Hol Saron keisarillinen pääkaupunki, 8. neljäskuuta 3045 (19. aikakausi)

Vesi ryöppysi kielekkeen yli kohisten leveinä putouksina, jotka lähes peittivät alleen kalliosta ulospistävien patsaiden piirteet. Aurinko ulottui niiden alapuolella seisovalle katselutasanteelle vain keskipäivällä. Muulloin patsaiden ja niiden takana nousevan vuoriston varjot peittivät näkyvistä kanjonin, jonne vesi syöksyi.

Ren’i seisoi tasanteella yksin ja värisi. Putouksen juurella oli paljon viileämpää kuin kaupungissa, ja alaspäin alati syöksyvät vesimassat täyttivät ilman pisaroilla, joka tekivät näkymästä utuisen ja epätodellisen. Hän pyyhki kasvojaan, vaikka tunsi uusien pisaroiden osuvan ihoonsa melkein saman tien. Vaikka kevätjuhlan päivänä lämpötila kertoi, että talvi oli viimein päästänyt Hol Saron otteestaan, yksihihaisen juhla-asun materiaali ei riittänyt pitämään vedestä huokuvaa koleutta loitolla.

Patsaat oli veistetty kymmeniä metrejä korkeaan pystysuoraan kallionseinämään, ja vesi virtasi useina pienempinä putouksina niiden päiden välistä kuin loputon, liikkuva viitta. Vesi oli hionut vuosituhansien saatossa patsaiden piirteet pehmeiksi ja sumeiksi, mutta jopa ryöppyävän veden läpi saattoi erottaa jokaisen patsaan esittävän eri henkilöä. Niitä oli yhteensä kahdeksan.

Aivan putouksen oikealla laidalla seisoi Ahnin, alkumeren ja tuulten valtiatar, kämmenet käännettynä alaspäin kohti virtaavaa vettä. Najdur, jota myös Yksikätiseksi kutsuttiin, sillä jumalan ojennetun käsivarren vesi ja jää olivat vieneet mukanaan jo vuosituhansia sitten. Tämän vieressä seisoi Mashoer’an, portinvartija, jonka pitkä viitta kiertyi hänen jalkojensa ympäri ja katosi alla vellovaan virtaan. Tari ja Khuus, rakastavaiset, alkumantereen nostajat, heidän kiviset kätensä ikuisesti yhteenliitetyt. Niistä riippui talvisin pitkiä jääpuikkoja.

Ren’i tunsi kaikki kahdeksan jumalaa jo vanhasta muistista. Hän muisti katselleensa niitä ensimmäistä kertaa paljon matalammalta. Hän kuuli mielessään isänsä äänen, kun tämä osoitti jokaista kuvajaista vuoron perään ja opetti hänelle niiden nimet. Kosken pauhu ja tasanteen alla aukeava pitkä pudotus olivat pelottaneet häntä tuolloin ja vieneet suurimman osan hänen huomiostaan.

Nyt vesi oli talven jälkeen niin korkealla, ettei hän erottanut vuoren kupeessa olevaa onkaloa, jonne joki virtasi. Se sai hänen silmissään pudotuksen näyttämään vielä pidemmältä. Jos jokeen tipahti veden ollessa matalalla, saattoi sentään luottaa siihen, että matka luultavasti päättyisi onkalon juurella olevia teräviä kiviä vasten varsin nopeasti. Sulavan lumen nostattamat kuohut sen sijaan saattaisivat viedä pudonneen hengissä tulvivaan luolaan asti, eikä kukaan tiennyt miten pitkälle matka siellä jatkuisi vailla toivoa poispääsystä.

Hän astui tasanteen reunalle ja nojasi suojakaiteeseen silmiään siristellen. Kivi oli kylmä ja kostea vasemman käsivarren paljasta ihoa vasten. Kauimmaisten patsaiden kasvot erottuivat vain vaivoin tasanteelle asti.

Rakastavaisten vieressä seisoi Merenos-luopio, hänen kasvonsa luotuina kohti taivasta. Ren’i kuvitteli näkevänsä mereshien mystikkojumalan ilmeessä jotain haaveksuvaa, vaikka tiesikin, ettei pystynyt erottamaan sitä niin tarkasti, että voisi olla asiasta varma. Tämän vieressä seisoi Quan, taivashien esi-isä ja Kishan valtakunnan perustaja, jonka käsi lepäsi Merenoksen oikealla olkapäällä kauan sitten särkyneen veljeyden merkkinä. Toinen käsi oli ojennettuna kohti tasanteelle johtavia portaita.

Se oli kai tarkoituksellista, Ren’i arveli. Ankarailmeinen Quan näytti osoittavan tietä, joka johti aina hänen kaupunkiinsa ja perustamansa valtakunnan sydämeen asti.

Etäämpänä muista seisoi yksinäinen hahmo, jonka jalkojen välistä joki virtasi ja katosi vuoren sisään. Kauarinin sanottiin vartioivan rajaa Melkemin ja alisen maailman välillä, jonne Tuonelan joki kuljetti sieluja lautturin lailla.

Kukahan teidät aikoinaan veisti? Ren’i pohti itsekseen, kuten jo kymmeniä kertoja aikaisemmin.

Kivipatsaat seisoivat mykkinä putouksen jylinässä. Vaikka Ren’in ensitapaamisesta Kahdeksan Korkeimman kanssa oli jo vuosikymmeniä aikaa, hän tunsi itsensä edelleen pieneksi rikkahipuksi heidän edessään.

Keisariperheen verilinja polveutui suoraan Quanista, ainakin perimätiedon mukaan, mutta siihen, oliko tiedossa perää, ei osannut kukaan antaa varmaa vastausta. Ren’i oli usein tuijottanut Quania vastausten toivossa, muttei voinut valehdella itselleen: kivijumalan kuvassa ei ollut mitään piirteitä, jotka hän olisi tunnistanut itsessään.

Ren’in käsi meni vaistomaisesti kaulalleen. Hän löysi sormenpäillään ihoaan vasten lepäävän riipuksen tutun muodon kankaan läpi, kunnes havahtui ja tajusi, mitä oli tekemässä. Hän veti kätensä pois vastahakoisesti.

Keisarillisen Akatemian historioitsijoiden mukaan Korkeimpien patsaat olivat vanhempia kuin itse Hol Saron kaupunki. Ajatus sai kylmä väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Hol Saro nykyisessä muodossaan oli seissyt paikallaan kokonaisia aikakausia, lähes sataviisikymmenentätuhatta vuotta. Se oli nähnyt keisarien ja keisarinnojen tulevan ja menevän, ja ennen perustamistaankin sen paikalla oli seissyt jo kaupunki, aina Quanin päivistä lähtien.

Silti kanjonissa aika tuntui pysähtyneen tavalla, joka sai muun maailman kalpenemaan. Tavallinen kivi olisi murtunut ja hioutunut hiekaksi veden armoilla niin pitkän ajan saatossa, mutta patsaat seisoivat hievahtamatta paikoillaan kuin jumalat itse asuttaisivat kivestä veistettyjä kuviaan. Ren’i arveli, että niiden veistäjät olivat suojanneet ne eroosiota vastaan jollain loitsulla, jonka olemassaolo oli pyyhkiytynyt historiasta tekijöidensä lailla. Kenties loitsun voimakin oli hiutunut aikojen saatossa, kuten patsaatkin, antaen pikku hiljaa periksi vedelle ja luonnonvoimille.

Yksi asia oli taivashillekin selvää. Mikään taikuus maailmassa ei ollut ikuista.

Ren’i kuuli lähestyvien askelten metallisen kalinan takanaan ja veti syvään henkeä, kooten itsensä henkisesti.

”Prinssi Ren’i.”

Ren’i sulki hetkeksi silmänsä. Hänen äänensä oli tasaisen väritön, kun hän vastasi. ”Niin, kapteeni?”

Metalli helähti, kun kapteeni siirsi painonsa toiselle jalalle. ”Pahoittelen keskeytystä, teidän ylhäisyytenne, mutta teitä odotetaan jo palatsissa.”

Ren’i laski vasemman kätensä keskelle rintakehää ja kumarsi syvään vesiputouksen suuntaan irrottamatta silmiään patsaista. Hän suoristautui, pyyhkäisi kosteat hiussuortuvat otsaltaan, ja kääntyi kohtaamaan Hamrin odottavan tuijotuksen.

Kapteeni Hamr oli juhlapäivänäkin – tai ehkä juuri sen kunniaksi – täydessä sotisovassa pitkiä haarniskoituja saappaita ja rintapanssaria myöten. Tämän pitkä musta tukka oli sidottu niskaan tiukalle poninhännälle, jättäen pitkät, suipot korvat selvästi näkyviin ja paljastaen hänet ensinäkemältä taivashiksi. Se ei olisi oikeastaan ollut tarpeen. Tatuointi, joka kiersi tämän paljasta vasenta käsivartta merkitsi hänet kunniakaartin sotilaaksi, ja Kishan kruununperillisen kunniakaartiin kelpuutettiin vain täysiverisiä demoneja.

Kapteeni karaisi kurkkuaan merkitsevästi. ”Ylhäisyys, jos viitsisitte.”

Ren’i kaivoi taskustaan kangasnenäliinan ja kuivasi kasvonsa. Kankaaseen jäi mustia rantuja. Kapteeni huokaisi kärsivin ilmein.

”Lienee parasta, että pysähdymme pikaisesti huoneistossanne.”

”En voi myöhästyä paraatista.”

”Kaikella kunnioituksella, ylhäisyys, mutta emme voi laskea teitä keisarinnan eteen tuon näköisenä,” Hamr sanoi merkitsevästi, ja Ren’i irvisti. ”Ylhäisyys, olkaa niin hyvä.”

Ren’i lähti nousemaan kiviportaita Hamr kintereillään kolistellen. Hän oli lukenut kapteenin äänensävystä sen, mitä tämä ei kohteliaisuuttaan viitsinyt sanoa ääneen: että itsehän hänen keisarillinen korkeutensa oli päättänyt mennä putoukselle pilaamaan ehostuksensa vuoden suurimman juhlapyhän aamuna.

Ylätasanteelle noustessaan Ren’in katse viipyili vielä viimeisen kerran patsaissa. Historiankirjat olivat täynnä piirrosjäljennöksiä, jotka kertoivat miltä niiden kasvot olivat aikoinaan näyttäneet ennen joen ja vuodenaikojen vääjäämätöntä voimaa. Ne olivat olleet yksityiskohtaista työtä, johon vain sellainen kuvanveistäjä kykeni, joka oli nähnyt kohteensa ilmielävänä – aikana, jolloin jumalat olivat vielä kävelleet kansojensa keskuudessa.

Kaksikymmentä sotilasta teki kunniaa ja läimäytti rintaansa nyrkillä samanaikaisesti, kun Ren’i saavutti ylätasanteen. He olivat Hamrin tavoin sonnustautuneet koristeelliseen puolihaarniskaan, samanlaiseen, jollaista Ren’ikin kantoi työtehtävissä. Jokaisen asevyöltä roikkui kishalaisen sotilaan yhden käden miekka. Ren’i nyökäytti päätään heidän suuntaansa. Kapteeni Hamr marssi hänen rinnallaan ja kaartilaiset ryhmittäytyivät heidän taakseen tavanomaiseen saattomuodostelmaansa, kymmenen kummallekin puolelle.

Tie kanjonista kaupunkiin kulki kapean, tomuisen vuoristopolun kautta, joka luikerteli käärmeen lailla kohti vanhan kaupungin työläiskorttelin portteja. Rumpujen ja torvien ääni voimistui heidän lähestyessään. Aika ajoin heidän ohitseen virtasi joitakin kulkijoita kohti kanjonia, mukanaan pieniä lahjoja vietäväksi Korkeimmille, mutta tavalliseen päivään verrattuna kulkijoita oli niin vähän, että sotilaiden ei tarvinnut tehdä saattueelle tilaa kulkea. Ren’i kiristeli hampaitaan omalle tyhmyydelleen. Tavallisena päivänä tulijoita saattoi olla tulvaksi asti. Väen vähyys viittasi epämiellyttävästi siihen, että hän oli hukannut taas ajantajunsa ja juhla oli jo alkamaisillaan.

Hol Saron vanhan kaupungin kortteleista kauneimman, Menushen, punatiiliset muurit kylpivät kalpeassa kevätauringon paisteessa heidän alapuolellaan. Polku oli harvoja paikkoja, josta sai käsityksen kaupungin todellisesta koosta. Vanha kaupunki taiteilija- ja työläiskortteleineen näytti levittäytyvän horisontista horisonttiin ja aina Pohjoisen meren rannalla lepäävään satamaan saakka. Tornien ja korkeimpien talojen katoilla punaiset juhlaviirit lepattivat tuulessa, hopea- ja kultalankakirjailut auringossa kimaltaen. Kun he saavuttivat kivisillan, joka yhdisti putoukselle vievän tien vanhan kaupungin takaporttiin, sotilaat levittäytyivät suoja-asemiinsa Ren’in ympärille.

”Hänen ylhäisyytensä, kruununprinssi Ren’i mar Oereinen!” kapteeni Hamr karjaisi äänellä, joka kuului luultavasti satamaan asti.

Sillalle kertyneet kaupunkilaiset tekivät äkisti tietä ja pakkautuivat reunoille, jotta saattue pääsi marssimaan ohitse häiriöttä. Hamr joutui toistamaan huutonsa useaan kertaan heidän kulkiessaan rivakasti Menushen katujen kautta kohti palatsialuetta.

Ren’i huomasi vain hämärästi kuinka sivustakatsojat kumarsivat hänen kulkiessaan heidän ohitseen: hänen huomionsa oli äkillisessä satojen torvien kuorossa, jonka ääni peitti hetkeksi kaiken muun alleen. Hän pystyi melkein kuvittelemaan tuntevansa maan jalkojensa alla tärähtelevän, vaikka tiesi, että he olivat liian kaukana voidakseen oikeasti tuntea sitä.

”Kulkue on lähdössä Galasen vanhan torin aukiolta, teidän ylhäisyytenne,” Sava, yksi kaartin vanhimmista sotilaista, sanoi Ren’in oikean olan takaa.

”Pistetäänpäs vähän vauhtia,” Ren’i vastasi. ”Kapteeni!”

Hamr heilautti kättään merkiksi siitä, että oli kuullut. Hän kaartoi kolmen risteyksen jälkeen äkisti oikealle sen sijaan, että olisi johdattanut saattueen lyhintä tietä edessä häämöttävää torialuetta kohti.

”Minne te oikein viette meitä, kapteeni?” Ren’i kysyi ja pidensi askeliaan vaistomaisesti pysyäkseen tämän tahdissa. Ren’i oli taivashiksikin pitkä, mutta sai silti tehdä töitä pysyäkseen kapteenin perässä, kun tämä päätti tosissaan mennä kovaa.

”Emme pääse millään torin kautta ajoissa tässä tungoksessa. Käytämme palvelusväen vanhaa sisäänkäyntiä.”

Ren’i tunsi kaupunkilaisten katseet niskassaan ja oli hiljaa kiitollinen kapteenin valinnasta. Hän ei kaivannut kaiken muun lisäksi riesakseen juoruilua siitä, että kruununprinssi oli Kevätparaatin päivänä lähtenyt ostoksille ja epäkunnioittavasti jättänyt saapumatta muun keisarillisen seurueen mukana juhlaan. Hän piti katseensa tiukasti tiessä ja ryhtinsä suorana, ja työnsi turhat ajatukset visusti mielestään.

Hän ei tunnistanut kujaa tai porttia, jonka kautta kapteeni johdatti heidät, mutta hänellä oli mielikuva siitä missä he olivat suhteessa palatsialueeseen. Palvelusväen asuttama itäsiipi sulautui lähes saumattomasti kaupungin pohjoisosaa kiertäviin muureihin, joiden sisällä oli entisaikoina kuljetettu kauppatavaraa suoraan satamasta palatsiin, suojassa uteliailta katseilta ja ryöväreiltä. Samat käytävät olivat edelleen osittain käytössä, ainakin vanhasta kaupungista keittiöväen asuintiloihin. Ilma käytävässä oli ummehtunutta ja kosteaa, ja seinät ja katonraja olivat vuosisataisen noen tahraamat. Savuttavat lyhdyt ja soihdut heittivät kelmeää valoaan kulkijoiden ylle ja saivat Ren’in kurkun karheaksi.

Heidän askelensa kaikuivat onttoina pitkin käytävää ikuisuudelta tuntuvan ajan. Katujen äänet olivat kaikonneet täysin portin sulkeuduttua heidän perässään, eikä Ren’i erottanut juhlista kantautuvaa musiikkia tai tuhansien jalkojen aiheuttamaa tömähtelyä.

Oli helpotus, kun Hamr heitti viimein ovet auki ja he astuivat ulos leveään käytävään, jonka korkeita kiviseiniä peittivät tutuin kuvion koristellut ryijyt. Tuoksuista päätellen päivällisen valmistus oli jo täydessä vauhdissa, ja etäänpänä palvelusväkeä juoksenteli avoimesta oviaukosta toiseen tasaisena virtana kiinnittämättä tulijoihin mitään huomiota.

Kapteeni Hamr pysäytti pelästyneen näköisen siivoojan – korvista ja turkoosiin vivahtavasta ihosta päätellen merjilin – ja käski tätä järjestämään sanan Ruanille, että hänen ylhäisyytensä odottaisi tämän palveluksia huoneissaan niin pian kuin mahdollista.

Hamr kääntyi katsomaan Ren’iä.

”Mennään sitten, ylhäisyys. Ja pitäkääkin kiirettä.”

Keisarillisen kruununperillisen makuukammarin korkeat tammipuiset ovet kolahtivat kiinni Ren’in selän takana. Seinäryijyistä ja paksuista samettiverhoista huolimatta huone oli yhtä kolkko kuin linnoituksen muutkin osat, sillä juuri sellainen se todellisuudessa oli: linnoitus. Sitä kutsuttiin palatsiksi vain pelkästä kohteliaisuudesta, tai kenties pröystäilynhalusta.

Kivi, jota Korkeimpien vuorilta oli vuosituhansien saatossa louhittu kaupungin rakentamiseen, oli yhtä syvänharmaata väriltään kuin taivas Hol Saron yllä talvikuukausien aikana, ja linnoitus oli rakennettu paksuista, jyhkeistä lohkareista kestämään niin piiritykset, sodat, kuin vuosisatojen vääjäämätön, periksiantamaton marssi.

Ruan Galaselainen, Ren’in henkilökohtainen kamaripalvelija hänen varhaislapsuudestaan lähtien, oli jo polvistunut muodollisesti odottamaan keskelle lattiaa, molemmat kädet rintakehän yli ristittyinä. Tämän pää taipui syvään kumarrukseen ennen kuin Ren’i ehti ottaa askeltakaan, taidokkaasti punotut letit lähes lattiaa hipaisten.

”Teidän ylhäisyytenne kutsui minua,” Ruan sanoi muodollisesti.

Ren’i päästi malttamattoman äänen, sormet jo kauluksen napitusta avaten. ”Annetaan muodollisuuksien olla, meillä ei ole paljon aikaa. Ole kiltti ja nouse.”

Ruan ei mielellään jättänyt mitään viime tinkaan, ja oli nytkin selvästi varautunut kuromaan umpeen niin paljon menetettyä aikaa kuin mahdollista. Leveälle vuoteelle oli jo levitetty vaihtovaatteita, ja kiillotetut hartiasuojat lepäsivät rintapanssarin vieressä. Ruan käänsi katseensa tahdikkaasti samalla, kun Ren’i riisuutui, ja keräsi tämän tiputtamat vaatteet lattialta yksitellen, viikaten ne huolellisesti oven pielessä odottavaan pyykkikoriin. Ren’i istuutui peilipöydän eteen odottamaan pelkkä aluskerrasto yllään, vaikka viileä ilma sai ihon kananlihalle.

Ruan toi saman tien tarjottimensa, jolle oli aseteltu kampoja, erilaisia kullalla ja hopealla koristeltuja hiuskiinnikkeitä, sekä kokonaisen armeijan tarpeisiin meikkitarvikkeita. Hän silmäili Ren’in kasvoja kriittisesti, huulet kaventuen huomatessaan, kuinka hänen aamulla tekemänsä silmämeikki oli levinnyt.

”Hyvänen aika, vastahan minä meikkasin teidät aamulla. Mitä ihmettä te oikein olette ehtineet jo tehdä?” Ruan huokaisi. ”Antaa olla, älkää vastatko. Korjaan sen mitä pystyn, mutta kokonaan uutta meikkiä en enää ehdi tehdä.”

Ren’i piti kasvonsa visusti peruslukemilla, vaikka tiesi ansainneensa torunsa.

Ruan pyyhki pois enimmät levinneet kajaalit Ren’in luomista ja poskilta, ja sekoitti sitten jäljelle jääneiden suhrujen päälle uuden, savuisen luomivärin. Ren’i sulki silmänsä ja istui hievahtamatta paikoillaan. Hän tunsi siveltimen tutun, viileän kosketuksen, kun Ruan maalasi mustalla kajaalilla uudet rajaukset Ren’in yläluomiin. Kun Ruan käski häntä avaamaan taas silmänsä, hän näki peilissä huolitellut kasvot, joissa ei ollut merkkiäkään siitä, että hän olisi tehnyt koko aamuna muuta kuin valmistautunut juhlaan. Vihreitä silmiä reunustivat ohuet, mustat rajaukset, jotka kaartuivat ylöspäin, ja häivytetty luomiväri sai kokonaisuuden näyttämään alusta asti harkitulta.

Ruan otti paksun siveltimen ja suti aurinkopuuterilla aavistuksen lisäväriä Ren’in korkeisiin poskipäihin. Se korosti hänen vaalean ihonsa oliiviin taittavaa sävyä ja pisamaisia kasvojaan juuri sopivasti, antaen lopputulokselle luonnollisen silauksen.

Uusi torventoitotus halkoi ilmaa. Sitä seurasi kahden sydämenlyönnin kuluttua suurrumpujen kumina, joka kaikui palatsialueen halki kuin ukkosenjyrinä. Kulkue oli lähestymässä Miren kautta palatsin edessä olevaa aukiota.

Ruan kohtasi Ren’in katseen peilin kautta. Tämä näytti vaalean peruukkinsa alla kireältä ja kalpealta, mutta hänen kätensä eivät kiirehtineet, kun hän avasi Ren’in hiukset sotkuiselta poninhännältä ja harjasi ne rauhallisin ottein, suostutellen kosteuden innostamat hiussuortuvat takaisin ruotuun.

”Olin ajatellut teille jotain juhlallisempaa täksi päiväksi,” Ruan sanoi kootessaan Ren’in tulenpunaiset hiukset pitkälle, tiukalle poninhännälle, joka jätti hänen suipot korvansa paljaiksi.

”Tämä on keisarinnan juhla, ei minun.”

Ruan puri alahuultaan. ”Mutta kevätjuhla on koko vuoden kohokohta, ylhäisyys.”

”Yksinkertainen riittää, Ruan,” Ren’i sanoi, tunnistaen huolen hänen ilmeessään. ”Kevät tulee ensi vuonnakin. Annan sanani, että saat kehittää jotain repäisevää sitä varten.”

Ruan pudisti huokaisten päätään, mutta Ren’i näki hänen hymyilevän. Ruan erotti poninhännästä yksittäisen, paksun hiussuortuvan, ja jätti sen roikkumaan vapaana Ren’in ohimolta kehystämään hänen kasvojaan. ”Jotain yksinkertaista siis, ylhäisyys, tuomaan piirteenne esiin.”

Ren’i virnisti. ”Kiitos, Ruan.”

Hän pukeutui ennätysajassa Ruanin valvovan silmän alla. Tämä ojensi hänelle jokaisen vaatekappaleen yksitellen, varoen huolellisesti, etteivät heidän kätensä koskeneet vahingossa toisiinsa, ja auttoi tottunein ottein kiristämään rintapanssarin ja olkasuojien hihnat. Ren’i kiinnitti painavan punaisen samettiviitan roikkumaan olkasuojista. Kun hän oli valmis, hän laskeutui toiselle polvelleen ja antoi Ruanin asetella rubiinikoristeisen otsarivan päähänsä.

Kangas kahisi, kun Ren’i nousi takaisin jaloilleen. Pitkä, mustanpunainen tunika ulottui häntä lähes puoleen sääreen, ja sen kultaisella langalla tehdyt ristipistokoristeet välkkyivät auringonvalossa hänen jokaisen liikkeensä mukana. Taidokkaasti leikattu tunika jätti sekä vasemman puolen yläselästä että vasemman käsivarren paljaaksi niin, että tatuoinnit erottuivat selvästi. Niitä oli lukuisia. Keisarikunnan syreenivaakuna Quanin sivuprofiilin vieressä yläselässä, olkapäähän kaiverrettu keisarillisen armeijan symboli – kahdeksan jumalan kahdeksan miekkaa ympyrämuodostelmassa –, ylipäällikön kahdeksansakarainen tähti, jonka lävisti miekka, sekä hänen isänsä vaakuna, kaksi pihlajanoksaa ristissä, merkkinä hänen verilinjastaan. Hänen kuului kantaa niitä ylpeänä juhlivan kansansa edessä.

Oveen koputettiin kahdesti. Ruan kumarsi syvään ja vajosi takaisin polvilleen lattialle.

”Menkää, ylhäisyys, juhlikaa kansanne kanssa,” hän lausahti viralliselta soinnahtavalla äänellä.

Ren’i kumarsi takaisin, joskaan ei yhtä syvään kuin Ruan. Ren’in huulet liikkuivat äänettömästi, muodostaen sanan ’kiitos’ juuri, kun makuuhuoneen oveen koputettiin uudestaan. Sava ja Yurau seisoivat odottamassa molemmin puolin ovia ja viittoilivat hänelle kärsimättömästi. Ren’i veti syvään henkeä ja marssi ulos, pää korkealla ja selkä luotisuorana. Sotilaat kumarsivat hänelle, Sava ja Yurau etunenässä, ja omaksuivat saattuemuodostelman hänen takanaan. He sovittivat askelluksensa täydellisesti hänen rytmiinsä, joka oli hallittu, kiireetön.

Matka koruttoman eteishallin kautta keisarilliseen paviljonkiin ei ollut pitkä hänen huoneistaan. Kruununperillisen tuli aina olla lähellä valtaistuinsalia, keisarinnan saatavilla, sekä korkeaa parveketta, josta oli näkymä palatsin edessä aukeavalle aukiolle. Aukiolta käsin palatsia oli puolustettu lukuisissa sodissa Hol Saron pitkän historian aikana, ja kruununperillinen oli perinteisesti myös keisarillisen armeijan ylipäällikkö ja istuvan hallitsijan oikea käsi.

Parvekkeelle johtavien käytävien ikkunat olivat auki, ja musiikin ja laulun ääni voimistui jokaisella askeleella, kunnes hän saattoi jo lähes erottaa sanat. Huilujen korkea vihellys sekoittui rumpujen ja käyrätorvien rytmikkääseen sointiin tavalla, joka sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin tottumuksesta.

”Ylhäisyys,” kapteeni sanoi yhtäkkiä ja osoitti oikealle.

”Ja minä kun kuvittelin olevani ainoa mattimyöhäinen,” Ren’i totesi. Hän pysähtyi ja viittoili kaartiaan tekemään samoin.

Sivukäytävää pitkin lähestyi toinen saattue keisarillisen perheen henkilökohtaisten asuntojen suunnalta, eikä saattuetta johtanut hänen isänsä, kuten Ren’i oli yhden hurjan hetken ajan kuvitellut. Hän tunsi kasvojensa sulavan aitoon hymyyn tunnistaessaan tulijat, sillä hän ei ollut nähnyt heitä palatsissa pitkään aikaan.

Chuja, hänen setänsä, oli tavalliseen tapaan huolittelemattoman komea puolipitkine vapaasti liehuvine vaaleine hiuksineen. Hän oli pukeutunut pitkään mustaan tunikaan, jonka materiaali kiilsi valossa. Tunikaa koristi samanlainen liekkikuviointi, joka toistui myös käsivarren ylimmässä tatuoinnissa. Efekti oli vaikuttava: kuvio näytti sulautuvan saumattomasti kankaalta iholle.

Chujan vierellä kulkeva Nahere oli pukeutunut parhaimpiinsa karalaiseen tyyliin: turkiskauluksinen tunika, samanlaista hohtavaa, mustaa materiaalia kuin miehensä, oli napitettu lähes leukaan asti, ja harteillaan hän kantoi turkispuuhkaa, melkein yhtä vaaleaa kuin hänen hiuksensa, jotka oli nostettu ylös monimutkaisella hiuspinnien ja helmikoristeiden yhdistelmällä. Hän ei näyttänyt lainkaan itseltään, vaan jonkinlaiselta virallisemmalta versiolta tavanomaisesta Naheresta, jonka Ren’i tunsi niin hyvin, ja Ren’i oli lukevinaan tämän olemuksesta, ettei tämä tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi asussaan.

”Teidän ylhäisyytenne, teidän armonne,” Hamr tervehti molempia. Hän ja muut kunniakaartin sotilaat kumarsivat.

Ren’i syleili setäänsä lämpimästi ja kumarsi Naherelle, molemmat kädet muodollisesti rinnan yli ristittyinä.

”En odottanut teitä juhlaan ollenkaan,” Ren’i sanoi, käsi tuttavallisesti Chujan olkapäällä. ”Miten edes pääsitte matkustamaan tähän aikaan vuodesta? Luulin, että Kara oli edelleen lumen saartamana.”

Chuja vastasi Ren’in hymyyn, mutta Ren’i näki heti, että ilme oli väkinäinen. ”No, sää suosi meitä tällä kertaa. Teimme parhaamme ehtiäksemme mukaan. En hennoisi jättää sisareni juhlaa välistä.” Hän osoitti kohti ovia. ”No niin, sinun jälkeesi.”

Sotilaat vetivät painavat samettiverhot syrjään ja Ren’i astui suurelle parvekkeelle rakennettuun paviljonkiin Chujan ja Naheren edellä. Alapuolella aukeni Kolmen miekan aukio, joka oli laidasta laitaan täynnä juhlivaa kansaa viireineen ja lippuineen, jotka nousivat ja laskivat ilmassa meren aaltojen lailla. Aukion valtavat portit oli heitetty auki juhlan kunniaksi, ja niiden välistä saapui sadoista tanssijoista koostuva joukko, kaikki hallituissa riveissä, noudattaen täydellisesti samaa sotilaallista rytmiä musiikin tahdissa. Tanssin askeleet tömistivät samassa tahdissa rummunlyöntien kanssa, joka sekoittui Ren’in omiin sydämenlyönteihin. Aukion reunoilla katsojat taputtivat samaa tahtia, osa heiluttaen lippujaan. Näky oli hypnotisoiva, vaikka hän oli nähnyt saman jo kymmeniä kertoja aiemmin.

Väkijoukosta nousi äänekäs kohahdus, kun Chuja, Nahere ja Ren’i astuivat näkyviin. Ren’i nosti vasemman kätensä ilmaan ja aukiolla seisovat sotilaspataljoonat nostivat punaiset liput vastaukseksi tervehdykseen. Hän näki lipuissa oman vaakunansa – teräshanskaan verhotun nyrkin – tuhansien lippujen meressä, keisarinnan ja keisarikunnan syreenivaakunan rinnalla.

Paviljongin toisessa päässä olevalla korokkeella istui keisarinna Ellerram Neljäs, hänen tätinsä, jonka pitkä laahus ryöppysi istuimen käsinojan yli kultaisena aaltona. Keisarinnan punaiset hiukset oli nostettu tämän pään päälle taidokkaaksi nutturaksi, josta erkani kaksi pitkää häntää vapaina suortuvina yli hänen olkapäidensä. Hiuspinneistä roikkuvat kymmenet ametisti- ja timanttisyreenit leijuivat tuulenvireen mukana. Hän ei eleelläkään osoittanut huomanneensa heidän tuloaan, mutta korokkeella seisoi kolme tyhjää tuolia odottamassa.

Keisarinnan oikealla puolella istuva mies nousi seisomaan heidän lähestyessään. Ren’i oli tuntenut isänsä, prinssi Oerein, läsnäolon jo kaukaa. Hän näki kysyvän ilmeen tämän silmissä, mutta Ren’i osoitti ensimmäiset sanansa keisarinnalle.

”Teidän majesteettinne,” Ren’i sanoi ja kumarsi niin syvään, että vapaana roikkuva hiussuortuva hipaisi melkein kiveystä. Ellerram teki eleen kädellään – hänen käsivartensa oli maalattu punaisiksi kyynärpäitä myöten ja sormet kastettu juhlallisesti kultamaaliin, joka oli jättänyt kuivuneita noroja hänen kämmenselkiinsä – ja Ren’i suoristautui. Hänen takanaan myös Chuja ja Nahere suoristautuivat.

”Istuutukaa,” keisarinna sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta kantoi esteittä juhlahumun yli.

Ren’i otti tottuneesti paikkansa keisarinnan vasemmalla puolella. Chuja ja Nahere istuivat Oerein viereen, joka taputti veljensä polvea hymyillen huojentuneesti.

”Ren’i.” Keisarinna hipaisi hänen kättään. ”Kruununprinssin ei ole sopivaa saapua myöhässä virallisiin juhlallisuuksiin.”

Ren’i tunsi kasvojaan kuumottavan ja oli kiitollinen, että se tuskin näkyi aurinkopuuterin alta. Hän laski katseensa ja nyökkäsi. ”Olette täysin oikeassa, teidän majesteettinne. Olen pahoillani, että annoin teidän ja kansalaisten odottaa.”

Ellerram vilkaisi häntä silmäkulmastaan. ”Oliko teillä sovelias syy myöhästyä?”

Ren’i päätti, että rehellisyys oli hänen paras vaihtoehtonsa. ”Kävin jättämässä kunnianosoitukseni Korkeimpien putouksella.”

”Oikein hyvä.” Keisarinnan huulet kääntyivät pieneen hymyyn. ”Juttelemme lisää illallisen jälkeen. Meillä on eräs ehdotus, josta haluamme keskustella kanssanne kahden kesken.”

Ennen kuin Ren’i ehti vastata Ellerram kääntyi veljiensä suuntaan, pitkät, kultaiset korvakorut hiljaa helisten liikkeen mukana. ”Prinssi Chuja. Valtiatar Nahere,” Ellerram sanoi. ”Tunsimme läsnäolonne jo saapuessanne kaupunkiin. Olemme ilahtuneet, että pääsitte liittymään joukkoomme tänä tärkeänä päivänä.”

Chujalla oli samat terävät piirteet ja pyöreät silmät kuin sisarellaan, mutta siinä missä Ellerram oli talvenkalpea ja punatukkainen, Chujan ihossa oli selkeä oliivinsävy, aivan kuten Oereilla ja Ren’illä. Chuja hymyili sisarelleen, mutta tämän kädet olivat puristuneet nyrkkiin.

”Emme hennoisi jättää teitä yksin surussanne, teidän majesteettinne,” hän sanoi. Hänen silmänsä kiinnittyivät hetkeksi keisarinnan silmien yli maalattuun punaiseen raitaan, kishalaiseen surun merkkiin. ”Olemme täällä tukenanne, jos sitä kaipaatte.”

Ellerrammin katse siirtyi Nahereen ja hän ojensi maalatun kätensä tätä kohti. ”Valtiatar Nahere.”

Nahere hätkähti, mutta hetken epäröityään tarttui keisarinnan ojennettuun käteen. Kultaiset sormet kiertyivät Naheren sormien ympärille.

”Olemme otettuja läsnäolostanne, rakas sisar,” Ellerram sanoi. ”On suuri vääryys, ettemme ole voineet tutustua toisiimme kunnolla suruaikamme johdosta. Toivomme, että voimme korjata tämän erheen vierailunne aikana. Olemmehan sentään nykyään perhettä.”

”Se olisi suuri kunnia, teidän majesteettinne,” Nahere sai sanotuksi. Hän toipui hämmennyksestään hyvin, Ren’i myönsi sen. Hän oli nainut keisariperheeseen alle kaksi vuotta sitten, mutta kukaan ei olisi voinut hänen käytöstapojensa perusteella päätellä tämän syntyperää mitenkään.

”Keskustelkaamme juhlaillallisella lisää. Runoilijan lahjanne ovat palatsissa tunnettuja ja kuulisimme mielellämme otteita tuoreimmasta kokoelmastanne,” keisarinna sanoi. Hän päästi Naheren kädestä irti, kun musiikkiin tuli tauko, ja nousi seisomaan.

Odottava hiljaisuus laskeutui väkijoukkoon hänen astuessa alas korokkeelta. Hän teki kädellään pienen eleen, kosketti kaulaansa ja Ren’i tunsi, kun hän vapautti ashaynsa. Se kuulosti tuulen huokaukselta hänen mielessään.

”Kansalaisemme, Quanin veri,” keisarinna lausui muodollisesti korottamatta ääntään, mutta loitsu voimisti hänen äänensä niin, että se kantautui yli aukean ja sitä ympäröiville kaduille saakka vaivattomasti. Auringonvalo osui häneen ja sai hänen tulipunaisen tukkansa hehkumaan kuin tulenlieskan. ”On tullut aika jättää pitkän talven taakka taaksemme. Vaikka rakastettu Mitae on poissa keskuudestamme, emme voi antaa murheelle ikuisesti valtaa. Kevät on jälleen koittava ja jumalat kävelevä Melkemin kamaralla, kuten on ollut jokaisena keväänä aikakausi toisensa jälkeen. Juhlikaatte kanssamme.”

Keisarinnan takana seisova järkälemäinen nainen sotilashaarniskassa astui lähemmäs häntä, kumarsi ja ojensi keisarinnalle lyhyeen tankoon pujotetun lipun. Keisarinna nosti sen yhdellä kädellä ja antoi tuulen tarttua Kishan punavihreään lippuun katsojien hurratessa ja taputtaessa. Parven molemmissa päissä seisovat vartijat vetivät miekat huotristaan ja kohottivat ne ilmaan kunnianosoituksena.

Ren’i pakotti itsensä hymyilemään, kun katsojat ja tanssijat kumarsivat keisarinnalle. Juhlan aloitus oli seremoniallinen ja toistui vuodesta toiseen samanlaisena, mutta siinä oli silti jotain oudon kodikasta, joka sävähdytti häntä aina uudelleen.

Aukion keskellä seisoi kymmenissä pitkissä riveissä vasta täysi-ikäistyneitä kishalaisia, jotka olivat kaikki pukeutuneet punaiseen juhla-asuunsa. Jokaiselle oli reiteen kiinnitetty puukko koristeellisessa huotrassa – ensiveitsi, jonka jokainen kishalainen sai täysi-ikäistymisen merkiksi.

Hän muisti edelleen, miltä oli tuntunut seistä aukiolla tuhansien silmäparien alla perhosia vatsassaan. Häntä oli jännittänyt niin, että hänen oli tehnyt mieli oksentaa. Sitten musiikki oli alkanut ja hän oli unohtanut kaiken muun paitsi askeleet ja rytmin ja sen, miltä tuntui hukuttaa itsensä liikkeeseen. Hän oli kävellyt aukiolle lapsena, vapaana velvollisuuksista, mutta tanssiessa hänestä oli tullut aikuinen velvollisuuksineen ja vapauksineen. Hänen vasen kätensä oli puristanut puukon kahvaa kuin elämänlankaa yhtä tiukasti kuin aukiolla nyt tanssivat nuoret tekivät. Jokaisella heistä oli vasen käsivarsi paljaana ensimmäistä kertaa. Illan ja yön tuntien aikana he saisivat omat ensitatuointinsa ja astuisivat virallisesti aikuisuuteen.

Sitäkin hän oli jännittänyt, miettinyt tulevaa yötä ja kipua. Nyt hänen yläselkäänsä, olkapäätään ja käsivarttaan koristivat jo useat tatuoinnit, joita oli lisätty sitä mukaa, kun hän eteni elämässään ja urallaan. Ensimmäinen niistä oli ollut suurin ja kivuliain; seuraavien kohdalla hän oli jo osannut odottaa neulan tuntua ihollaan ja valmista kuvaa verihunnun alla.

Nuorten kumartaessa viimeisen kerran keisarinnalle ja poistuessa sotilaiden ohjaamana katsomoon aukiolle virtasi keisarillisen orkesterin soittokunta ja kuoro. Ren’i nousi perheensä mukana seisomaan konsertin ajaksi ja he lauloivat muun yleisön mukana kansallislaulun. Vaikka laulu esitettiin virallisesti vanhalla demonikielellä, jota ei kukaan enää puhunut, hän kuuli, kuinka katsojat yhtyivät lauluun monilla eri modernin daqaneesin murteilla. Kishan taivashit, puoliveriset, sekä kuolevaiset – ihmiset, asarit, merjilit ja akherit – yhtenä kuorona.

Laulun aikana tanssijat olivat lähestyneet paviljonkia ja levittäytyneet valmiusasemiinsa. Kun orkesteri ja kuoro siirtyivät aukion reunoille, tykistö ampui ilmoille kahdeksan laukausta ja soittokunta aloitti uuden melodian. Katsojat alkoivat taputtaa musiikin mukana. Iltapäivä oli hiljakseen kääntynyt iltaa kohden, mutta aukion laidoille saapui tasaisena virtana lisää katsojia päivän pääesitystä varten.

Tanssijat olivat odottaessaan omaksuneet pysähtyneen asennon, toinen käsi sivulle ojennettuna, toinen jalka koukistettuna. Ensimmäisten nuottien soidessa he alkoivat liikkua, seuraten tanssia samanaikaisesti, täydellisessä harmoniassa.

Tanssi oli toistunut samana vuosisatoja, kuulemma aina jumalten poismenoa seuranneesta ensimmäisestä aikakaudesta lähtien. Se eteni kuin tarina: talvi lähti vuorilta, laaksoista ja Kishan metsistä, ja tanssijat vapautuivat pysähdyksestään kuin kanjoniin virtaava joki jäistään. Laulu, kumea, moniääninen ja kaikuva, nousi tanssijoiden rivien keskuudesta. Tanssijat raottivat metallikoristeisten viuhkojensa rivejä, ja heidän välistään parven alle astuivat kaikki kahdeksan jumalaa, jokaisella seuranaan palvojien kuoro.

Tari ja Khuus lauloivat ensin. Heidän ympärillään tanssijat pyörteilivät alati kasvavassa spiraalissa, kun maa kohosi merestä ja jumalat astelivat uuden, sorean mantereensa pinnalla, tuoden ensimmäisen kevään maailmaansa. Mashoer’anin tumma ääni kajahteli linnoituksen seinistä mahtavana ja komentavana, kun portinvartijatar sulki taivaan portit jumalten perässä.

Katsojat hyräilivät melodian mukana, kun Quan ja Merenos marssivat keskelle tanssijajoukkoa, toinen pitkä, sotilaallisen vahva ja punatukkainen, toinen lyhyt, tummatukkainen ja hento kuin kaisla.

”Merenos, mun uskottuni, lihaa ja verta läheisempi,” Quanin roolia esittävä laulaja kajautti ilmoille värisevällä bassoäänellään.

Pitkää, hopeista sauvaa kantava Merenos ojensi toisen kätensä dramaattisella eleellä kohti Quania, joka painoi heidän kämmenensä yhteen. Merenos lauloi ikiaikaiset sanat, jotka olivat hänen petostaankin tunnetummat Melkemin jokaisessa osassa, ja monet katsojista yhtyivät lauluun.

”Quan, veljeä läheisempi, kuule mua! Liittäös kätesi mun käteeni, tahtosi mun tahtooni, suojaksi tämän sorean maan!”

He lauloivat harmoniassa nostaessaan vuorijonon Pohjoista merta vastaan. Ren’i tunsi huultensa liikkuvan kuin itsestään, kun hän tapaili balladin sanoja vaistomaisesti.

Tanssijat liikkuivat yhtenä rintamana kuin jokin suuri, monipäinen olento, ja levittivät kantamansa kangashuivit päidensä yläpuolelle, kunnes ne kattoivat kokonaisia rivejä. Monivärisistä kankaista muodostui kuvioita: saaria, järviä, metsiä, kaupunkeja. Laulu saavutti huippunsa ja hiljeni, kaikki kahdeksan jumalaa seisoen suuressa ympyrässä toisiaan kädestä kiinni pitäen. Hiljaisuus ei kestänyt kuin hetken, kun rakettien ujellus täytti ilman, ja ilotulitteet alkoivat räjähdellä kaupungin yllä, valaisten iltahämärän värjäämän taivaan sateenkaaren värein.

”Katsos tuota,” Ren’i kuuli Chujan sanovan parven toisessa päässä.

“Ilotulitemestarit ovat totisesti ylittäneet itsensä tänä vuonna,” Oerei sanoi ihastellen.

Ren’i oli samaa mieltä. Näytös oli tavallistakin pidempi ja kauniimpi juhlistaakseen keisarinnan ensiesiintymistä julkisuudessa tämän puolison, prinssipuoliso Mitaen, poismenon jälkeen. Taivas täyttyi punaisista, violeteista ja vihreistä kuvioista, joita seurasi tasaisin väliajoin kultaisten kipinöiden sade. Ren’i näki ilotulitemestarien huutavan toisilleen komentoja alemmilla parvekkeilla, kun nämä laukaisivat rakettinsa tarkasti hiotun koreografian mukaisesti. Hän kuuli näiden laskevan kolmeen yhteen ääneen kultasateen himmetessä. He sytyttivät sytytyslangat ja astuivat taaksepäin.

Raketit päästivät valtavan suhinan sinkoutuessaan korkeuksiin. Ren’in silmät laajenivat, kun ne räjähtivät yht’aikaisesti, muodostaen kultaisen, siivekkään hevosen. Se kaarteli aukion yllä suurilla valosiivillä, aivan kuin sitä liikuttava taika olisi puhaltanut elämän hengäyksen siihen, ja katsojat osoittelivat sitä innoissaan, suut hämmästyksestä auki. Jopa keisarinnan katse oli pehmennyt. Hän ei hymyillyt, mutta Ren’i tunnisti tutun tyytyväisen ilmeen tämän silmissä.

Hevonen laukkasi yhä matalammalla, ja sen kultainen hohde heijastui monikymmenkertaisena aukiolle puhjenneesta valomerestä. Aukion reunoilla katsojat sytyttivät tähtisadetikkuja, ja tanssijat olivat ilotulituksen aikana vaihtaneet huivinsa ja viuhkansa sauvoihin, joiden molemmissa päissä paloi tuli. He aloittivat keinuvan, hallitun tanssin pyöritellen sauvoja kaaressa juuri, kun hevonen kääntyi ja kaartoi takaisin kohti paviljonkia.

Ensimmäinen asia, josta Ren’i tiesi jonkin olevan vialla, oli haju. Ruudin katkuun sekoittui jotain pistävän makeaa, jota hän ei kyennyt tunnistamaan. Hän näki kuinka hevosen häntä hipaisi allaan liikehtiviä tulitanssijoita. Joukon keskellä yksi tanssijoista kohotti palamattoman sauvansa kohti sitä. Kipinät sytyttivät sauvan hetkessä tuleen ja valaisivat tanssijan hetkeksi. Tämän ulkoasussa oli jotain poikkeavaa. Tämä oli pukeutunut tanssijoiden puna-kultaiseen tunikaan, mutta kasvot olivat vaalean kankaan peitossa, kankaan, johon oli piirretty karkea kuvio.

Ren’i ei ehtinyt miettiä ennen kuin oli jo jaloillaan.

“Maahan! Maahan, joka iikka!” hän huusi, kiersi kätensä Ellerramin ympärille, ja veti hänet maahan tämän protestoinnista välittämättä.

Samalla hetkellä tanssija työntyi rivien välistä ja heitti palavan sauvansa kohti paviljonkia. Ren’i suojasi Ellerramia kehollaan, kun koko parveke tärähti räjähdyksen voimasta. Nahere huusi jotain; ääni katkesi kuin veitsellä leikaten. Ilma oli sakeanaan savua ja kivipölyä, kunnes kangaskatos romahti heidän päälleen ja peitti kaiken muun näkyvistä. Laulu oli muuttunut kiljunnaksi, ja Ren’i kuuli metallin kalinaa ja juoksuaskelia, sotilaiden äyskintää, ja nekin soittajat, jotka eivät olleet heti ymmärtäneet mitä oli tapahtumassa, lakkasivat äkkiä soittamasta.

“Teidän majesteettinne!” joku huusi. ”Ylhäisyys!”

Paviljongin kangaskatos nousi, ja kapteeni Hamrin nokiset kasvot ilmestyivät näkyviin. Ren’in kunniakaartilaiset tekivät parhaansa vetääkseen katoksen pois keisariperheen päältä.

Ren’i tunsi tätinsä käden puristavan hänen omaansa. “Oletteko kunnossa, majesteetti?” Ren’i kysyi karhealla äänellä, sanat kurkkuun takertuen.

“Täysin kunnossa. Kiitos, Ren’i.” Keisarinnan kampaus oli sotkuinen ja hänen päänahastaan valui kapea verinoro, mutta hän nousi jaloilleen omin avuin, jättäen kapteenin ojennetun käden huomiotta.

“Kutsukaa hovilääkäri heti paikalla,” Ren’i käski, osoittaen sanansa Hamrille. “Keisarinna on loukkaantunut.”

“Se ei ole tarpeen,” Ellerram sanoi. Hän nosti kätensä hiljentääkseen Ren’in, kun tämän avasi suunsa vastalauseeseen. “Naarmu tuli hiuspinnistä, ei sen kummempaa. Se lakkaa kyllä vuotamasta.”

Sotilaat olivat saaneet kaatuneet pylväät ja kankaan vedettyä sivuun. Chuja kapusi jaloilleen Naheren avustamana, ja Oerein kasvot olivat noen mustaamat, mutta kukaan heistä ei näyttänyt loukkaantuneen.

Aukiolla sen sijaan oli täysi kaaos. Sotilaspartio oli saanut hyökkääjän kiinni ja tämä makasi vatsallaan, kädet selän taakse sidottuina. Jumalasuiset laulajat seisoivat kauempana, kädet toistensa ympärillä. Osa itki, osa tuijotti eteensä lasittunein katsein. Khuus-jumalaksi pukeutunut laulaja makasi maassa liikkumatta, esiintymisasun silkki veren tahrimana. Tanssijaryhmät yrittävät estää panikoivia tovereitaan karkaamasta samalla, kun sotilaat kulkivat rivistöjen läpi etsien lisää hyökkääjiä.

Hamr karaisi kurkkuaan. ”Ohjeenne, ylhäisyys?”

Ren’i hengitti syvään, yrittäen pakottaa ajatuksensa takaisin järjestykseen, ja kääntyi sitten kapteenin puoleen.

”Kukaan ei poistu aukiolta ennen kuin jokainen paikallaolija on tarkistettu päästä varpaisiin. Kaikki teräaseet ja räjähteet takavarikoidaan ja hallussapitäjät kuulustellaan,” hän sanoi.

Hamr nyökkäsi, irrotti vyöllään roikkuvan torven ja puhalsi siihen kahdesti niin kovaa kuin pystyi. Portinvartijat reagoivat signaaliin ja alkoivat vierittää pääportteja kiinni. Ghalais-Miren sivuportti pamahti kiinni heti niiden jälkeen, tukkien tien niin aukiolta poispyrkiviltä juhlijoilta kuin hautakummuilta palaavilta tulijoiltakin.

”Ren’i, nyt on kevätjuhlan ilta,” Oerei sanoi tyynnyttelevästi. Näennäisen rauhallisesta olemuksesta huolimatta Ren’i kuuli tämän äänestä, että isä oli yhtä järkyttynyt kuin he muutkin. ”Joka toisella kaupunkilaisella on kupeellaan vähintäänkin ensiveitsi. Joutuisitte jututtamaan tuhansia juhlijoita—”

”Ei nyt, isä,” Ren’i keskeytti, sydän edelleen hakaten kuin juoksun jäljiltä. Hän napsautti sormiaan ja viittilöi keisarinnan henkivartijoille, jotka olivat juuri saapuneet haarniskan kalinan saattelemana parvelle. ”Viekää keisarinna turvaan ja tarkistakaa hänen huoneensa huolellisesti.”

”Isänne on oikeassa, Ren’i,” keisarinna sanoi. ”Ylireagoinnista ei ole hyötyä.”

Ren’i vetäytyi täyteen mittaansa ja kohotti leukaansa. Hän kohtasi keisarinnan katseen värähtämättä, vastaten tämän uppiniskaiseen ilmeeseen omallaan. Heidän sukulaisuutensa erottui erityisen hyvin ilmeistä; he olivat itsepäisyydessään lähes identtiset. ”Kaikella kunnioituksella, teidän majesteettinne, mutta te itse nimesitte minut armeijanne ylipäälliköksi. Minun työni on ylireagoida, jos teidän henkeänne uhataan.”

Hän ja Ellerram tuijottivat toisiaan pitkään kummankaan sanomatta sanaakaan. Ellerram siristi silmiään, mutta nyökkäsi lopulta henkivartiostonsa kapteenille Vasaqinille myöntymisen merkiksi. ”Hyvä on. Jatkamme tästä aiheesta myöhemmin.”

Yksi vartijoista kantoi hänen pukunsa laahusta, kun hän poistui Vasaqinin käsipuolessa. Ren’i laski kätensä miekkansa kahvalle.

”Haluan puhuttaa ilotulitemestareita ensin. Kutsukaa heidät koolle,” hän sanoi ja kapteeni Hamr nyökkäsi uudestaan.