Suuri Akherin autiomaa, 4. kahdestoistakuuta 3045

Tuuli puhalsi yli Kolmoisniemen paljaan tasangon, vailla puita, kasvustoa, tai edes raunioita tarjoamaan suojaa raivoisalta puhurilta. Kahden armeijan väliin jääneet puolitoista virstaa olivat tyhjät, lukuun ottamatta tismalleen keskikohtaan pystytettyä korutonta telttaa, jota eivät koristaneet niin keisarillisen Kishan kuin Liqarian liittovaltionkaan värit. Musta kangas lepatti kiukkuisten tuulenpuuskien tarrautuessa siihen. Kaukana tasangon toisella laidalla pilkahtelivat liqarileirin soihdut, ainoat valopilkut mustaakin mustempaa yötaivasta vasten.

Säännöt olivat kaikkien tuntemat, sillä ne määriteltiin jo Myint-Taren sopimuksissa. Armeijoiden väliin jäävä alue oli ei-kenenkään-maata, eikä siellä käytettäisi aseita eikä väkivaltaa ennen kuin kaikki läsnäolijat olisivat palanneet omien armeijoidensa pariin. Läsnä olisivat vain molempien armeijoiden ylimmät käskynhaltijat, kummallakin mukanaan kaksi henkivartijaa, kaksi neuvonantajaa ja kaksi kirjuria.

Ren’i oli lukenut menettelystä lukemattomia asiakirjoja osana koulutustaan ja tiesi jo mitä odottaa, mutta tunsi silti leirin jännittyneen ilmapiirin tarttuvan häneenkin. Hän jätti vastahakoisesti aseensa kunniakaartin haltuun, nousi Vasaman satulaan ja ratsasti hitaassa käynnissä kohti pimeää, tyhjää tasankoa, tuntien itsensä paljaaksi ja avuttomaksi ilman suojavarusteitaan. Sava, Yurau, Ared, Vannuil ja kaksi konsulin nimittää kirjuria muistiinpanovälineineen ratsastivat hänen vierellään. Kukaan heistä ei avannut suutaan rikkoakseen hyytävää hiljaisuutta.

Teltan ulkopuolella ei palanut ainuttakaan lyhtyä tai nuotiota. Se näytti ilmestyvän pimeästä yhtäkkiä, kuin yötäkin mustempi kuilu tähdetöntä taivasta vasten, ja Ren’i joutui estämään itseään hytisemästä. Koko kuluneen sodan aikana liqarit olivat nähneet vaivaa peittääkseen läsnäolonsa niin paljon kuin mahdollista, mutta nyt hän tunsi jo matkan päästä usean ashayn läsnäolon niin voimakkaana, että tiesi varmasti sen olevan tarkoituksellista.

He laskeutuivat ratsailta ja sitoivat hevostensa ohjat parikymmentä metriä teltasta pystytettyyn karkeaan paaluun. Sava ja Yurau kulkivat edellä, pysähtyivät juuri oviaukon ulkopuolelle ja kopaisivat kuivaa, kovaa hiekansekaista maata jaloillaan.

”Hänen keisarillinen korkeutensa, rubiinivaltaistuimen kruununperillinen Ren’i mar Oereinen delegaatioineen!” Sava kuulutti kantavalla äänellä. Hän ja Yurau astuivat oviaukon molemmin puolin ja vetivät ovikankaan sivuun kumartaen.

Teltta oli tyhjä lukuun ottamatta yhtä ainoaa sinihehkuista lyhtyä, joka roikkui tukikehikosta tismalleen teltan keskikohdassa. Lattialle oli vieritetty tomuinen, repaleinen matto, jonka kuviot olivat niin haalistuneet, ettei Ren’i tunnistanut sitä heti liqarialaiseksi. Vannuil antoi katseensa vaeltaa teltan nurkasta toiseen tutkivasti, nyökäten hyväksyvästi, ja Ren’i tunsi kuinka tämä lopulta päästi irti kootusta ashaystaan huomatessaan, etteivät liqarit olleet yrittäneet rikkoa sopimusta.

Kirkasääninen sotilas vastasi Savan kuulutukseen toisen ovikankaan ulkopuolelta. Ren’i ei tunnistanut puheesta kuin sotamarsalkka Meiqälin nimen – liqarikieli oli eronnut kishalaisten puhumasta daqaneesista niin monta vuosituhatta sitten, ettei niitä yhdistänyt enää kuin kirjoitusmerkistö. Ovikangas nostettiin syrjään ja sotamarsalkka seurueineen astui sisään.

Tämän harmaa sotilaspuku oli taidokkaasti leikattu ja moitteettoman siisti. Pitkät hihat peittivät molemmat käsivarret, ja hänellä oli molemmissa käsissä nahkahanskat. Kumartaminen ei kuulunut liqarien tapakulttuuriin, mutta nainen laski katseensa lyhyeksi hetkeksi ja kosketti oikealla kädellä rintakehäänsä kuin ohi mennen. Vannuil veti terävästi henkeä, kun hän nosti katseensa. Ren’in onnistui vain vaivoin estämään itseään sävähtämästä.

”Sallikaa minun esittäytyä, teidän ylhäisyytenne. Meiqäl vyl Tavane Zlavyshi, Liqarian liittovaltion kuudennen sotilaspiirin sotamarsalkka,” marsalkka sanoi. Korostuksessa oli sama sihahtava ja oudon laulava sointu, joka Mitaen puheessa oli ollut, eivätkä yhteneväisyydet jääneet siihen.

Virallisen tiedoksiannon mukaan prinssipuolison lähisukulaiset olivat kaikki menettäneet henkensä verilöylyssä, josta Liqaria syytti Kishaa, mutta Meiqälin piirteissä oli niin paljon samaa, ettei ollut epäilystäkään, etteikö tämä ollut jotain sukua Mitaelle. Silmien ja kasvojen muoto muistutti Mitaen piirteitä niin selvästi, että Ren’in kurkkua kuristi. Hymy, joka Meiqälin huulilla kareili, oli kuitenkin kylmä kuin jää.

”En tiennyt, että puhutte kieltämme, teidän armonne,” Ren’i vastasi jäykän muodollisesti.

Meiqäl naksautti kieltään. ”Kishan keisarillisen huoneen kielitaito on meillä tuoreessa muistissa, ylhäisyys, ja asiani on liian arkaluontoinen, jotta haluaisin laskea ymmärryksenne silkan elekielen varaan.” Marsalkan äänensävy oli ivallinen ja Ren’i tunsi kasvojaan kuumottavan kiukusta. ”Mutta sopimus on sopimus, ja sitä meidän on noudattaman. Myint-Taren komitealle ei omana aikanaan ilmeisesti juolahtanut mieleen, että osapuolet saattaisivat tarvita tulkkeja henkivartijoita enemmän.”

Ren’in ilme kiristyi. ”Mielenkiintoista, että Liqarian liittovaltion edustaja vetoaa sopimukseen, jota ette ole noudattaneet tähänkään asti,” hän totesi kylmästi ja jatkoi ennen kuin marsalkka ehti vastata, ”menen suoraan asiaan, marsalkka Meiqäl. Milloin vedätte joukkonne Kishan maaperältä?”

”Älkää viitsikö. Syrjämaat eivät kuulu Kishalle sen enempää kuin Liqariallekaan.” Meiqäl vilkaisi Aredia, joka seisoi ilmeettömänä Ren’in takana.

”Virallisen määritelmän mukaan alue Meril-Anista Sumujen niemeen asti on osa Kishan keisarikuntaa,” Ren’i huomautti. ”Mutta kyseinen keskustelu on käytävä Syrjämaiden ja Kishan välillä. Me kaksi emme ole täällä kiistelemässä maantieteestä.” Hän piti tauon. ”Sopimusrikkomuksesta huolimatta Kisha on valmis luopumaan sotatoimista Liqarian liittovaltiota kohtaan, jos Liqaria vetäytyy keisarilliselta maaperältä pysyvästi. Esitän kysymyksen vielä kerran, marsalkka Meiqäl: milloin vedätte joukkonne pois Kishasta?”

Meiqälin molemmin puolin seisovien henkivartijoiden kasvot olivat pysyneet tyyninä, mutta Ren’i näki kuinka toisen vartijan ohimolla sykki suoni. Jäykkä hymy ei ollut kadonnut Meiqälin kasvoilta ja hän virkkoi rauhallisesti, ”entä jos emme vetäydy, ylhäisyys?”

”Läsnäolonne rikkoo Myint-Taren sopimusta,” Ren’i vastasi. ”Vastaamme jokaiseen provokaatioon samalla mitalla.”

”Keisarillinen Kisha on itse rikkonut Myint-Taren sopimusta, eikä Liqarialla ole aikomusta jättää vastaamatta loukkaukseen,” Meiqäl sanoi. Hymy pyyhkiytyi viimein hänen kasvoiltaan. ”Prinssipuoliso Mitae oli äitini pikkuserkku. Voitte kysyä keisarinnaltanne miksi hän ei ole täällä kanssanne tänään.”

Hänen sanojaan seurasi epämiellyttävä hiljaisuus, jonka rikkoi vain tuulen satunnainen humina ja hevosten etäinen korskunta teltan ulkopuolella.

”Olemme jo vastanneet Liqarian syytöksiin, kuten marsalkka hyvin tietää, eikä vastauksemme ole muuttunut,” Vannuil puuttui puheeseen. Hänen äänessään oli teräksinen kaiku, joka sai liqarien ilmeet kiristymään entisestään. ”Esittäkää vaatimuksenne ja lakatkaa tuhlaamasta hänen ylhäisyytensä aikaa joutavuuksilla, marsalkka Meiqäl.”

Tuuli ujelsi aavikon yli ja ryösti viimeisetkin lämmönrippeet teltasta. Se tarttui Meiqälin viitan helmaan ja sai sen liikahtelemaan levottomasti, vaikka sotamarsalkka itse ei hievahtanutkaan. Hän mittaili Ren’iä ja tämän seuruetta katsellaan, ja Ren’i vastasi katseeseen yhtä järkähtämättä, antamatta ilmeenkään värähtää. Se muuttui sekunti sekunnilta vaikeammaksi. Meiqäl ei ollut yhtä pitkä kuin edesmennyt sukulaisensa, hänen lyhyehköt hiuksensa kullanvaaleat ruskean sijasta, mutta Ren’istä tuntui kuin Mitae itse olisi palannut haudan takaa soimaamaan heitä.

”Olkoon siis kuten haluatte,” Meiqäl sanoi lopulta. Hän kääntyi vasemmalla puolellaan seisovan järkälemäisen vartijan puoleen ja puhutteli tätä terävin äänenpainoin, jonka Ren’i tunnisti käskyksi, vaikkei ymmärtänyt sanoja. Vartija kurkotti povitaskuunsa ja ojensi Meiqälille juhlallisesti samettikansiin käärityn asiakirjan.

Kirjurit seisoivat valmiudessa, kynä valmiiksi paperia vasten painettuna. Meiqäl avasi kannet ja karaisi kurkkuaan.

”Myint-Taren sopimusten mukaisesti Liqarian liittovaltion sotilaspiirit esittävät täten vaatimuksensa Kishan rubiinivaltaistuimelle,” hän luki ääneen. Kirjurit ryhtyivät työhön hänen ensimmäisestä sanastaan ja kynät rapisivat vimmatusti paperia vasten. ”Kaikki sotilaspiirit ovat yksimielisiä vaatimuksistamme, joita on vain yksi. Kishan on luovuttaman kruununperillisensä Ren’i mar Oereinen Liqarian armeijan huostaan vastaamaan rubiinivaltaistuimen rikoksista Liqariaa vastaan. Hänen on suostuman kuljetettavaksi Zlarovein hallintokaupunkiin oikeudenkäyntiä ja rangaistuksen täyttöönpanoa varten.”

”Julkeaa!” Yurau sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä. Ilman asettakin hän näytti valmiilta syöksymään liqarien kimppuun hetkenä minä hyvänsä. ”Kuinka te kehtaatte puhua hänelle kuin pahaiselle rikolliselle? Hänen ylhäisyytensä ei ole vastuussa kuolemista, joista te häntä syytätte!”

”Kruununprinssi toimii keisarinnan ja rubiinivaltaistuimen täysivaltaisena edustajana,” Meiqäl sanoi. ”Koska hänen majesteettinsa kieltäytyy itse tulemasta Zlaroveihin vastaamaan syytteisiin, on täysin kohtuullista vaatia, että hänen edustajansa saapuu hänen asemessaan hyvän tahdon eleenä.”

Sekä Yurau että Sava olivat silmin nähden järkyttyneitä. Ren’i vilkaisi heitä varoittavasti ja käänsi sitten huomionsa takaisin Meiqäliin. ”Ja tämä mainitsemanne rangaistus on ilmeisesti jo päätetty ennalta?”

”Liittovaltion laki on selkeä. Rangaistus murhasta on kuolema,” Meiqäl sanoi hyytävällä äänellä. Lyhdyn sinihehkuinen liekku ryösti hänen iholtaan sen luontaisen värin ja sai hänen kulmikkaat kasvonsa näyttämään varjojen täyttämiltä. Ilman ashayn hehkua Ren’i olisi voinut uskoa, että nainen oli kuollut yhdessä muun perheensä kanssa: silmien lasittunut kiilto sai Meiqälin näyttämään oudon elottomalta. Hän napsautti samettikannet kiinni. ”Esittäkää Kishan keisarillisen huoneen vaatimukset. Meillä ei ole koko yötä aikaa.”

Vannuil kaivoi taitellun paperin viittansa taskusta ja antoi sen Ren’ille. Se oli sinetöity keisarillisella sinetillä, jota koristi tuttu syreenivaakuna. Hän mursi vahasinetin Meiqälin tarkkaavaisten silmien alla ja taitteli arkin huolellisesti auki.

”Kishan keisarillisen huoneen rubiinivaltaistuin esittää viralliset vaatimuksensa Liqarian liittovaltiota ja sen sotilaspiirejä kohtaan, kuten Myint-Taren sopimuksessa on säädetty.” Ren’i luki viestin pikemminkin ulkomuistista kuin suoraan asiakirjasta. Hän ei tahtonut saada selvää Qelin vanhanaikaisesta käsialasta, mutta sisältö oli hänellä tuoreessa muistissa, olihan hän sanellut sen vain muutamaa tuntia aikaisemmin konsuliteltassa. Hän katsoi Meiqäliä suoraan silmiin. ”Vaadimme keisarillisen sinetin vahvistamana, että yhdistyneiden sotilaspiirien armeija vetäytyy välittömästi ja täysimääräisesti keisarikunnan alueelta, viimeistä sotilasta myöten. Samalla vaadimme, että liittovaltion sotilaspiirien ylimmät edustajat esittävät virallisen anteeksipyyntönsä rubiinivaltaistuimelle ja hänen keisarillisille majesteetilleen, Ellerram IV mar Verqur’einenille, ja vetävät takaisin kaikki syytöksensä.”

Meiqälin ilme kiristyi, kun Ren’i lopetti ja antoi taitellun asiakirjan takaisin Vannuilille. Osapuolet mulkoilivat toisiaan jännittyneen hiljaisuuden vallassa, kunnes Meiqäl lopulta rikkoi hiljaisuuden.

”Olemme kaikki kuulleet osapuolten vaatimukset tasaveroisina, kuten protokolla vaatii,” hän sanoi. ”Mitä Kisha vastaa Liqarian vaateisiin?”

Ren’in yllätykseksi Ared oli heistä se, joka vastasi.

”Ei tule kysymykseenkään,” päällikkö sanoi. Kaikki kääntyivät tuijottamaan häntä. Hän oli kaikista läsnäolijoista lyhin, mutta hänestä huokui samaa rautaista päättäväisyyttä kuin sinä päivänä, kun hän oli seissyt Kishan armeijan edessä kansansa äänenä. Hän kohtasi sotamarsalkan tuijotuksen täydellisen tyynesti, selkä suorana ja kädet rinnan yli ristittynä. ”Uskon, että puhun koko Kishan edustajiston äänellä, kun sanon, että se, mitä te ehdotatte, on täysin kohtuutonta.”

”En muista kysyneeni akheripäällikön mielipidettä Liqarian ja Kishan välisistä kiistoista,” Meiqäl sähähti ja astui lähemmäs Aredia, mutta tämä ei hievahtanutkaan. ”Miksi puolustatte vihollista? Eivätkö he ole jo polkeneet teitä maanrakoon tarpeeksi kauan? Olette viimeinen henkilö, jonka pitäisi vastustaa prinssin luovutusta Liqariaan!”

”Syrjämaiden asema on asia, joka kansani ja Kishan on ratkaistava keskenään. Siihen ei Liqarian sotilaspiireillä ole sananvaltaa.” Aredin ilme oli edelleen yhtä tyyni, mutta hänen äänessään oli niin teräksinen sävy, että se sai sotamarsalkan hätkähtämään. ”Minulla taas on kysymys teille, marsalkka Meiqäl. Miksi kruununprinssin pitäisi sovittaa hengellään rikos, johon edes te itse ette usko hänen syyllistyneen?”

Meiqälin kasvot punoittivat vaarallisesti. ”Koko Kishan keisarillinen huone on vastuussa asiasta!”

”Niinkö? Kuinka merkillistä, että asiakirjanne sanoo toisin,” Ared virkkoi. ”Vaatimuksissanne puhuttiin rubiinivaltaistuimen rikoksista Liqarian sotilaspiirejä vastaan. Rubiinivaltaistuimen, ei koko Kishan keisarillisen huoneen. Kruununprinssi Ren’i ei istu rubiinivaltaistuimella, vaan keisarinna Ellerram.”

”Muotoseikoilla ei ole merkitystä!” Meiqäl huusi. Hän näytti olevansa räjähtämäisillään. ”Te yritätte viivyttää neuvonpitoa tahallanne!”

”Päinvastoin, marsalkka hyvä, muotoseikoilla on merkitystä. Kuuntelitteko itse lukemaanne lainkaan? Asiakirjanne oli hyvin selväsanainen. Sotilaspiirien vaatimukset tunnustavat, että vastuu epäillyistä rikoksista on rubiinivaltaistuimella eli keisarinnalla, ja tällöin myös sovitusvastuu kuuluu yksinomaan hänelle.”

”Tämä riittää,” Vannuil totesi. Hän astui Aredin eteen ja katsoi viimein marsalkkaa suoraan silmiin. Jokin hänen olemuksessaan kertoi, että hän punnitsi sanojansa huolella ennen kuin sanoi, ”huomaan teidän edenneen urallanne melkoisesti sitten viime tapaamisemme, Meiqäl. Onnittelut ylennyksestänne.”

Jokin Meiqälin ilmeessä muuttui, kun hän kohtasi Vannuilin katseen, ja muiden suureksi yllätykseksi hän taivutti päätään kevyeen kumarrukseen, niin kevyeen, että moni kishalainen olisi pitänyt elettä pilkallisena. Ren’i ei ollut lainkaan varma, etteikö sitä oltu tarkoitettu juuri sellaiseksi.

”Miten miellyttävä yllätys tavata teidät täällä, epämiellyttävistä olosuhteista huolimatta,” Meiqäl vastasi.

”Viime kerrasta on pitkä aika.”

”Aivan liian kauan, konsuli Vannuil.”

”Ovatko kamppailutaitonne parantuneet?”

Meiqäl hymyili jäykästi. ”Kenties. Ehkäpä pääsen esittelemään niitä teille henkilökohtaisesti pian.”

”Toivokaa henkenne puolesta, ettette pääse.” Vannuil ei vastannut hymyyn. Hän ryhdistäytyi täyteen mittaansa. ”Meidän kantamme lienee tullut jo selväksi. Kisha ei hyväksy Liqarian vaatimuksia, eikä luovuta kruununprinssiä mistään hinnasta. Entä mitä Liqaria vastaa Kishan vaatimuksiin?”

”Kaikki vaatimukset hylätään,” Meiqäl vastasi.

Kirjurien kynät liikkuivat entistä vikkelämmin, terien raaputus paperia vasten voimistuen.

”Se ratkaisseekin sitten asian.” Vannuil vilkaisi Ren’iä toinen kulma koholla. ”Edellytyksiä neuvottelujen jatkamiseen tämän pidemmälle ei taida olla, teidän ylhäisyytenne?”

”Ei. En usko, että meillä on enempää sanottavaa,” Ren’i vastasi.

Konsuli nyökkäsi ja palasi takaisin paikalleen. Molemmin puolin telttaa kirjurit saattoivat työnsä päätökseen, käärivät muistiinpanovälineensä pois ja jäivät odottamaan. Meiqäl antoi samettikantisen asiakirjan takaisin samalla henkivartijalle ja käänsi huomionsa takaisin Ren’iin.

”Kun kuulimme, että prinssi Oerein pojasta tulisi Kishan kruununperillinen, ehdimme jo toivoa muutosta parempaan,” hän sanoi. ”Näen nyt, että se toivo oli turha. Olette enemmän keisarinnan kuin isänne kaltainen, ylhäisyys.”

”Toivo ei ole koskaan turhaa,” Ren’i vastasi. ”Vaikka olemme epäonnistuneet täällä tänään, haluan uskoa, että kansamme voivat vielä elää rauhassa jonakin päivänä.”

”Tyhjiä sanoja.”

”Ehkä tyhjiä tänään, mutta Melkem voi muuttua, ja me sen mukana.” Ren’i hymyili surumielisesti. ”Niin Mitae lausui puheessaan Hol Saron edessä, kun hänet ja keisarinna vihittiin. Muistatteko?”

Iho Meiqälin suun ympärillä kiristyi. ”Palatkaa joukkojenne luo ja valmistautukaa. Te ja minä kohtaamme toisemme taistelukentällä ennen kuin Kauarin on noussut kahdesti. Pidän siitä huolen henkilökohtaisesti.”

Marsalkka kääntyi lähteäkseen. Ren’i huokaisi ja sanoi, ”Mitae oli osa minunkin perhettäni, marsalkka. Me jaamme saman surun ja vihan, mutta ne eivät tuo häntä takaisin.”

Meiqäl ei vastannut mitään. Hän heitti vielä viimeisen halveksuvan katseen Ren’iin, kunnes viimein elehti saattueelleen, ärjäisi jotain omalla kielellään ja marssi ulos teltasta saattajat perässään metallisaappaiden kolinan saattelemana.

”No, se sujui suurin piirtein niin hyvin kuin olin odottanutkin,” Vannuil totesi, kun he palasivat hevostensa luo.

”Hoitelit marsalkan todella taitavasti,” Ren’i sanoi ihaillen Aredille, kun tämä oli kavunnut satulaan. ”Missä ihmeessä olet oppinut noin paljon taivashipolitiikan hienouksista?”

Ared hymyili valjusti. ”Meillä ei kenties ole kuninkaita tai keisareita, mutta akheriyhteisöjen välillä on silti jännitteitä. Päälliköiden kanssa neuvotteleminen vaatii tarkkoja korvia ja hyvää pelisilmää, jos ei halua tulla huiputetuksi.”

”Korkeimpien kiitos, että menette naimisiin päällikön serkun kanssa, ettekä itse päällikön,” Sava mutisi. ”Kishan senaatti ei kestäisi päivääkään tätä miestä vastaan.”

Ren’i punastui korviaan myöten, mutta Ared purskahti nauramaan.

”On teidän sentään tultava Hol Saroon häihin,” Vannuil sanoi. ”Prinssi Oerei pettyy valtavasti, jos epäämme häneltä mahdollisuuden tutustua teihin.”

Ared virnisti. ”En jättäisi tilaisuutta väliin mistään hinnasta.”