutarhaa ja keisarinnan asuintiloja vartioitiin, vaikka keisarinna ei sietänyt henkivartijoiden näkyvää läsnäoloa huoneissaan, eikä Ren’illä ollut halua tai jaksamista turhiin välikohtauksiin, joita seuraisi väistämättä, jos vartijat eivät tunnistaisi häntä jo kaukaa.

Hänen vähäiset lahjansa olivat hyväksytty tosiasia, kuten monien nuorempien taivashisukupolvien kohdalla oli, ja Ren’i oli luullut tottuneensa tunteeseen, että kulki palatsin täysiveristen joukossa suojattomana. Se oli ollut hänen elämänsä keskeisiä totuuksia, aivan kuten se oli Kishan tyhjäverisille, joilla ei ollut keinoja suojata mieliään demoniverta kantavien kosketukselta. Hän oli korvannut suojan puutteen lihaksilla, teräksellä ja vuosikausien harjoittelulla, kunnes oli varma, että selviäisi mistä tahansa fyysisestä kamppailusta voittajana, olipa vastustajalla millaiset ashayn lahjat tahansa.

Ren’i kirosi itseään siitä kuinka nopeasti oli antanut itsensä tuudittautua ashaysta rakennetun kilven suojaan. Nyt kulkeminen ilman sitä sai hänen aistinsa pingottumaan äärimmilleen, ja hän oli kireä kuin viulunkieli tuntiessaan vartijoiden ajatusten hipaisevan itseään huoneiston pääovia lähestyessään. Vartijat huomasivat sen, sillä he kumarsivat hätäisesti ja avasivat ovet häntä varten yrittämättä tervehtiä häntä sen kummemmin.

Hän seisahtui ovien sulkeutuessa takanaan ja pakotti itsensä hengittämään syvään muutaman kerran, kunnes sydämen levoton takominen rauhoittui. Jos hän olikin jännittänyt Ellerramin kohtaamista valtaistuinsalissa, se ei ollut mitään verrattuna siihen miltä tämän tapaaminen kahden kesken tuntui.

Hän tunsi tätinsä ashayn läsnäolon jo kaukaa ja tiesi, että häntä odotettiin. Ellerram ei koskaan kuuluttanut läsnäoloaan, ellei siihen ollut erityistä syytä. Ren’i ei yllättynyt huomatessaan tämän olevan pienessä salongissaan olohuoneen sijaan. Vaikka huoneisto oli keisarinnan yksityinen tila, se ei tarkoittanut, etteikö huoneissa koskaan kestitty vieraita. Olohuone oli suuri, näyttävästi koristeltu sali, jossa keisarinna saattoi viihdyttää valtiollisia vieraita tai aterioida perheenjäsentensä kanssa kevätjuhlan tai Merenoksen paluujuhlan iltana. Se oli edustustila, eikä samalla tavalla kodikas kuin muut huoneet, joihin Ellerramin käsi oli jättänyt henkilökohtaisen kosketuksensa.

Ren’i seurasi lyhtyjen merkitsemää tietä salongin ovelle, sille samalle, jota oli koputtanut kevätjuhlan yönä vuosi sitten. Tällä kertaa käytävät olivat hiljaiset, eikä kanteleen herkästä soinnista ollut tietoakaan. Hän koputti kahdesti.

Hän oli kuulevinaan vaimeita ääniä, kuin kankaan kahinaa, ja Ellerramin ääni vastasi. ”Tule sisään, Ren’i.”

Ren’i käänsi kahvasta, työnsi oven auki, ja astui sisään. Hän jähmettyi paikoilleen nähdessään, ettei Ellerram ollut yksin. Vasaqin seisoi hänen takanaan ja sitoi Ellerramin samettileningin selkänyörejä.

”Sulje ovi,” Ellerram sanoi. ”En halua, että lämpö karkaa.”

Hän seisoi suuren, kultakehyksin koristellun peilin edessä. Hän kohtasi Ren’in katseen peilin kautta tyynen rauhallisesti ja käänsi sitten huomionsa takaisin Vasaqiniin, aivan kuin keskeytystä ei olisi ollutkaan. Naisen kädet lepäsivät hetken aikaa Ellerramin paljaiden harteiden päällä, liian kauan, että se olisi voinut olla vain vahinko, ja Ren’i käänsi katseensa äkisti muualle, tuntien kasvojensa punoittavan.

Vain yksi henkilö Kishassa oli koskemattomampi kuin kruununperillinen, ja se oli rubiinivaltaistuimen istuva hallitsija.

”Kiitos, Saqin,” Ellerram sanoi, kun Vasaqin kietoi hartiahuivin keisarinnan harteiden ympärille. Karkeasta ulkomuodostaan huolimatta voimakasrakenteisen naisen eleet olivat hallittuja, ja hän katseli Ellerramia peittämättömän hellästi. ”Jättäkää meidät nyt kahden.”

”Kuten teidän majesteettinne haluaa.”

Vasaqin kumarsi hänelle. Hän kokosi divaania vasten nojaavat varusteensa, vyötti miekan takaisin paikoilleen ja työnsi kengät jalkoihinsa ilmeenkään värähtämättä. Hän kumarsi Ren’ille, pidellen edelleen rintapanssaria toisessa kainalossa, ja poistui. Hän päästi ashaynsa läsnäolon vapaaksi vasta kävellessään salongista poispäin.

Ellerram oli ottanut pöydältä hiusharjan ja alkanut sukia pitkiä punaisia kutrejaan. Hänen kasvonsa olivat meikittömät ja hän oli vaihtanut valtaistuinsalissa pitämänsä edustusasun löysään leninkiin, jonka päältä avoimet hihat jättivät olkapäät ja käsivarret paljaiksi. Hihakangas oli kiinnitetty olkasaumoihin ja leveisiin rannekkeisiin niin, että kangas hulmusi jokaisen liikahduksen mukana.

”Riisu kenkäsi ja käy istumaan,” hän sanoi, kun Ren’i ei liikahtanut. ”Olen ihan kohta valmis.”

Matala pöytä, jonka ääressä he olivat pelanneet tiaramia edellisen tapaamisen yhteydessä, oli siirretty pois ikkunan luota ja lähemmäs tulisijaa, missä valkea paloi iloisesti, luoden huoneeseen miellyttävää hehkuaan. Ren’i kävi istumaan tyynyille tottuneesti. Pöytä oli liqarityylinen, kuten monet huonekaluista, jotka Mitae oli tuonut mukanaan kotimaastaan. Ellerram oli mieltynyt liqarien tapakulttuuriin niin paljon, että tämän henkilökohtaisissa huoneissa oli hyvin vähän tuoleja tai sohvia. Tapa oli ennen koetellut Ren’in jalkoja, mutta kuukaudet Hatam-Ilen vanhimpain talossa olivat tehneet tehtävänsä. Ren’i kaatoi itselleen kupin kaakaota höyryävästä pannusta, joka seisoi keskellä pöytää. Juoma lämmitti alas mennessään ja hän tyhjensi koko kupin parilla kulauksella.

Ellerram veti hiukset löysälle poninhännälle niskaansa ja laski harjan takaisin peilipöydälle. Katse, jonka hän kohdisti Ren’iin, oli tutkiskeleva. Hän kävi istumaan pöydän toiselle puolelle, pidellen hartiahuivia toisella kädellä.

”En saanut tilaisuutta katsoa sinua kunnolla aikaisemmin,” hän sanoi. Ren’i yritti olla sävähtämättä, kun hän kurkotti pöydän ylitse hipaisemaan Ren’in poskea. ”Olet laihtunut.”

Se oli totta. Ren’illä oli vaikeuksia saada pidettyä ruokaa sisällään, ja monet vaatekaapin asuista roikkuivat hänen yllään. Hän oli jättänyt puolihaarniskan huoneeseensa ja pukenut päälleen väljän, akherityylisen tunikan, joka peitti molemmat käsivarret, mutta se ei riittänyt salaamaan asiaa Ellerramin tarkoilta silmiltä.

Takaoveen koputettiin hennosti. ”Illallisenne, teidän majesteettinne,” sanoi pehmeä ääni. Puhujalla oli murteinen korostus, joka kuulosti etäisesti tutulta.

”Tulkaa sisään,” Ellerram vastasi.

Ovi aukesi. Ren’in oletukset osuivat oikeaan, kun kaksi palvelijaa tarjotinten kanssa astui kumarrellen sisään. Merjilejä. Toisella heistä oli hennon turkoosi iho, toisella violettiin taittava. Kummallakin oli lyhyet, korviin asti ulottuvat laineikkaat hiukset, joiden sinertävässä sävyssä oli kaikuja Nemerin meren aalloista. Nemerwatan oli kostea, vehreä paratiisi meren äärellä, ja se oli siunannut kansaansa samoilla väreillä kuin alueensa rehevää luontoa.

Palvelijat kävivät yhtä aikaa polvilleen ja laskivat tarjottimet pöydälle, toisen Ellerramin eteen, toisen Ren’in. He kumarsivat kohteliaasti, nousivat takaisin jaloilleen, ja poistuivat yhtä pikaisesti kuin olivat tulleetkin.

”Pyysin kokkia valmistamaan riistapataa sinua ajatellen,” Ellerram sanoi nostaessaan tarjottimen kuvun syrjään. Mureaksi valmistetun hirvenlihan ja lihaliemessä keitettyjen juuresten tuoksu sai Ren’in vatsan kurisemaan, vaikkei hän ollut tuntenut oloaan tippaakaan nälkäiseksi koko päivänä. ”Syödään. Näyt olevan sen tarpeessa.”

Kishalaisen riistapadan olisi pitänyt olla hänen lempiruokiaan. Ajatus tuntui kaukaiselta, ja herkullisista tuoksuista huolimatta Ren’i sai pakottaa itsensä nielemään ensimmäinen lusikallisen. Vatsa tuntui kiertyneen umpisolmulle, eikä se, että Ellerram tarkkaili häntä, auttanut asiaa.

”Se on hyvää,” hänen onnistui sanomaan. ”Kiitos.”

Ellerram ei kääntänyt katsettaan omaan kulhoonsa ennen kuin Ren’i oli lusikoinut lisää lientä suuhunsa.

He söivät hiljaisuudessa. Kokki oli ylittänyt itsensä – tuore leipä oli edelleen lämmintä rapean kuoren alla, voi suolaista ja pehmeää, ja liha niin täydellisen mureaa pitkän kypsennysajan jäljiltä, että se suli suussa. Vihannekset olivat imeneet itseensä lihan ja rasvan makua muuttumatta kuitenkaan liian pehmeiksi tai menettämättä omaa luontaista makuaan. Tavallisesti se olisi tuntunut Ren’istä juhla-aterialta, mutta pakottava tunne hänen sisuskaluissaan paheni sitä mukaa, kun hän söi, ja hän laski lopulta lusikan takaisin pöydälle, vaikka kulho oli edelleen puolitäysi.

Ellerram söi oman kulhonsa tyhjäksi hyvällä ruokahalulla. Ateria oli arkinen keisarillisilla standardeilla, mutta Ellerram oli Ren’in tapaan armeijan kasvatti, eikä ollut koskaan menettänyt mieltymystään tavallisiin kishalaisiin makuihin, joita osa ylimystöstä vierasti arvolleen sopimattomina. Ren’i huuhtoi riistan maun suustaan maltaisella, tummalla oluella. Hänen ei tehnyt mieli alkoholia sen enempää kuin ruokaakaan, mutta hän toivotti juoman jälkeensä jättämän turtumuksen tervetulleeksi.

”Etkö aio syödä enempää?” Ellerram kysyi, kun Ren’i ei ollut koskenut ruokaansa moneen minuuttiin.

Ren’i pudisti päätään. ”Anteeksi. En ole nälkäinen.” Ellerram katseli häntä ääneti, kun hän tyhjensi tuoppinsa ja pyyhkäisi vaahdot suupielestään. ”Sinulla oli jotain mistä halusit puhua.”

Ellerram oli pitkään hiljaa. Ren’i yritti olla kiemurtelematta, kun heidän katseensa kohtasivat; hänellä oli epämiellyttävä olo, että täti näki suoraan hänen lävitseen, kuten tavallista. Hän näki tämän silmien liikkuvan, kun tämä tutkaili hänen kasvojaan.

”Kuulin konsuleiltasi tapahtuneesta,” Ellerram sanoi. Ren’in ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. ”Käsitinkö oikein, että kyseessä oli akherimies?”

Ren’i nyökkäsi jäykästi.

Ellerram huokaisi. ”Voi poikaseni. Senkö takia sinä kannat tuota juovaa päivästä toiseen?”

Ren’i nyökkäsi uudelleen.

Ellerram laski kätensä Ren’in kädelle. ”Tiedän, että se kirpaisee, mutta menetykset kuuluvat sotaan. Tyhjäverisen elämä on kuin yksinäinen tulenkipinä meidän rinnallamme – kirkas ja ohi nopeammin kuin ehdit silmiäsi räpäyttää. Tämä on tosiasia, joka meidän on hyväksyttävä osana omaa tehtäväämme.” Hän puristi Ren’in kättä tiukasti. ”Tämä saattaa kuulostaa julmalta, mutta ennen pitkää sinäkin näet, että näin oli parempi. Olisit sodan jälkeen palannut kuitenkin Hol Saroon, ja ennen pitkää sinun pitää kuitenkin etsiä itsellesi puoliso.”

Ren’in ääni värisi, kun hän sanoi, ”täti, et tiedä kaikkea. Me—”

”Ei sinun tarvitse selitellä mitään. Hän koki soturin kuoleman keisarikunnan puolesta, urhean ja arvokkaan,” Ellerram keskeytti. ”Se oli kunniallisin tapa, jolla tämä teidän keskinäinen juttunne saatiin päätökseen ennen kuin se tuli julkiseen tietoon.” Hänen ilmeensä pehmeni nähdessään kuinka Ren’in silmät olivat kostuneet. ”En epäile, etteikö hän merkinnyt sinulle paljon. On hyvä, että osaat pitää hauskaa ja purkaa paineita. Armeijan ylipäällikön tehtävä on raskas ja toisinaan yksinäinen, ja sota on aina asia, jonka aikana jokainen meistä tarvitsee lohdukkeita. Minullakin oli tehtäväni aikana rakastajia, jotkut täysiverisiä, toiset tyhjäverisiä, enkä kadu sitä. Mutta he olivat vain sitä: rakastajia. Me kaikki tiesimme, ettei se johtaisi sen pidemmälle. Olisit joka tapauksessa joutunut jättämään hänet sodan päätyttyä, joten lopputulos olisi ollut sama.”

Ren’i tärisi kauttaaltaan. Hänestä tuntui siltä kuin Ellerram olisi lyönyt häntä vasten kasvoja, muttei saanut sanaakaan kurkustaan. Täti katseli häntä odottava ilme kasvoillaan, kunnes Ren’i laski vasemman käden rinnalleen ja painoi päänsä, eikä hän tiennyt helottivatko hänen kasvonsa häpeästä, raivosta vai molemmista.

”Kiltti poika. Tiesin, että ymmärtäisit.” Ellerram suoristautui ja päästi irti hänen kädestään. ”Kanna suruasi, jos se auttaa sinua päästämään irti. Pidä kuitenkin mielessäsi, ettei keisarillisen perheen ulkopuolisia surra palatsin muurien ulkopuolella. Se herättäisi kysymyksiä, jotka olisivat kiusallisia niin itsellesi kuin koko perheellemme. Kaikista Quanin verilinjan dynastioista on jäljellä vain meidän omamme. Meidän pitää seistä yhtenäisinä kansamme edessä näinä vaikeina aikoina – se on velvollisuutemme.”

”Kyllä, täti,” Ren’i mutisi.

Ellerram siirsi tarjottimensa syrjään, otti puhtaan mukin ja kaatoi itselleen kaakaota. ”Siitä puheen ollen. Vieläkö olet tapaillut sitä tanssijaa? Eikös hän ole täysiverinen? Muistelen, että hän oli pitkään suosikkisi.”

Kesti hetken ennen kuin Ren’i sai äänensä kulkemaan. ”Alaraako tarkoitat?”

”Aivan, sehän hänen nimensä olikin. Hyvä ja perinteinen kishalaisnimi. Ehkä sinun kannattaisi käydä tervehtimässä häntä, kun olet hiukan levännyt. Sanoisin, että olet hyvän seuran tarpeessa. Haluatko lisää kaakaota?” Kun Ren’i pudisti päätään, Ellerram laski pannun takaisin paikoilleen. ”Mitä jos pitäisit vähän vapaata? Sinulta ja kaartiltasi jäi kesäloma välistä tämän selkkauksen takia.”

”Entä kapinalliset?”

Ellerram kohautti harteitaan. ”Tilanne on legioonien hallinnassa. Voit hyvin pitää toiskuun ajan vapaata, että saat toipua matkan rasituksista.”

Ren’i ei keksinyt mitään sanottavaa. Solmu sisuksissa oli vihdoin tiessään: sen tilalle oli tullut kylmää, kovaa jäätä. Oluen maku oli muuttunut suussa katkeraksi kuin myrkky.

”Täti,” hän kuuli äänensä sanovan, kun hiljaisuutta oli jatkunut jonkin aikaa. Ääni kuulosti oudolta hänen omissa korvissaankin – liian hiljaiselta, liian ontolta – eikä hän ollut yllättynyt nähdessään Ellerramin kurtistavan kulmiaan. ”Mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen, kun lähdin? Liittyvätkö iskut jotenkin Naheren puheeseen lähtöseremoniassa?”

”Eikö isäsi kertonut?”

”Hän… hän sanoi, että Chuja ja Nahere ovat kateissa.”

”Se on valitettavasti totta.” Ellerram hypisteli hartiahuiviaan. ”Oletan, että tiedät myös Chujan tilasta.”

”Tiedän.”

”Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Olet edelleen kruununperillinen, ja annan sanani siitä, ettei siihen ole tulossa muutosta serkkusi myötä.” Kaikki tuttavallinen lämpö ja pehmeys olivat paenneet Ellerramin kasvoilta. Silmät, jotka katsoivat Ren’in omiin, olivat keisarinnan, eivät hänen tätinsä, sen saman tädin, joka oli joskus heijannut häntä käsivarsillaan ja pyyhkinyt kyyneleitä hänen lapsenpyöreiltä poskiltaan. ”Runo, jonka Nahere luki seremoniassa oli eri kuin se, jonka hän oli esitellyt minulle aikaisemmin. En tiedä varmasti miksi hän muutti suunnitelmaansa kertomatta minulle, mutta tieto hänen sanoistaan levisi halki kaupungin kulovalkean tavoin. Arvaat varmasti millainen vaikutus sillä oli. Viikkoa myöhemmin Galasen Pilvikortteliin hyökättiin. Kaksikymmentä kuollutta, satoja loukkaantuneita.”

Ren’iä kylmäsi. Pilvikortteli oli vauraan Galasen kauneimpia. Se oli saanut nimensä korkeista, taivasta kohti kurkottavista asuintaloista, joissa asui paljon muusikoita, taiteilijoita ja esiintyjiä, pääasiassa täysiverisperheistä. Heistä monet olivat haaremin entisiä kasvatteja, eivätkä heidän lapsensa käyneet armeijaa tai valmistuneet sotilasammatteihin. Nahere itse oli asunut siellä kihlauduttuaan Chujan kanssa ennen kuin oli virallisesti saanut luvan muuttaa miehensä asuinhuoneistoon palatsissa.

”Iskuja on ollut pitkin syksyä. He jättävät aina jälkeensä saman viestin – verellä ja noella kirjoitetun iskulauseen ’tuli on irti’. Osaat varmasti arvata loput. Kapinalliset ottivat sanat provokaationa, tai kenties yllykkeenä.”

”Yllykkeenä?” Ren’i tuijotti häntä ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. ”Et tarkoita tuota.”

”Nahere on liian älykäs tehdäkseen niin naurettavan virheen vahingossa, ja sinäkin tiedät sen kyllä,” Ellerram sanoi. Hän pudisti päätään uupuneesti. ”Kapinalliset ovat käyttäneet Quanin tulta, oman esi-isämme vanhinta symbolia, meitä vastaan jo vuosikymmeniä. En suostu uskomaan, etteikö Nahere olisi tajunnut miten hänen sanansa otettaisiin vastaan vihamielisten tahojen keskuudessa.”

Ren’i puristi molemmat kätensä nyrkkiin, mutta se ei estänyt niitä tärisemästä. Ellerram oli liian keskittynyt omiin ajatuksiinsa huomatakseen koko asiaa. Hän laski lopulta tyhjän mukinsa takaisin pöydälle ja pyyhki suupielensä servettiin.

”No, jätetään se asia sikseen,” hän sanoi. ”Minulla oli ihan oikea syykin, miksi kutsuin sinut luokseni.”

”Mikä niin?”

Ellerram nousi seisomaan ja viittoili Ren’iä seuraamaan. Ren’in yllätykseksi hän suuntasi takaovelle ja veti kengät jalkaansa. ”Hae kenkäsi.”

Ren’i teki niin. Hän seurasi tätiään ulos salongista hämärään käytävään, jonka ainoa valonlähde oli vihreinä palavien lyhtyjen luonnoton hehku. Kaikkialla oli hiljaista. Vain vasemmalle kaartuvan käytävän päästä kuului palvelijoiden vaimeaa rupattelua. Ellerram lähti kulkemaan oikealle, pois palvelijoista ja salongista, ja Ren’i tiesi heti minne tämä oli viemässä heitä. Hänen tiesi osuneensa oikeaan, kun näki Ellerramin suuntaavan kohti keisarinnan makuuhuoneen jyhkeitä pariovia.

”Vasaqin ei ilahtuisi tästä,” Ren’i huomautti, kun Ellerram vapautti ashaynsa.

”Se, mitä Saqin ei tiedä, ei voi vahingoittaa häntä.”

Ren’i yritti olla irvistämästä hellittelynimelle. Kapteeni Vasaqin oli vielä Hamriakin yrmeämpi ammattisotilas, eikä hän voinut kuvitella tätä minkäänlaisen pehmopuheen kohteena. Hän kuuli sarjan naksahduksia, kun Ellerram avasi ovet lukituksesta, ja tunsi, kuinka huonetta ympäröivä suojaloitsu hellitti.

”No vihdoinkin. Tämä on joka kerta yhtä raivostuttavaa,” Ellerram jupisi kuin itsekseen.

Hän työnsi ovet auki ja Ren’i seurasi häntä huoneeseen. Hän vapautti ashaynsa uudestaan ja kattokruunun kymmenet kynttilät syttyivät yhtä aikaa. Ren’i tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn, vaikkei osannut selittää miksi. Ehkä se johtui niistä monista suojaloitsuista, joita Vasaqin ja henkivartijat käyttivät keisarinnan makuuhuoneen turvallisuuden varmistamiseksi. Hänestä tuntui joka kerta huoneessa käydessään siltä kuin jokin näkymätön paino painaisi vasten harteita, aivan kuin ilma olisi käynyt raskaammaksi hengittää.

Hän katseli ympärilleen sulkiessaan oven takanaan. Mikään ei näyttänyt muuttuneen siitä, kun hän oli viimeksi vieraillut huoneessa. Peilipöytä oli huolellisesti aseteltujen korujen peitossa, paksut samettiverhot oli vedetty ikkunoiden eteen, vuode oli siististi sijattu, ja päiväpeitteen päälle oli viikattu yöpaita ja aamutakki syreeninkukintoja esittävine kirjailuineen. Luunvalkoinen kultaisin ja hopeisin kuvioin koristeltu sauva, jota Ellerram usein kantoi mukanaan, oli paikoillaan seinäkoukuissa sängynpäädyn yläpuolella.

Se oli kaunista käsityötä, Ren’i näki sen jo kaukaa, vaikkei ollut koskaan tarkastellut esinettä sen tarkemmin. Tyyli oli hänelle vieras; hän arveli sen olevan yksi niistä vanhan aikakauden aseista, joita keisarillisesta asevarastosta löytyi runsain määrin. Ellerram oli hänen tapaansa kantanut miekkaa ollessaan keisarillisen armeijan ylipäällikkö, mutta Ren’i ei muistanut koskaan nähneensä mitään muuta asetta hänellä sauvan tai ensiveitsen lisäksi. Se oli melkein yhtä pitkä kuin Ellerram itse ja niin ohut, että se näytti siltä kuin saattaisi särkyä yhdestä kunnon iskusta, mutta Ren’i tiesi, että ulkonäkö saattoi pettää.

Ren’i potki kengät jaloistaan sillä aikaa, kun Ellerram kävi istumaan toiselle puolelle sänkyä ja veti yöpöydän laatikon auki. Ren’i odotti hiljaa paikoillaan tämän etsiskellessä jotakin, ja tunsi katseensa tarttuvan sauvaan jälleen kerran.

Siihen oli vaikeaa keskittää katsettaan, Ren’i tajusi ja ravisti päätään. Sauvaa kiertävät kuviot näyttivät pyörivän hitaasti sen ympäri kuin kuviot kaleidoskoopissa. Ellerram käsitteli sitä aina hanskat kädessä, ja Ren’i oli varma, että sauvaan oli langetettu jonkinlainen loitsu, aivan kuten isän Pihlajamiekkaan.

”Löytyihän se,” Ellerram mutisi itsekseen, ja Ren’i hätkähti. Hän oli hetkeksi unohtanut, ettei ollut huoneessa yksin. Ellerram nousi seisomaan. Hän piteli jotain käsissään. ”Minulla on sinulle jotakin.”

Ren’i käveli hänen luokseen. Esine, jota Ellerram piteli, oli käärittynä valkoiseen kankaaseen. Hän taitteli kankaan auki ja paljasti jotain, joka näytti ensivilaukselta palalta jäätä. Se oli pyöreä, melko litteä, ja niin suuri, että se täytti Ellerramin kämmenen kokonaan.

”Tämä on nimeltään churu’yis,” Ellerram sanoi laskiessaan esineen Ren’in ojennettuihin käsiin. ”Ikimieli. Liqarit uskovat, että se vie painajaiset pois ja antaa kantajansa nukkua levollisesti, olipa hänen sielullaan kuinka raskaita taakkoja hyvänsä. Se kuului Mitaelle, mutta haluan antaa sen nyt sinulle.”

”Mutta sehän on muistoesine hänestä. Eikö sinun pitäisi säilyttää sitä itse?”

”Minulla on edelleen muistoni hänestä. Ne eivät häviä minnekään.” Ellerram sulki Ren’in sormet esineen ympärille päättäväisesti. ”Se auttoi minua suruaikanani, kun minun oli vaikea nukkua ilman häntä. Toivon, että se auttaa sinuakin.”

Ren’i tunsi silmiensä kostuvan kohdatessaan tämän katseen, eikä hän vastustellut, kun Ellerram halasi häntä. Täti oli ollut isän lisäksi hänen elämänsä keskipiste niin kauan, että oli outoa tajuta, että oli jossain vaiheessa mennyt tästä pituudessa ohi kokonaisen pään mitalla. Ren’in mielessä Ellerram oli aina pitkä ja tavoittamaton kuin torni, eikä hän koskaan tuntenut itseään yhtä pieneksi ja lapselliseksi kuin tämän seurassa. Hän oli ollut aikuinen jo yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli täysin varma, että Ellerram kohtelisi häntä kuin pikkupoikaa vielä vuosisatoja myöhemmin.

”Kas niin, kas niin.” Ellerram taputti häntä poskelle. ”Jos tunnet, ettet saa unta, pitele ikimieltä kädessäsi ja kohdista ashaysi siihen. Huomaat, että mielesi on tyhjempi ja unesi rauhallisempia.”

Ren’i käänsi huomionsa esineeseen. Nyt kun hän piteli sitä käsissään, hän tajusi, että se oli jonkinlainen kivi, valkea ja osittain läpikuultava. Se oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin efeiyiriipus tunikan alla, ja sen sileäksi hioutunut pinta oli reunoilta oudon maitomainen, aivan kuin palanen huurtunutta lasia. Keskelle kiveä jäi molemmin puolin kirkas, läpikuultava kohta; se muistutti häntä lapsuuden talvista, jolloin hän oli pyyhkinyt kuurankukkia ikkunastaan ja jättänyt lasiin pienen kurkistusaukon.

”Kiitos, täti,” hänen onnistui sanoa, vaikka kurkussa oleva pala teki äänestä paksun ja käheän. ”Pidän siitä hyvää huolta.”

Ellerram odotti, että Ren’i sai kengät takaisin jalkaansa (Ellerram ei ollut vaivautunut riisumaan omiaan) ja he poistuivat makuuhuoneesta yhdessä. Kahdella ashayn nykäyksellä Ellerram puhalsi kynttilät sammuksiin ja solmi oveen asetetun loitsun takaisin paikoilleen, kuin sitä ei olisi koskaan avattukaan. He suuntasivat takaisin salonkia kohti.

”Kiitos illallisesta,” Ren’i sanoi, kun he pysähtyivät salongin oven luokse.

”Oletko varma, että haluat palata takaisin omin nokkinesi? Voin kyllä lähettää henkivartijat saattelemaan sinut.”

”Pärjään kyllä.”

Ellerram taputti häntä poskelle. ”Yritä nukkua.”

Ren’i kosketti rintakehäänsä vasemmalla nyrkillä ja kumarsi kevyesti.

Tuuli tuntui tavallistakin hyytävämmältä, kun hän astui ulos huoneistosta ja suuntasi uudestaan sisäpihan halki. Hän kurkotti kohti ashayta kuin itsestään, muodostaen jo tutuksi käyneen mielikuvan läpikuultavasta seinästä itsensä ja maailman välille. Hän tunsi ikimielen sykähtävän heikosti vastauksena ashayn läsnäoloon. Kivi olisi hyvin voinut olla jääkimpale hänen käsissään; se tuntui imevän ympäristön kylmyyttä itseensä ja jähmettävän sormet hetkessä.

Hän huokaisi helpotuksesta päästessään viimein oman huoneistonsa lämpöön. Makuuhuoneessa palava valkea oli lämmittänyt huoneen miellyttäväksi vuodenaikaan nähden, ja Ren’i riisui viittansa ja takkinsa nojatuolin selkämyksen päälle salvattuaan oven. Joku palvelijoista oli käynyt huoneessa hänen poissaollessaan ja vetänyt päiväpeiton pois vuoteen päältä. Yövaatteet oli viikattu siistiin pinoon tyynylle.

Se vähä ruoka, jonka hän oli onnistunut saamaan alas, kipristeli vatsassa, eikä Ren’i käynyt heti lepäämään. Hän harppoi edestakaisin edes huomaamatta mitä teki, katse ikimielen huurteisessa pinnassa, ja lähetti tunnustelevan ajatuksen matkaan. Tällä kertaa hän oli varma asiasta: esine reagoi hänen ashaynsa tuntuun. Vaikka kivi oli keskeltä läpikuultava, hän ei silti nähnyt omia käsiään sen läpi. Sen pinnan alla näytti pyörteilevän hitaasti jotain valkoista, kuin usvaa tai pilviä. Hänellä oli tunne siitä, että usvan takana liikkui jokin, mutta tuijottipa hän kuinka kauan tahansa kuva ei kirkastunut, eikä tullut yhtään lähemmäksi.

Omituisinta oli läsnäolon tunne, heikompi kuin elollisten olioiden ja täysin vailla elämän hehkua, mutta silti niin kouriintuntuva, että hänkin tunsi sen. Ikimieli, churu’yis, ei ollut pelkkä esine. Sillä oli tietoisuus, ja se oli yhtä tietoinen hänestä kuin hän siitä. Ren’i kurkotti sitä kohti ashayllaan.

’Mikä sinä olet?’ Ren’i kysyi. Hän ei ollut odottanutkaan sen toimivan, eikä yllättynyt, kun reaktiota ei tullut. Hän yritti uudestaan. ’Pystytkö auttamaan minua?’

Pilvet ikimielen sisällä pyörteilivät kiihkeämmin, nopeammin. Niiden liikkeissä oli jotain tuttua. Ren’istä tuntui kummasti siltä kuin olisi katsellut kuvastimen läpi johonkin toiseen maailmaan. Kivi ei tuntunut enää kylmältä hänen käsissään; siitä hohkaava lämpö imi itseensä takassa palavan tulen värejä, värjäten pilvet hiekkamyrskyn värein, ja Ren’i tunsi kuvotuksen tunteen nousevan kurkkuunsa. Hän riuhtaisi ashaynsa irti ikimielestä ja tiputti sen kirjoituspöydälleen.

”Älä tee noin enää ikinä,” Ren’i sähähti ääneen, ja tajusi sitten mitä oli tekemässä.

Hän hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä, tuntien taas tutun jomotuksen ohimoillaan. Hän oli menettämässä järkensä. Hän oli näkevinään kaikkialla merkkejä unistaan, ja nyt hän jo menetti malttinsa elottomalle esineelle. Hän veti kirjoituspöydän laatikon auki ja tunki ikimielen sinne.

Peittojen alla oli lämmintä, mutta hän ei tuntenut sitä. Vuode tuntui liian suurelta hänelle, liian kylmältä ja tyhjältä, eikä hän voinut olla miettimättä miten täti oli selvinnyt Mitaen poismenoa seuranneista yksinäisistä öistä tulematta hulluksi.

Haukan nimi oli viimeinen ajatus Ren’in mielessä ennen nukahtamista, ja se olisi hänen ensimmäisensä, kun hän heräisi. Aavikko oli pimeä ja polttavan kuuma, ja tuuli toisti hänen nimeään vaateliaasti, kuin yrittäen maanitella häntä mukaansa. Unessa ei ollut kyyneleitä, mutta Ren’i tunsi silmiään polttavan tuijottaessaan kaukaisuuteen dyynien yli. Hän sai käyttää kaiken tahdonvoimansa ollakseen vastaamatta tuulen kutsuun, ollakseen vajoamatta sen ansaan. Hän tunsi sen sisimmässään; jos hän kerran antaisi sille periksi, siltä tieltä ei olisi enää paluuta.

’Tulen vielä luoksesi, kun olen saattanut velvollisuuteni loppuun,’ hän ajatteli, tuntien kuinka veto rinnassa yltyi kaipauksesta kivun poltteeksi. ’Lupaan sen. Odota minua vielä hetki.’

Hiekka pyörteili hänen ympärillään, yrittäen vetää hänet mukaansa, mutta Ren’i seisoi paikoillaan. Kun hän havahtui hälytyskellojen kalkkeeseen, takassa ei hehkunut enää edes hiillosta, ja tyhjä tunne sisimmässä oli syvä kuin valtameri.