Hol Saro, 27. toiskuuta 3046

Kasarmien portit olivat suljettuina ensikertaa miesmuistiin. Niitä ei tavallisesti lukittu kuin öiseen aikaan, ei edes silloin, kun uudet alokkaat aloittivat palveluksensa yhdeksäskuun ensimmäisellä viikolla. Nyt porteilla seisoi vartiossa kokonainen joukkue yli-innokkaita sotilaita, jotka ottivat tehtävänsä uuden tulokkaan hartaalla vakavuudella. Ren’i tunnisti heidät alokkaiksi edes vilkaisematta heidän tatuointejaan. Alokkaat tapasivat saada kaikki puuduttavimmat ja tylsimmät askareet, joita kukaan täysjärkinen ei halunnut vapaaehtoisesti tehdä, ja kasarmin kulunvalvonta oli perinteisesti kuulunut näihin. Ren’i, Ared ja kunniakaarti saivat odottaa useamman minuutin, että sotilaat tarkastivat heidät päästä varpaisiin ja päästivät heidät viimein kulkemaan sivuovesta.

”Pahoittelut ylimääräisestä odotuksesta, teidän ylhäisyytenne,” ovella päivystävä upseeri sanoi kohteliaasti kumartaen. Hän näytti lähes tärisevän jännityksestä päästessään puhuttelemaan ylipäällikköä henkilökohtaisesti. ”Säännöt ovat sääntöjä, emmekä voi nykytilanteessa joustaa kenenkään kohdalla.”

Ren’in onnistui sentään estää itseään nauramasta tämän ilmeelle. ”Teette hyvää työtä, upseeri. Jatkakaa.”

Heidän kulkunsa kiinnitti tavallistakin enemmän huomiota, kuten se oli tehnyt jo kaupungin puolella. Öinen ulkonaliikkumiskielto oli tehnyt sen, että kaduilla oli päiväsaikaankin tavallista hiljaisempaa, mutta Ren’i oli tuntenut niskassaan koko ajan, että heitä tarkkailtiin. Tunne tarttui sotilaisiin myös kasarmin muurien sisäpuolella, ja levottomuuden pystyi aistimaan ilmassa. Sotilaspartiot kulkivat vartioreiteillään tasaisin väliajoin usean jalkaparin töminän saattelemana.

”Sotilastyrmät sijaitsevat kasarmilla,” Ren’i selitti Aredille, kun ohikulkeva partio pysähtyi tekemään heille kunniaa. Hänen selityksensä kaupungin tilanteesta oli vienyt koko matkan palatsista kasarmeille. ”Marsalkka Meiqäl on ollut täällä eristyksessä siitä lähtien, kun palasimme Hol Saroon. Hänen asemansa vaatii, että häntä kohdellaan vieraana, mutten usko hänen ilahtuvan visiitistäni. On parempi, että odotat kaartini kanssa, kunnes olen saanut asian hoidettua.”

”Aiotko kuulustella häntä?” Ared kysyi.

”Tavallaan. On eräs seikka, josta tulin tietoiseksi äskettäin, ja haluan neuvotella hänen kanssaan siitä kahden kesken.”

Ren’i asetteli sanansa varovaisesti. Hän ei halunnut kenenkään, ei edes Vannuilin tai Aredin, saavan tietää näkemästään, ainakaan ennen kuin hän oli saanut tilaisuuden puhua Ellerramin kanssa henkilökohtaisesti. Kaikelle oli järjellinen selitys, Ren’i oli siitä varma. Ellerram osaisi vastata hänelle, osaisi selittää kaiken parhain päin. Sen hän osasi aina.

He kulkivat portaat alas selliosastolle ja Vannuil avasi kalterit lukituksesta. Hän oli jo astumassa ovesta sisään, kun Ren’i pysäytti hänet.

”Haluan puhua hänelle kahden kesken,” Ren’i sanoi. ”Jääkää te tänne.”

Vannuil rypisti kulmiaan. ”Oletteko varma, ylhäisyys?”

”Täysin.” Hän kääntyi Savan puoleen ja sanoi, ”en tiedä kauanko tässä menee. Huolehtikaa päällikön turvallisuudesta poissaollessani.”

Ren’i tiesi jo mitä odottaa, mutta tunne ashayn katoamisesta sain silti sydämen hakkaamaan nopeammin, eikä hän voinut olla ajattelematta unta Mitaesta, kun tämän ashay oli riistetty iäksi. Hän käveli portaat alas rivakasti, pysähtyi yksinäisen sellin oven eteen, ja veti syvään henkeä ennen kuin laski kämmenensä ovea vasten. Lukko aukesi naksahtaen ja hän astui huoneeseen.

Huone näytti samanlaiselta kuin edellisellä kerralla. Meiqäl makasi selällään sijatulla vuoteella jalat koukussa ja luki ikivanhalta näyttävää kirjaa, jonka sivut olivat hiirenkorvilla. Hän ei edes vilkaissut ylös lukemistostaan kuullessaan oven käyvän.

”Olen kiireinen nainen,” hän sanoi välinpitämättömällä äänellä. ”Ja niin imarreltu kuin olenkin huomiostanne, kaksi vierailua parin päivän sisään koettelee jo sopivuuden rajoja.”

Ren’i karautti kurkkuaan. Meiqäl nosti viimein katseensa kirjasta ja kohotti kulmiaan huomatessaan kuka tulija oli.

”Teidän ylhäisyytenne,” hän sanoi. ”Mistä tämä odottamaton kunnia?”

”Kuka teidän luonanne on vieraillut?” Ren’i kysyi.

”Mielenkiintoista. Eikö keisarillisen armeijan ylipäällikkö ole perillä omien alaistensa menoista?” Meiqäl hymyili huvittuneesti. ”Älkää suotta vaivatko päätänne moisella mitättömyydellä. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

Jokin marsalkan äänensävyssä kertoi Ren’ille, ettei hän saisi tästä irti enempää edes anelemalla, ja Ren’i päätti kerta kaikkiaan antaa asian olla. Meiqäl ei ollut haavoittunut, eikä näyttänyt siltä, että vierailija oli loukannut tätä, ja kaikki muu oli toissijaista.

”Te muistatte varmasti neuvottelut, jotka kävimme joitain kuukausia sitten?” Ren’i kysyi sen sijaan.

”Elävästi,” Meiqäl virkkoi ja käänsi sivua.

Ren’i haroi hiuksiaan ja huokaisi. Marsalkka ei tehnyt mitään helpottaakseen hänen työtään. ”Pyytäisin jakamatonta huomiotanne, marsalkka Meiqäl. On äärimmäisen tärkeää meille molemmille, että kuuntelette.”

”Älkää tuhlatko aikaani korulauseisiin, ylhäisyys. Mistä on kyse?”

”Se, mitä silloin sanoitte siitä, että Kisha on syyllistynyt Myint-Taren sopimusrikkomukseen… No, olen saanut lisätietoja prinssipuoliso Mitaesta. Hänen kuolemaansa liittyen, jos tarkkoja ollaan.”

Meiqäl taittoi kulman sivusta, jota oli ollut lukemassa, ja laski kirjan ikkunalaudalle. Hän ei hymyillyt enää noustessaan istumaan.

”Kertokaa,” hän käski tiukin huulin.

Ren’i kantoi yhden tuoleista lähelle rajaa, joka jakoi huoneen kahtia, ja istui alas. Hän kaivoi ikimielen taskustaan.

”Tiedättekö mikä tämä on?” hän kysyi.

Meiqäl tuijotti kiveä jähmettyneenä. ”Se on Liqarian kansallisomaisuutta. Mistä te sen olette saaneet?”

”Se oli Mitaen jäämistössä. Keisarinna uskoi sen haltuuni jokin aika sitten.”

”Teillä ei ole oikeutta siihen.” Meiqälin ilme oli kylmä kuin kivi. ”Rubiinivaltaistuimen olisi pitänyt palauttaa se Liqarialle.”

”Juuri sen olen tullut tekemään.” Ren’i tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn tuntiessaan kivestä hohkaavan kylmyyden. ”Te tiedätte kuinka sitä käytetään?”

Meiqäl näytti siltä kuin olisi halunnut muljauttaa silmiään. ”Totta kai tiedän. Minä te oikein minua pidätte?”

Ren’i työnsi kätensä vankia ja vangitsijaa erottavan kilven lävitse. Se sai ihon kihelmöimään merkillisesti, aivan kuin hän olisi nukkunut käden päällä koko yön. Hän ojensi ikimielen Meiqälille, joka otti sen vastaan kaksin käsin. Valo kiven sydämessä sykähti hennosti, kun se kosketti naisen ihoa.

”Sitä on käytetty,” Meiqäl mutisi, katsellen kuinka sumu pyörteili ikimielen syövereissä.

”Mitae oli ilmeisen taitava käyttämään ashaytaan,” Ren’i sanoi. Meiqäl katsoi häntä kulmat rypyssä, ja Ren’i nielaisi vaivalloisesti. Se, että naisen silmät olivat kaikessa vihassaankin täsmälleen samanvärisit ja -muotoiset kuin Mitaen teki hänen katseensa kohtaamisesta vaikeaa. ”Hänestä on jäänyt häiveitä kiveen. Muistoja.”

”Ajatuksia,” Meiqäl korjasi. ”Tai tunteita. Jäänteitä käyttäjänsä mielestä, luonnosta.”

”Luonnosta?”

”Churu’yis on tila olevaisen ja olemattoman välillä, kuten unet. Vain luontosielu voi kävellä paikassa, jolla ei ole fyysistä muotoa.” Meiqäl kohotti kiveä. ”Churu’yis ei ole itse esine, vaan se, mitä sen sisällä on. Kivi on vain astia, ulkokuori. Ettekö tienneet?”

Ren’i pudisti päätään. ”Luulin, että se toimii ashayn kautta.”

”Ei,” Meiqäl sanoi. ”Ashay syntyy kolminkertaisesta sielusta, mutta ashay ei ole sama kuin sielu. Se on fyysisesti osa meitä. Luonto ei ole. Vain luonto on vapaa kulkemaan irrallaan ruumiista.” Hän oli hetken hiljaa pyöritellessään kiveä sormiensa välissä. ”Mitä te näitte sen sisällä?”

Ren’i ei kyennyt heti vastaamaan. Kun hän viimein puhui, hänen äänensä värisi. ”On kenties parempi, että näette sen itse.”

”Nytkö?”

”Nyt, marsalkka. Se on äärimmäisen tärkeää.”

”Hyvä on sitten.” Meiqäl asetteli tyynynsä mukavammin ja kellahti kyljelleen sängylle. Hän piteli kiveä käsiensä välissä, sen valkoinen hehku silmistään heijastuen. ”Jos tämä on jokin salajuoni tai yritys tehdä jotain epäasiallista—”

”Marsalkka!” Ren’i puuskahti.

Meiqäl kohautti harteitaan. ”Nykyinen tilanteeni ei liiemmälti herätä luottamusta teitä kohtaan. Annatteko minulle ammattisotilaan lupauksen siitä, että pysytte puolellanne sillä aikaa, kun olen tajuton?”

”Vannon sen kunniani kautta.”

”Se ei ole paljon sanottu kishalaiselta.” Meiqäl korjasi asentoaan. ”Nyt tukkikaa suunne. Minun on keskityttävä.”

Ren’ille tuli saman tien selväksi, että marsalkka osasi käyttää ikimieltä. Ren’i oli ollut rättiväsynyt niinä kertoina, kun oli onnistunut siinä itse, eikä jälkikäteen osannut sanoa kuinka oli tehnyt sen. Meiqäl yksinkertaisesti sulki silmänsä ja näytti nukahtavan sekunneissa. Hänen hengityksensä tasaantui ja hidastui kuin taikaiskusta, ja churu’yis alkoi loistaa himmeästi hänen käsiensä välissä. Aivan aluksi Ren’i pelkäsi sen herättävän Meiqälin, mutta tämä makasi hiljaa paikoillaan ilmeenkään värähtämättä.

Kului monta minuuttia, kunnes Meiqäl äännähti äkillisesti ja rikkoi hiljaisuuden. Tämän kulmat kurtistuivat; hiki helmeili otsalla ja liimasi hiukset ihoon. Naisen jalat nykivät unessa, sormet melkein pakonomaisesti ikimieltä puristaen, suu tuskan irveeseen vääntyen. Hänen suustaan karkasi tuskanhuuto, joka päättyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Sitä oli vaikea katsoa, mutta Ren’i ei uskaltanut liikahtaakaan. Minuutit matelivat eteenpäin kuin pieni ikuisuus.

Meiqäl henkäisi, silmät rävähtäen auki, ja ikimieli putosi hänen otteestaan lattialle. Hän tärisi rajusti työntäessään itsensä istuma-asentoon, ja Ren’i tiesi, että hän oli tuntenut kivun yhtä selvästi kuin Ren’ikin.

Meiqäl kirosi puoliääneen, eikä sanojen merkityksestä jäänyt epäilystäkään, vaikkei Ren’i ymmärtänyt liqaria. Ren’i vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin, kun Meiqäl nosti katseensa ja tuijotti häneen verestävin silmin.

”Tiesin sen. Tiesin!” Meiqäl sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä. Hänen silmänsä kiilsivät kosteudesta, kun hän ponnahti jaloilleen. ”Minähän sanoin teille! Keisarinna on murhaaja!”

Ren’i tunsi palan kurkussaan. ”Se oli vahinko, marsalkka. Kyllähän tekin näitte sen.”

”Vahinko?” Meiqälin äänessä oli lähes hysteerinen nuotti, jollaista Ren’i ei ollut koskaan kuullut siinä aiemmin, kun tämä nauroi. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan; hän näytti mielipuoliselta surussaan. ”Vahinko! Ette ole pelkästään idiootti, vaan kaiken lisäksi sinisilmäinen. Hänet murhattiin!”

”Marsalkka—”

”Turpa kiinni!” Meiqäl nappasi ikimielen käsiinsä lattialta sen näköisenä, että hänen teki mieli heittää sillä Ren’iä. Hän ravisteli itseään ja tunki sen taskuunsa. ”Miksi näytitte tämän minulle? Olette jo tuhonneet armeijani, teloittaneet kenraalini ja sotilaani, tappaneet jokaisen, joka on koskaan merkinnyt minulle mitään, ja nyt tämä.” Hän nauroi niin, että hartiat tärisivät. ”Saatteko jotain sairasta tyydytystä kärsimyksistäni? Siitä, että saatte painaa viimeisenkin tapaamanne liqarin maanrakoon?”

”En tarkoittanut sitä niin,” Ren’i sopersi. Hänkin oli noussut jaloilleen. ”Korkeimpien nimeen, Meiqäl! Olette hänen ainoa jäljellä oleva sukulaisensa. Teillä on oikeus tietää totuus!”

”Te ja teidän kirottu verilinjanne,” Meiqäl jatkoi kuin ei olisi kuullut häntä. ”Sairaita paskiaisia kaikki tyynni. Melkem olisi parempi paikka ilman teitä.” Hän tarttui ikkunalaudalla olevaan kirjaan ja heitti sen Ren’iä kohti. Siitä ei ollut mitään hyötyä; suojaloitsu oli kuin seinä heidän välillään ja kirja törmäsi siihen tömähtäen. ”Jos pääsen täältä koskaan ulos, tapan teidät omin käsin! Teidät! Keisarinnan! Jok’ikisen raakalaismaisesta suvustanne!”

”Meiqäl—”

Meiqäl syöksähti häntä kohti ja iski nyrkkinsä loitsun nostattamaa seinää vasten. ”Ulos! Painukaa helvettiin silmistäni!” Ren’i tuijotti häntä tyrmistyksen vallassa. Hän hakkasi läpinäkyvää seinää kaksin käsin, hartiat nyyhkäysten tahtiin täristen. ”Eikö sana kuulu? Ulos! Jättäkää minut rauhaan!”

Ren’i perääntyi. Säälin tunne tulvahti hänen ylitseen musertavana, eikä hän kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan Meiqäliä, kun tämä valahti polvilleen kasvot yhtä lailla surusta kuin raivosta vääristyneinä.

”Olen pahoillani,” Ren’i kuiskasi. Hän haparoi kädellään ovenkahvaa. ”Olen oikeasti pahoillani.”

Hän poistui huoneesta Meiqälin suoltaessa liqarinkielisiä solvauksia hänen jälkeensä. Ne katkesivat äkisti, kun lukko naksahti takaisin kiinni. Käytävään laskeutunut hiljaisuus tuntui luonnottomalta, eikä Ren’i saanut heti pakotettua jalkojaan liikkumaan. Hän oli tiennyt, ettei kohtaaminen sujuisi hyvin, oli tiennyt sen heti nähtyään ikimielen tallentaman muiston, mutta se ei lohduttanut häntä mitenkään.

Toiset tuijottivat hänen kalvenneita kasvojaan, kun hän palasi yläkertaan.

”Ylhäisyys? Onko kaikki hyvin?” Vannuil kysyi.

”Erinomaisesti.”

Vannuilin ilme synkkeni. ”Jos hän sanoi taas jotain sopimatonta—”

Ren’i ravisti päätään. ”Hän oli yhtä miellyttävä kuin yleensäkin, ei sen kummempaa. Palataan palatsiin.”

Hän näki Vannuilin kasvoista, että tällä oli kysymyksiä, mutta tämä jätti asian sikseen ja kumarsi myöntymyksen merkiksi. ”Kuten haluatte, ylhäisyys.”

Ared tiesi, että jotain oli tekeillä, kun he nousivat portaat takaisin kasarmialueelle. Portaiden yläpäässä seisovat sotilaat kuiskailivat toisilleen, ja vaikka hälytyskellojen sointi loisti poissaolollaan, ilmapiiri oli jännittyneempi kuin heidän saapuessaan. Sotilaspartioita hölkkäsi heidän ohitseen joka suuntaan peitset olalla valmiudessa. Ren’i ei edes katsonut heitä. Hänen kasvoillaan oli poissaoleva ilme, eikä hän pukahtanut sanaakaan heidän marssiessaan takaisin porteille.

Sama upseeri, joka oli tarkastanut heidät aikaisemmin, oli heitä vastassa. Kaduilta kantautuva hälinä melkein peitti hänen äänensä alleen.

”Olen kovin pahoillani, ylhäisyys, mutta joudutte ehkä odottamaan,” upseeri sanoi.

”Mitä on tekeillä?” Sava kysyi.

”Jonkinlainen kokoontuminen kuulemani perusteella. Legioonalaiset hajottavat väkijoukkoa parhaillaan.”

”Missä?”

”Troverren kauppakadulla.”

”Sehän on kolmen kadun päässä,” Ren’i sanoi. ”Voimme kiertää sen helposti.”

Upseeri näytti epävarmalta. ”Teidän ylhäisyytenne, se voi olla vaarallista. Legioonalaiset ovat antaneet ohjeen välttää kaduilla liikkumista, kunnes tilanne on ohi. Voimme tyhjentää taukotuvan, jos haluatte odottaa kasarmilla.”

Sava vaihtoi katseen Ren’in kanssa, joka pudisti päätään. ”Avatkaa portti, upseeri,” Sava sanoi. ”Me huolehdimme hänen ylhäisyytensä turvallisesti takaisin palatsiin.”

”Jos olette varma.” Upseeri kääntyi sotilaidensa puoleen ja huudahti, ”no, kuulitte kyllä. Portti auki!”

Ren’i hieroi nenänvarttaan voipuneesti ja ajatteli isäänsä. Hänen oli etsittävä Oerei käsiinsä, kerrottava hänelle kaikki. Tämä oli kuluttanut kaiken päivää senaatin edessä siitä lähtien, kun Ellerram oli poistunut palatsista; Ren’i joutuisi todennäköisesti vetoamaan hätätilanteeseen ja käskemään isän puheilleen.

Katu porttien ulkopuolella oli tyhjä lukuun ottamatta paria sotilasta, jotka paimensivat kerrostalon alaoville kerääntyneitä uteliaita asukkaita palaamaan koteihinsa. Vaikka rakennukset vaimensivat metelin niin tehokkaasti, ettei yksittäisistä sanoista saanut selvää, he erottivat kiihtyneen väkijoukon huutelun selvästi. Ren’i laski käden Aredin olalle, kun huudot toistuivat mantrana; ne kuulostivat sanoilta, jotka kuvittivat hänen painajaisiaan edelleen.

Tuli on irti.

”Pysy lähelläni, kävi miten kävi,” hän sanoi Aredille, madaltaen tarkoituksella ääntään. Aredin kasvot olivat vakavat, kun hän tarttui kiinni Ren’in ojennetusta käsivarresta.

”Saattaa olla, että upseeri olikin oikeassa,” Vannuil mutisi, katse vaeltaen puolelta toiselle.

Katukiveys tärähteli jalkojen alla. Kunniakaarti ryhmittyi heidän ympärilleen valmiusasemiin, jokainen käsi valmiina miekankahvalla. Sava ja Linnee harppoivat heidän edelleen määrätietoisesti ja vetivät aseet esiin.

”Käymme tarkistamassa tilanteen,” Sava sanoi toisille. ”Pysykää hänen ylhäisyytensä ja päällikön suojana. Vannuil, te olette johdossa, kunnes palaamme.”

He katosivat ensimmäisestä kulmasta oikealle. Vannuil antoi käsimerkin ja loput kaartista tiivisti rivinsä Ren’in ja Aredin ympärillä. Etäinen metallin kalina sekoittui huutoihin, joista ei pystynyt sanomaan tulivatko ne sotilaista, kaupunkilaisista vaiko molemmista. Lähitalojen ovet sulkeutuivat kolahtaen; jostain kuului juoksuaskelia. Ren’i haistoi jotain kitkerää, joka sai silmät vetistämään ja kurkun kuivumaan. Hän yskähti kyynärtaipeeseensa juuri, kun partio legioonalaisia hölkkäsi seuraavaa katua pitkin mekkalan suuntaan.

”He ovat tulossa takaisin,” Vannuil tiedotti. Tämän silmistä näki, että hän keskittyi johonkin, jota he muut eivät kuulleet, ja Ren’i tiesi tämän puhuvan Savan tai Linneen kanssa.

Ren’i ja Ared ehtivät vaihtaa yhden katseen keskenään, kun protestin äänet muuttuivat yhtäkkiä. Ääneen sekoittui huutoja; joku kirkaisi. Maa vavahteli ja ilma oli täynnä särkyvän lasin särähdyksiä, kun voimakas räjähdys halkoi ilmaa ja lennätti lähitalon ovelle kerääntyneet asukkaat polvilleen.

Hälytyskellojen kimeä kalke oli ensimmäinen ääni, jonka Ren’i erotti selkeästi kirkunan yli. Asukkaat säntäsivät hädissään taloihinsa, portinvartijat huusivat toisilleen epäselviä kysymyksiä, komentoja. Sava ja Linnee tulivat juoksujalkaa takaisin aseet kädessä. Molempien puolihaarniska oli tomun ja tuhkan tahrima.

”Portti auki!” Sava karjaisi. ”Vauhtia, vauhtia!”

Portinvartijat huusivat takaisin jotain, mistä Ren’i ei saanut selvää. Lähikaduilta virtasi satunnaisesti, sitten tulvana itkeviä, huutavia kaupunkilaisia riekaleisissa vaatteissa, veri ja noki ihoaan tahraten. He eivät näyttäneet edes tietävän minne pakenivat; he törmäilivät toisiinsa, tuuppien edessäkulkevia pois alta hädissään. Ren’i jähmettyi paikoilleen. Jalat eivät totelleet, vaikka hän tiesi Vannuilin huutavan jotakin. Savua tuprusi paksuina mustina pilvinä pakenijoiden kintereillä. Haju sai sydämen lyömään nopeammin ja jokainen aisti kehotti juoksemaan, pakenemaan.

Tyreil kirosi. ”Täällä on kohta joukkopaniikki käsillä!”

”Eikö sitä porttia saa nopeammin auki?” Vannuil ähkäisi. ”Ylhäisyys, meidän on mentävä—”

Vannuil ja Suwa ohjasivat Ren’in ja Aredin taaemmas samalla, kun osa kaartista säntäsi Linneen ja Savan avuksi. Ren’i näki vain vilauksen Tyreilin lyhyestä poninhännästä, kun tämä kiirehti juoksujalkaa ohjaamaan hätääntyneitä sivullisia. Tulijoita oli koko ajan enemmän, niin paljon, ettei liikenne virrannut kunnolla, ja väkijoukosta alkoi kuulua hätähuutoja, kun takanaolijat puskivat ja puskivat etummaisia yhä suuremman pakokauhun vallassa.

Hammasrattaat kirskuivat, kun sotilaat veivasivat portteja auki niin nopeasti kuin pystyivät. Ren’i tunsi Aredin puristavan kättään niin tiukasti, että se teki kipeää, kuuli tämän sanovan jotain, mutta sanat valuivat kuin kuuroille korville. Nokea, tuhkaa, pakokauhua. Hän oli nähnyt sen kaiken ennenkin, eikä saanut katsettaan irti siitä, vaikka jokainen järkevä ajatus käski liikkumaan.

Väkijoukosta erkani joku, jonka kasvot oli peitetty kangasrievulla. Hän oli oudonmuotoinen; vaatteet pullottivat kuin niiden alle olisi tungettu jotain. Ren’i näki likaiseen paitaan piirretyn liekin liian myöhään.

Hän ei tiennyt päästikö ääntäkään tarttuessaan Aredista kiinni ja vetäessään tämän maahan. Ehkä hän huusi, ehkä se olikin joku muu. Ilma syttyi tuleen vain hetkeä sen jälkeen, kun he olivat kaatuneet katukiveykselle. Huudot katkesivat kuin veitsellä leikaten tai jäivät räjähdyksen alle; ääni oli korviahuumaava. Ren’i tunsi soran ja pikkukivien moukaroivan rintapanssarin selkämystä rankkasateen lailla ja veti miettimättä vartalonsa Aredin suojaksi.

Sekunnit tuntuivat pitkiltä kuin ikuisuus. Hän tunsi maan edelleen liikkuvan allaan, mutta korvissa soi niin, ettei hän erottanut sen yli mitään. Kun hän viimein avasi silmänsä, ilma oli sakeanaan savua ja pölyä. Hän tunsi jonkun liikahtavan itseään vasten ja sanoinkuvaamaton helpotus tulvahti hänen ylitseen aaltona, kun Ared nousi istumaan, nokisena mutta ehjänä, yskien ja ravistellen soraa hiuksistaan.

”Ared, korkeimpien kiitos,” Ren’i henkäisi. Ääni särkyi ja vapisi; kuullessaan sen hän tajusi, että pahin vinkuna korvissa oli hellittänyt. Hän yskähteli työntäessään itsensä istumaan, tuntien kuinka hiekka rahisi hampaissa. Vartalo tuntui hellältä kymmenessä paikassa samanaikaisesti, mutta hän oli melko varma, ettei mitään ollut rikkoutunut.

Ared hieroi päätään. Tomun läpi pystyi juuri ja juuri erottamaan kasan kivimurskaa, joka tukki kadun täydellisesti. Ympäristön äänet tulivat takaisin vähä vähältä. Rakennuksista varisi irti palasia, joita satoi tuulen mukana alas kadulle; tukahtunutta vaikerrusta kivikasan toiselta puolelta; jossain itki lapsi.

Heidän ympärillään kaartilaiset auttoivat toisiaan istumaan. Vannuil oli jo jaloillaan. Hänen puolihaarniskansa oli pahasti lommoilla ja toisen posken halki kulki syvä haava, josta valui verta. Takaraivossa oli kohta, jossa hiukset olivat värjäytyneet punaisiksi. Ren’i tunsi kuinka tämä kokosi ashaynsa ja uusi pelko kouraisi sydäntä.

”Sava? Linnee? Tyreil? Missä he ovat?” Ren’i kysyi.

Hän hätkähti, kun joku kosketti hänen olkaansa ja löysi Suwan kumartuneena puoleensa. Tämän mustat hiukset olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, kapeissa silmissä oli järkyttynyt ilme, ja kasvot olivat täynnä naarmuja, mutta tämän ote oli yhtä luja kuin aina auttaessaan Ren’in takaisin jaloilleen.

Portteja vartioinut upseeri tuli juosten heidän luokseen. ”Ylhäisyys, teidät on saatava turvaan.” Upseeri hengitti työläästi. ”Tulkaa. Emme voi pitää portteja auki kauaa.”

”Mutta toiset,” Ren’i vastusteli. ”He jäivät—”

”He ovat hengissä,” Vannuil keskeytti hänet. ”Tulkaa.”

Ren’i pyristeli vastaan, kun toiset johdattivat hänet porttien sisäpuolelle. Heitä oli niin vähän, liian vähän, hän tajusi, ja yritti nimetä jokaiset kasvot mielessään kuin todistaakseen itselleen, että he olivat todella siinä. Ared veti häntä toisesta kädestä, Vannuil toisesta. Suwa, Luwai, Jen’ei, Miresh, Kerrin, Thu’il. Monilla heistä oli haavoja kasvoissaan ja käsissään.

Sotilaat alkoivat vierittää portteja uudelleen kiinni, kun he olivat kulkeneet niiden läpi. ”Mitä te teette?” Ren’i kysyi. ”Osa sotilaistani on edelleen tuolla!”

”He ovat romahduksen toisella puolella, ylhäisyys,” Vannuil sanoi. ”Emme voi jäädä odottamaan heitä.”

”Mutta—”

”Sava huolehtii heidät turvallisesti suojaan. Tulkaa. Emme voi tehdä enempää heidän hyväkseen juuri nyt.”

Kasarmilla oli täysi kaaos. Kahdesta asuinparakista nousi savua, jossain vesiputki oli puhjennut, ja järkyttyneet alokkaat kyhjöttivät joukkuetoveriensa seurassa kuin parvi säikähtäneitä varpusia, jotka yrittivät hakea turvaa toisistaan. Kapteenit ja upseerit karjuivat komentoja alaisilleen ja yrittivät saada järjestyksen palaamaan.

”Meidän on päästävä takaisin palatsiin,” Ren’i sanoi. Ajatukset olivat kuin puuroa; hän ravisteli päätään, yrittäen saada sumun katoamaan aivoistaan. ”Jos iskuja tulee lisää, olemme täällä nalkissa.”

”Ehkä juuri se oli niiden tarkoitus,” Jen’ei sanoi synkästi. ”Eristää kasarmi muusta kaupungista, jotta legioonat eivät voi kutsua vahvistuksia.”

Ren’i oli samaa mieltä hiljaa mielessään.

Näky, joka heitä kohtasi, kun he kulkivat kasarmialueen halki kohti taukotupaa sai heidät seisahtumaan niille sijoilleen. Katos, joka suojasi vankityrmiin johtavia portaita, oli romahtanut räjähdyksen aiheuttaman järistyksen voimasta. Ren’i ja Vannuil katsoivat toisiaan.

”Meiqäl,” he sanoivat yhtä aikaa.

Sotilaat, jotka tavallisesti vartioivat portaita, olivat tiessään. Verijäljet maassa kertoivat, että hyökkäys oli yllättänyt heidät yhtä pahasti kuin kaikki muutkin. Vannuil kiipesi kaatuneiden pylväiden yli ensimmäisenä ja suuntasi portaikkoon Ren’i kintereillään. Muut seurasivat heidän perässään niin rivakasti kuin pääsivät.

Käytävä oli romahtamaisillaan. Särkyneitä tiiliä ja kivimurskaa oli lattialla paksuna kerroksena, ja kahden ensimmäisen sellin ovet olivat vääntyneet pahasti. He kuulivat vaimean äänen kiroilevan ja valittavan rynnätessään toiset portaat alakertaan, missä eristyssellin ovi oli puoliksi rakosellaan. Kattopalkki oli katkennut ja romahtanut, tukkien oviaukon osittain.

”Meiqäl!” Vannuil huusi. ”Oletteko siellä?”

Kiroilu taukosi hetkeksi. ”No, missä muuallakaan?”

”Olen tulossa. Älkää liikkuko.” Vannuil kääntyi Ren’in puoleen, silmät iskien kipinää. ”Auttakaa minua!”

Ren’in ja Suwan avulla hän sai raivattua oviaukkoa tukkivan rojun tieltään. Katosta varisi lisää kiviä ja hiekkaa heidän niskaansa. Vannuil heitti kilpensä ja asevyönsä Suwalle ja puski väkivalloin oven auki, vääntynyt metalli aavemaisesti valittaen. Huone oli hämärä, mutta käytävän vihertävässä valossakin erotti, että sellin katto oli romahtanut. He kuulivat Meiqälin sadattelevan jossain huoneen perällä, kun katosta tippui sateena pikkukiviä.

Vannuil ei sanonut mitään riisuessaan rintapanssarinsa ja olkasuojansa. Hän kävi polvilleen, työnsi irtokivet tieltään, ja katosi näkyvistä kontatessaan kattopalkkien ja haljenneiden tiilien verkostossa selliin.

Toiset eivät uskaltaneet päästää ääntäkään odottaessaan. Ulkoa kantautuva tärinä puhui selvää kieltään: koko kasarmi oli hälytystilassa. Sadat jalkaparit juoksivat poispäin, kohti portteja ja vartiotorneja, saaden katon vavahtelemaan uhkaavasti.

Romahdus oli tehnyt jotain selliosastoa suojaavalle loitsulle. Sen läsnäolon tunsi edelleen paineena takaraivossa, mutta Ren’i kurkotti kohti ashaytaan ja huomasi voivansa koskettaa sitä vaikeuksitta.

Sellistä kuului vaimeita ääniä, kun jotain painavaa liukui lattiaa pitkin. Joku puhui hiljaa; ääni oli liian vaimea, jotta Ren’i olisi voinut erottaa kumpi naisista se oli. Iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua Vannuilin sotkuinen pää ilmestyi uudelleen näkyviin rojuvuoren alta. Hän veti itsensä ulos aukosta ja ojensi kätensä Meiqälille, joka ryömi hänen kannoillaan.

Marsalkan kasvot olivat likaiset eikä tämä laskenut painoa toiselle jalalleen lainkaan, kun Vannuil auttoi hänet seisomaan, mutta punoittavien silmien ilme ei ollut lientynyt tuumaakaan sitten viime näkemän.

”Marsalkka,” Ren’i sanoi. ”Korkeimpien kiitos, että olette hengissä.”

Meiqäl ei katsonut häneen. ”Onko tämä jokin uusi kishalainen tapa teloittaa sotavangit vai eikö tässä paskakaupungissa osata edes rakentaa kunnolla?”

”Käytöstavat,” Vannuil tiuskaisi. ”Muistakaa kelle puhutte!”

”Tiedän tasan tarkkaan kuka hän on, eikä se kiinnosta minua paskaakaan.” Meiqäl yritti riuhtaista itsensä irti Vannuilin otteesta, mutta valahti kalpeaksi tomukerroksen alla yrittäessään laskea toisen jalkansa maahan, ja menetti tasapainonsa. Vannuil tarttui häneen ennen kuin hän ehti kaatua.

”Nyt riittää!” Vannuil kuulosti siltä kuin olisi läksyttänyt pahankurista pikkulasta. ”Loukkaatte vain itsenne pahemmin, jos jatkatte!”

Meiqäl mutisi jotain epämääräistä, eikä kohdannut naisen katsetta.

He kaikki hätkähtivät, kun uusi räjähdys ravisutti lattiaa ja irrotti lisää kiviä katosta. Sotilaat nostivat kilpensä päiden suojaksi viime hetkellä.

”Se tuli läheltä,” Ren’i kuiskasi, kun vapina lakkasi. ”Yrittävätkö he päästä kasarmille?”

”Meidän on päästävä pois täältä,” Vannuil sanoi.

”Miten? Portit ovat ainoa uloskäynti, ellemme halua uida kasarmilta satamaan.”

”Voisiko joku viimein selittää, mitä hittoa täällä on tekeillä?” Meiqäl puuttui keskusteluun. Hän vältteli edelleen muiden katseita ja näytti puhuttelevan lattiaa puhuessaan. ”Sen jälkeen, kun te kävitte vierailulla, täällä on ollut kuin Zlaroveissa maanjäristyksen aikana.”

”Se on pitkä tarina, eikä tämä ole oikea paikka tai aika sille.” Ren’in katse osui kivien tukkimaan oveen käytävän päässä. ”Onko tuo vielä käyttökelpoinen?”

”Kuka ties. En usko, että sitä on käytetty vuosikymmeniin,” Vannuil sanoi kulmiaan rypistäen.

”Se johtaa viemäriin, eikö johdakin?”

”Ellei ole romahtanut aikaa sitten.”

”No, siitä otamme nyt selvää.” Ren’i viittilöi kaartilaisilleen ja sanoi, ”auttakaa minua raivaamaan kivet tieltä pois.”

Se ei vienyt kauaa. Ovi oli lukossa ja lukko niin ruosteessa, ettei mitään tapahtunut, kun Vannuil yritti avata sen ashayn avulla. Jen’ei kohautti harteitaan ja yksinkertaisesti survaisi miekkansa oven ja karmin väliin ja väänsi koko roskan väkipakolla auki.

Saranat antoivat periksi ja ovi kaatui koko pituudeltaan lattialle. Oviaukon takana oleva käytävä oli pilkkopimeä ja ilma haisi tunkkaiselta, mutta pikkukiviä lukuun ottamatta tie oli selvä.

”Mennään,” Ren’i sanoi.

He nyökkäsivät ja seurasivat häntä tuntemattomaan.

Kirjoittajan löpinät: Nyt se on piru merrassa ja juotikkaat jaloissa, eli suomeksi: ojasta allikkoon.